Kotisirkka

KOLMAS SIRKUTUS

Hollantilainen kello nurkassa löi kymmenen, ajurin istuutuessa takkansa ääreen. Hän oli niin huolissaan ja murheissaan, että käkikin pelästyi ja kukahdettuaan kymmenen somaa kukahdusta niin kiireesti kuin suinkin pujahti takaisin maurilaiseen palatsiin, paiskaten oven kiinni perässänsä, ikäänkuin olisi tämä odottamaton näky kovin koskenut hänen hellään tuntoonsa.

Jos pienellä niittomiehellä olisi ollut kaikista terävin viikate, ja jos joka lyönti olisi sattunut ajurin sydämeen, eipä se kuitenkaan olisi haavoittanut sitä niin kipeästi kuin Pirkko oli tehnyt.

Tämä sydän oli niin täynnä rakkautta Pirkkoa kohtaan, sitä kietoivat ja yhdistivät häneen lukemattomat muistot, jotka hänen suloinen olemuksensa oli päivä päivältä punonut; tämä sydän, johon hän oli kiintynyt niin hellästi ja eroamattomasti, tämä sydän, joka oli niin yksinkertainen, mutta rehellinen, luja noudattamaan oikeutta, heikko kärsimään vääryyttä, ei aluksi saattanut syttyä vihaan eikä vainoon, vaan talletti ainoastaan jumalattarensa särkyneen kuvan.

Mutta vähitellen, vähitellen, kun ajuri istui mietiskellen kylmän ja sammuneen lietensä ääressä, alkoi toisia hirveämpiä ajatuksia nousta hänen mieleensä, ikäänkuin ankara tuuli alkaa nousta yöllä. Vieras oli hänen häväistyn kattonsa alla. Kolme askelta hänen kamarinsa ovelle! Yhdellä iskulla se olisi särjetty. "Te tekisitte ehkä murhan vihanne vimmassa", oli Tackleton sanonut. Voisiko sitä sanoa murhaksi, jos hän antaisi roiston puolustautua rinta rintaa vastaan! Hän oli nuorempi mies.

Onnettomalla hetkellä nousi tämä ajatus ajurin synkkään mieleen. Ilkeä ajatus yllytti häntä kostoon, joka olisi muuttanut iloisen kodin kolkoksi paikaksi, jota yksinäiset matkustajat yöllä olisivat kammoneet ja jossa he myrskyn raivotessa olisivat särkyneistä ikkunoista nähneet haamujen tappelevan himmeässä kuutamossa ja kuulleet myrskyn ulvoessa hurjaa melua ja kammottavia ääniä.

Hän oli nuorempi mies! Niin, niin! hän oli sen sydämen lemmitty, joka ei koskaan ollut sykkinyt ajurille. Hän oli Pirkon valittu, jota tämä muisti ja uneksi ja alituisesti ikävöi, vaikka oli olevinansa niin onnellinen ajurin vieressä. Kauhea, tuskaa tuottava ajatus!

Pirkko oli ollut toisessa huoneessa asettamassa lasta nukkumaan. Koska ajuri istui miettien takan ääressä, tuli Pirkko huomaamatta aivan hänen viereensä – suuressa kurjuudessansa hän ei pitänyt lukua mistään – ja pani pienen tuolinsa hänen jalkojensa juureen. Hän huomasi sen vasta kun Pirkko otti häntä kädestä ja hän kohtasi Pirkon katseen.

Oliko se hämmästynyt? Ei. Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa, ja hänen täytyi taasen katsoa Pirkkoon tullakseen siitä vakuutetuksi. Ei, se ei ollut hämmästynyt. Harras, uteleva katse; mutta ei hämmästynyt. Ensin se oli levoton ja totinen; sitten se muuttui kummaksi, tuimaksi, kammottavaksi hymyilyksi, ikäänkuin hän olisi arvannut miehensä mietteet; sitten tämä ei nähnyt muuta kuin että Pirkko peitti otsansa ja silmänsä kädellään ja painoi päänsä, niin että hiukset valuivat alas.

Vaikka hän olisikin sillä hetkellä tarvinnut kaikkivallan voiman, niin oli hänen rinnassaan kuitenkin niin paljon kaikkivallan jumalaista avua, armeliaisuutta, ettei hän olisi sormellaankaan koskenut vaimoonsa. Mutta hän ei sietänyt nähdä Pirkkoa kokoonlyyhistyneenä sillä pienellä tuolilla, jolla hän usein rakkaudella ja ylpeydellä oli nähnyt hänet niin viattomana ja iloisena; ja kun Pirkko nousi ja jätti hänet yksikseen, itkeä nyyhkyttäen lähtiessänsä, tuntui ajurista keveämmältä tyhjä istuin vierellänsä kuin hänen vaimonsa kauan toivottu läsnäolo. Se tuottikin hänelle tuiminta tuskaa, se muistutti hänelle kuinka yksinäiseksi hän oli jäänyt ja kuinka hänen elämänsä hellimmät siteet olivat revityt.

