VI
Magnhild heräsi toisena aamuna – ei suloisiin muistelmiin, kuten joka päivä lähinnä ennen kuluneina viikkoina. Siinä mihin hänen oli noustava, oli jotakin, jota hän pelkäsi, paitsi että se vielä aiheutti tuskaa. Ja kuitenkin kaikitenkin se häntä viehätti – mitä hän olisikaan tänään kokeva?
Hän oli nukkunut kauan. Tultuaan saliin, näki hän rouva Bangin avoimessa akkunassa ja sai heti tervehdyksen ja päännyökkäyksen. Jotakin hattua kohotettiin näkyviin ja väikyteltiin. Vähän jälkeenpäin oli Magnhild niin kokonaan hänen herttaisen hyvyytensä, kauneutensa, elävyytensä lumeissa, että hän oli vähällä unohtaa mennä opetustunnilleen.
Sopuisa suostumushuuto kohtasi häntä koulussa, kun hän tuli tukka uudessa asennossa, uusi hattu päässä ja valkoinen pitsikaulahinen punaisen puvun päällä! Magnhild oli itse pukunsa vuoksi hämmentynyt ja hämmentyi yhä lisää. Mutta se vilpitön hyväksyntä, joka moniäänisenä seurasi, lohdutti häntä pian ja hän lähti koulusta samalla tunteella kuin virkamies, joka on ylennyt asteen verran arvossa.
Tänäkin päivänä oli kaunis ilma. Sentähden päätettiin tehdä huviretki jälkeen puolisten. Edellä puolenpäivää soitteli Tande. Akkunat olivat selkiselällään joka puolella, ja rouva Bang istui omassa ikkunassaan itkien. Kansaa kuleksi ohitse ja tuijotti, mutta rouva ei piitannut siitä.
Tanden tänpäiväisessä soitossa oli jotakin niin intohimoisen hyrskyisää ja toisinaan niin tuskankirkuvaa, jommoista Magnhild ei vielä milloinkaan ollut kuullut. Ehkä soittaja itsekin tunsi siinä tahattomasti hairahtuneensa, sillä hän hillitsi itsensä äkkiä ja viritti eleille koko virrallisen valoisia, sätehikkäitä kuvia juoksemaan keskelle päivänpaistetta ja hyönteisten surinaa. Kastepisaroista kostea takasuvipäivä tarjosi näköalan, joka täydeltään tulvi hauskoja havaintoja. Kadunpöly, joka oli kuivamaisillaan, kimalteli tuhansin helmin, nurmella välkkyivät värit vihreinä, pelloilla keltaisen ja ruskean sävyyn. Metsässä värien loiste vivahteli yhtenään vaihdellen keltaiseen, punaiseen, ruskeaan ja vihreään. Mahtavan tunturin ylimmän huipun ilma ei vielä koskaan liene kyllemmälti ollut mehustettuna sinisellä. Tämä esiintyi väkevästi merenlahden ympäriltä kohoavain, kiiltäviksi kuluneiden kalliovuorten välkkyvän harmaan rinnalla. Soitto keskittyi, siinä värähti vielä tuskan tunne, mutta vain kaikuna tai särkyneenä pisaroiksi, jotka silloin tällöin solisivat uuden tunnelman aurinkovoimaan. Rouva Bang oli pannut päänsä käsivarren nojaan. Magnhild katseli hartioiden liikkeitä, itse hän vetäysi takaisinpäin. Häntä ei miellyttänyt moinen näytteillepano.
Jälkeenpuolenpäivän kävelyllä täytyi Magnhildin taas astua edellä lapsen kanssa, molemmat muut tulivat perästä kuiskaten. He kokoontuivat nyt toiselle paikalle, vähän matkaa ylemmäs tunturille. Rouva Bang oli itkenyt. Tande oli ääneti, mutta näytti ehkä vielä tavallistaan henkisentyneemmältä.
Keskustelu lähti tänään Norjan vuonomaisemasta, miten ne tunturit, jotka kaikkialta sulkevat, vaikuttavat mieleen painostavasti. Mainittiin kaikki kansan henkisen elämän esteet; sovinnaisuus, totunnaiselämä, ennen kaikkea totunnainen kristillisyys, ulkokullaisuus luistivat rataansa rattoisaa menoa, rakkauden oikeus esitettiin äärettömäksi – "Kas nyt tuota, joka taas istuu etusormi suussaan!" naurahti rouva Bang. Magnhild säikähtyi sanomattomasti ja hilpeämieli nousi.
