III
Lopulla samaa kesää kaikki kolme tyttöä laskettiin ripille. Heille kaikille tämä tuli jonakin niin tiettynä, että se mikä antoi heille enimmän ajattelemista oli millaisen puvun he saisivat täksi juhlapäiväksi. Magnhild, joka ei vielä koskaan ollut pitänyt itseänsä varten leikattua ja neulottua pukua, ihmetteli saisiko hän nyt sellaisen. Ei. Pikkuneidit saivat silkkipuvut, hän sai uudestaan neulottuna vanhan mustan hameen, joka oli kutistunut liian pieneksi rouvalle.
Se oli liian lyhyt sekä liivin että helmojen puolesta; mutta sitä hän itse tuskin huomasi. Hän sai pienen värillisen silkkihuivin kaulaansa opettajattarelta sekä hopeasoljen; hän lainasi rouvan arkisaalin, käsineet lainasi hänelle opettajatar.
Hänen sisällinen valmistuksensa ei ollut ulkonaista suurempi.
Päivä solui hauskasti ilman erikoista mielenliikutusta. Uskonnolliset mielialat olivat pappilassa, samoin kuin kai muutenkin seutukunnassa, tyyntä tottumustouhua. Itkusteltiin jonkun verran kirkossa, kirkkoherra tarjosi viiniä pöydässä ja esitti maljan, ja puhuttiin vähinsä siitä, mitä nyt Magnhildista tulisi. Viimeisestä oli sen verran jälkivaikutusta, että Magnhild kahvin jälkeen lähti ulos istumaan itsekseen. Hän tuijotti tuonne leveää hiekka- ja kiviraidetta kohti keskellä lehväpukuista tunturiseinämää, vihdoin mahtavaa metsikköä kohti keskellä lakeutta, sillä siellä oli hänen kotinsa ollut.
Pikkuveikot ja siskot seisoivat hänen edessään, toiset valoisat kasvot toistensa vieressä. Tuli myös hänen äitinsä, jonka raskasmielinen katse tapaili hänen silmiään; uurteen suun pielessä näki hän jälleen. Emon lempeä ääni, kaunis virren veisuu valui hänen ympärillään. Oltiin juuri tänään kirkossa veisattu yksi niitä virsiä, joita hänen oli tapana laulaa. Isä istui jälleen rahin ääressä hopeatöineen, joissa hän oli taituri. Kirja tai sanomalehti oli levällään hänen vieressään, jonka lukemiseen hän vähä väliä syventyi tai käänsi lehden kun seisahtui työstään. Hänen pitkät, hienot kasvonsa kääntyivät toisinaan kamaria ja siellä olevia kohtaan. Vanhat isotvanhemmat istuivat tuvassa Magnhildin sivulla. Isoäiti hääri löytääkseen jonkun herkkupalan Magnhildille, samalla kuin toinen isovanhus kertoi hänelle jonkun seikkailun. Koira venyi pitkänään lieden ääressä, pörröisenä ja harmaana. Sen ulina oli viimeinen elävä ääni, minkä Magnhild oli kuullut takanaan, silloin kun hänet vietiin alas ylitse. Tuo harmaan kaamea päivä peitti taas koko lapsuuden kuvan yöhön, ukonjylinään ja kauhistukseen. Hän peitti katseensa ja hyrskähti itkuun.
Satulasepän laulut tulivat tuuditellen – kaihoa, epäselviä kuvia. Hänen puolittain ymmärrettyjä viisujansa ja jutelmiansa, joihin Magnhild usein otaksui perättömiä edellytyksiä, kulki kirjavana jonona ohitse ja väsyneenä päivän ajatuksista, liikutuksista ja ikävistä, – tyhjänä, hylättynä vaipui hän nukuksiin.
Illalla tuli Rönnaug, jonka he olivat tulleet tuntemaan ripille päästön valmistusaikana; hän palveli siellä läheisyydessä ja sai lomaa päivän johdosta. Hän toi muassaan joukon jutelmia seudun rakkausseikoista; pappilan vähätietoiset tytöt istuivat ihmettelevin silmin ja kuuntelivat. Hänen syynsä oli että nuorin sai repeämän uuteen silkkihamoseensa. Rönnaug vierittelihe alas mäkiä niin käsittämättömän rivakasti, että hänen täytyi toistaa temppunsa moneen kertaan ja sai papintyttären mukaansa.
Sitten ilmestyi hän usein iltasin työn loputtua. Kaikkia ilahutti hänen hilpeä vallattomuutensa. Hän oli terve ja pyöreä kuin varsa; hänellä oli niukalti vaatteita pukeutuakseen, koska hän aina repeli niitä risoiksi, ja ääreti hommaa hänellä oli tukastansa, joka aina roikkui hänen silmillään, syystä että hän ei koskaan malttanut järjestää sitä kunnolleen ylös. Kun hän nauroi, ja sitä hän teki yhtenään, heitähti hän päänsä vähän takakenoon, niin että ihmiset halki hammassarjan, valkoisen kuin petoeläinten, näkivät syvälle hänen kurkkuunsa.
