Buch lesen: «Raskaan syytöksen alla; Kun on olevinaan liian ovela: Kaksi kertomusta»
Ludvig Anzengruber (s. Wienissä 1839, k. 1889) oli jo yli 30 v. elänyt, kun hän kansannäytelmällään "Kirchfeldin pastori" saavutti ensimäisen, kauvas yli maansa rajojen kantavan kuuluisuuden. Köyhäin vanhempain lapsena oli hän saanut käydä alemman realikoulun, oli sitte parisen vuotta oppilaana kirjakaupassa. Mutta halu paloi kirjalliselle alalle ja – näyttelemään. Monet vuodet näki hän nälkää näyttelijänä eikä onnistunut. Vihdoin haki hän turvaa huonopalkkaisesta kirjurinvirasta poliisilaitoksessa. Sitte vihdoin "Kirchfeldin pastori" vapautti hänet kirjalliseen toimintaan. Ja silloin alkoi tulla kuin tuiskua näytelmiä, romaaneja (parhaimpia "Häpeäpilkku") kertomuksia, runoja, kunnes hän kuusikymmenvuotiaana kuoli verenmyrkytykseen. Kansan pohjakerroksiin, laajalle Amerikaa myöten ovat hänen teoksensa levinneet. Monissa hänen teoksissaan, kuten tässäkin julaistussa mestarillisessa pikkukertomuksessa näkyvät jäljet hänen toiminnastaan poliisilaitoksen kirjurina.
RASKAAN SYYTÖKSEN ALLA
Niin, rakkaus ei yksistään riitä, kun kaksi ihmistä iäksi liittyvät yhteen; lempikööt he toisiaan niin lämpimästi kuin ikinä voivat, niin ihmisellä on valitettavasti myös vatsa, ja se ei siitä täyty, vaikka rakastavaiset molemmin puolin mielellään söisivät toisensa, ja se ei kaipaa mitään hyväilyä, korkeintaan se sietää mielellään, kun se on kauniisti täynnä, että sitä miellyttävästi sivelee kämmenellään.
Se täytyi uskoa myös palstatilallisen Peter Kirningerin ja hänen vaimonsa Rosalian. Heidät oli vihitty puolikolmatta vuotta sitte. Peterillä oli mökkinsä perintönä vanhemmiltaan eikä muuta mitään, Rosalialla ei ollut yleensä mitään ja toikin sentähden, paitsi mitä hänellä oli yllään, vain sangen vaatimattoman nyytin mukanaan. Molempain nuorten aviopuolisojen täytyi kovasti tehdä päivätyötä elatuksekseen, ja he tunnustivat pian kaikessa hiljaisuudessa, että olisi parempi, jos he yksin huolehtisivat kumpikin puolestaan.
Kun avioriitapiru tahtoo saada köyhän kansan keskuuteen toraa ja eripuraisuutta, lähettää se edeltäpäin kaksi kokenutta veitikkaa niiden luo, jotka tahtoo erottaa: yksi niistä on liehakoiva viettelijä, joka on olevinaan valoisain ihmisystävällisten toiveiden lähin heimolainen, – hän lupaa kultaisia vuoria, – arpajaisista toisensa jälkeen, houkuttelee vaimoparat viemään niukat kolikkonsa arpajaisiin. Mutta miesten luo saapuu ilkeä paholainen, joka kuiskuttaa hänen korvaansa: "Vaimosi kantaa kaikki rahasi typösen tyhjiin, tuhma arpajaispeli on hänen intohimonsa, älä annakaan viedä rahojasi, ja kun niistä ei kotona voi olla varma, niin käytä niitä hyväksesi ja koeta unhottaa sitä harmia, jonka vaimosi saa matkaan, lähde hyvään veljesseuraan!" Se on juoppous- ja viinapiru. Kun molemmat kerran ovat käyneet uhriensa kimppuun, eivät ne kuunaan hellitä, yksi riuhtoo uhriaan yhtäälle, toinen taasen toista omalle taholleen, ja nyt on riitapirulla tilaa ajautua väliin ja erottaa ne, jotka luulivat olevansa yhdistetyt eliniäkseen.
