Äiti

VIIDES LUKU

Kevät läheni lähenemistään. Rouva Zimmermannilla oli yllin kyllin työtä. Hänen käännöksiään Venäjän kielestä oli alettu julaista viivan alla eräässä pääkaupungin päivälehdessä, ja ne olivat sattuneet olemaan aivan yleisön maun mukaisia.

Päätoimittaja oli ilmoittanut ottavansa vastaan kaikki, mitä hänen kynästänsä vaan ehtisi valmistua.

Rouva Zimmermann olikin antautunut työlleen koko tarmollaan. Hän tiesi mitä hän tahtoi ja hänellä oli päämäärä selvillä. Houkutuksena hänellä ei ollut yksinomaan taloudellinen tulos, vaikka toisekseen oli hän luonteeltaan siksi käytännöllinen, että silläkin oli tärkeä sija hänen pyrinnöissään. Hän tiesi, että raha on valtaa. Hän ei rakennellut turhia tuulentupia, eikä antautunut tyhjiin haaveiluihin. Hän oli harkinnut tuumansa kylmästi ja tarkoin, ottaen huomioon kaikki asianhaarat, ja nyt pani hän koko voimansa liikkeelle päästäksensä tarkoituksensa perille. – Hän tahtoi luoda itselleen aseman, joka oli hänen kykynsä arvoinen, jota hän ei kumminkaan liian korkeaksi arvostellut.

Hän tahtoi työnsä kautta tulla tunnustetuksi tunnolliseksi ja kelvolliseksi kääntäjättäreksi, voidaksensa sitte tämän ominaisuutensa nojalla perustaa tuttavuuksia kirjailija-maailmassa; sanalla sanoen, hän tahtoi omalla työllään hankkia oikeuden päästä poikansa seurapiiriin.

Hänellä itselläänkään ei ollut oikein selvillä mitä muita tuumia, paitsi tätä, solmeusi tähän pyrintöön, mutta ensimmäinen ja tärkein oli se, ja hän oli jo hyvällä tiellä sen saavuttamiseen.

Koko hänen olentonsa ja se hauskuus, jota hän osasi levittää kodissansa, teki pian tuon eriskummallisen huoneen Södernillä yhtymäpaikaksi mitä erilaisimmille henkilöille, erilaisimmille elämänkatsannoille ja ikäkausille, sanomalehdistön, kirjallisuuden ja taiteen maailmasta. Hän miellytti erittäinkin vanhempia ja hänen sisäinen toivonsa oli saada vanhat ja nuoret lähenemään toisiansa. Hän toivoi vähitellen voivansa varman maltillisuutensa avulla näyttää molemmin puolin, ettei erilaisuuden mielipiteissä ja elämänkatsannossa tarvinnut merkitä samaa kuin vihollisuus ja että huolimatta kaikista ajatuseroavaisuuksista, voi varsin hyvin viihtyä saman katon alla ja hengittää samaa ilmaa.

Kaiken tämän takana piili ajatus pojan tulevaisuudesta. Hän rakasti tuota suljettua jöröjukkaa koko luonteensa tulisuudella. Hän rakasti häntä kuin äiti lastaan, joka hänen kauttansa on käynyt raajarikoksi koko elämänsä ajaksi – rakasti häntä tuntien oman syyllisyytensä. Hän luuli hänen tulleen sellaiseksi siitä syystä, kun hän oli antanut hänen kasvaa omin päin, vailla hellyyttä ja turvaa. Ja siksi oli hänen tunteillansa poikaansa kohtaan nöyryyden leima, niin että hän voi haavoittumatta ja loukkaantumatta kestää sekä hänen tylyytensä, että pistopuheensa.

Hän uskoi vieläkin, että Hedström oli oikeassa, sanoessaan että kylmä epäilys ja hänen luonnoton pilkallisuutensa oli vain ulkokuori, jonka takana hän suojeli elämän neulanpistoille arkahipiöisen ja hellätunteisen mielensä. Mutta äiti toivoi kumminkin näin omalla alttiiksiantavalla lämmöllään saavansa vähitellen tuon kuoren sulamaan.