Skarlie palasi syksyllä. Oli eroa sen vastaanoton välillä, minkä hän nyt sai osakseen ja edelliskertaisen. He seisoivat kaikki kolme hänen rekensä ympärillä, he kantoivat sisään hänen kapineensa, huolimatta hänen hymyilevistä vastusteluistaan, he nauroivat kun hän seisoi eteisessä ottaakseen turkit yltänsä.
Loppumatta rakeili hänelle kyselmiä ensi kerran kun he istuivat hänen luonaan hänen työhuoneessaan; ne olivat talteen pantuja arveluita ja epäilyksiä sen johdosta mitä hän viimeksi oli kertonut – myöskin muuten niitä näitä pulmia, joita he uskoivat hänen pystyvän selvittämään. Harvoista seikoista niillä seuduin hänellä oli tavallinen mielipide, – mutta hän puikahti tavallisesti pilapuheeseen, milloin häneltä jostakin haluttiin liian tarkkaa selontekoa. Ollessaan kahden Magnhildin kanssa saattoi hän lausua mielipiteensä jonkin verran vapaammin; alussa varovasti, mutta vähitellen rohkeammin.
Magnhild ei ollut koskaan kritikoinut ketään ympäristössään; nyt nauroi hän pian Skarlien kanssa kirkkoherran viimeistä saarnaa tai hänen laiskaa, unteloa elämäänsä, myöskin rouvan hämähäkin-verkon kuteloa, sillä Skarlie kuvaili kaikkea tuota niin hupaisesti. Opettajattaren "lihavaa lepoa", vieläpä ystävätärtenkin "ymmyrkäisiä keltapäitä" saattoi hän naureskella, sillä pilapuhe millä Skarlie kuvasi, oli siksi yllättävän uutta; – Magnhild ei huomannut, että tämä pilapuhe vähin erin löyhensi maan hänen ympäriltään.
Maalla niin tavallinen ajanvietto syytellä nuorta neitoa rakastuneeksi kääntyi sillä välin jotenkin odottamatta Magnhildiä kohtaan; häntä nimitettiin "satulasepän vaimoksi", syystä että hän aina istuskeli tämän luona. Satulaseppä sai itsekin kuulla siitä ja kutsui silloin oitis itsekin häntä "vaimokseen", "pitkäksi vaimokseen", "valkoveri-vaimokseen", "omaksi vallan nuoreksi vaimokseen."
Seuraavana kesänä papintyttäret muuttivat kaupunkiin kehittyäkseen pitemmälle. Opettajatar jäi "toistaiseksi" paikoilleen.
Satulaseppä tuli taas syksyllä suorittamaan työnsä valmiiksi. Magnhild oleskeli nyt sen johdosta entistä enemmin kahden kesken hänen seurassaan. Satulaseppä oli rattoisampi kuin milloinkaan ennen. Eräs pilanlasku, jota hän usein uusiskeli, oli matkustelu maan ympäri "nuoren vaimonsa" kanssa. Heillä oli hirmuisen paljon seikkailuja matkallaan, ja paljon merkillistä he kokivat, jota hän kertoi asiallisesti ja jolla oli itsenäkemyksen arvo. Mutta kaikkein rattoisimmin noiden kahden matkustajan kuvat pistivät esiin – mies nilkuttaen edellä matkalaukku kädessään ja nainen rientäen perässä sadetakki yllään ja sateenvarjo kädessään, poikki aution aron, pölypilvessä janoissaan ja sydämestään suuttuneena äijäänsä. Sitten he olivat lepäävinään miehen pikku talossa Örenissä, missä Magnhild teki mitä vain halusi ja varusti itselleen olonsa mukavasti kuin kuningatar.