Vähän myöhemmin Magnhild antoi Magdan pistää kukkia ja ruohoja tukkaansa. Hän laulaa hyräili, kuten oli tottunut siitä asti kun hän pappilassa nuottien mukaan lauleli. Tällä kertaa hänen säännötön laulunsa elpyi tavallista vilkkaampaan vauhtiin, kun ajatukset täyttivät sen kuten tuulet purjeen. Kuta korkeammalle hän nousi, sitä kovemmin hän lauloi, kunnes Magda sanoi: "Tuolla tulee äiti!" Magnhild vaikeni. Aivan oikein tulikin rouva Bang, ja vähän jälestä Tande: "Mutta, lapsi, laulathan sinä?" He olivat päivän kuluessa alkaneet sinutella toisiaan, s.o. rouva Bang sinutteli puolestaan, Magnhild ei saattanut tehdä samoin. – "Sepä oli korkein ja kirkkain sopraano, mitä pitkään aikaan olen kuullut", sanoi Tande joka nyt hänkin tuli lähemmäs ja hehkui punasissaan siitä, että oli astunut nuo muutamat askeleet tavallista vinhemmin. Magnhild kavahti pystyyn, niin että kukat ja ruohot karisivat hänen päältään maahan ja samalla hän kävi tukkaansa poistaakseen kaikki millä Magda oli häntä somistellut, josta tyttö valitti surkeasti. Mutta Tanden sanat, ulkonäkö ja ne katseet, joita hän nyt Magnhildiin tähtäsi, sekottivat tämän, ja rouva Bang teki kiltisti siinä, että hän yritti ikäänkuin suojella Magnhildia.
Hetken perästä he olivat menomatkalla kotiapäin – ja mentiin suoraa päätä Tanden asuntoon koettelemaan Magnhildin ääntä.
Rouva seisoi pidellen häntä kädestä. Magnhild osasi ihmeen tarkasti joka nuotin päähän ja laulaa lasketteli sävelikköjä, niin että Tanden täytyi pysähtyä ja katsoa ylös. Magnhildin täytyi silloin sanoa laulaneensa jo ennen.
Hän tunsi vähitellen onnea, sillä häntä suosittiin – siitä ei saattanut erehtyä. Ja kun piti koeteltaman pientä kaksiäänistä laulua, ja Magnhild osasi laulaa suorastaan lehdestä sopraanoa sekä samoin toisen ja kolmannen kera, syntyi siitä pian pikkupiirissä semmoinen ilo, että Magnhild siitä lämpeni ja toi näkyviin semmoisen kauneuden, jommoista hänellä ei vielä yhtenäkään elämänsä hetkenä ollut nähty.
Rouva Bangilla oli hyvä alto-ääni. Se ei ollut niin kehittynyt, kuin se oli sympaattinen, se ei myöskään ollut voimakas, mutta sopi sentähden sitä paremmin soimaan Magnhildin äänen myötä, sillä jos tämä mahdollisesti olikin väkevämpi, ei hän koskaan ollut viljellyt sitä muuta kuin heikosti eikä nytkään tehnyt toisin.
Mikäli he tutustuivat lauluihin, laajensi Tande säestävän sävelsoiton. Katu oli täynnä yleisöä. Mitään tämmöistä ei oltu koskaan kuultu tällä vähäpätöisellä paikalla. Epäilemättä liiteli siinä koko liuma uusia kuvitelmia heidän päittensä päällä. Varmaankin tänä iltana ajateltiin ja juteltiin hienommin kuin muulloin. Lapset kaiketi aavistivat vieraita maita. Sadella vihmoi; korkeat tunturit molemmin puolin laaksoa ja vuonon ympärillä seisoivat huiput verhottuina, mutta kohosivat mielikuvitukselle kahta korkeampina puolihämärästä. Metsän värivivahdukset, tyyni merenpinta, sateen pimentämänä, niityn raikas odelma, virran kova kohina eikä muuten yhtään häiritsevää ääntä. Jos sattuivat vaunut ajamaan ohitse, seisahtuivat ne.
Yleisön hiljaisuus ulkona viritti tunnelmansa sisällä oleviin.