Hän kärsi sanomattomasti nähdessään poikansa sellaisena kun hän oli, ilman uskoa, ilman elämän halua ja ilman tarmokasta harrastusta. Mutta se, mitä äiti luuli löytäneensä hänessä ja joka oli hänen luonteensa ydin herätti hänessä syvintä kunnioitusta ja iloa.

Silloin tällöin heidän joka päivä yhdessä ollessaan, voi ikäänkuin varomattomuudesta pilkistää esille, miten oikeinajatteleva ja hienotunteinen hän oli, sielun aateli, joka sulkihe saavuttamattomaan ylhäisyytensä; hän luotti niin varmasti poikansa lahjakkaisuuteen, että hän joutui äärettömään epätoivoon ajatellessaan kaikkien noiden rikkaiden mahdollisuuksien täytyvän kuihtua ilon ja auringon puutteessa.

Jospa William vaan voisi tulla iloiseksi, jos hän kerrankaan voisi tulla sydänjuuriansa myöten iloiseksi, siinä se päähänpisto, jonka ympärillä äidin ajatukset alati häärivät.

Mutta William tuli ja meni joka päivä, eikä hänessä voinut huomata mitään muutosta. Ei sädehtinyt nuoruus koskaan hänen älykkäistä, harmaista silmistänsä, ei elämänhaluinen välähdys valaissut hänen kasvojansa. Hänen mielensä vivahdukset vaihtelivat haaleahkosta ystävällisyydestä, noine pikkupiirteineen, jotka ikäänkuin salaa heijastelivat hänen harvinaista sielunhienouttansa, tuohon kylmään äreyteen perusteettomine pilkan ja säälimättömyyden purkauksineen.

Kaikessa tapauksessa näytti hän hyvin viihtyvän äidin seurassa. Hän tuli joka ilta ainakin hämärissä. – "Jopa melkein alkaa näyttää siltä kuin Ville Zimmermann kumminkin olisi saanut tottumuksia", nauroi Hedström hyväntahtoisesti. – "Sinulla on niin kelpo tuoleja", sanoi William kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa äidille, ikäänkuin jonkunmoisena heikkoutensa anteeksipyyntönä.

Mutta rouva Zimmermann hymyili salavihkaa, hän oli oppinut tuntemaan hänen menettelytapansa.

Äiti oli usein esittänyt, että he alkaisivat uudestaan katkaistun yhteistyönsä, mutta pojan aina uudistuva vastaus oli: "minä en viitsi." Pari kertaa kun he olivat olleet yhdessä teatterissa, oli William sanellut ja äiti kirjoittanut teatteriarvostelut, mutta William ei ollut koskaan tyytyväinen tulokseen.

Hän sanoi, että hänellä täytyy itsellään olla kynä kädessä, voidaksensa tuntea itsensä ajatustensa herraksi ja saadaksensa muodon taipumaan.

Mieluimmin istui hän hiljaa kuunnellen kun äiti kertoi, ja tämä tekikin usein hänen mieliksensä, sillä hänen ilonsa oli saada pitää poikansa luonansa ja hän pelkäsi yhäti, että William ikävystyisi heidän kahdenkesken oloonsa, ja menisi matkaansa. Tämä oli keino pidättää häntä luonaan ja äiti käytti sitä. Puhuminen kävi häneltä helposti ja hänen vaiherikas, kiertelevä elämänsä tarjosi tyhjentymättömän ainehiston hänen kertomuksiinsa.

William oli huomannut, että äiti niin paljon kuin mahdollista koetti olla sekoittamatta isän nimeä niihin ja että hän ei koskaan kosketellut heidän molemminpuolista suhdettaan. Se herätti hänessä epäluuloa ja uteliaisuutta.