* * * * *
Ei ole helppo kuvata minkä näköistä naamaa kirkkoherra esitti eräänä iltana, jolloin satulaseppä astui virastoon, istui häntä vastapäätä ja yleisen johdannon jälkeen kysyi: oliko kirkkoherralla mitään sitä vastaan, että Magnhild tulisi hänen vaimokseen? Kirkkoherra makasi sohvalla poltellen piippuaan, hän hukkasi piipun suustaan, käsi vaipui sen mukana, lihava naama veltostui taikinan tapaiseksi, josta silmät pistivät aatteettomina esiin kuin kaksi rusinaa – kunnes hän yht'äkkiä rytkähti ja melkoinen joukko joustimia ja pontimia hänen allansa natisten ja pamahtaen notkahti; kirja, joka virui nurinpäin hänen polvellaan, luisti lattialle, satulaseppä otti sen hymyillen ylös ja selaili sitä. Kirkkoherra oli noussut seisoalle. "Mitä Magnhild siihen sanoo?" Satulaseppä katsahti hymyillen ylös: "Luonnollisesti en olisi kysynyt, ellei häntä voitaisi ajatella sopivaksi minun kanssani siitä asiasta." Pappi otti piipun suuhunsa ja höyrysi poispäin. Hän tyyntyi vähitellen jonkun verran, ja pysähtämättä kulkuaan lausui: "oikeastaan minä en tiedä mitä tuosta tytöstä on tuleva." Satulaseppä tuijotti taas ilmoihin kirjasta, jota hän selaili ja jonka hän nyt laski käsistään: "Onhan se enemmin jonkinlaista adoptionia eli omaksi-ottoa kuin avioliittoa. Magnhild voipi tuolla alhaalla minun luonani kehittyä miksi hän itse tahtoo." Kirkkoherra katseli miestä, puuhkaili ja meni – ja puuhkaili. "Niin, olettehan te varakas mies?" – "No, jollen varakaskaan, niin ainakin on minulla kyllin varoja mennäkseni naimisiin." Hän hymyili.
Mutta tuossa naurussa oli jotakin joka ei oikein miellyttänyt kirkkoherraa. Ei häntä myöskään tyydyttänyt se välinpitämätön tapa, jolla toinen oli ottavinaan asian. Kaikkein vähimmin oli hänelle mieliksi joutua näin yllätetyksi. "Minun täytyy puhua asiasta vaimoni kanssa", sanoi hän ja puhisi. "Niin minun täytyy", lisäsi hän varmemmin; – "ja Magnhildin kanssa", tuli jälestäpäin.
"Luonnollisesti", sanoi toinen ja nousi seisoalleen.
Tuokion perästä istui rouva siinä missä satulaseppä oli istunut. Hän lepuutti molempia käsiään avoimina sylissään ja tuijotti ylös ja alas höyryävää aviomiestään. "Niin, miten sinusta näyttää?" kysyi tämä jälleen ja seisahtui puolisonsa eteen. Hän ei saanut mitään vastausta ja meni jälleen. "Mies on liian vanha", sanoi papinrouva vihdoin. – "Ja varmaan perin ilkijuoninen", lisäsi kirkkoherra. Hän seisahtui rouvansa likelle ja kuiskasi: "Ei kukaan tiedä oikeastaan, mistä hän tulee tai miksi hän tahtoo olla juuri täällä. Hänhän voisi pitää suurta tehdasta suuressa kaupungissa. – Varakas ja viekas lurjus!"
Kirkkoherra ei käyttänyt jokapäiväisessä seurustelussaan hienointa kieltä.
"Voi, että tyttö onkin antanut viekoitella itseään tähän!" kuiskasi rouva. – "Viekoitella! juuri se sana: viekoitella!" toisti pappi ja näpsäytti sormillaan, "viekoitella!" Hän mennä höyrytti poispäin.
"Minun on niin paha ollakseni hänen tähtensä!" virkkoi rouva, jolta vierähti muutamia kyyneliä. Tästä heltyi kirkkoherra. "Kuules, eukkoseni, meidän pitää puhua hänelle itselleen meidän kahden!" ja liikahti raskaasti paikalta.
Hetken päästä seisoi Magnhild virastohuoneen oven sisäpuolella, oudoksuen mitä kummaa häneltä tahdottaisiin. Kirkkoherra alkoi: "Onko todella totta, että sinä, Magnhild, olet suostunut rupeamaan tuon satulaseppäroivion vaimoksi?" Kirkkoherra käytti usein tuommoista yhteisnimitystä "roivio" oikean nimen asemesta. Magnhild lensi niin punaiseksi kuin hän ei kai koskaan vielä ollut ollut. Tämän käsittivät molemmat myöntämiseksi. "Miksi sinä et tule meidän puheille sellaisista asioista?" kysyi pappi pahoillaan. "Tämä on niin kummallista sinulta, Magnhild", sanoi rouva ja itki. Magnhild suorastaan säikähtyi.
"Tahdotko todella saada hänet?" kysyi kirkkoherra ja seisahtui ratkaisevasti tytön eteen. Eihän nyt Magnhild milloinkaan ollut tottunut tuttavallisuuteen. Näin siis tutkittuna hän ei nyt myöskään rohjennut ruveta suoraan kertomaan, miten asia alusta pitäen oli ollut leikintekoa; että hän sitten tosin oli aavistanut täyttä tottakin leikin takana, mutta että siihen aina uudestaan oli sekoitettu niin paljon pilanpitoa, ettei hän enää ollut pitemmältä piitannut sanoa vastaan. Kuinka voisi hän kirkkoherran seistessä hänen yläpuolellaan ruveta semmoista pitkää selitystä latelemaan? Ja näin hän sensijaan alkoi itkeä.