Kun he vihdoin lopettivat, lausui Tande tahtovansa päivittäin tunnin ajan opettaa Magnhildia ääntänsä käyttämään, niin että tämä heidän lähdettyään oppisi omin päin harjoittelemaan pitemmälti. Muuten he pitkittäisivät yhdessä laulelua, sillä siitä karttuisi makua. Rouva Bang lisäsi, että siitä äänestä voitaisi saada jotain suurta syntymään.
Tanden silmät seurasivat Magnhildiä ikäänkuin tähystäen, niin että tämä oli iloinen, kun pääsi lähtemään.
Hän unohti jonkun nuottivihkojaan ja kääntyi ovesta sitä ottamaan. Tande seisoi ovessa ja hymyili kuiskaten: "kiitos tästä päivästä!" Magnhild kompastui siinä kynnykseen ja nolostuen oli hän vähällä myös horjahtaa ylimpään portaaseen. Hän saapui alas pahanpäiväisesti hämillään. Rouva Bang katsahti häneen, sillä hän seisoi siellä vielä odottaen saadakseen sanoa "hyvää yötä." Hän viivähti hiukan ennenkuin sen sanoi, ja silloin se oli viileää, hajamielistä. Mutta mentyään muutaman askelta kääntyi hän takaisin, ja nähdessään Magnhildin seisovan ihmeissään, palasi hän juosten ja painoi hänet kiihkeästi vasten poveaan.
Hiljan oli ollut ilta, josta Magnhild oli ajatellut että se oli hänen elämänsä onnellisin. Mutta tämä – ?
Kun ylhäältä kuului askelten liikuntaa, vapisutti häntä valtavasti. Hän muisti soittajan suuren katseen, kun tämä kohotti silmänsä kesken soittoaan. Timantti hänen vasemmassa kädessään leikkasi välkkyviä pyörylöitä pianon pinnalle, sinisuoniset kädet – esiin suljahtava pitkä tukka – hienot, harmaat vaatteet, hänen tyyni olentonsa kaikki valuvan virran tavoin suli säveliin ja sopusointuihin ja hänen kuiskaukseensa "kiitos tästä päivästä!" – Rouva Bangin puolella oli pimeä.
Ennen keskiyötä Magnhild ei ollut vuoteessa eikä silloinkaan vielä nukkuakseen. Eipä säveltäjäkään tuolla ylähuoneessa vielä ollut unessa, päinvastoin juuri silloin hän rupesi soittamaan. Surunvoittoista, yksinkertaista laulua hän soitteli, ensin sopraanosoolona, sitten naiskuorona, sopusointu oli niin heleän puhdas. Ottamatta huomioonsa ajatuksensiirtoa, istui Magnhild tuolla mäen rinteellä tuona ripillepääsö-iltana ja katseli sinne kauas, jossa hänen kotinsa oli ollut. Kaikki pikkuveikot ja – siskot tulivat hänen ympärilleen. Taiteilija soitti aina samaa kappaletta eri tavoin, mutta aina loi se Magnhildin mieleen saman kuvan.
Koulussa kohtasivat häntä seuraavana aamuna monet kysymykset eilis-illasta, oliko hän, Magnhild laulanut, mitä he olivat laulaneet, olivatko molemmat muut laulaneet, tulisivatko vielä useammin laulamaan.
Kysymykset täyttivät häntä ilolla: suuri salaisuus, hänen salaisuutensa piili siinä perinnä sisällä. Hän tunsi olevansa jäntevä. Niinkuin tänä päivänä, ei hän koskaan ennen ollut rientänyt kotia. Olihan hänen vielä samana aamupäivänä laulettava taiteilijan kanssa! —
Ja niin tapahtuikin. Herra Tande lähetti sanan merimiehen vaimon mukana odottavansa Magnhildia klo 12. Hiukan aikaisemmin kuuli Magnhild vielä kerran tuon eilisen surunvoittoisen vienon kappaleen.
Säveltäjä otti Magnhildin vastaan puhuttelematta häntä. Hän vain tervehti ja mennen suoraan pianon ääreen käänsi päätänsä ikäänkuin pyytääkseen vierasta tulemaan lähemmäs. Tämä lauloi sävelikköjä, toinen viitteillä oikaisi, yleensä katselematta häneen, koko tunti sujui tyynesti kuin mikäkin rauhainen toimitus; Magnhild oli siitä kiitollinen.