Eräänä iltana kun äiti tapansa mukaan piti keskustelua vireillä, sanoi poika yht'äkkiä, kuten tuntui, aivan aiheettomasti.

"Vaivaako sinua kovin, jos teen sinulle kysymyksiä, isääni koskevia?"

Äiti vaikeni hetkisen kuin epäillen.

"Ei", sanoi hän vihdoin.

"Annat odottaa, kuin olisi se vastenmielistä sinulle."

"Ei. Voit kysyä mitä tahdot. Minulla ei ole mitään arkaluontoisia salaisuuksia."

"Sepä oli suuri sana."

"Tai en tahdo sellaisia pitää; se on se sama!"

Hän katsoi tutkivasti äitiinsä ja lausui hänelle sellaisella äänellä, joka ikäänkuin äidin itsensä parhaaksi neuvoisi häntä vaikenemaan.

"Sinä et tunne minua. Tahdon pistää koettimeni kaikkeen tutkiakseni syyt. Tulet varmaan vavahtamaan koskettelusta."

"Kenties. Mutta koeta."

"Olen sydämmetön."

"Ole vaan luonnollinen."

"Olen kentiesi julma… Mutta en voi jättää kysymättä."

Hän kumartui leikitellen villalangan pätkällä, joka riippui äidin ompelukorista.

"Niin miellyttävä kuin isäni olikin – sano: eikö avioliittonne kumminkin ollut onneton?"

"Ei."

Se tuli pikasesti ja tulisesti kuin ponteva vastaväite.

"Oliko hän sinulle aina uskollinen?"

Äiti viivytti vastausta tuokion.

"Uskollinen?" sanoi hän hitaasti. "Niin, hän oli minulle aina uskollinen."

Poika istui vaiti hetken katsellen saappaansa kärkeä.

"Tiesinhän sen. Et ollut kylliksi luja tunnustaaksesi totuutta."

"Kyllä, mutta minun täytyy saada sanoa se omilla sanoillani. Ei mikään, jolla on huono, kulunut ja alhainen kaiku, sovellu mielestäni hänen muistoonsa. Kun hän aina piti minusta, kun minulla oli hänen luottamuksensa kaikessa, voinko silloin muuta sanoa kuin, että hän oli minulle uskollinen?"

"Minun silmissäni olisit kunnioittanut parhaiten hänen muistoansa, jos et olisi katsonut tarvitsevasi valehdella eli salata jotakin."

"Sitä en tarvitsekaan", sanoi äiti vakavasti katsoen samalla Williamia silmiin. "Isäsi oli vilkas luonteeltaan ja herkkä vaikutuksia vastaanottamaan – Tiedän että hänellä oli…"

Hän hapuili sanaa ja oli hyvin kalpea.

"Erehdyksiä", täytti poika.

"Luulen, että niin suvaitseva siveellisyys tavallisesti niitä nimittää. Mutta se ei vielä ollut oikea sana. Hänellä oli liittoja – ystävyyksiä, rakkausjuttuja ja mitä kaikkea ne ovatkaan. Hänen tunne-elämässään oli niin monta väritystä; se oli kuin kuuman ilmanalan kasvullisuus, kauniine kukkineen, pistävine piikkeineen. Se ei ollut luotu niin vain niitettäväksi kuin niittymme täällä. Olin oppinut rakastamaan häntä sellaisena kuin hän oli."

Poika oli taivuttautunut eteenpäin ja ilon välähdys valaisi hänen kasvojaan.

"Eikö koskaan tuntunut sinusta, kuin olisi sinulla jotain hänelle anteeksi annettavaa?"

"Ei. Anteeksiannettavaa? Olen seisonut häntä niin likellä kuin ihminen voi olla toista; olen saanut jakaa hänen ilonsa, olen saanut jakaa hänen surunsa, ja minusta on tuntunut kuin olisin hänelle sydämmestäni kiitollinen tai olisi minulla suuri rikkaus, kumman tahdot. Minulla ei koskaan ole ollut mitään anteeksi annettavaa."