No, – eihän kirkkoherra tahtonut kiduttaa häntä. Tehty kuin tehty. – Hänen kävi vain Magnhildia sääliksi, ja niinpä hän sydämensä hyvyydessä tahtoi auttaa häntä laskemaan perusteita hänen valintansa pohjaksi. Olihan Skarlie, lausui hän, sangen varakas mies, ja hän, Magnhild ainoastaan köyhä tyttö, joka ei ainakaan siltä puolen nähden voinut odottaa parempaa avio-onnea. Vanha mies tosin oli, mutta oli itse sanonut katsovansa asiaa pikemmin adoptionin kuin naimakaupan kannalta; hän tahtoi tytön onnea.
Mutta kaikkea tätä Magnhild ei sietänyt kuullakaan, ja näin hän juoksi ulos ovesta. Ulkona porstuassa hän tyrskähti itkemään ikäänkuin sydämestään murtuakseen; hänen täytyi itkuansa hillitäkseen rientää ylös ullakolle. Ja siellä ylhäällä hänen surunsa vähitellen selkeni jonkunlaiseen itsetajuntaan. Ei hän surrut sitä että satulaseppä tahtoi häntä omakseen, vaan sitä etteivät kirkkoherra ja rouva tahtoneet häntä omakseen.
Niin oli hän asian käsittänyt.
Kun opettajatar sai tiedon asiasta, joutui hän suorastaan riitaan rouvan kanssa, joka ei osannut ymmärtää Magnhildia; sillä siihen opettajatar pystyi niin oivallisesti. Olihan tuo sukkela mies, oikein älykäs. Hän oli rikas, hauska, tosin hiukan ruma, – mutta eihän sen seikan laita ollut niin arka ainakaan tuolla alhaalla Örenissä. (Hänen nimenomaiset sanansa.) Ja samaan sävyyn puheli hän myös Magnhildille, kun hän vihdoin onnistui saamaan tämän satuttaviinsa. Magnhild oli jo pilalle itkeytynyt ja hyrskähti uudelleen itkuun, mutta ei muuten virkkanut sanaakaan.
Kirkkoherra lausui jokseenkin lyhyesti satulasepälle, että kun nyt kerran asian laita oli näin, olisi hänen parasta lähteä tiehensä. Satulaseppä itse halusi tätä; hän olikin nyt saanut, työnsä valmiiksi. Kuinka paljon hän koettikin päästä Magnhildin puheille, ei hän saanut edes nähdä tätä. Hänen täytyi siis matkustaa ilman häntä.
Magnhild ei seuraavina päivinä näyttäytynyt arkisalissa eikä pöydässä. Ei kukaan etsinyt häntä puhutellakseen häntä. Opettajatar katsoi aivan luonnolliseksi, että hän kuitenkin niin vakavan asian takia tahtoi olla yksinään ja itsekseen.
Eräänä päivänä heidät yllätettiin sillä, että posti toi kirjeen ja ison paketin Magnhildille. Kirje kuului:
'Saattaakseni hauskan pilanpitomme perille, rakas Magnhild, olen matkustanut tänne alas. Taloni maalattiin kesällä ulkoa sekä sisältä, pilanteko joka nyt näyttää miltei todelta, – eikös totta?
Sänkyjä, huonekaluja, sänkyvaatteita j.n.e. pidän kaupan, niin että nyt voin ostaa niitä itseltäni. Kun ajattelen tarkoitusperää, syntyy siitä hupaisin kauppa mitä milloinkaan olen tehnyt.
Voitko muistaa, miten me nauroimme, silloin kun minä otin mittaa sinusta oikein kerrankin todistaakseni, miten aivan liian lyhyt sinun hameesi oli miehustasta, aivan liian väljä olkapäistä ja liian kapea helmoista? Sattumalta kirjoitin muistiin sinun mittasi, ja niiden mukaan neulotan nyt sinulle:
1 mustan silkkihameen (Lyonin taftia),
1 ruskean (Kashemiria),
1 sinisen (ohutta villa-kangasta).
Kuten aina olen sinulle sanonut, luulen sinisen pukevan sinua parhaiten.
Nämä tavarat eivät heti ilman muuta ole valmiit; ne saapuvat sentähden vasta sopivan tilaisuuden tultua.
Mutta, mitä kenties haluat, tilasin sähkösanomalla Bergenistä, heti tänne alas saavuttuani; siellä on kaikki semmoinen valmisna saatavissa. Odotettavasti saat ne samalla postissa, jossa tämän kirjeen saat.
Kuten näet (ja vastedes saat nähdä) seuraa kaikenlaista pilanpitoa naimisiin joutumisen mukana. Niinpä minä myös tänään olen tehnyt testamenttini ja siinä määrännyt sinut perillisekseni.