Hän meni opettajansa luota ylitse rouva Bangin puolelle. Tämä istui tai paremmin oikoi pitkänään sohvalla avattu kirja polvellaan, mutta edessään Magda, jonka kanssa hän puheli. Hän oli vakava tai pikemmin suruissaan. Hän katsahti Magnhildiin, mutta puhui edelleen tytön kanssa, ikäänkuin ei kukaan olisi tullut sisään. Magnhild jäi seisomaan, peräti pettyneenä. Silloin rouva Bang työnsi lapsen luotaan ja katsahti jälleen ylös. "Tule lähemmäs!" sanoi hän väsyneesti ja teki kädellään liikahduksen, jota Magnhild ei ymmärtänyt. "Istu tuohon lavitsalle, tarkoitan!" Se tapahtui. "Sinä olet ollut hänen luonansa?" Rouvan sormet olivat laskeneet irralle Magnhildin hiukset: "Solmu ei ollut oikein sidottu" – ja vähän jälkeenpäin taputtaen häntä: "Sinä olet suloinen lapsi." Rouva istautui ylös sohvaan, katsasti Magnhildia silmiin ja käänsi hänen päätänsä ylöspäin. "Olen päättänyt tehdä sinut somaksi, itseäni somemmaksi. Näetkös, mitä tänään olen ostanut?" Pöydällä Magnhildin takana oli pitkä kangaskäärö kesäpukua varten. "Se on sinua varten, se vaate on somistava sinua!" – "Mutta, rouva Bang!?" – "Älä sano mitään, ystäväni! Minä en ole onnellinen, jollen saa tehdä jotakin tämmöistä ja tässä on minulla lisäksi omat syyni." Hänen suuret ihmeelliset silmänsä ikäänkuin uiskelivat. "Kas niin nyt", sanoi hän ja nousi äkisti seisaalle. "Nyt syömme yhdessä päivällistä, mutta ensin pieni kävely, ja jälkeen puolisten pitkä kävely ja sitten laulua ja sitten suloinen lepo – hän suosii semmoista! – "
Mutta yhtä vähän pitkää kuin lyhyttäkään kävelyä syntyi, sillä sattui sade. Silloin rouva Bang heti kävi käsiksi Magnhildin kesäpukuun, jonka hän omien antamiensa mittojen mukaan sai siellä lähistössä neulotuksi.
He lauloivat yhdessä, jopa enemmän kuin edellisenä päivänä. Sähkösanomalla tilattiin kaksiäänisiä lauluja. Pari päivää jälkeenpäin ne saapuivat. Seuraavina päivinä useimmat mitä tarkimmin läpikäytiin. Magnhildilla oli joka päivä määrätty tuntinsa. Tande meni sille noudattaen samaa afäärimaista hiljaisuutta kuin ensi päivänä. Magnhild rohkaisi mielensä.
Ihmeellisiä päiviä nuo! Laulua ja uudelleen laulua ja yhdessä-oloa, enimmäkseen rouva Bangin luona, jossa he tuon tuostakin söivät sekä päivällistä että illallista. Toisena päivänä rouva mitä iloisimmalla tuulella, otellakseen taas seuraavana päivänä pahan päänsäryn poltteissa, jolloin hän, musta-puna-ruskearaitainen huivi kiedottuna päänsä ympäri turbaaniksi, istui tai makasi raukeasti uinaillen.
Heidän istuessaan muutamana päivänä yhdessä ja Magdan seistessä akkunan pielessä, lausui pienoinen: "Sinun tykösi, Magnhild, menee muuan mies, joka ontuu." Magnhild nousi peräti punastuneena.
"Mitä se on?" sanoi rouva Bang, joka päänsäryn poltteissa makasi sohvalla ja puheli kuiskaillen Tanden kanssa. "Aa, onko se – " Magnhild etsi hattuansa, löysi sen ja lähti. Hän kuuli avoimesta akkunasta lapsen puheen: " – ontuva, ruma mies joka – "
Skarlie teki sen vuoden työtä aavalla merenrannikolla. Siellä oli ulkomainen höyrylaiva joutunut haaksirikkoon, Skarlie ja pari miestä Bergenistä olivat ostaneet hylyn, sillä se voitiin korjata kulkukuntoon paljon vähemmällä rahankulungilla kuin alkuaan oli luultu. Olivatpa vielä erinomaisesti hyötyneet kaupasta. Skarlie johti puuveistäjän, maalarin sekä satulasepän työt aluksen korjauksessa. Nyt hän tuli kotia hakemaan lisää muonaa työmiehilleen.
