Sitä lukiessansa näki hän itsensä jonakin salaperäisenä, onnettomuutta tuottavana olentona, kammoksuttavana, mutta suurena. Kaikki hänen ympärillään muutti suuruussuhteitaan ja kasvoi; hän silmäili helppohintaisia koruja ympärillään ja tunsi olevansa rikkauden ja ylellisyyden ympäröimänä. Täällä ei näkynyt vivahdustakaan pikkukaupungin tytöstä, joka oli lukenut romaaneja ja kuherteli lemmenkujeissa, hän oli vaarallinen sireeni kuninkaallisesti koristetussa luolassaan.
Mutta yht'äkkiä oli kuin tuska olisi häntä kouristanut, tuska, jota hän ei voinut selittää: siinä oli tyhjyyttä, ikävää, häpeää ja pelkoa yhtyneenä.
Hän pani kirjan takasin laatikkoon ja nousi ylös. Miettivä, vanhamainen ilme hänen kasvoillaan oli lientynyt nuorekkaaksi, valoisaksi hymyilyksi. Turvallisella lämmöllä ajatteli hän häntä, joka oli sanonut aina tahtovansa olla hänen ystävänsä ja joka voi painaa hänen päänsä rintaansa vasten, hyväillen niin hienosti ja hellästi, joka voi suudella ja hyväillä – vaatimatta mitään – pitämättä häntä halpamaisena, katsomatta sitä velvoittavaksi kun hän antoi sen tapahtua.
Niin kuuli hän jälleen kellon kilisevän ja pian naputettiin ovelle.
Tulija oli Williamin äiti.
Hän oli jäykän ja kylmän näköinen, ja tumma varjo oli silmien alla.
"Olen ollut postissa", sanoi hän. "Olen kirjoittanut Williamille."
Alman katseesen ilmestyi jotain epävarmaa. Oli kuin olisi ajatellessansa häneen koskenut, että hänen tästälähin täytyi olla heistä eroitettuna. Samalla säpsähti hän ja katsoi kirjoituspöydälleen. Juolahti hänen mieleensä, että hän oli unohtanut päiväkirjansa auki, ja rouva Zimmermann voisi tahtomattansakin tulla lukeneeksi muutamia sanoja siitä. Mutta sitte muisti hän panneensa sen laatikkoon; hän näki myös, ettei kirjoituspöydällä ollut mitään sellaista, jota ei siellä olisi saanut olla, – mutta kumminkin oli hänellä tunne kuin olisi siellä jotain, jota tulisi piiloittaa; hän näki vanhemman silmissä jotain, joka sanoi, ettei kaikki ollut huoneessa niinkuin olisi pitänyt olla.
Nämät silmät soluivat tutkien paperikoristeiden, vaasien ja tusinatöiden ylitse ja Almasta tuntui kuin yht'äkkiään olisi näyttämön muutos tapahtunut hänen silmäinsä edessä. – Hänelle selveni että huone oli aistiton, teatterikorea ja täyteen sullottu – tämä oli loistoa sellaista, joka voi häikäistä pikkukaupunkilaista, mutta ei naista, joka oli elämänsä elänyt ulkona, suuressa, avarassa maailmassa. Hän toivoi, että hän olisi voinut yhdellä kertaa pyyhkäistä pois kaiken helppohintaisen komeuden ja että hänellä olisi näyttää yksinkertainen, vaatimaton kamari.
Hän asetteli paikoilleen pientä silkkityynyä leposohvalla ja pyysi vierastansa istumaan.
Rouva Zimmermann istui aivan äärimmäiselle reunalle, ikäänkuin pelkäisi hän vajoavansa sohvaan niin mukavasti istumaan, että olisi vaikea jälleen siitä nousta.
"Olen kirjoittanut kaikki niinkuin on minusta tuntunut, säälimättömästi ja katkerasti. Tuntuu kuin tavallaan olisi velvollisuuteni sanoa se sinulle. Siksi tulinkin tänne."
Nuori tyttö katsoi häneen suurilla lapsen-silmillään, joissa oli ikäänkuin nuhdetta siitä, että vanha voi pahoittaa niin hänen mieltään.
"Niin, voin sen hyvin ymmärtää", sanoi hän hiljaa.
"Niin, vielä on toinenki asia, joka minua vaivaa", jatkoi rouva Zimmermann kuivalla, melkeinpä ponnistetulla äänellä. Tuntui kuin hengittäminen olisi ollut hänelle vaivaksi eikä hän siitä syystä tahtonut saada sanoja lausutuksi muuta kuin aivan lyhyinä lauseina.