Kunnioittavasti tervehtien kirkkoherraa ja hänen arvoisaa perhettään, merkitsen nimekseni alamainen pilanpitäjäsi
T. Skarlie.'
Magnhild oli paennut turvaan ullakolle mukanaan sekä kirje että iso paketti. Hän oli karannut käsiksi kirjeeseen ja lakkasi sitä lukemasta hämmentyneenä ja peloissaan, hän repäisi auki paketin ja löysi siitä useampia kertoja kaikkea sellaista mikä muodostaa naisen alusvaatetuksen. Hän nakkeli niitä joka puolelle, hehkuvan punastuneena, suutuksissaan ja hämillään. Hän istahti ja itki ääneensä.
Nyt hän tunsi uskaltavansa puhua. Hän juoksi alas rouvan luo, heittäytyi tämän kaulaan, kuiski: "anteeksi!" pisti kirjeen hänelle käteen ja katosi. Rouva ei ymmärtänyt hänen sanaansa "anteeksi!", mutta kyllä sen että hän itki ja oli suuressa mielenliikutuksessa, otti kirjeen ja luki. Se näytti olevaa kummallinen muodoltaan; mutta sisällys tuntui hänestä sitä selvemmältä, sillä olihan se vanhemman, järkevän miehen huolenpitoa ja kaikin puolin kunnioitettavaa. Se miellytti vanhaa perheen äitiä ja hän meni sitä miehelleen näyttämään. Tämä havaitsi samaa; hän alkoi uskoa että tämän omituisen miehen kanssa täytyi Magnhildin tulla onnelliseksi. Rouva haki kaikkialta Magnhildia sanoakseen tälle, että he molemmin, sekä kirkkoherra että hän, huomasivat kirjeen lupaavan hyvää. Kerrottiin Magnhildin olevan ullakolla, jonka takia rouva otti vaatetta yllensä, koska oli kylmä, ja nousi sinne ylös. Hän tapasi opettajattaren, jonka hän otti mukaansa. He eivät nähneet Magnhildia, vaan tavarat, jotka romustivat heitettyinä pitkin permantoa, laatikoita ja kapsäkkejä. He kokoilivat ne yhteen, laskivat ne, tarkastivat niitä ja näkivät ne oivallisiksi. He ymmärsivät että sellainen lahja voi saattaa nuoren neidon hämilleen, mutta olihan antaja jo vanhempi mies, jolla oli lupa ottaa asia isällisesti. Tämän he sanoivat Magnhildille, kun vihdoin löysivät hänet. Ja hän – ei uskaltanut enää olla tuttavallinen. Tämä johtui siitä, että rouva opettajattaren avustamana puhui, kuten he itse sanoivat, järkeä hänelle. Hänen ei tulisi olla ylpeä, vaan muistaa olevansa köyhä tyttö, jolla ei ollut sukulaisia eikä tulevaisuutta.
Seuraavina päivinä kävi hän itsekseen salaista taistelua. Mutta häneltä puuttui siihen jäntevyyttä. Ja mistäpä hän olisikaan sitä saanut? Mihin hän turvautuisi, kun kirkkoherran herrasväki niin ilmeisesti oli väsynyt häneen?
Vähän jälkeenpäin tuli laatikko sisältäen hänen pukujansa y.m. Magnhild antoi sen seista, mutta opettajatar, joka niin hyvin ymmärsi tämän kainouden, piti huolta siitä että se avattiin. Hän ja rouva ottivat ulos vaatekappaleen toisensa perästä, eikä aikaakaan, kun Magnhild jo seisoi verhottuna toiseen pukuun toisensa perästä ison kuvastimen ääressä salin etusuojamassa. Ovet olivat suljetut, rouva ja opettajatar kovin innoissaan. Vihdoin tuli musta silkkipuku, eikä Magnhild enää jäänyt väliäpitämättömäksi. Hän tunsi punastuvan mielihyvän nähdessään peilissä oman kuvansa hienon puvun puitteissa. Hän keksi ilmi oman itsensä pala palalta. Jos ne olivat kasvot, niin ei hän ennen kuin vasta tänään oikein ollut pannut merkille, että niiden kasvot, jotka hän nyt näki vieressään, valuivat yhteen, kun taas hänen kasvonsa – Hän näki sen sillä itsetunnolla, minkä kaunis, hyvin istuva puku heti paikalla herättää.
Tämä hänen oman itsensä kuva seisoi päiväkausin elävänä hänen edessään. Hän varoi hämmentämästä sitä katselemalla enään itseään peilissä. Taaskin keräysivät nuo vanhat unelmat, jotka pyrkivät meren taa jotakin vierasta ja suurta etsimään.
Entäs naimaliitto? Sen työnsi hän tämmöisten tunnelmain vallitessa luotansa niinkuin laskuportaat, jotka vedetään maihin sittekun niitä on käytetty. Miten saattoi hän näin tehdä? – Niin, kuinka monasti hän niinä vuosina, jotka seurasivat, seisahtuikaan ajattelemaan tätä asiaa? Mutta se jäi hänelle aina yhtä käsittämättömäksi.