Astuessaan taloonsa joutui hän heti ihmetyksen valtaan, joka ei ollut vähäinen. Kaikki kunnossa! Ja huoneet täynnä sulotuoksua! Magnhild tuli – sisään astui komea herrasnainen! Itse kasvot olivat muuttuneet. Ne olivat ikäänkuin avoimet, ja hiukset, vapaasti valuen kaulan ja hieman viettäväin olkapäiden yli loivat valonloisteen ohimoille ja koko vartalon ympärille. Hän jäi seisomaan kynnykselle käsi lukolla. Mies oli istautunut isoon tuoliin nurkassa, jossa hän pyyhki hikeä kaljulta päälaeltaan. Ensi kummastuksen ohi mentyä hän sanoi: "Hyvää päivää!" Ei mitään vastausta. Mutta Magnhild astui sisään ja sulki oven jälkeensä. "Kuinka hienoa työtä täällä on tehty! Onko se hyyryläisesi – ?" Magnhild kipristi suutansa, pienensi silmiänsä ja katsoi kylmästi mieheen. Mutta tämä jatkoi sävyisämmin: "Hänkö se myös on sinulle uuden läningin neulonut?" Nyt Magnhild nauroi. "Kuinkas sinun nykyään käy?" kysyi hän hetkisen perästä. "Kyllähän ei sovi moittia, olen pian saanut asiani valmiiksi." Hän oli saanut olentoonsa vähän sen miehen leveilyä, joka hyötyisästi hoitaa asioitansa. "Täälläpä vasta lämmin lekottaa." sanoi hän. Aurinko oli juuri ikään paljastanut kasvonsa pitkällisen sateen jälkeen ja paahtoi niinkuin se osaakin syyskuun alulla. Skarlie oikaisi jalkansa niin pitkälle kuin käyrä sääri salli ja kallistautui taappäin samalla kun hänen valtavat kouransa jäivät riippumaan tuolin sivunojain ylitse alaspäin, niinkuin minkäkin merihirviön uimukset.
"Sinä katselet minua?" sanoi hän hullunkurisimmalla eleellään.
Magnhild kääntyi tutkivalla silmäyksellä akkunaan päin.
Sali oli kohta täynnä sitä satulasepänhajua, joka seurasi Skarlieta. Magnhild olisi tahtonut avata akkunan, mutta malttoi mielensä ja peräytyi.
"Missä vuokralaisesi on?" – "Hän on tuolla toisella puolen." —
"Asuuko sielläkin joku?" – "Asuu eräs rouva Bang tyttärensä kanssa."
– "Niidenkö kanssa siis sinä seurustelet?" – "Niin!"
Skarlie nousi seisaalle, riisui yltänsä takin, sitten liivin ja kaulahuivin. Hän pisti piipunpesänsä täyteen, sytytti sen palamaan ja istui jälleen, tällä kertaa nojaten toista käsivarttaan kyynäspäähän sekä poltellen. Hän silmäili naljakkaasti hymyillen aviopuolisoaan. "Vai tahdot sinä siis nyt ruveta hienoksi vallasnaiseksi, Magnhild?" Toinen ei vastannut. "Vai niin! Mun täytyy kai siis alkaa päällen tulla herrasveikariksi!" – Magnhild käännähtyi ja katseli hymyillen häntä: rinta kasvaen mitä taajinta tummanpunaista karvaa oli paljaana, sillä paita oli auki, naama oli päivän paahtama ja pääkallo valkoisena. "Peijakas, kuinka tarkastatkin minua! – Enhän kai tosin ole niin kaunis mies kuin vuokralaisesi, voinen ajatella?" "Tahdotko jotain syötävää?" kysyi Magnhild. – "Minä söin jo laivassa." – "Entäs juotavaa?" Magnhild meni noutamaan pullon olutta ja asetti sen pöydälle ynnä lasin. Mies kaasi pullosta lasiin, joi ja katseli juodessaan poikki kadun. "Kas siinäpä saakelin vallasnainen! Sekö siis se rouva?" Magnhild lensi tulipunaiseksi, sillä hänkin näki rouvan seisovan akkunassa tuijottaen puolialastonta miestä.