"Niin, tuo valokuva tuolla – sinä muistat, missä oloissa sen sait…"
Tarkkaavaiset, likinäköiset silmät olivat tuijottaneet puhujaan ikäänkuin koettaen arvata hänen tarkoituksensa voidaksensa täyttää hänen toiveensa. Niin, hän ymmärsi.
"Oh niin", sanoi hän auliisti, "voin niin hyvin ymmärtää miten se sinua vaivaa."
"Sinulla siis ei ole mitään vastaan antaa se minulle takasin", tuli ikäänkuin keveämmin.
"Ei, ei vähintäkään" – sanottiin yhä yhtä iloisesti ja avuliaasti. Lapsi erosi niin mielellään lelustaan, tehdäkseen sen mieliksi, josta piti. Hän meni kirjoituspöytänsä luo, otti esille kirjekotelon; kaiken aikaa selasivat mustat silmät häntä epäluuloisesti vakoellen.
Mutta hän otti todellakin valokuvan pois puitteista, pani sen huolellisesti koteloon, yhäti vaan yhtä sydämellisesti tyytyväisenä, kun hän voi tehdä kaikki mitä häneltä vaadittiin.
"Tässä on", sanoi hän ystävällisesti, ojentaessaan kuvan vieraalle.
"Kiitos", kuului vastaukseksi vanhan naisen kova ääni; kaidat sormet tarttuivat halukkaasti pikku kääröön ja hän nousi lähteäksensä.
"Istu vielä … etkö tahdo istua", pyysi nuori.
Rouva Zimmermann istuusi vastenmielisen näköisenä jälleen leposohvalle, näytti kuin ei hän jaksaisi seista. Mutta hän istui kumminkin suorana ja jäykkänä.
Lapsen kasvot kuvastivat hämmästystä. Hänestä tuntui kuin olisi vieras nainen tunkeutunut hänen huoneesensa, ilkeä, vanha nainen, niin erilainen kuin tuo lempeä, äidillinen ystävä, jonka olkapäätä vasten hän niin usein oli nojannut päänsä.
"Lapsi", sanoi sama vieras ääni, "luulen ettet käsitä miten syvään tämä minuun on koskenut. Sinä et voi ymmärtää sitä."
"Kyllä, – mutta."
"Mutta?"
"Sinä sanoit kerran", tuli viipyen ja epäillen, "ettet ainoastaan Williamin tähden – vaan että sinä pidit minusta itsestänikin – ja että aina tahtoisit olla kuin äiti minulle…"
"Luulin niin; mutta se ei ollut totta. En voi sitä, vaikka tiedän Williamin sitä toivovan."
Merenvihertävät silmät laajentuivat suuriksi ja pelästyneiksi.
"Älä ajattele minua", sanoi ohut ääni tuskalla, jota hän ei voinut peittää.
"En ajattelekaan sinua", – mustat silmät kääntyivät ikäänkuin väkisinkin pois pienistä, vahan kalpeista kasvoista – "ajattelen Williamia ja itseäni. Meidän välillämme tulee ero. Nyt olen menettävä hänet."
Suuriin, pelästyneisiin lapsensilmiin kiertyi pari kyyneltä, ne pysähtyivät niissä tuokion ja uiskentelivat toiseen silmänurkkaan, tipahtamatta alas.
"Sinä tulet menettämään hänet – minun tähteni?"
– "Niin, niin tulee käymään."
Karaistuissa naiskasvoissa ei näkynyt vavahdustakaan; mutta niistä kuvastui yksinäisyys, niin pohjaton ja hyljätty, että nuorta väristytti katsoessa niihin.
"Se ei ole mahdollista", sanoi hän ja kylmät, pienet sormensa laskeusivat käden päälle, jossa valokuva oli.
"Niin. Et käsitä miten katkera viha minussa kasvaa, kasvaa pääni tasalle, tukahduttaen kaiken muun. Tuhoan sen niin kauan; mutta kun se puhkeaa esille, en enää voi sitä hallita."
"Niin sinun täytyy tuntea katkeruutta minua kohtaan", kuului nöyrästi ja hiljaa. "En muuta ole odottanutkaan."
"Mutta et sinä tiedä millaisilla silmillä minun nyt täytyy katsella sinua."
Ja vihaavat, läpitunkevat silmät tuijottivat näihin hentosiin kasvoihin, jotka kirkkaine kyynelhelmineen suurissa silmissään näyttivät vieläkin lapsellisemmille ja viattomimmille kuin tavallisesti.
Ei kuulunut vastausta, arka käsi vetästiin vaan pois, saamatta vastahyväilyä.
"En voi olla oikeudenmukainen sinua kohtaan. Olen koettanut, mutta en sitä voi."
"Oi, sen ymmärrän niin hyvin, älä kiusaa itseäsi ystävällisyyteen minua kohtaan."