Mitä syvemmin hän tämän tunsi, sitä selvemmin hän käsitti, että hän olisi mieluisemmin sietänyt nähdä hänen ennenaikaisen kuoleman korjaamana, makaavan liikahtamatta, lapsi rinnallansa. Ja hänen vihansa vierasta vastaan yltyi yltymistään. Hänen silmänsä hakivat asetta.

Pyssy riippui seinällä. Hän otti sen käteensä ja läheni parilla askeleella petollisen vieraan kamarin ovea. Hän tiesi pyssyn ladatuksi. Hänen aivoissansa syntyi synkkä ajatus, että tuo mies olisi ammuttava niinkuin metsänpeto, ja se aatos kasvoi vähitellen hirveäksi pahaksi hengeksi, joka karkoitti hänestä kaikki lempeämmät ajatukset ja valtasi hänet rajattomalla voimalla.

Väärin on niin sanoa. Se ei karkoittanut lempeämpiä ajatuksia, vaan muutti ne ilkeästi, muutti ne vitsoiksi, jotka pieksivät häntä, muutti veden vereksi, rakkauden vihaksi, ystävyyden sokeaksi, hurjaksi raivoksi. Pirkon kuva, vaikka olikin sureva ja tahrattu, herätti kuitenkin vastustamattomasti hänessä sääliä ja hellyyttä eikä jättänyt hänen sydäntänsä. Se pysyi siinä ja ajoi häntä ovea kohti, nosti pyssyn hänen olallensa, pakotti hänen sormensa tarttumaan liipasimeen, ja huusi: "ammu hänet vuoteeseen!"

Hän käänsi pyssyn survaistaksensa tukilla ovea; hän piti sitä jo ylhäällä; sekava ajatus syntyi, käskien häntä huutamaan: "Paetkaa, Jumalan tähden, paetkaa ikkunasta!"

Silloin leimahti puolisammuneesta hiilloksesta yhtäkkiä kirkas liekki valaisten koko takan, ja sirkka alkoi laulaa.

Ei mikään ääni, ei inhimillinen, ei Pirkonkaan, olisi voinut ajuria niin liikuttaa ja tyynnyttää. Teeskentelemättömät sanat, joilla Pirkko oli ilmaissut mieltymyksensä sirkkaan, soivat jälleen ajurin korvissa. Pirkon hellä vakavuus sillä hetkellä muistui mieleen, ja hänen suloinen äänensä – millainen ääni, millainen kodikas sävel rehellisen miehen asumuksessa! – saattoi ajurin paremman luonnon taas vapisemaan ja herätti sen eloon ja toimintaan.

Hän pakeni ovelta kuin unissakulkija, joka herää hirveästä unesta, ja pani pyssyn pois. Kätkien kasvot käsiinsä hän istui taasen takan ääreen, ja kyyneleet toivat lievitystä.

Kotisirkka sipsutti esiin ja seisoi keijukaisen muotoisena hänen edessänsä.

"Minä rakastan häntä", puhui keijukaisen ääni, kertoen ne sanat, jotka ajuri hyvin muisti, "rakastan sirkkaa niiden monien hetkien vuoksi, joina olen sitä kuunnellut, ja niiden monien mietteiden vuoksi, jotka sen viaton sirkutus on minussa synnyttänyt."

"Niin hän sanoi!" huusi ajuri. "Juuri niin!"

"Tämä on ollut onnellinen koti, Juho, ja sentähden minä rakastan sirkkaa!"

"Onnellinen, onnellinen, sen Jumala tietää", huokasi ajuri. "Hän tuotti aina onnea – tähän hetkeen saakka."

"Niin hempeä ja suloinen, niin kotoinen, iloinen, ahkera ja leikillinen!" lausui ääni.

"Muuten en olisi koskaan voinut häntä rakastaa niinkuin olen häntä rakastanut", vastasi ajuri.

Ääni lausui oikaisten: "yhä rakastan."

Ajuri toisti: "niinkuin olen häntä rakastanut." Vaan ei päättävästi. Hänen tapaileva kielensä ei ottanut noudattaakseen hänen tahtoansa, vaan halusi itsensä ja hänen tähtensä puhua toisin.

Keijukaishaamu nosti kätensä rukoilevaan asentoon ja lausui:

"Oman lietesi vuoksi – "

"Sen lieden, jonka hän on tehnyt kamalaksi", keskeytti ajuri.

"Sen lieden, jonka hän – niin usein! – on siunannut ja valaissut", lausui sirkka, "sen lieden, joka ilman häntä olisi ainoastaan läjä kiviä, savea ja ruostunutta rautaa, mutta joka hänen kauttansa on muuttunut kotisi alttariksi, jolle sinä joka ilta olet uhrannut jonkun turhamaisen himon, itsekkäisyyden tahi maailman murheen, ja jolle sinä olet laskenut levollisen mielen, turvallisen luonnon ja yltäkylläisen sydämen antimet, niin että savu tästä köyhästä takasta on noussut taivasta kohti, tuoksuen paremmin kuin kalliimmat suitsutukset, joita poltetaan pyhimysten alttareilla maailman komeimmissa temppeleissä! – Oman lietesi vuoksi, sen hiljaisen pyhyyden vuoksi, muista sen tuomia mietteitä ja muistoja, kuule häntä! kuule minua! Kuule kaikkia jotka puhuvat sinun lietesi ja kotosi kieltä!"