Hän pakeni sänkykamariin ja sieltä ulos puutarhaan, jonne vihdoin istautui.
Hän oli kai istunut siellä muutaman minuutin, kun kuuli sänkykamarin ovessa kuljettavan, sitten keittiön ovessa ja kohta perästä miehensä aukaisevan oven puutarhaan: "Magnhild? – Oikein, siellä se on!" Pikku Magdan vaaleakutrinen pää pujahti esiin, katsellen ympärilleen kaikkialle, kunnes keksi Magnhildin ja silloin vitkalleen kulki häntä kohden. Skarlie oli peräytynyt.
"Minä kysyisin, etkö tulisi meille syömään?" – "Tervehdi ja kiitä, en voi ma sitä nyt." Lapsi seisoi hiljaa tuumiskellen, kunnes kysäisi: "Mikset voi sitä? Tuonko miehen takia et voi?" – "Niin!" – "Kuka hän on?" – Magnhildin liikkui jo huulilla: "Se on minun – ", mutta hän ei saanut sanaa sanotuksi, sen sijaan kääntyi hän toisaalle, salatakseen lapselta liikutustaan. Magda seisoi kauan ääneti, mutta vihdoin: "Miksi itket, Magnhild?" Tämä lausuttiin niin kauniisti; se soi kuin muistutellen koko siitä valoisasta maailmasta, joka nyt jälleen sulkeutui. Senjälkeen hän kuiskasi: "Älä kysele minulta enää, Magda pienoinen, vaan palaja kotiin tästä puutarhan portista, ja sano äidillesi etten minä enää voi tulla." Magda meni, katsahtaen vielä taakseen pari kertaa.
Magnhild poisti silmistään kaikki kyynelten jäljet ja lähti kaupungille ostoksille, sillä hänen ruokasäiliönsä oli melkein tyhjänä.
Kun hän kotiin tultuaan palasi salin kautta, istui Skarlie vielä tuolissaan, oli kaiketi hiukan nukahtanut; nyt hän haukotteli ja rupesi nysäänsä pistämään. – "Olihan tuo herrasnainen tuollapuolen naimisissa, sanoit sa?" "Kyllä niin." – "Onkos herra taiteilija myöskin nainut?" – "En minä tiedä." – "Minä näin heidän suutelevan toisiaan", sanoi Skarlie.
Magnhild kalpeni, sitten punastui. "Sitä en minä milloinkaan ole nähnyt!" – "Ei, ei, he eivät kyllä uskoneet minunkaan sitä näkevän", sanoi hän ja sytytti piippuaan. Magnhild olisi saattanut lyödä häntä.
Magnhild meni keittiöön, mutta ei kuitenkaan voinut olla tulematta takaisin sisään. Skarlie virkoi: "Eipä ole kumma, että he suosivat sinua, sillä olethan siellä ollut asetettuna noin niinkuin esiliinan eli vartian virkaan." Magnhild tuli tuoden liinaa levitettäväksi pöydälle. Sen hän viskasi suoraan vasten miehensä nauravaa naamaa. Mutta Skarlie sieppasi sen lennosta kiinni ja nauroi vain rennommin, jopa niin että kyynelet helmeilivät silmistä, hän ei saanut hillittyä niitä.
Magnhild oli rientänyt takaisin keittiöön ja seisoi voin, juuston ja maidon edessä, joita hänen oli kannettava sisään, seisoi ja itki.
Ovi aukeni, Skarlie tuli liikaten. "Olen levittänyt pöydälle liinan", sanoi hän, olematta vieläkään vallan vapaa naurusta, "sillä se kai oli tuon tarkoitus?" – ja nyt hän otti mitä oli esiin pantu, kappaleen toisensa perästä, ja kantoi sisään. Hän kysyi hyvänsävyisesti jotakin puuttuvaa, mitä lie ollut, ja sai myös vastauksen. Vähän jälkeenpäin nousi Magnhild itsekin ja asetti liedelle teevettä.