"En tarkoita sitä. – Tarkoitan, etten voi mennä pois sanomatta sinulle mitä ajattelen."
Katseesen tuli jotain, joka sai nuoren tytön vavahtamaan.
"Jos olisit rakastanut Williamia yli kaiken muun maailmassa niin, että olisit antautunut hänelle kokonaan, ilman vihkimystä ja muuta, niin en olisi hylkien katsellut sinua, siksi että hän oli sen tahtonut. Mutta, hän tahtoi tehdä sinut vaimokseen ja pitää sinusta koko elämänsä ajan – vaan sitä sinä et tahtonut – et tahtonut hänen uskollisuuttaan, ainoastaan hänen hyväilynsä hetkeksi…"
Sisäinen raivo katkaisi hänen äänensä. Hän mietti löytääksensä sanat, ikäänkuin hapossa pistetyt, syövyttääksensä ne hänen sielunsa arimpaan kohtaan. Hän tahtoi vitsoa ihon ja nahkan läpi puolinaisuuden ja pintapuolisuuden, veriin saakka; hän tahtoi kiduttaa, vaivata tätä naista pienillä, hehkuvilla loukkauksilla niin kauan, että hän häveten, haavoitetun eläimen lailla vääntelehtisi tuskissansa.
Hän oli leikitellyt hänen poikansa sydämellä, työntänyt hänet jälleen tyhjyyteen ja kylmyyteen. Ja hän kumminkin luuli itsensä viattomaksi kuin ennen, siksi ettei hän ollut astunut yli "luvallisen" äärimmäistä rajaa.
Mutta äiti oli vannonut, että tämä leikki olisi jättävä jälkeensä muutakin kuin sekoittumatonta tyydytystä, ja tuossa jähmettyneessä katseessa, joka häneen oli käännetty, näkikin hän, että iskunsa oli sattunut.
"Luulin että pidin hänestä", sanoi nuori hiljaa.
"Puolinaisesti ja laimeasti, niin!
"Lemmenliekailua ja keräilemishalua! Voit tuntikausiksi piiloutua hänen syliinsä – niin – ja nyt on hän sinulle aivan vieras – kuukauden kuluttua. Nyt piiloudut kenties – koetteeksi – jonkun toisen syliin; sehän on niin hupaista – ja niin voi käydä sylistä syliin – yhä uudestaan, kunhan ei koskaan astu rajan yli. Voi saada koko jonon rakastajia, kumminkaan koskaan rakastamatta ainoatakaan. Silloin ei ole enempää vastuunalaisuutta kuin koiranpenikalla, joka antaa selkänsä kaikkien sivukulkioiden siliteltäväksi! Mutta senlaatuisten naisten kanssa ei minulla ole mitään yhteistä. Sen olen kirjoittanut Williamille, eikä hän ole koskaan sitä minulle anteeksiantava."
Rouva Zimmermann nousi.
Harmi ja loukattu ylpeys oli kuivannut kyyneleet Alman silmistä. Nämät molemmat naiset, joiden suhde niin vähän aikaa sitte oli ollut kuin äidin ja tyttären, katsoivat uhkan ja vihan katsein toisiansa silmiin, vaihtaen kädenlyönnin, kylmän kuin jää.
KOLMASTOISTA LUKU
Rouva Zimmermannilla oli kaikki valmiina matkaa varten, mutta hän tahtoi odottaa pojan vastinetta kirjeesensä. Se viipyi.
Hän alkoi melkein luulla, että William oli kovin suuttunut voidaksensa heti kirjoittaa ja että hän odotti vihansa lauhtumista.
Äidin sisällä hautui lyijynraskas suru ja syvällä sen pohjalla väijyili epätoivoinen ajatus. Hän tunsi tuon mustan koiran hehkuvine silmineen – syvällä takana näiden kiiluvien silmien asui hänen koleerisen luonteensa hillitsemätön tarmo. Hän voi katkaista langat, jotka olivat kehräytyneet hänen omasta rinnastansa, ruhtaista ne kerrallaan poikki; hän voi asettautua ulkopuolelle onnen leikkiä; se kyllä tuntui kuin polttaisi hehkuvalla raudalla omaa lihaansa, mutta hän voi sen tehdä.
Palatakko takasin Ameriikkaan, vapauttaako poika ja itsensä näistä loppumattomista ristiriitaisuuksista, jotka vaivasivat vaan heitä molempia, koskaan kumminkaan selviymättä onnelliseen ratkaisuun!
– Eikä koskaan nähdä poikaansa enää! – Jättäytyäkö jälleen suuren maailma-aallon pyörteesen, kadotaksensa kauaksi, niin ettei pojan elämän surut häneen ulottuisi, – ei haavoittava sana koskaan häneen enää sattuisi, – mutta ei myös lämmittävä hyväilykään!..