Häntä ei saatu taivutetuksi pukemaan yllensä yhtäkään noita uusia pukuja, sinä päivänä jolloin Skarlie oli tulossa, eikä myöskään lähtemään ulos häntä kohtaamaan; päinvastoin hän piiloutui näkyvistä. Myöhemmin ja ikäänkuin sattumoisin hän tuli näkyviin, johdonmukaisesti kohteli hän sekä naimiskauppaa että sulhasta jonakin, joka ei koskenut häntä.
Skarlie oli pirteänä; sekä rouva että kirkkoherra koettivat näet korvata Magnhildin puuttuvaa kohteliaisuutta, ja hän myöstyi heidän ponnistuksiinsa oikein voittavalla tavalla. Opettajattaren mielestä hän oli suorastaan rakastettava.
Magnhild istui toisena iltana ruokasalissa järjestellen muutamia kapineita, jotka kuuluivat käsityökouluun ja nyt piti toimitettaman tilaajille. Hän oli yksinään ja Skarlie tuli vaiti ja hymyillen, lukitsi vitkaan oven jälkeensä ja istuutui hänen viereensä. Tyttö tunsi satulasepän hajun, mutta ei katsahtanut ylös. Skarlie haasteli kauan yhdentekevistä asioista, niin että tyttö jälleen alkoi hengitellä tyynesti, uskalsipa vihdoin katsahtaakin häneen, joka istui siinä etukumarassa savutellen. Hän näki satulasepän kaljun pään, tuuheat kulmakarvat ja tylppänenän nykermän, sitten hänen suuret kouransa ja niiden niin omituiset kynnet, ne kun näet somanmuotoisina piilivät syvällä lihassa, joka taas kaikkialta, siis myös edestäpäin ympäröi ne vahvalla, pyöreällä kehyksellä. Etuisimmasta päästään ne olivat likaiset – seikka, josta opettajatar, jolla itsellään oli kauniit kädet, oli varoittanut oppilaitaan ikäänkuin kuoleman synnistä. Magnhild katseli niitä punertavia, yksitellen törröttäviä ihokarvoja, jotka kauttaaltaan peittivät noita kouria. Mies oli hetken aikaa ollut ääneti, mutta ikäänkuin tuntien olevansa tarkastuksen alaisena, oikaisi hän itseään ja ojentaen hymysuin toisen karvanyrkkinsä neitoa kohti ja sanoen: "Niin vain, Magnhild!" laski hän sen kumppalinsa molempain käsien peitoksi. Neitoa tärisytti kauttaaltaan, ja heti jälestä istui hän ikäänkuin hervottomana. Hän ei kyennyt liikahtamaan, ei osannut ajatella muuta kuin että suuri merirapu oli tarttunut häneen. Miehen pää tuli lähemmäs, silmätkin olivat kuin hummerin, ne pistivät. Sitä Magnhild ei vielä koskaan ollut niissä nähnyt, hän karkasi pystyyn. Skarlie jäi istumaan. Magnhild ei katsonut taaksensa, vaan alkoi askaroida, siinä missä seisoi, järjestellen loppuosaa käsityötekeleitään. Ei hän siis jättänyt huonetta missään tapauksessa, hetkisen perästä mies sen jätti.
Opettajatar puki Magnhildin seuraavana päivänä; rouvakin oli mukana, hän sanoi sen häntä ilahuttavan. Magnhild antoi kaiken tapahtua liikkumatta, äännähtämättä, kyyneltä itkemättä.
Samoin vierassuojassa. Hän istui liikahtamatta. Häneen oli tullut lisää jotakin uhman näköistä. Muutamia neitsyeitä ja torppareita istui ja seisoi keittiön ovella, ja tässä, joka oli raollaan, hän näki lastenpäitä.
Lukkari pani virren soimaan, heti kun kirkkoherra tuli alas.
Magnhild ei silmännyt sulhoansa. Pappi kosketti helliä soittimen kieliä, rouva itki, opettajatar samoin, mutta Magnhildin kylmyys vaikutti viluttavasti sekä edelliseen että molempiin jälkimäisiin. Puhe supistui lyhyeksi ja liikkui aivan yleisissä ajatuksissa. Jälestä tuli kuivia onnitteluja ja kiusallinen äänettömyys. Jopa satulaseppäkin oli hukannut hymynsä. Tuli kuin vapauttavana tieto, että päivällinen oli valmis.