Puolta tuntia myöhemmin istuivat he molemmin vastatusten varhaisessa illallispöydässä. Nyt ei sanaakaan vastapäätä olevista. Skarlie kertoi työstänsä höyrylaivalla, mutta seisahtui samassa äkkiä, sillä Tande alkoi soittaa. Musiikkia tajuamaan oli hänellä herkkä aisti. Levotonna, melkeinpä vihaisena tuo soitto alkoi, mutta kuinka pian se kirkastuikaan! Ja se päättyi tuohon pikku sävelmään, joka aina siirsi Magnhildin takaisin hänen vanhempainsa kotiin, kaikkien veljesten ja sisarten valoisat rakkaat päähyet hänen ympärillään. Skarlie nautti oikein silminnähtävästi ja soiton loputtua hän ylisti sitä mitä hartaimmin. Silloin Magnhild kertoi laulavansa Tanden johdolla, tämän mielestä hänellä oli ääntä. Hän ei päässyt pitemmälle, kun soitto alkoi taas. Sen jälleen loputtua, sanoi Skarlie: "Tiedätkös mitä, Magnhild? Salli sinä sen miehen antaa sinulle kaiken opetuksen minkä voit häneltä saada, sillä hän on suuri taituri – ja muun kanssa eihän sinun ole mitään tekemistä!" Skarlie oli erinomaisen hyvällä jäällä, vielä silloin kun hän matkasta väsyneenä astui satulasepän työpajan yläpuoliseen suojaan ruvetakseen makuulle.
Hän pisti piippuunsa tupakkaa ja otti englantilaisen kirjan ynnä kynttilän mukaansa.
Magnhild tuuletti perinpohjin huoneita ukon perään, avaten kaikki ikkunat. Hän käyskeli kauan edestakaisin pimeässä, ennenkun laskeutui levolle.
Ensi aamuna hän hiipi takatietä kouluun ja palasi samaa tietä kotia.
Siellä, koulussa oli valloillaan suuri ilo erään tiedon johdosta, jonka Skarlie vast'ikään oli tuonut heille, että koko joukko käsityön tuotteita, joille hän oli sitoutunut hankkimaan ostajia kaupungeissa, oli saatu myydyksi tavattoman edullisesti. Skarlie oli kyllä kertonut hänellekin saman asian aamupuoliskon kuluessa, mutta hän oli ollut niin omien ajatustensa vallassa, että tuskin oli sitä huomannut. Tuskin se aine oli lopussa, kun joku tytöistä (se oli sillä tunnilla, jolloin molempia sekä täysikasvuisia että lapsia oli yhdessä) alkoi ihmetellä Magnhildin ulkomuotoa, että se oli ihan toisenlainen kuin edellisinä päivinä. He kysyivät silloin, puuttuiko häneltä jotakin. Eikä hänellä myöskään ollut sitä pukua, s.o. rouva Bangin, joka somisti häntä niin suuresti. Etenkin kyhmyniska Maiju ja pitkä, suurisilmäinen Lotta olivat äänekkäimmät sekä ilossa että kummastuksessa. Magnhild ei tuntenut olevansa oikein hyvillä mielin heidän seurassaan ja lähti varhain. Heti kotiin tultuaan hän sai ilmoituksen merimiehen vaimolta, että Tande odotti. Lyhyt ottelu – ja hän puki taas yllensä sen puvun, joka somisti häntä paraiten. Hänet otettiin vastaan samoin kuin eilen, toissapäivänä ja joka päivä, Tande tervehti keveästi kumartaen ja istuutuen pianon ääreen lyödä näpähytti alkusävelet. Hänen kartteliaisuudestaan erittäin tänä päivänä oli Magnhild hänelle niin kiitollinen, että hän, halutessaan palkita häntä siitä, ei löytänyt sopivaa keinoa millä sen tekisi.
Tultuaan portaista alas näki hän Skarlien ja rouva Bangin seisovan juttelemassa rouvan portilla. He nauroivat molemmin. Magnhild puikahti kenenkään näkemättä sisään ja tarkasti heitä pitemmälti.
Vilkasta eloa liikkui kumpaisenkin kasvoilla, siinä he kyllä olivat yhtäläiset, mutta siihen loppuikin kaikki yhtäläisyys, sillä niin rumalta Skarlie ei kumminkaan koskaan ollut näyttänyt kuin nyt rouva Bangin rinnalla. Kiiltonahkahattu, joka hänellä oli päässään, peitti päälliseksi vielä otsan, niin että koko kasvot saivat jotakin latistuneen näköistä, sillä otsa yksinään oli melkein kaiken muun kokoinen. Tässä silmänräpäyksessä vaivasi Magnhildia miehensä vastenmielisyys sormien perimpiin päihin asti.