No niin… Yhden tekevä! Yhden tekevä! kaikui hänen sisällänsä synkän päättäväisesti. Hän sai koettaa kestää senkin, – vielä senkin – myöskin sen.
Hän oli valmis vastaanottamaan: hän tiesi mitä oli tuleva. Mutta hän ikävöi kaikessa tapauksessa vastausta, vaikkapa se olisikin isku, sillä epävarmuus kävi sietämättömämmäksi joka kuluvalta tunnilta.
Ajatukset pyörivät pojassa, jättämättä häntä hetkeksikään rauhaan; hän ei voinut olla hiljaa, ei voinut pysyä sisällä, hänen täytyi ulos, täytyi nähdä ihmisiä, elämää ympärillään.
Hänen täytyi saada jotain, joka haihduttaisi ajatukset, kääntäisi hänen aivojensa toiminnan toisaalle. Hänestä itsestäänkin tuntui naurettavalle, että hän vääntelihe tässä toisen surujen taakan alla, mutta mitäpä mietiskelyt auttoivat? Pää voi ajatella vaikka kuinkakin kylmästi – veri tuntee kumminkin yhtä kuumasti. Hän tunsi ikäänkuin ruumiillista tuskaa rinnassansa, hän tunsi palavasti janoavansa jäähdytystä ja ilmaa.
Hän otti päällysvaatteensa ja meni ulos, – hän astui ja astui tuntematta väsymyksen merkkiäkään. Tuntui kuin ei ruumiilla olisi enää mitään virkkamista, tuska oli anastanut ohjat hampaihinsa ja nelisti tietänsä. Tunnin toisensa perästä astui hän; hän olisi voinut käydä vaikka koko päivän, tuntematta muuta kuin että sydäntänsä kirveli.
Tummia puita, vaalea kesäinen taivas, yksinäisiä pilven hattaroita, punakeltaista soraa jalkojensa edessä – siinä oli kaikki mitä hän muisti tältä kävelyltään.
Kun hän tuli kotiin oli Williamin kirje odottamassa pöydällä. Hän repäsi sen auki ja luki:
Äitini!
Sain kirjeesi tänään; istun kohta sitä vastaamaan. Tunnen kuumaverisen luonteesi joka rivillä ja näen loukatun pakanan epätoivon siitä, että vieras on astunut hänen pyhäkköönsä kengät jalassa, antaen katseensa solua välinpitämättömänä yli kaiken sen, mitä pakana jumaloi ja rakastaa. Ymmärrän että sinun täytyy vihata häntä, vierasta, sillä sinä et voi vihata minua, joka vein hänet sinne.
Mutta kuinka tämä voisi haavoittaa minua? Kuinka voisin loukkaantua kirjeestä, jonka joka kirjain henkii hillittömän luonteesi rajatonta rakkautta minuun, joka en ole tehnyt hiventäkään sitä ansaitakseni.
Kuinka voit ajatella niin alhaista minusta? Enkö voisi ymmärtää miten komeata ja vapaata on, kun ukkospilvi käy yli aavikon, singahuttaen salaman toisensa perästä ja sytytellen talot ylt'yleensä? Enkö voisi käsittää, miten on suurta ja kaunista, että olet juuri sellainen kuin sinun oman luonteesi mukaan täytyy olla – kuinka paljon siitä, mikä on parasta ja hienointa ihmismielessä kätkeykään villin hillitsemättömän vihan ja tuskan takana? Silloin en ansaitseisi tulla pojaksesi kutsutuksi.
Mutta minä näen hänet toisessa valossa kuin sinä. Kuulun samaan sukupolveen kuin hän – puolitunteiden sukupolveen. Siksi on minun helpompi ymmärtää häntä.
Tuomitset häntä kuin olisi hän täysin valmis luonne, niinkuin sinä itse; mutta hän ainoastaan on heikko, pieni naisraukkanen. Ja tämä pieni, heikkonen olento oli liikuttavalla luottamuksella liittynyt sinuun; hänestä tuntui kuin voisi hän sanoa sinulle kaikki – sinä ymmärtäisit aina hänet. —
Kun hän sitte luuli kauniin unelmamme olevan lopussa, kantoi hän kohta salaisuutensa sinun käsiisi. Koski kyllä häneen, kun työnsit hänet pois. Se oli kuin uskonnon riistämistä lapselta – sillä hän uskoi sinun kaikkitietäväisyyteesi ja hyvyyteesi kuin Isään Jumalaan taivaassa.
Työnsit hänet pois siksi, että rakastit minua – niin yksipuolisesti, mutta kokonaisesti ja lämpimästi. Kuinka luulet tuon pienen lapsen voivan sitä ymmärtää? Hän tuntee ainoastaan, että olet ollut julma ja ilkeä hänelle.