William katsoi äitiin. Syvällä olevat harmaat silmät loistivat kosteina ja ääni oli saanut pehmeän, kauniin sointunsa, kun hän sanoi:

"Saan varoa, etten käy ylpeäksi sinusta. Tunnut niin kokonaiselta ja sopusointuiselta; on kuin ei mikään, mikä on pientä ja halpamaista voisi sinuun tarttua."

William istui hetken mietteisiinsä vaipuneena, sitte jatkoi hän hiljaa:

"Kirjoitan muistoon pari viimeistä lauselmaasi. Laaja, kaunis taivaanranta kaareutuu niiden yllä. Ne on kuin suun täydeltä raitista ilmaa pikkumaisuuden tukahduttamaan ilmapiiriimme."

Hetken perästä lausui hän yht'äkkiä.

"Kuule – niin entä nuo – muistiinpanosi? Ne olet varmaankin jo ottanut esille?"

"Ne ovat kyllä kirjakaapissa."

"Lupasit kerran, että saisin lukea ne?"

"Saat kyllä mielellään. Voimme teen juotuamme ottaa ne esille."

"Kiitos vaan! Onko niitä paljonkin?"

"Koko pakkoja. – Sattui joskus niin, että jäin yksin pitkiksi ajoiksi. Yks'kaks' tuli matkustushalu. Silloin nousi hän – sinun isäsi – ja sanoi: 'Vihaan kokoelmaa! On kuin olisi kahlittu kuolleesen kiinni. Tulen kipeäksi! Tulen hulluksi! – '

"Mitäpä muuta olisin voinut tehdä kuin sanoa: matkusta. Vanha Ruben ja minä kyllä voimme hoitaa museon. Ruben, joka oli meidän kaikki kaikessa, oli vanha eriskummallinen olento, yhtä eroittumaton kokoelmasta, kuin laivuri laivastaan; sen purkit, valmisteet ja valetut näytteet olivat kuin osia hänen omasta olennostaan.

"Kun sitte isäsi oli mennyt ja olin yksin Rubenin ja Mollyn – ja koko tuon muun homman kanssa, voin joutua tuskaan kuin jos minua raastettaisiin palasiksi; tuntui kuin en enää häntä koskaan saisi nähdä. Voi, et voi aavistaa, miltä se tuntui! Olin vapaa-ajattelija, kuten hänkin, mutta sellaisina hetkinä voin heittäytyä polvilleni, väännellä käsiäni ja rukoilla Jumalaa, että hän antaisi hänet minulle jälleen – antaisi vaan nähdä häntä, antaisi minun tavata häntä kerran vaan, niin tietäisin, että voittaisin hänet jälleen – sillä niin rakastavainen, iloinen ja rohkea, niin notkea ja voimakas kuin minä, ei kukaan muu voinut olla. Ainoa, mitä pelkäsin koko maailmassa, oli, että hän minut unhottaisi."

Poika nojasi toisella kädellänsä pöydän laitaan ja lampunvalo heijasteli kirkkaasti takaisin hänen lyhyeksi leikatusta tummasta tukastansa.

Oli yhtäläisyyttä äidin ja pojan piirteissä, mutta pojan silmät olivat harmaat ja äidin ruskeat ja se, mikä äidissä oli tunteiden tulisuutta oli hänessä jähmettynyt ivaksi.

"Kun oppii oikein perinpohjaisesti tuntemaan vanhempansa, on ikäänkuin saisi avaimen omaan luonteesensa", sanoi hän. "Jatka! Sinä kerrot niin hyvin."