Rouva Bang oli pelkkää vireyttä, hänen ympärillään vilkkui ja välkkyi, joko hän nakkeli päätään, niin että hiuskiharat aallehtivat, tai vaihtoi jalkaa seuraten myötä ylävarrellaan, tai torjui luotaan jonkun ajatuksen toisella kädellään tai kuvasi toisen elävällä kädenkäänteellä.
Ne nopeat, varmat silmäykset, joita he vaihtoivat keskenään, näyttivät katsojasta taistelun otteilta. Mies nauraen, viekkaana, vaimo leimahtaen taistelun halusta. Ottelu ei ottanut loppuakseen – siitäkö että he ehkä mieltyivät toisiinsa? tai taisteluun vai aineeseenko? Ellei Tande olisi tullut alas, olisivat he töin tuskin eronneet ennen päivällistä. Mutta silloin vaihdettiin tervehdykset, Skarlie tuli ontuen ja yhä edelleen hymyillen, ja molemmat muut astuivat rouva Bangin luo, joka nauroi ääneensä.
"Saakelin rouva!" lausui Skarlie riemastuneena, "kylläpä hän osaa vääntää pään nurin miehenpuolelta!" Ja rapsien nysäänsä tyhjäksi lisäsi hän: "Ellei hän olisi niin kiltti, olisi hän saamarin riivattu – se nainen näkee kaikki!" Magnhild seisoi ja odotti lisää. Mies katsahti pari kertaa häneen, sillä välin kun hän täytti nysäänsä nahkakukkarostaan; hän näytti jotenkin siltä, joka ajattelee: "Sanonko ma sen vai enkö?" Magnhild tunsi tuon katseen ja meni. Mutta ehkä juuri tämä liikunto päästi kiusottelun halun voitolle. "Rouva oli tosiaan nähnyt, että yöllä loisti valkeaa työpajan päällisestä huoneesta. Mä ajattelin, että hän myöskin kysyisi, josko – " Magnhild oli jo keittiössä.
Päivällisten aikana ajoivat vaunut esiin. Skarlie oli aikeissa matkustaa ylämaihin ostamaan lihaa työmiehilleen meren rannalla.
Hänen matkalle lähdettyään tuli rouva Bang juosten poikki kadun. Kävi kuten aina: ei hän vielä ehtinyt hymyillen seista salissa, ennenkuin kaikki pahat ajatukset, joita Magnhild oli mielessään hautonut hänestä, häpeissään hiipivät tiehensä ja hän sanatonna rukoillen anteeksi taipui sen kiivauden alle, jolla rouva Bang nyt painoi häntä rintaansa vasten, suuteli häntä ja hyväillen laski hänen päänsä vasten olkapäätään – tällä kertaa sanaakaan sanomatta. Mutta Magnhild suli myötätuntoon jokaisesta käden hivelystä, kuten ennen syleilystä ja suutelusta. Kun rouva Bang päästi hänet, lähtivät kumpikin omalle taholleen, Magnhild taittaen muutamia kuihtuneita oksia jostain kukasta ikkunalla.
Silloin hän tunsi rouva Bangin lämpöisen hengityksen poskellaan ja kaulallaan. "Ystäväni", kuuluu hiljainen kuiskaus hänen korvaansa, "suloinen, puhdas ystäväiseni! Sinä talutat petoeläintä lapsenkäsin."
Magnhild värisi kuullessaan nämä sanat, tuntiessaan tämän lämpöisen hengitelmän, joka valeli ne ikäänkuin loihtimalla. Rouva Bang näki kyyneliä vierähtävän Magnhildin kädelle: "Älä murehdi!" kuiskasi hän. "Laulussa omistat loihtusormuksen, jota voit kierahuttaa, milloin haluat pois! – Älä itke!" Ja hän käänsi hänet ympäri itseänsä kohti. "Ehtoopäivällä on kaunis ilma, ehtoopäivällä liitymme taas yhteen metsässä ja salissa ja laulamme yhdessä ja nauramme yhdessä. Ah, ei meillä enää ole monta yhdessä-olo päivää!" Magnhildia pisti sydämeen, syksy oli lähellä – ja niinpä hänen jälleen oli oltava yksin.