Tarkoitat ettei hän ole minulle mitään antanut, niin luulee hän itsekin ja kumminkin on minun paljosta häntä kiittäminen.
Olin kuivettunut kasvi, hän eloa antava kaste. Mistäpä sadepisara tietäisi, mihin se putoaa! Painolaki vetää sitä alas, aurinko lämmittää – ja kuiva maa juo sen.
Olin näivettynyt kala, kauan maannut ranta-äyräällä, nyt olen jälleen veteen viskattu. Nyt on minulla halua tehdä työtä. Tahdon otella meidän Herramme – elämän kanssa. Saa nähdä, josko olen jo maannut liian kauvan rannalla.
Olet usein sanonut, että elämän pitäisi käydä minuun lujasti käsiksi. Mutta minä olin mietiskeleväinen kala, johon oli vaikea tarttua. Oli liian paljon kylmää ymmärrystä ja liian vähän kuumaa, raikasta verta. Nyt tuntuu kuin voisi minusta tulla ihminen jälleen. Nyt tunnen, että elän. Se on hänen työtänsä, vaikka hän ei sitä tiedä.
Sanot, ettei hän ole minulle mitään antanut. Eikö se ole mitään, kun hän on antanut minulle sinut? Unohdatko, että hänen kauttaan luonnottomuus suli? En olisi koskaan tullut sinua niin lähelle kuin nyt, ellei hän olisi sattunut tiellemme. Ja sinä sanot vihaavasi häntä! Rakas, armas äitini – luuletko että koskaan olisin voinut kosketella arimpia kieliä sielussasi hienosti ja pehmeästi ymmärtämisen varovaisilla käsillä, ellei hän olisi saanut minua nuortumaan ja heltymään. Voisimmeko me vihata hänen muistoansa sinä ja minä?
Äiti antoi kirjeen vaipua. Niin, William oli oikeassa. Hän oli aina oikeassa. Hän oli hieno, hyvä ja jalo hänen rakas, kaunis poikansa; ja hän itse oli alhainen, ilkeä, hillitsemätön luonteeltaan, joka ei koskaan huolinut muista, eikä koskaan voinut hillitä itseään.
Taas tuntui huone hänestä niin omituisen tukahduttavalta ja painostavalta, hän otti taas päällysvaatteensa ja meni ulos hiljaisena iltana.
Mutta kuinka toisenlainen oli hänen mielialansa nyt.
Hän katsoi ympärilleen nyt avoimin katsein ja kaikki mikä nyt hänen mieleensä kuvastui oli surullisen kaunista.
Taivas oli sininen, ja ylimpien talojen kattoja sekä savupiippuja kultasi aurinko vielä viime loisteellaan.
Ilma oli kumpuavain nuppujen tuoksua täynnä, ja eräässä huoneessa, jonka ohi hän kulki, puhalteli soittokunta jotain Bellmannin laulua.
Hän asteli edestakaisin Lundagårdin käytävillä, vanhan kirjastohuoneen ohi, joka muistutti aina hänen mieleensä jotain saksalaista, keskiaikaista kaupunkia, näiden ijäkkäiden puiden alitse, joiden siimeksessä hän hämärän tullen luuli melkein saavansa nähdä Faustin ja jonkun Margareetan käyvän käsikädessä.
Kaikkialla oli lepoa ja se hellytteli hänen sydämensä kaipaamaan. Yhä uudistuen kaikuivat hänen mielessään kirjeen sanat kuin kansanlaulun surulliset sävelet.
Ilmassakin hänen ympärillään oli jotain niin hillittyä, kansan luomaluonteessa, työmiesten sitkeässä velvollisuuden tunnossa, tuolla kun he vielä istuivat kalkutellen kivimöhkälettään, ylioppilasten hiljaisessa keskustelussa, kun he kaksittain tai yksinänsä vaeltelivat kuin inhat miehet – kaikkialla vaan tätä samaa: Ol1 tyytyminen, taipuminen, viihtyminen.
Surumielisyyttä, talttumista – kaikkialla vaan sitä samaa. Kun hän käveli täällä, tässä ympäristössä, ymmärsi hän poikaansa paremmin kuin koskaan ennen. – William ei milloinkaan nousisi uhaten tätä pientä lasta vastaan, joka ei sanonut häntä rakastavansa, mutta kumminkin tahtoi pitää hänet leikkikalunansa. Pitäisikö hänen sitte nähdä poikansa soluvan pois luotaan! Pitääkö hänen sitte ainiaaksi jäädä yksinäiseksi kuin lapseton äiti!