"Minä näyttelin naisille ja Ruben miehisille katselijoille. Ajattele, miltä tuntui käydä yksin lukien sielunkuolettavaa ulkoläksyään, kalvava tuska povessa, yksin Rubenin kanssa, joka ajatteli vaan kokoelmaa ja Mollyn, joka ei ajatellut lainkaan – ja muut kaikki vieraita ihmisiä, joille pitäisi näyttää iloista ja tyyntä naamaa ja olla heille huvittava. Silloin tuntui minusta kuin olisi koko maailma tyhjä kuilu, joka nielisi minut. Laahasin itseäni eteenpäin vaikeasti, väsyneenä ja ilotonna kuin elämäänsä kyllästynyt vanha vaimo. Tuntui joka kerran kuin ei tästä loppua tulisikaan. En voinut elää jälleennäkemisen toivossa, minä en voi koskaan elää muussa kuin nykyisyydessä, jos nykyisyys on kuollutta, ei minulla ole mitään – ei mitään!"

"Olet niin erilainen kuin minä!" keskeytti poika. "Juuri nykyisyydessä minä en voi elää. Mielikuvitukseni on niin vilkas ja vereni niin liikkuva."

"Niin oli isäsikin. Hän voi ihastua ja iloita kuin lapsi toiveilleen ja unelmilleen, kaikille, missä vaan mielikuvituksella oli osaa. Parasta, mitä hän tiesi, oli seurustella uusien ihmisten kanssa, joiden luonnepiirteet eivät olleet vielä selvemmin ehtineet esiintyä, kuin että mielikuvitus voi niistä muovaella jotakin suurta ja omituista. Mutta kun todellisuus oli hänen kuvittelunsa korjaellut, oli harrastuskin tavallisesti loppunut."

"Oliko niin sinunkin suhteesi?" Se sanottiin leikikkäästi, mutta pohjalla virtasi hyväntahtoisuutta. Äiti vastasi samaan tapaan:

"Niin, myöskin minun." Mutta pian jatkoi hän vakavasti.

"Kestin mielelläni kaiken, mitä ero mukanansa toi, vain siksi, ettei hän väsyisi minuun.

"Kun hän oli poissa, laskeusi niin vähitellen uusia vaikutelmia välillemme. Luulenpa, hän melkein unohti, minkä näköinen olin. Ja kun hän taas tuli, olin hänestä ikäänkuin toinen ihminen.

"Minulle, joka kaikessa olen niin kokonainen – kuten sanot – eli paloittelematon – jos niin tahdot, – että koko olentoni, ikäänkuin suonenvedon tapaisesti kiertyy yhden ainoaan asian ympärille, minulle olivat nämät yksinäisyyden ajat kovia koetuksia. Mutta en sano muuta, kuin että ne olivat minulle tarpeellisia. Luulen, että niiden kautta muodostui minulle luonne."

Koputettiin ovelle ja Molly tuli sanomaan, että tee on valmis.

Kun he olivat lopettaneet illallisen ja palanneet työhuoneesen, ottivat he muistoonpanot esille. Willian alkoi heti niitä tutkia, äidin istuessa kauempana pöydän ääressä ommellen.

Hän luki puolen tunnin ajan sanaakaan virkkamatta; mutta äiti, joka tarkasteli hänen kasvojensa ilmeitä, huomasi miten huvitettu hän oli.

"Tämähän on tunnollista työtä!" lausui hän vihdoinkin. "Tätä valtaa kielen ylitse ei voi saavuttaa ilman ahkeraa opiskelemista. Olet painiskellut kielen kanssa, ennen kuin sait sen valtaasi."

"Kyllä."

"Mutta kuinka tulit ajatelleeksikaan tätä? Minkätähden…"

"Tiedäthän sinä sen."

"Elä koetakaan luulotella minulle, että olet kirjoittanut nämät vaan omiksi muistoonpanoiksesi, sillä siksi ne ovat aivan liian tunnollisesti tehtyjä. Kenelle kerroit sinä?"

"Isällesi."

"Lukiko hän muistoonpanosi?"