"Ja puhuvat hänen puolestaan?" kysyi ajuri.

"Kaikkien, jotka puhuvat sinun lietesi ja kotosi kieltä, täytyy puhua hänen puolestaan!" vastasi sirkka. "Sillä ne puhuvat totta."

Sillä aikaa kun ajuri istui tuolilla mietteissänsä, otsa käteen nojattuna, seisoi haltia hänen vieressänsä johtaen hänen mietteitänsä ja esittäen heidän yhteiselämänsä hänelle niinkuin kuvastimessa.

Liedestä, kellosta, piipusta, kattilasta, kätkyestä, lattiasta, seinistä, katosta ja kynnyksestä, ulkona olevista kärryistä ja huoneessa olevasta kaapista ja huonekaluista ja kaikista kappaleista ja joka paikasta, johon Pirkko suloudellaan oli kiinnittänyt jonkun muiston itsestänsä onnettoman miehensä mieleen, ilmaantui joukoittain keijukaisia. Niillä oli paljon askaroimista, eivätkä he niinkuin sirkka seisahtuneet hänen viereensä. Vaan he rupesivat kunnioittamaan Pirkon kuvaa ja nykimään ajuria takista ja osoittamaan hänelle Pirkkoa, kun se tuli näkyviin. Liihotellen sen ympärillä ja hyväillen sitä he sirottelivat kukkasia sen tielle. He kokivat seppelöidä sen kaunista päätä hienoilla sormillansa. He näyttivät pitävän siitä ja lempivän sitä, eivätkä pahanilkiset, syyttävät olennot saaneet sitä lähestyäkään – eikä kukaan – vaan ainoastaan heidän hilpeä, kiitollinen joukkonsa.

Ajurin mietteet olivat kiintyneet Pirkon kuvaan; se pysyi aina hänen edessänsä.

Pirkon kuva istui neuloen valkean edessä ja hyräili itseksensä. Semmoinen iloinen, hauska, ahkera, pieni Pirkko! Kaikki keijukaiset kääntyivät samalla kertaa yksituumaisesti häneen, luoden häneen ihmettelevän, yhteisen katseen, joka näytti kysyvän: "Tämäkö on se kevytmielinen vaimo, jota valitat!"

Iloisia ääniä kuului ulkoa: soittimia ja vilkasta puhetta ja naurua. Joukko nuoria, reippaita miehiä juoksi sisään, May Fielding sekä parvi muita sieviä tyttöjä jäljessä. Pirkko oli kauniin kaikista, yhtä nuoren näköinen kuin joku heistä. He vaativat häntä seuraansa, tanssiaisiin. Ja jos kerran kenen pikku jalat olivat luodut tanssia varten, niin ainakin hänen. Mutta hän nauroi, pudisti päätänsä ja osoitti tulelle pantua pataa ja katettua pöytää ylpeästi ja uhmaillen, ja se teki hänet entistään hurmaavammaksi. Niin hän lähetti heidät leikillisesti luotansa ja nyökäytti aiotuille tanssijoillensa päätänsä, kun he toinen toisensa perästä läksivät tuvasta tiehensä. Ja sen hän teki niin hupaisen välinpitämättömästi, että he olisivat juosseet suoraa päätä järveen, jos olisivat olleet hänen ihailijoitansa – ja niin he suuremmassa tai pienemmässä määrässä olivatkin, sitä ei käy kieltäminen. Kylmyys ei kuitenkaan kuulunut hänen luontoonsa. Ei suinkaan! Sillä nyt tuli joku ajuri ovelle, ja Herra siunatkoon miten hellät tervetuliaiset Pirkko sille soi!

Jälleen loivat keijukaiset yhdessä katseensa ajuriin ja olivat kysyvinänsä: "Onko tämä se vaimo, joka on pettänyt sinut!"

Varjo lankesi peiliin tahi kuvaan: sanokaa sitä kummaksi tahansa. Suuri varjo vieraasta, semmoisena kuin hän ensi kerran seisoi heidän kattonsa alla, pimitti sen pinnan ja kaikki muutkin esineet. Mutta näppärät keijukaiset häärivät väsymättä kuin mehiläiset saadaksensa sen jälleen kirkkaaksi; ja Pirkon kuva ilmestyi taas kirkkaana ja lempeänä.

Hän tuuditti pientä lasta kätkyessä, laulaen sille hiljaa ja nojaten päänsä olkapäähän, joka oli aivan samanlainen kuin sillä miettivällä miehellä, jonka vieressä keijukais-sirkka seisoi.

Yö – minä tarkoitan oikeata yötä, enkä keijukaisten kellon mukaan asetettua – oli nyt loppumaisillaan, ja kun ajurin mietteet olivat siihen saakka ehtineet, sukelsi kuu pilvistä esiin ja valaisi kirkkaasti taivaalla. Kenties tunki sen levollinen, vieno valo ajurin mieleen, niin että hän saattoi levollisemmin miettiä äskeisiä tapahtumia.