Vielä arpoi mökin emäntä vain vähin erin, säästäen asioistaan sen mitä arpajaisiin uskalsi panna, samoin hillitsi isäntä itseään, hän nipisti omastaan sen minkä kantoi kapakkaan, mutta pelin ja juopottelun mukana kasvaa intohimo ja jano, ja molemmat puolisot olisivat lopulta varmaan lopettaneet kuten muutkin oman tuhonsa häikäisemät, jollei väliin olisi tullut jotakin, joka sai vaimon unhottamaan Wienin, Linzin, Grazin, Pragin ja kaiken maailman arpajaiset ja miehen kompuroimaan aivan toisten kynnysten eikä kapakan kynnysten ylitse.
Kirningerillä oli serkku, hänen isänsä sisaren poika; vanha Kirninger oli kahdestatoista sisaruksesta nuorin, mainittu sisar oli vanhin; sisar meni naimisiin kahdenkymmenen iässä, veli vasta kahdeksankolmatta vanhana, niin että hän yhdeksännellä vuodellaan jo oli eno, ja kun hänen poikansa tuli maailmaan, oli tällä jo kaksikymmenvuotias serkku. Tästä, Vinzenz Kallinger oli hän nimeltään, oli tullut kuleksija, hän oli hävittänyt kotinsa ja kontunsa ja haihaili nyt iäkkäänä ja rappiolle joutuneena miehenä ympärinsä, autteli ihmisiä ja kulki heidän asioillaan, joissa heillä ei ollut mitään kuntoa, mutta hän ymmärsi niitä aivan hyvin; hän osasi asettaa kelloja, osasi sirosti koverrella aita- ja päätylautoja, jotta ne antoivat puutarhalle ja talolle kunnioitettavan ulkonäön, puoskaroi ihmisiä ja eläimiä, lyhyesti, elätti itseään milloin askarrellen, milloin kerjäten, oikein ja väärin, enimmäkseen kyllä viimeksi mainitulla tavalla, sillä hän oli nyt kerran maankiertäjä. Hän oli myöskin arpajaisveikko ja sellaisena suuri tietäjä ja arvossa pidetty unien selittäjä, ja sentähden Kirningerin majassa vaimo tervehti hänen tuloaan paljo mieluisemmin kuin mies; kun hän tätä harmitti käynneillään, teki hän sen pilan vuoksi, ja nuori isäntä ajatteli jo ensi kerralla käännyttää hänet kynnykseltä, sillä he olivat jo useamman kerran joutuneet kovaan riitaan keskenään.
Mutta asia ei päässyt silleen. Äkkiä katosi Vinzenz tienoilta. Aluksi ei se voinut lainkaan pistää silmiin, sillä mies näyttäytyi milloin siellä, milloin täällä, kulki muutaman seudun lävitse, yöpyi toiseen, mutta jonkun ajan jälkeen pantiin merkille, ettei häntä enää näkynyt missään; ihmiset alkoivat enemmän uteliaisuudesta kuin osanotosta kysellä, mihin hän oli joutunut.
Seuraava kevät toi selityksen, mutta se oli sellainen, että sai koko seudun ihmiset kuohuksiin ja kauhistuksiin.
Vielä oli rinteillä ja metsäniityillä ohut lumikohva, joka vitkaan suli pois; yksinäisten talojen ja erillään sijaitsevain taloryhmien lasten täytyi kulkea metsän lävitse kyläkouluun, tämä yhä hälisevä joukko suureni suurenemistaan kouluun mennessään ja pieneni palatessaan, jolloin lapsi toisensa jälkeen erosi vanhempainsa kotiin.