"Kyllä, aina. Sentähden tulinkin panemaan niihin niin paljon huolta.

"Hänellä oli ikäänkuin halu imeä itseensä ja omistaa kaikkea; oli kuin ei olisi hänelle ollut kylliksi että olla yhdessä paikassa maapallolla. Hän ei tahtonut ainoastaan elää omaa elämäänsä, vaan myöskin minun. Hän oli kuin janoova sieni, ja elämää hän janosi."

"Oi, minä ymmärrän hänet!" sanoi poika vakuutuksella.

"Minä ymmärsin hänet myös. Hän tahtoi nähdä silmilläni, kuulla korvillani. Ei koskaan tullut hän niin iloiseksi, kuin silloin, kun voin antaa hänelle – ilmi elävänä – kaikki, mitä olin kokenut. Se teroitti katseeni ja mieleni.

"Hän, paljon lukeneena ja tarkkakorvaisena, voi olla niin tyytyväinen, kun olin onnistunut saamaan jotakin oikein, ikäänkuin naulan nenään paikalleen, niin että paikallisuussävel, väritys ja tunnelma oli säilyssä. Siiloin voi hän painaa pääni olkapäätänsä vasten ja sanoa: 'Nyt en ole ollutkaan poissa; nyt olen ollut kanssasi koko ajan; nyt olen nähnyt kaiken, niinkuin sinäkin.' Usein toivoi hän myös, että panisin muistoon, missä me yhdessä olimme olleet ja joka hänen mielestään muistamista ansaitsi. – 'Sinä olet muistini', oli hänellä tapana sanoa, 'sinä olet kirjoittava käteni, ajatteleva aivoni, kaikkeni!'"

Äiti istui äänetönnä ja hiljainen ilo valaisi hänen kasvojaan, kuin kuulisi hän vieläkin hyväilevien sanojen kaikua korvissaan.

"Etkö koskaan ole ajatellut painattaa näitä?" sanoi poika hetken kuluttua.

"En. Pari pikku pätkää toimitti isäsi saksalaiseen sanomalehteen; mutta itse en koskaan ole mitään sellaista ajatellut."

"Sinun pitäisi julaista nämät kirjana."

Äiti hymyili. Tämä pojan antama tunnustus ilahdutti häntä.

"Oi, eihän ne toki kelvanne?"

"Miksikä – ei? Kuvaus on voimakasta ja ennen kaikkea siinä on eloa. Se on selvää, todellista, juuri niinkuin itse olet nähnyt. Kun puhut ihmisistä ja paikoista, näkee ne. Sinun täytyy julaista nämät. Tarvitsee vaan vähän muodostella siellä täällä."

"En voi sitä."

"Kyllä. Minä autan sinua. Suothan sen?"

"Sinä väsyt ennen kuin kirja on valmis."

"En. Minä en väsy. Kun on kysymyksessä työskentely muiden puolesta, on minulla tavaton työkyky – itselleni kuuluvissa asioissa vain en voi mitään tehdä."

"No – koettakaamme sitte!" sanoi äiti.

He ryhtyivät työhön jo seuraavana päivänä; ja sitte tuli hän säännöllisesti joka aamupäivä kello 12 äidin luo. Useimmiten kesti työ kello kolmeen, jolloin William läksi tavalliselle kävelylleen Kuninkaalliseen puutarhaan. Silloin tällöin voi työ venyä vähän pitempäänkin ja hän pysähtyi päivällisellekin, jos Mollyllä oli jotain hyvää tarjota. Muussa tapauksessa otti hän äidin mukaansa johonkin hotelliin.

Mollyn suurena kauhistuksena oli joka kerran, kellon lähetessä viittä, kuulla nuoren herran painavan soittokelloa. Hän oli hyvin tarkkakorvainen eroittamaan kumpi soitti, hän tai rouva.

Ja nuorta herraa kohtaan tunsi hän aivan musertavaa kunnioitusta.