Vaikka vieraan varjo vieläkin vähän väliä peitti peilin – aina selvänä, leveänä ja tarkkapiirteisenä – ei se kuitenkaan ollut niin synkkä kuin ensin. Kun se ilmaantui, huusivat keijukaiset pelosta ja huitoivat käsin ja jaloin sanomattoman nopeasti, ajaaksensa sen pois. Ja kun Pirkko taas ilmaantui kirkkaana ja suloisena, niin he riemuitsivat ylen ihastuneina.

He näyttivät häntä aina kirkkaana ja suloisena, sillä he olivat kodin haltioita, joille petos on kuolema, eivätkä he tienneet olevan olemassakaan muuta Pirkkoa kuin sen päivänpaisteisen, vilkkaan ja suloisen pikku olennon, joka oli ollut ajurin kodin valona ja aurinkona.

Keijukaiset olivat sanomattomasti riemuissaan näyttäessänsä häntä lapsi sylissä, kun hän puhutteli vanhoja, viisaita mummoja ja oli olevinansa itsekin hyvin vanha ja mummomainen, kun hän vakavasti ja vanhan tavoin nojasi miehensä käsivarteen ja oli osoittavinansa hänkin – semmoinen pieni vaimon nuppunen kuin hän oli – ylenkatsetta kaikkia maallisia turhuuksia kohtaan ja oli olevinansa nainen, jolle äitiys ei ollut mitään outoa; – mutta samassa hengenvedossa nähtiin hänen taas nauravan ajurin kömpelyydelle, kääntävän hänen paidankauluksensa alas, saadaksensa hänet hienon näköiseksi, ja pakottavan hänet mukaansa lattialle, opettaaksensa häntä tanssimaan.

He kääntyivät ja katselivat ajuriin suurin silmin näyttäessään Pirkkoa sokean tytön seurassa, sillä jos hän muutoinkin tullessaan toi mukanansa iloa ja suloisuutta kaikkialle, niin Kaleb Plummerin kodissa hän tätä hyvyyttänsä oikein tuhlasi. Sokean tytön kiitollisen luottamuksen ja rakkauden häneen; sen hyvänsuovan tavan, jolla hän vältti Berthan kiitoksia; pienet näppärät keinot, joita hän käytti tehdäksensä vierailuiltoinakin joka hetki jotakin Berthan kodin hyväksi – sillä hän työskenteli hyvin ahkerasti silloinkin kun näytti lepäävän – ; hänen runsaat, koskaan tyhjentymättömät varastonsa herkkuja, vasikkapaistia, lammaspiirakoita ja olutpulloja; hänen pienet kasvonsa, jotka olivat yhtä loistavat sisääntullessa kuin hyvästiä jättäessä; kummeksivan ilmeen koko hänen olemuksessaan, somista jaloista aina päälakeen asti; että hän oli kodissa tuiki tarpeellinen olento ja vallan välttämätön iltojen ilostaja; – kaiken tämän toivat keijukaiset näkyviin ja sen vuoksi he rakastivat häntä. Kerran he taas katsoivat kaikki rukoilevin silmin ajuriin – muutamat kätkeytyivät hyväillen Pirkon hameen poimuihin – ja näyttivät kysyvän: "Tämäkö on se vaimo, joka on pettänyt sinut?"

Kerran tai pari tahi kolme kertaa tämän pitkän, ajatuksia antavan yön kuluessa he näyttivät hänelle Pirkkoa, joka istui pienellä lempituolillansa, pää kallellaan, kädet silmillä ja kiharat alasvaluneina. Niin oli ajuri nähnyt hänet viime kerralla. Huomatessaan Pirkon niin surullisena he eivät ollenkaan kääntyneet katsomaan ajuria, vaan kokoontuivat kaikki Pirkon ympärille, lohduttamaan ja suutelemaan häntä, ja kehottivat toisiansa osoittamaan hellyyttä ja ystävyyttä hänelle, mutta ajurin he kerrassaan unohtivat.

Niin kului yö. Kuu laski, tähdet sammuivat, kylmä päivä sarasti, aurinko nousi. Ajuri istui yhä mietteissään takan nurkassa. Hän oli istunut siinä koko yön, pää käsiin nojattuna. Koko yön oli uskollinen sirkka sirkuttanut takan kupeessa. Koko yön hän oli kuunnellut sen sirkutusta. Koko yön olivat kodin haltiat hyörineet hänen ympärillänsä. Koko yön oli Pirkon kuva näkynyt puhtaana ja rakastettavana peilissä, paitsi milloin ohiliitävä varjo himmensi sen.

Oli jo kirkas päivä, kun ajuri nousi, peseytyi ja pukeutui. Hän ei tullut menneeksi tavallisiin iloisiin askareihinsa; hänen mielensä ei niihin tehnyt. Mutta samapa se, sillä tänään oli Tackletonin häät, ja hän oli ottanut sijaisen kuljettamaan kuormarattaitansa. Hän oli ajatellut mennä iloisena kirkkoon Pirkon kanssa, mutta nyt se tuuma oli mennyttä. Tänään oli heidänkin häittensä vuosipäivä. Oi, hän ei ollut aavistanutkaan tällaista vuoden loppua!