Jälleen ja jälleen kaikuivat kirjeen sanat kuin surunsointuinen sävelmä, kuvaten hänen eteensä tuon tutun, pienen, vaalean pään ja herättäen hänessä vastustamattoman halun avata sylinsä painaakseen tuon pienen huimapään rintaansa vasten nyt kuin ennen. Enempää aprikoimatta kääntyi hän yht'äkkiä astelemaan erästä käytävää pitkin. Luotaan syökseminen tai luokseen vetäminen, ne molemmat olivat hänelle yhtä helppoa, sillä kumpikin oli toimintaa. Maltillisuus, odotus kädet ristissä oli ainoa, joka oli hänelle vierasta.
Hän soitti pikku etehisen ovelle. Alma itse tuli aukasemaan.
"Tahdotko tulla luokseni hetkiseksi?" Oli melkein pilkkopimeä sisällä, mutta se "kyllä", joka seurasi kysymystä, osoitti iloista hämmästystä.
"Tule pian sitte. Menen jo edeltäkäsin."
Rouva Zimmermann riensi pois odottamatta. Hän ei olisi voinut kestää keskustelua Alman kanssa tuolla hänen omassa huoneessaan; tuntui kuin joka pikkuesine kimmahuttaisi takaisin ne vihan ja soimauksen sanat, jotka ne olivat imeneet itseensä; tai kuin vihan täytyisi jälleen herätä tässä ympäristössä.
Ei viipynyt montakaan minuttia kun Alma jo tuli.
Mutta seisoessaan siellä vastatusten, ojentaessaan kätensä tervehdykseksi ja etsiessään jotain toisillensa sanottavaa tunsivat he, kuinka auttamattomasti kaikki oli katkennut.
"Istu", sanoi vanhempi tavanmukaisesti ja kuolleesti.
Alma istui. Hän odotti anteeksipyyntöä, mutta sitä ei tullut. Rouva Zimmermann odotti edes jotakin merkkiä entisestä pehmeydestä, mutta sitäkään ei tullut.
"Nyt kadut varmaan, kun kutsuit minut tulemaan", sanoi nuori.
"En. En kadu. On parasta että tapaamme vielä kerran."
"Niin minunkin mielestäni." Keskustelu keskeysi. Tämä kesäillan hämärä hotellihuoneessa teki niin ihmeellisesti kuolettavan ja raskauttavan vaikutuksen, se ei suainnut vapautta, ja molempia naisia painoi toistensa läheisyys kuin sietämätön kuorma.
Rouva Zimmermann käveli edestakaisin laattialla pehmoisin, tuskin kuultavin askelin ja joka kerran lähetessänsä katseli hän tätä päätä, joka ei vähääkään värähtänyt. Hän voi eroittaa ainoastaan hiusten epävarmat ääripiirteet.
Hän janosi edes jonkunmoista elon merkkiä, jotain, joka ilmaiseisi, että tämä olento tunsi jotain, mitä tahansa; mutta ei tullut mitään. Nuori tyttö istui siinä suorana, jäykkänä, hiljaisena kuin olisi ollut puuhun veistettynä. Hän vaikeni niin itsepintaisesti kuin vaikeneisi hän koko yön.
Yksinäistä, mustiin puettua naista väristytti. Tuntui kuin seisoisi hän vielä kerran ruumispaarin ääressä tuona hirvittävänä päivänä, jolloin hän kadotti kaiken – tuona päivänä, joka jonkun aikaa oi ollut pois pyyhittynä hänen mielestään.
"En aavistanutkaan miten syvästi olin sinuun kiintynyt", – sanoi hän, sanat olivat tunkeutuneet hänen huulilleen kuin sisällisen tuskan pakoittamina, mutta tässä katkesivat ne yht'äkkiään.
Nuori istui ja odotti jatkoa, hän odotti anteeksipyyntöä. Hän ei ymmärtänyt mitään muuta kuin että hänelle oli tehty vääryyttä, ja lapsen hallitsemishalulla tahtoi hän taivuttaa tämän vanhan pään, jonka asennon elämä oli tehnyt niin jäykäksi ja kankeaksi. – Nuori tunsi vaistomaisesti tässä taistelussa olevansa voiton puolella.
"Sanoit kaiken olleen liehakointia ja keräilemisintoa", sanoi hän synkästi. "Sitä en voi unohtaa, eikä se ole totta."
"En ole koskaan uskonut sen olevan itsetietoista ja minä sanoin jo sinulle myös, että olin liian kiihtynyt voidakseni olla oikeudenmukainen."
Nuori istui odottaen jatkoa; tämä tunnustus ei ollut hänelle kylliksi. Syvällä hänen sydämessänsä liikkui halu painaa päänsä toisen olkapäätä vasten, luottavasti kuin ennenmuinoin; mutta sen halun tukahdutti tietoisuus, että hän oli ollut väärän syytteen esineenä.