Päivällispöydässä tahtoi kirkkoherra esittää maljan ja aloitti: "Rakas Magnhild, minä toivon, ettei sinulla ole mitään meitä vastaan – ", pitemmälle hän ei päässyt, sillä tässä tyrskähti Magnhild niin rajuun itkuun, että se vähitellen tempasi mukaansa rouvan, opettajattaren, vieläpä kirkkoherrankin ja tuokioksi seisahtui kaikki. Kirkkoherra yksin kykeni vasta vihdoin lisäämään lauseen: "Muista meitä!" Mutta siinä syntyi taas sama sydäntä särkevä itku, niin ettei mitään maljaa tullut juotua. Mitä tuo nyt oikeastaan oli, se ei selvennyt kellekkään heistä, paitsi ehkä sulhaselle, joka jäi olemaan vaiti.
Jälkiruoan aikana tuli yksi neitsyeistä sisään ja kuiskasi muutaman sanan morsiamelle. Siellä oli Rönnaug, joka tahtoi jättää hänet hyvästi. Hän oli odottanut siitä asti kuin he menivät pöytään, eikä nyt voinut kauempaa odottaa. Magnhild lähti ulos. Rönnaug seisoi ulkona porstuan portailla, perin viluisena, hän ei sanonut tahtovansa olla sisällä tiellä. Hän katseli morsiamen pukua ja huomasi sen ylenmäärin hienoksi, hän veti lapasen toisesta kädestään ja pyyhkäisi siihen kätensä takapuolta. "Niin kyllä hän on rikas", sanoi Rönnaug, "mutta vaikka olisivat antaneet minulle hopeaisen hameen, en sittekään tahtoisi", ja hän lisäsi jotakin, jota ei sovi tässä kertoa, josta Magnhild hehkuvin poskin antoi hänelle kunnollisen korvatillikan. Kaulahuivi tosin lievensi sitä jonkun määrin, mutta kyllä se oli erittäin hyvin tarkoitettu.
Magnhild tuli jälleen sisään ja istahti, mutta ei paikalleen yljän viereen, vaan lavitsalle akkunan ääreen. Hän ei sanonut tahtovansa syödä enää. Ei auttanut, että häntä pyydettiin ainakin olemaan mukana kunnes muut olisivat valmiit. Hän ei sanonut jaksavansa.
Lähtö seurasi pian kahvin jälkeen. Sattui väliin eräs tapahtuma, joka hillitsi liikutuksen millaiseksi tahansa tämä saattoikin sukeutua. Se oli se että ylkä – ensi kiireessä hän näytti karvaiselta pedolta – tuli kantaen sisään turkiskappaa, karvoilla sisustettuja patinoita, karvatakkia ja lakkia, karvanahkakäsineitä ja puuhkaa. Koko kantamuksensa hän laski Magnhildin jalkain juureen ja sanoi kuivan vakavasti: "Lasken tämän sinun jalkojesi juureen!" Räjähdettiin nauruun, johon Magnhildinkin täytyi yhtyä. Kaikki kokoontuivat tavarain ympärille, jotka makasivat hujan hajan matolla, ja kaikki joutuivat ihmetyksiin. Oli selvä, ettei Magnhildillekään ollut vastenmielistä nähdä eteensä hajotettavan semmoista lahjaa juuri talvimatkan edellä, jota varten hän oli saanut luvan lainata koko joukon kapineita.
Hiukan jälestäpäin seisoi hän verhottuna siniseen pukuunsa, ja sen verran lapsi tai nainen hän oli, että se hänestä tuntui hupaiselta. Välittömästi perään puettiin hänen yllensä uudet päällysvaatteet, verho verholta, yleisen mielenkiinnon vallitessa, joka nousi ylimmilleen silloin kun Magnhild talutettiin peilin ääreen katselemaan itseänsä. Hevonen oli ajettu porraspäihin, ja Skarlie saapui juuri, hänkin matkapuvussa, yllään koirannahkaturkit, päällyssaappaat ja säärystimet poronnahkaiset sekä litteä turkislakki päässään. Hän oli melkein yhtä paksu kuin pitkä, ja nostaakseen vireille hilpeyttä ontua nilkutti hän peilin puoleen, asettuen kuivan lystikkäästi Magnhildin kanssa vierekkäin. Kaikki nauroivat, jopa morsian itsekin – vaietakseen kuitenkin kohta tuppisuuksi. Sama tuppisuisuus painoi vielä valtaansa hyvästijätön. Vasta heidän pappilan jätettyään pyrskähti nuorikko jälleen itkuun.
Hän katseli lumipeittoista sorakumpua kotinsa kohdalla, mutta väsyneenä, ikäänkuin hänkin sisältä olisi ollut soran ja lumen peitossa.
Sää oli kylmä. Laakso kapeni yhä ahtaammaksi, tie puikkelehti tiheän metsän lävitse. Yksinäinen tähti kimalsi.