Ajuri odotti Tackletonin tulevan varhain hänen luoksensa, eikä hän erehtynytkään. Hän ei ollut kävellyt montakaan minuuttia edestakaisin ovensa edessä, ennenkuin hän näki lelukauppiaan lähestyvän ajaen tietä myöten. Kun rattaat tulivat lähemmäksi, nähtiin Tackletonin olevan kauniiseen hääpukuun puettuna ja hevosen pää oli seppelöity kukilla ja nauhoilla.

Hevonen näytti paljon sulhomaisemmalta kuin itse Tackleton, jonka puoliumpinaisessa silmässä oli tavallista oudompi, pahaa tietävä katse. Mutta ajuri ei sitä huomannut. Hänellä oli muuta miettimistä.

"Juho Peerybingle!" sanoi Tackleton surkutellen. "Hyvä ystäväni, kuinka voitte tänään?"

"Olen viettänyt huonosti yön, herra Tackleton", vastasi ajuri pudistaen päätänsä. "Mieleni on ollut sangen rauhaton. Mutta nyt on hyvin! Olisiko teillä puoli tuntia aikaa puhella minun kanssani kahdenkesken?"

"Senvuoksi tulinkin", vastasi Tackleton laskeutuen rattailta. "Älkää huolehtiko hevosesta. Se seisoo kyllä hiljaa, jos kierrätte ohjat tuohon patsaaseen ja annatte sille suullisen heiniä."

Kun ajuri oli tuonut tallista tukun heiniä hevoselle, astuivat molemmat miehet sisään.

"Ette kai te ennen yhdeksää mene vihille, luulen ma?" sanoi ajuri.

"En", vastasi Tackleton. "Aikaa on kyllin, yllin kyllin."

Heidän kyökkiin tullessaan kolkutti Tilly Slowboy vieraan ovelle. Toinen hänen punainen silmänsä (sillä Tilly oli itkenyt koko yön, koska hänen emäntänsäkin oli itkenyt) tirkisti avaimen reiästä, ja hän koputti kovasti ja näytti pelästyneeltä.

"Älkää panko pahaksi, mutta kukaan ei ota minua kuullakseen", sanoi Tilly katsoen ympärillensä. "Toivon ettei kukaan ole mennyt ja kuollut!"

Tälle ihmisrakkaalle toivomukselle hän koki antaa enemmän voimaa uusilla koputuksilla, mutta tuiki turhaan.

"Koetanko minä?" sanoi Tackleton. "Sepä olisi ihmeellistä."

Ajuri, joka oli kääntynyt poispäin ovesta, viittasi että hän saisi mennä jos halusi. Tackleton meni Tilly Slowboyn avuksi. Hänkin kalkutti ja kolkutti, mutta vastausta ei kuulunut vähäistäkään. Pistipä hänen päähänsä nostaa salpa, ja ovi aukeni heti. Hän kurkisti kamariin, hän katsoi ja astui ovesta sisään, mutta palasi pian juosten takaisin.

"Juho Peerybingle", kuiskasi Tackleton hänen korvaansa. "Toivon, ettei siellä ole – ole tapahtunut mitään pahaa ja ajattelematonta yöllä."

Ajuri kääntyi äkisti häneen.

"Koska hän on poissa!" lausui Tackleton; "ja akkuna on auki. En näe mitään jälkiä. Mutta pelkäsin siellä olleen jonkun – jonkun kahakan. Häh?"

Hän ummisti melkein kokonansa virkun silmänsä, niin tarkasti hän katsoi ajuria. Ja hänen katseensa, kasvonsa ja koko olemuksensa sai niin läpitunkevan ja terävän ilmeen, kuin hän olisi tahtonut pusertaa ajurista totuuden ilmi.

"Älkää peljätkö", sanoi ajuri. "Hän tuli illalla tähän huoneeseen, enkä minä hätyyttänyt häntä sanoillani enemmän kuin teoillanikaan, eikä kukaan ole sittemmin ollut siellä. Hän on lähtenyt vapaaehtoisesti. Menisin iloisena kerjäämään leipääni ovelta ovelle, jos voisin saada tapahtuneet tapahtumattomiksi, niin ettei hän koskaan olisi täällä käynytkään. Mutta hän on tullut ja mennyt. Minulla ei ole hänen kanssansa enää tekemistä!"

"Hm! – Minusta hän on päässyt liian helpolla", lausui Tackleton tarttuen tuoliin.

Hänen ilkkunsa ei koskenut ajuriin, joka istui vastapäätä häntä ja kätki kasvot käsiinsä, ennenkuin taas puuttui puheeseen.

"Te näytitte minulle eilen illalla", virkkoi hän viimein, "kuinka minun vaimoni, minun rakas vaimoni salaisesti – "

"Ja hellästi", lisäsi Tackleton.

"Suosi tuon miehen valepukua ja antoi hänelle tilaisuuden puhutella häntä kahdenkesken. Ei ole näkyä, jota olisin kernaammin ollut näkemättä, eikä ole maailmassa miestä, jonka olisin toivonut näyttämään sitä teidän sijastanne."