Pelolla ja vavistuksella toimittausi hän aina saapuville.

"Mitä sinulla on päivälliseksi tänään?" kysyi herra. Hän näki varsin hyvin, minkä pyhän pelvon hän herätti mustassa palvelushengessä, ja se huvitti häntä.

Kun Molly taisi vastata: "Häränhäntälientä, vasikankylkeä, kukkakaalia, Katriinaluumuja, ei hän kadottanut vielä kaikkea rohkeuttaan, mutta joskus täytyi hänen, kuin suuren rikollisen tunnustaa: keitetyitä ahvenia ja mehulientä eli jotain sellaista, ja silloin hän tiesi kohta mikä häntä odotti.

"Keitetyitä ahvenia? Muutamia pieniä, laihoja, ruotaisia puikkoja! Ja mehulientä! Ihmisille, jotka ovat aivoillaan työskennelleet neljä tuntia yhteenmittaan. Ei, parahin Mollyseni, ei se kelpaa."

Ja kääntyneenä äitiin jatkoi hän:

"Mitäs tuumit, jos antaisimme hissata itsemme alas Pelikaaniin?"

Äiti ei koskaan sanonut "ei." Siksi piti hän liian paljon näistä kahdenkeskisistä pienistä hotellipäivällisistä. Hän oli ylpeä saadessaan mennä ulos poikansa seurassa, aivan kuin olisivat he olleet toverit.

Kumpikin maksoi aina puolestaan. Kun pojalla ei ollut rahoja, voi hän lainata pari kruunua äidiltä, jotka hän säännöllisesti suoritti seuraavana päivänä. Ja kun hänellä oli rahaa, ei pistänyt koskaan hänen päähänsäkään ajatus ruveta tarjoamaan. Näin ollen pysyikin heidän välinsä niin vapaana, ettei Williamkaan tuntenut olevansa äidille taakaksi.

Kumminkin vaivasi äitiä alati tuo ajatus, että miksikä hän, joka oli aina niin tarkka maksamaan jok'ikisen lainatun kruunun, ei tahtonut ottaa mitään maksua työstänsä, jonka hän pani hänen muistoonpanojensa sovittelemiseen. Jo ensimmäisinä päivinä oli hän maininnut Williamille jotakin sellaista, että hän ei voinut käyttää hyväkseen hänen aikaansa korvaamatta sitä, mutta tämä oli vaan vastannut leikillisellä pyynnöllä, että hän tahtoi saada laskun siitä työstä, jonka äiti oli tehnyt hänelle joulun edellä. Ja kun äiti itsepintaisesti selitti, ettei tämä ensinkään ollut samaa ja, että hän tahtoi maksaa hänelle, käänsi hän paikalla piikkinsä ulos.

"Mitä pikkumaisuuksia se on. Pitäisikö meidänkin tehdä tiliä joka pennistä keskenämme kuin poroporvarit?"

Äidin täytyi jättää asia sikseen. Hän tiesi, että jos hän yhä olisi itsepäinen, kieltäytyisi William jatkamasta työtä. Ja siihen kokeesen hänellä ei ollut uskallusta. Häntä väristytti ajatellessa, kuinka tyhjäksi hänen elämänsä tulisi, tuntui kuin kadottaisi se ainoan ilon lähteensä. Hän tunsi yhä selvemmin ja selvemmin, kuinka tämä jokapäiväinen yhdessä olo oli tullut hänelle tarpeeksi, kuinka hän oli siihen kiinni kasvanut. Hänen mielestään työ sujui melkein liiankin pian. William oli innokas ja kestävä. Häneltä ei puuttunut työkykyä, vaan tottumusta. Tässä oli tie selvä askel askeleelta; työ kävi kuin leikki ja tuskin tuntui vaativan ponnistusta lainkaan.