Lasta oli loukattu; ja kodin epäjumala oli tottunut anteeksipyyntöihin.
"Jos olen tehnyt väärin, jos olen tehnyt väärin", sanoi äiti kyynelten tulvatessa hänen kasvojansa pitkin ja äänen käydessä luonnottoman tyyneksi, mutta samalla niin voimattoman masentuneeksi, "jos en ole ollut oikeudenmukainen, niin sinun pitäisi ensin ajatella mistä syystä."
Hänen täytyi pysähtyä ja pyyhkiä kasvojansa, mutta kyyneleet syöksähtivät taas esille. Kiihkeästi vierivät kyyneleet, mutta eivät ehkäisseet ääntä, antoivat vain sille joskus väreen kuin poikki katkeavalle soittimen kielelle. Ja sanat tulivat aivan itsestään kuin tämän kyynelvirran kantamina, käsien vääntyessä kokoonkäärityn, kostean nenäliinan ympärille.
"Et voi ymmärtää miltä tuntuu, kun ei koko maailmassa ole ketään muuta kuin yksi ainoa olento, josta pitää – tämä yksi vaan, jonka ympärille solmeutuvat kaikki ajatukset, tulevaisuustuumat ja toiveet – niin ettei voi elää omaa elämäänsä, vaan sulautuu kokonaan toiseen – ."
Hänen täytyi pysähtyä; oli kuin vanhempi surunaines olisi tullut lisäksi ja sekoittunut tämänpäivän suruun. Hän nojausi hetkisen pöytää vasten, painoi nyrkkiin puserretuilla käsillänsä otsaansa; mutta Alma ei sitä nähnyt, liikkumatonna istui hän tuolillaan ja käänsi selkänsä häneen päin.
Rouva Zimmermann alkoi jälleen kävelynsä ja hänen äänensä oli tyynempi.
"Voithan ajatella, ettei silloin enää ole mahdollista olla oikeudenmukainen, kun tuolle rakastetulle on tuotettu tuskaa. Katkeruus tunkee kaikki tieltään. Jos joku uskaltaa väräyttää hiuskarvaakaan hänen päässään, on hän tehnyt suurimman rikoksen maailmassa – ."
Sama kuolon hiljaisuus hallitsi huoneessa joka kerran, kun hän kokosi äänensä uudelleen sanoiksi puhjetakseen. Vähitellen alkoi hän käsittää, että hän puhui kuuroille korville ja lopuksi kuului ääni toivotonna ja heikkona.
"Jos pidät hänestä vain hitusenkaan, niin täytyy sinun ymmärtää, että kaikella, mitä olen sanonut sinulle ilkeätä ja väärää, – kaikella on juurensa rajattomassa rakkaudessani häneen; ja pitäisihän yhteisen myötätuntoisuuden – ."
Hän ei voinut jatkaa. Hän tiesi tämän loukatun ylpeyden ponnahuttavan kaikki hänen sanansa takaisin. Hän kukistui kokoon nöyristyneenä, ajatellessansa, ettei hän voinut pidättää kyyneleitänsä tämän puolinaisen pikku olennon edessä, joka ei kyynelten esille tulvehtimisessa kumminkaan näkisi muuta kuin heikkouden, josta hän riemuitsi.
Rouva Zimmermann oli heittäytynyt tuolille ja piiloitti kasvonsa nenäliinalla. Nyt nousi hän. Asento oli saanut jäykkyytensä ja päättäväisesti pisti hän nenäliinan taskuunsa, alkaen jälleen vaelluksensa.
Alma istui paikallaan kuin odottaisi hän vielä. Mutta nyt ei tullut mitään enää, ja hiljaisuus, joka seurasi, ei ollut hetken vaitiolo, se oli kylmää epäystävällisyyttä ammoittava kuilu.
"Miltä tuntuu sinusta itsestäsi?" sanoi äiti itsensä hallitsemisen täydellisellä ylpeydellä. "Oletko pahoillasi vai oletko vihainen?" – Sanoissa oli melkein ivaava kajanne.
"En ole yhtä enempi kuin toistakaan – luulen ma."
– "En yhtä enempi kuin toistakaan – luulen ma. Niin, siinäpä juuri onkin koko luonteesi avain."
Nuori tyttö nousi.
"Hyvästi", sanoi hän.
"Hyvästi! Ja onnea seuraavaan yritykseen! Mutta varo silmiäsi, jos hänellä on äiti!"
Hän sulki oven vieraansa mentyä. Sitte jatkoi hän kävelyään, kyynelten tyrskyessä jälleen vapaudessaan.