Skarlie oli piirtänyt kuvia lumeen ruoskallaan, nyt osotti hän sillä tähteä ja alkoi hyräillä, sitten laulella jotakin skottilaista laulua. Se seurasi niinkuin raskasmielinen lintu myötä toiselta lumen alla painuksissa huokaavalta hongalta toisen luo. Magnhild kysyi sen sisällystä, ja se soveltui hyvin rekiretkelle syvällä metsässä. Skarlie kertoili enemmän Skotlannista, sen historiasta, oleskelustaan siellä.
Kerran aljettuaan jatkoi hän ja jutteli vähin erin niin rattoisia kaskuja, että Magnhildin, heidän astuessaan ulos reestä levähtämään, täytyi ihmetellä sitä että hän oli jaksanut nauraa ja että he olivat ajaneet melkein kaksi peninkulmaa.
Skarlie auttoi Magnhildia ulos reestä ja sisälle majatalon suojiin, mutta lähti itse heti ulos antamaan apetta hevoselle.
Sisällä istui ylhäinen nuori nainen avoimen tulisijan ääressä ja lämmittelihe. Ylt'ympäri raheilla viruivat hänen päällysvaatteensa ollen osittain niin hienoista kankaista ja turkiksista tehdyt, että Magnhildin uteliaana täytyi tunnustella niitä. Myöskin matkapuku, jota nainen piti yllään, teki, mitä kankaaseen ja kuosiin tulee, saman vaikutuksen kuin luonnonhistoriassa aivan toisesta maailman osasta ilmestynyt eläin. Hänen kasvoissaan kuvastui nuoruus ja surunsekainen leppeys. Hän oli valkeaverinen, silmät olivat hänellä hieman raukeat, nenä hienon kaareva. Hiuksetkin olivat omituiseen tapaan asetetut. Lattialla käveli nuori laihahko mies edes ja takaisin. Hänen päällyssaappaansa seisoivat tulisijan luona, itse asteli hän ympärillä keveissä sahvianikengissä, jotka oli sisustettu valkoisella nahalla. Sirosti ja keveästi hän sipsutteli.
"Oletko sinä Skarlien nuori vaimo?" kysyi majatalon emäntä, eräs hieman vanhempi nainen, joka asetti tuolin takan ääreen Magnhildille. Ennenkuin Magnhild ennätti vastata, tuli Skarlie tuoden muutamia kapineita reestä. Hänen paljas päänsä, joka puoleksi nousi näkyviin kaiken pörröisen karvaympärystänsä sisältä, poronnahkakengät suurten laajain juurten lailla jatkuen lattialle vetivät herrasnaisen kummastelevat silmät puoleensa. – "Onko tuo vaimosi?" toisti emäntä, kääntyen Skarlien puoleen. "Kyllä, se on vaimoni", sanoi toinen hilpeästi ja ontui edelleen. Nuori mies katseli Magnhildia, joka tunsi punastuvansa tuliseksi hänen katseensa alaisena. Tämä oli jotakin aivan uutta hänelle. Oliko se ilkkumista? Nyt jo herrasnainenkin katseli Magnhildia, emäntä pyysi tätä istumaan valkean loistoon, mutta hän jäi hämärään tuonnemmas rahille.
Kello oli kai jo kymmenen, kun he saapuivat Öreniin; mutta kaikki kynttilät olivat sammutetut, jopa siitäkin talosta, jonka edustalle he seisahtuivat. Heränneenä kulkusten kalinasta tuli vanha eukko portin edustalle, avasi ja kurkisti ulos, meni sitten takaisin ja sytytti. Hän kohtasi Magnhildin porstuassa, valaisi hänelle ja sanoi viimein: "Ollos sinä tervetullut!" Inhakka satulasepän haju täytti eteisen, sillä työpaja ja myymälä olivat vasemmalla. Äikeä haju esti Magnhildia vastaamasta. He poikkesivat oikealle. Magnhild riisui kiireesti päällysvaatteet yltänsä, sillä hän tunsi itseään oksettavan. Tuskin oli hän riisuutunut valmiiksi, ennenkun hän luomatta katsetta ympärilleen tai sanomatta mitään akalle, joka seisoi katsellen häntä kynttilän liekin takaa, meni ja avasi erään oven, jonka hän kohta sisään astuessaan oli pannut huomioonsa. Hän valaisi ensin sisään ja astui heti perästä sinne. Hän sulki oven lukkoon peräänsä. Eukko kuuli että siellä sisällä alkoivat huonekalut kolista, ja meni ovelle. Siinä kuuli hän, että yhtä sängyistä alettiin vetää pitkälle. Heti tuli Magnhild jälleen ulos, kynttilä kädessään. Hänen kasvonsa punersivat valonloisteessa. Hän näytti lujalta. Eukolle hän sanoi, ettei hän tahtonut häneltä mitään. Satulaseppä tuli vasta kauan aikaa perästäpäin, sillä hän hoiteli hevosta, jonka hän oli matkaa varten lainannut. Kynttilä seisoi salin pöydällä. Ei ollut ketään ylhäällä.