"Tunnustan että minussa on aina ollut epäluuloja", lausui Tackleton.

"Ja sen vuoksi en juuri ole ollut tervetullut täällä, tiedän ma."

"Mutta koska te kerran näytitte sen minulle", jatkoi ajuri hänestä huolimatta, "ja kun te näitte hänet, minun vaimoni, minun rakkaan vaimoni!" – hänen äänensä, silmänsä ja kätensä saivat samalla rauhallisemman ja vakavamman ilmeen, ja hän näytti tehneen lujan päätöksen – "kun te näitte hänet harhatiellä, niin on oikeus ja kohtuus, että te katsotte häntä minun silmilläni, katsotte minun rintaani ja tiedätte mitä minä ajattelen asiasta. Sillä se on päätetty", lausui ajuri, katsoen häneen totisesti. "Eikä mikään voi sitä muuttaa."

Tackleton mutisi jotakin myöntymykseksi, että muka kävisi puolustaminen yhtä ja toista. Mutta hän hämmästyi ajurin ääntä ja puhetapaa. Ajuri oli näet yksinkertainen ja suora mies, ja hänen esiintymisensä oli semmoista jaloutta ja arvokkuutta, jonka ainoastaan hänessä asuva jalo ja kunnioitettava henki voi antaa.

"Minä olen yksinkertainen, oppimaton mies", lausui ajuri, "ja minussa on aivan vähän avuja, jotka voisivat herättää huomiota. En ole teräväjärkinen, niinkuin tiedätte, enkä ole enää nuorikaan. Rakastin pikku Pirkkoani, koska olin nähnyt hänen kasvavan pienestä pitäen isänsä huoneessa; koska tiesin mikä aarre hän oli; koska hän oli ollut elämäni ilona monta, monta vuotta. On monta etevämpää miestä, mutta luullakseni ei kuitenkaan yhtään, joka rakastaisi Pirkkoa hartaammin kuin minä!"

Hän vaikeni ja kaapaisi hiljaa jalallansa lattiaa, ennenkuin jatkoi:

"Tosin arvelin usein olevani liian kehno hänelle, mutta toivoin, että hän saisi minusta lempeän miehen, joka kenties paremmin kuin joku muu tuntisi hänen arvonsa. Sillä tavoin minä sovitin taipumukseni ja omantuntoni, enkä katsonut avioliittoa ihan mahdottomaksi. Ja vihdoin kävikin niin, että nain hänet."

"Hah!" sanoi Tackleton, merkillisesti pudistaen päätänsä.

"Tunsin itseni ja tiesin kuinka häntä rakastin ja kuinka onnelliseksi tulisin", jatkoi ajuri. "Mutta en ollut – nyt vasta sen oikein näen – kyllin miettinyt asiaa hänen kannaltansa."

"Niinpä kyllä", virkkoi Tackleton. "Kevytmielisyyttä, huikentelevaisuutta, turhamaisuutta, ihailunhalua. Sitä ei kyllin mietitty, jäänyt kokonaan unohduksiin. Hah!"

"Parempi olisi, jos ette keskeyttäisi puhettani, kunnes saatte selvän ajatuksestani", sanoi ajuri melkein tylysti, "te ette ymmärrä minua ollenkaan. Jos minä eilen olisin lyönyt maahan sen miehen, joka olisi uskaltanut hengähtää herjauksen häntä vastaan, niin minä tänään polkisin jalallani hänen kasvonsa, vaikka hän olisi oma veljeni!"

Lelukauppias katsoa töllisteli häneen hämmästyneenä. Ajuri jatkoi hiljaisemmalla äänellä:

"Muistinko ollenkaan sitä, että otin hänet niin nuorena ja niin kauniina omakseni, että riistin hänet nuorien leikkitoveriensa seurasta ja vein hänet pois niiltä paikoilta, joiden kaunistuksena hän oli ollut ja jossa hän oli loistanut kuin kirkas tähtönen, ja että sen sijaan piilottelin häntä päivä päivältä pimeässä huoneessani ja ikävässä seurassani? Muistinko, kuinka huonosti sovelluin hänen iloiseen luonteeseensa, ja kuinka ikävä semmoinen köntys kuin minä mahtoi olla hänen vilkkaasta mielestään? Muistinko ettei minun rakkauteni häneen ollut mikään ansio, sillä jokainen, joka hänet tunsi, rakasti häntä? En. Minä luotin hänen lempeään luonteeseensa ja nain hänet. Soisinpa etten olisi niin tehnyt! Hänen tähtensä, ei minun!"

Lelukauppias töllisteli häneen silmiänsä räpyttämättä.

Puoliumpinainenkin silmä oli nyt auki.

"Jumala siunatkoon häntä!" sanoi ajuri, "siitä iloisesta vakavuudesta, jolla hän yritti poistaa minusta tätä mietettä! Ja Jumala antakoon anteeksi, että hitaalla älylläni niin myöhään sen huomasin! Lapsi parka! Pirkko parka! Olenhan nähnyt hänen silmänsä kyynelissä, kun on puhuttu semmoisista avioliitoista kuin meidän! Olen sadoin kerroin nähnyt salaisuuden vapisevan hänen huulillansa, enkä koskaan ole epäillyt enkä aavistanut mitään, ennenkuin eilinen ilta tuli. Tyttö parka! Kuinka toivoin, että voisit rakastaa minua! Kuinka saatoin uskoa, että sinä voisit rakastaa minua!"