Äiti alkoi melkein epäillä, että William oli panetellut itseään, sanoessaan olevansa muistamaton ja veltto. Ja eräänä päivänä kun hän oli taukoamatta työskennellyt neljä tuntia, ei äiti voinut kieltää itseltänsä huvia tuoda ilmi tätä luultua keksintöänsä.

"Eihän se ollut totta, kun sanoit, ettet voi työtä tehdä. Sinähän tuherrat täällä kuin vetojuhta päivä päivältä."

"Oh. Tämähän ei ole mitään! Tätä en kutsu työksi!"

"Mitä sinä sitte kunnioitat sillä nimellä?"

"Tehdä jotakin. Sitä juuri en voi. Niin pian kun alan, en pääse paikalta pälkähtämään. Arvostelen aina itseäni niin ankarasti, että pelkään sen jo minut aivan jähmetyttäneen."

"Sen voi vielä voittaa", sanoi äiti ja näistä sanoista kajahteli hänen oma tarmonsa.

"Ei", kuului vastaus hiljaa ja alakuloisesti. "Eihän sitä voi voittaa."

Oh, nyt ymmärsi äiti hänet. Niin itsetietoisena ja varmana kuin hän esiintyikin, painoi hänen poikaansa kumminkin tuska siitä, ettei hän voinut saada aikaan kelvollista työtä. Ja hän oli liian ylpeä toimittaaksensa jotakin keskinkertaista.

Hän näki liian selvään puutteet siinä mitä hän kirjoitti, ja siksi vaivasi se häntä niin, että hänen kasvonsa vääntyivät hermostuneeseen tuskaan, jos hän siitä vaan mainitsikin. "Kun istuu kotona, ei tule mitään tehdyksi", sanoi hän.

"Työni on vaan tuskallista, väsyttävää taistelua. Näen kuinka sana liittyy sanaan yksitoikkoisena, sielutonna, ja aivoni kiemurtelevat tuskissansa saadaksensa säihkyä jokapäiväisiin sanoihin. Mutta se ei onnistu koskaan. Alkaa vaan säikehtiä silmissäni ja minä menen ulos ja niin on kenties neljä riviä, nelituntisen, tuskallisen aivojeni ponnistuksen tuloksena. Niin. Ja kun sitte olen ulkona, ei minulla ole lepoa eikä rauhaa. Ajattelen aina: jos olisin ollut kotona, olisin voinut tehdä työtä. Tunnen kuinka aika juoksee sormieni lomitse – eikä tule mitään tehdyksi."

Oli kuin käsi olisi tarttunut äidin kurkkuun. Hänen lapsensa! Hänen poikansa! Oi, tällä hetkellä tunsi hän, kuinka rakas William oli hänelle.

Mutta hän ei hellittäisi. Pojan alakuloisuus ei saisi tarttua häneen.

Hän pakoitti hymyä huulilleen ja leikillisyyttä ääneensä.

"Toivon, että rakastuisit."

"Sitä toivon minäkin. Mutta pelkään sen kyvyn kadottaneeni."

Tyhjyys, joka värähteli hänen äänestänsä, vihloi äidin sydäntä, niin että hän olisi tahtonut huutaa ääneen. Oli niin hirvittävää nähdä tuon rikkaan ihmissielun häviävän, kutistuvan kokoon ja kuivuvan.

Pelastusta – missä oli pelastusta? Tämä ajatus ei antanut hänelle rauhaa. Hän ponnisti aivojansa etsien mahdollisuutta, mutta hän ei nähnyt mitään sellaista. Ja hän tunsi, että tässä ei ollut hänellä mitään tekemistä. Hän ei voinut muuta kuin laskea kätensä rinnallensa ristiin ja antaa asian kulkea, elämän ryöpytessä heidän ympärillänsä ja syöksyessä heidän sivuitsensa. Siellä oli pelastus, siellä oli perikato. Kumpiko niistä voiton saisi, ei ollut hänen ratkaisuvallassaan.