Hän ei koskaan voisi väittää poikaansa vastaan, etteivät nuo kasvot olleet somat, pienet kasvot; ja koko hänen rakkautensa ei painaisi vaakakupissa noiden silkin hienoisten, vaaleiden hiusten hentoisimmankaan hivenen vertaa.
Myöskin hänen täytyi talttua.
Palattuaan Tukholmaan sai rouva Zimmermann pojaltaan kirjeen. Se oli aivan lyhyt ja äidin mielestä tuntui se pakollisuuden leimaamalta.
Kööpenhaminassa 20 p. toukok.
Äitini!
Alma ja minä olemme tavanneet. Kirjoitin ja kysyin, eikö hän tahtoisi tulla pariksi päiväksi ja niin oli hän. Oli niin toisin täällä kuin Lundissa. Tuntui kuin olisi hän puistanut pikkukaupungin ilman ja tomun sinne kotiin. Hän tunsi sen, tiesi sen ja kärsi itsekin sitä, että täytyy matkustaa.
Hän pitää minusta kumminkin – joskus. Se voi välähtää esiin hetkeksi, kun hän laskee päänsä rintaani vasten.
Silloin on hän yhtä todellinen kuin taas sanoessaan, ettei koskaan ole ollutkaan mitään.
En pyydä, että pitäisit hänestä, tahdon vaan itse olla vapaa. Josko rakastan häntä, en tiedä; huoli en sitä mietiskellä. Mutta tahdon olla hänen ystävänsä. Tahdon että hän voisi tulla luokseni kuin vanhan sedän luo, painaa päänsä povelleni ja uskoa minulle, miten ilkeä elämä on. Ja setä on hellästi kosketteleva lapsosen tunteen kieliä vanhan, älykkään miehen ymmärtäväisillä käsillä.
Ja niin rakas, armas äiti, puristan kättäsi kovasta kovemmin kuin ennen ja sanon hyvästit ensi näkemään. Parin päivän perästä matkustan Kööpenhaminasta asettautuakseni jonnekin maailman kolkkaan; ja ennen kuin näet minut taas, toivon saaneeni oivan palan työtä tehdyksi.
Tämä kirje teki äitiin omituisen vaikutuksen. Parasta on olla tapaamatta, parasta erota. Niin – parasta kylläkin, niin ajatteli myöskin hän itse.
Hän oli syössyt poikansa epäjumalan tomuun. Loukatun huulet nyt voivat kyllä puhua anteeksiannosta, sydämensä ei koskaan. Tämä tulisi pysähtymään kumminkin ainaiseksi mieleen epäluuloa kasvattavana kylvönä, nyt hiipisi valhe heidän välillensä. Siksipä tahtoikin hän mieluummin mennä menojaan yksinäisenä pois avaraan maailmaan. Maailma on niin suuri, siellä kyllä olisi sijaa heille kaikille – kaikille kolmelle – tarvitsematta tulla toistensa tielle ja katkeroittaa toistensa elämää.
Näin oli hänen sokea rakkautensa tuonut hänet tänne – äärimmäiseen yksinäisyyteen.
Parasta on olla tapaamatta. Voimakkailla käsillään tarttuisi hän aina häiriten heidän tunnelmiinsa.
Hän vaatisi lujuutta aina ja todellisuutta siinä missä he voivat tyytyä löyhiin, haihtuviin unelmiin. – Mutta näille voimakkaille käsille ja kukistumattomalle todellisuusmielelle löytynee kai jokin työ jossain maailman kolkassa – yksinäinen, kova työ, johon niiden sopii käydä käsiksi.
* * * * *
Oli kulunut viikko edellisestä. Meri lepäsi valoisana ja uinuvan tyynenä, vaalealle metallille välähdellen. Taivas oli sininen ja pilvetön. Kauimpana, missä rantaa vielä hiukan häämöitti, reunusteli sen kirkkautta hienoinen utuharsokko.
Joukko herroja ja naisia seisoi peräkannella lipun alla, jota juuri nostettiin tervehdysmerkiksi ohi lipuvalle laivalle; he viskelivät leipäpaloja ahnaille lokeille, jotka sipaisten vettä hohtavilla siivillään kaappasivat ne vedenpinnasta.
Keskellä laivan kantta seisoi yksin mustapukuinen nainen. Hänen tummat silmänsä tuijottivat rannalle, joka kapeana juovana häämöitti vielä utuharson läpi. Hän pani kätensä ristiin tuijottaen yhä sinne, vaikka kyyneleet himmensivät hänen katseensa. Hän läksi, hyvästittä, maanpakoonsa, hän kuului sukupolveen, jonka oli poistuminen, jättääksensä sijaa kylmästi epäilevälle, verettömälle suvulle, jolla kumminkin on nuoruuden oikeus elää ja olla olemassa.
Taisto oli päättynyt.