"Hän teeskenteli rakkautta", virkkoi Tackleton. "Hän teeskenteli niin liioitellen, että juuri se, totta puhuen, antoi aihetta epäluuloilleni."

Tässä hän osoitti kuinka paljon parempi May Fielding oli, joka ei edes teeskennellyt rakastavansa häntä.

"Hän on koettanut", sanoi ajuri raukka enemmän liikutettuna kuin tähän saakka oli näyttänyt. "Minä alan älytä kuinka hartaasti hän on koettanut olla hyvä ja rehellinen vaimo minulle. Se onni, jonka olen tämän katon alla nauttinut, todistakoon, kuinka hyvä hän on ollut, kuinka paljon hän on tehnyt, kuinka vakava ja jalo hänen sydämensä on! Olkoon se muisto lohdutuksenani istuessani täällä – yksin."

"Yksin?" toisti Tackleton. "Oo, te aiotte siis ottaa sydämellenne sen, mitä on tapahtunut?"

"Tahdon", lausui ajuri, "antaa hänelle suurimman rakkaudenosoituksen ja paraan hyvityksen, mihin voimani riittävät. Voin päästää hänet onnettoman avioliiton jokapäiväisestä kiusasta ja sen vaikeasta salaamisesta. Hän on pääsevä niin vapaaksi, kuin vain voin hänet tehdä."

"Antaa hänelle hyvityksen!" huusi Tackleton hieroen suuria korviansa.

"Kuulin varmaankin väärin. Sanoitteko niin, todellakin?"

Ajuri tarttui lelukauppiaan kaulukseen ja pudisteli häntä niinkuin kaislaa.

"Kuulkaa mitä sanon!" lausui hän. "Ja kuulkaa oikein. Kuulkaa, puhunko selkeästi?"

"Kyllä hyvin selkeästi", vastasi Tackleton.

"Aivan kuin ajattelisin mitä sanon?"

"Aivan kuin ajattelisitte mitä sanotte."

"Minä istuin tämän takan ääressä eilen illalla – koko yön", virkkoi ajuri. "Samalla paikalla, jossa hän oli usein istunut minun vieressäni, suloiset kasvot käännettyinä minuun. Muistelin mielessäni koko hänen elämäänsä, päivä päivältä; tarkastin hänen rakasta olentoansa joka tilaisuudessa edessäni. Ja, niin totta kuin elän, hän on viaton, niin totta kuin Jumala elää, joka tuomitsee syyttömät ja syylliset."

Kelpo sirkka takan kupeessa! Uskolliset kodin keijukaiset!

"Vihani ja epäluuloni ovat haihtuneet", sanoi ajuri, "ja ainoastaan suru on jäljellä. Onnettomalla hetkellä ilmaantui entinen rakastaja – joka soveltui paremmin kuin minä hänen ikäänsä ja luonteeseensa ja oli kenties minun tähteni ja vastoin Pirkon taipumusta hylätty. Onnettomalla hetkellä, hämmästyksissään ja ennenkuin on kerinnyt miettiäkään kuinka on menetteleminen, joutuu Pirkko osalliseksi vieraan petokseen salaamalla sen. Eilen illalla hän antoi vieraan puhutella häntä niinkuin näimme. Se oli väärin. Mutta paitsi sitä hän on viaton, jos totuutta on maan päällä!"

"Jos se on teidän ajatuksenne", rupesi Tackleton sanomaan.

"Niin minä annan hänen mennä!" jatkoi ajuri, "minä siunaan häntä niiden monien onnellisten hetkien vuoksi, jotka hän on minulle suonut; hänen tuottamansa tuska on anteeksi annettu. Menköön hän ja olkoon hänellä rauha mielessä niinkuin toivottelen! Hän ei ole koskaan vihaava minua. Hän on oppiva tuntemaan minut paremmin, kun en enää rasita hänen elämäänsä, kun minun sitomani siteet ovat helpommat hänen kärsiä. Tänään on täsmälleen vuosi siitä päivästä, jona toin hänet kodistansa, katsomatta tarpeeksi hänen iloansa. Tänään hän on sinne palaava, minä en tahdo häntä enää huolestuttaa. Hänen isänsä ja äitinsä tulevat tänne tänä päivänä – me aioimme viettää tämän päivän yhdessä – ottakoot he hänet mukaansa kotiin. Minä voin luottaa häneen, oleskelkoonpa hän siellä, täällä tai missä tahansa. Hän lähtee minulta puhtaana, ja puhtaana hän on pysyvä, siitä olen varma. Jos minä kuolen – kenties jo hänen nuorena ollessaan, sillä olen kadottanut kaikki elinvoimani muutamassa tunnissa – niin hän on näkevä, että minä olen häntä muistanut ja rakastanut viimeiseen hetkeen asti! Se on niiden näkyjen loppu, joita te näytitte minulle. Ja kaikki on nyt ollutta ja mennyttä!"

"Voi, ei, Juho, ei koskaan. Älä puhu lopusta vielä! Ei vielä. Minä olen kuullut jalot sanasi. En voinut pujahtaa huomaamatta ulos enkä tekeytyä tietämättömäksi siitä, joka täyttää minut syvällä kiitollisuudella. Älä puhu vielä lopusta, ennenkuin kello on jälleen lyönyt!"

Pirkko oli tullut sisään heti Tackletonin jäljestä ja seisonut liikkumatta. Hän ei katsonutkaan Tackletoniin, piti vai silmänsä luotuina mieheensä. Mutta hän seisoi kaukana Juhosta, jättäen välille niin paljon tilaa kuin mahdollista, ja vaikka hän puhui innostuneella vakavuudella, ei hän kuitenkaan lähestynyt häntä. Kuinka erilainen oli hänen nykyinen käytöksensä entiseen verrattuna!

"Ei tehdä koskaan sitä kelloa, jonka lyönnit palauttaisivat menneet hetket minulle takaisin", vastasi ajuri surullisesti hymyillen. "Mutta olkoon niinkuin tahdot, armaani. Se lyöpi pian. Mitä puhumme, se ei auta paljon. Vaikeammassakin asiassa kokisin tehdä mieliksesi."

"No niin!" murisi Tackleton. "Minun pitää lähteä, sillä kellon lyödessä pitää minun olla kirkkotiellä. Hyvää huomenta, Juho Peerybingle. Jään kaipaamaan hupaista seuraanne. Surkuttelen poissaoloanne ja sen syytä!"

"Olenko puhunut selvästi?" virkkoi ajuri saattaen hänet ovelle.

"Aivan selvästi!"

"Ja te muistatte mitä olen sanonut?"

"Kyllä, jos vaaditte minulta sen todistuksen", lausui Tackleton noustuaan kuitenkin varovaisesti ensin rattaillensa, "niin olen sanova, että kaikki oli niin odottamatonta, etten kotvalleen luule voivani unohtaa sitä."

"Sen parempi meille molemmille", vastasi ajuri. "Hyvästi. Toivotan teille onnea!"

"Soisin voivani toivottaa teille samaa", sanoi Tackleton. "Mutta kun en sitä voi, kiitän teitä. Tässä kahdenkesken sanoen (sen olen jo ennenkin sanonut, eikö niin?) en juuri pelkää avioliittoani onnettomaksi, senvuoksi ettei May ole ollut kovin huolehtiva eikä hellä minua kohtaan! Hyvästi! Pitäkää vaari itsestänne!"

Ajuri seisoi katsoen hänen jälkeensä, kunnes hän etäisyydessä näytti niin pieneltä kuin kukat ja nauhat hevosen päässä läheltä katsottuina; sitten hän huokasi syvään ja meni horjuen kuin rauhaton, murrettu mies lepäämään muutamain jalavien suojaan; sillä hän ei tahtonut mennä kotiin ennenkuin kello oli lyönyt.

Hänen pikku vaimonsa itkeä nyyhkytti surkeasti yksin kotona; mutta usein hän pyyhki silmänsä ja lohduttautui kertomalla kuinka hyvä, kuinka jalo hänen miehensä oli! Kerran, pari hän nauroi niin sydämellisesti, riemuisesti ja katkonaisesti (hän itki samalla), että Tilly aivan pelästyi.

"Voi, älkää tehkö niin!" sanoi Tilly. "Sillä tavalla voitte saada pojan kuolemaan ja hautaan, voitte kuin voittekin."

"Tahdotko antaa hänet usein isänsä syliin, Tilly", kysyi emäntä pyyhkien silmiänsä, "sitten kun minä en enää ole täällä, vaan olen mennyt vanhaan kotiini?"

"Voi, älkää menkö pois!" huudahti Tilly keikauttaen niskojansa taapäin ja valittaen kovasti. Hän oli sillä hetkellä hyvin Harmin näköinen. "Voi, älkää menkö! Voi, mitä ovat kaikki ihmiset menneet ja olleet ja tehneet kaikille ihmisille, tehdäksensä kaikki onnettomaksi! Voi, voi, voi, voi!"

Sitten rupesi helläsydäminen Tilly niin surkeasti ulvomaan (hänen ulvontansa oli sitä ankarampi, kun hän turhaan yritti tukahuttaa sitä), että epäilemättä olisi lapsi herännyt ja pelästyksestä saanut jonkun taudin (luultavasti vatsanväänteitä), ellei hänen katseensa olisi kohdannut Kaleb Plummeria, joka samassa talutti sisään tytärtänsä. Tämä näky antoi hänelle jälleen voimaa hillitä tunteitansa; hän seisoi hetken suu selällänsä; sitten hän karkasi, hirveän kummallisesti hypellen, lattian poikki pikku pojan vuoteen luo ja kätki kasvonsa ja päänsä vuodevaatteisiin. Tästä erinomaisesta käytöksestä hänelle näytti koituvan suuri lievitys.