Lopuksi jäi aina kolme, kaksi poikaa ja tyttö, jotka asuivat viimeisessä suuressa talossa. Oli päiväpaisteinen aamupäivä, ilma henkäili leudosti, sulava lumi virtaili lukemattomina vesipuroina rinteitä ja notkelmia myöten seuraten maanpinnan uurteita, linnut ilmottivat liverrellen läsnäoloaan, ja tämä sai kolme pientä taivaltajaa iloiselle tuulelle, he lauloivat ja kirkuivat kilvan. Erääseen tienmutkaan näkyi metsäaukon lävitse pieni piiloutunut metsäniitty, ja sen keskeltä pisti sulavan lumen alta esiin jokin tumma esine. Tarkoin katsoen saattoi erottaa parin saappaita, ja lapset nauroivat keksinnölleen, että tänne oli jonkun täytynyt jättää jalkineensa lumeen, tai mahtoivatko ne olla perin rikkinäiset tallukkaat? Rohkein näistä kolmesta uskalsi lähteä niitä hilaamaan tielle, hänen toveriensa varotellessa; saattoihan siinä piillä joku taika ja tallukkaat muuttua käärmeeksi, jos niihin tarttui. Mutta uskalikko tunkeutui tiheikön lävitse ja meni esineen luo, joka oli herättänyt heidän uteliaisuutensa, todistajat näkivät hänen tarttuvan toiseen saappaaseen, sitte kuulivat he leikkitoverinsa äkkiä päästävän huudon ja juoksevan takaisin tielle kuin koirien ajamana.
Siellä makasi joku!
Nyt oli aikailu lopussa; lapset pakenivat päätäpahkaa kotiin.
Ei kestänyt tuntiakaan, kun koko seutu jo tiesi, että joku makasi metsässä, ettei hän ollut kukaan muu kuin Vinzenz Kallinger ja että tämä, kuten murskattu pääkallokin osotti, oli murhattu.
Hän oli maannut siellä talven ylitse. Siitä hetkestä alkaen, jona tämä tieto tuli ilmoille, eivät seutulaiset voineet tyyntyä kiihtymyksestään. Nähtiin oikeuden toimimiesten, jotka nopeasti oli paikalle sähkötetty, ajavan metsään, silmäiltiin arkoina ja vilunväreitä tuntien palaavien vaunujen jälkeen, joille ruumis oli nostettu ja karkean hevosloimen alta pistivät jalat ja nyrkkiin puristettu käsi näkyviin, kierreltiin ympäri ruumishuonetta, johon murhattu oli toistaiseksi viety, ei puhuttu mistään muusta kuin tästä hirmuteosta koko iltapäivänä ja yöllä nähtiin pahoja unia ja pelättiin jotakin pahaa – tietämättä mitä – ja samoin jatkettiin aamulla. Siitä kuiskailtiin kotona ja meluttiin kylän kapakassa tai kuiskailtiin kapakan pöydän ääressä ja huudettiin kotona, aina sen mukaan miten urhoisalla tuulella seura oli tai tunsi pelkoa – kentiesi istuessaan tuntemattoman tihutyön tekijän rinnalla.
Kuka sen oli tehnyt?
Ja miksi se oli tapahtunut?
Mutta sen tutkiminen oli virkamiesten tehtävä, ja koko kylä odotti kuumeisella kärsimättömyydellä, että herrat pian näyttäisivät kekseliäisyyttään, sillä eihän ollut mikään pieni asia tietää, että mailla liikkui murhaaja, jonka edessä ei "puolikerjäläinenkään" ollut turvassa.
Jos olisi käynyt ihmisten mielen mukaan, olisivat he mieluimmin kuulleet edeltäpäin vastauksen kysymykseen: Kuka sen on tehnyt? Kun kerran tunsi rikollisen, niin saattoihan häneltä helposti kysyä: Miksi olet siihen ryhtynyt ja kuinka olet siinä menetellyt?
Mutta oikeusherrat käsittivät asian vähemmän keveästi: vaikkapa olisi saanutkin vangituksi jonkun, joka oli suurimmassa määrin epäilyksen alainen, niin tämä epäilemättä valehtelisi kuten lurjus ja heittiö, joka hän olikin. Jollei siis tahtonut joutua siihen kiusalliseen asemaan, että täytyi pistää ihmisiä tyrmään ja päästää jälleen tiehensä, niiden joukossa taitavasti tekonsa kieltävän rikollisenkin, ei ollut mitään muuta keinoa kuin kerätä omiin käsiinsä niin paljo todistuksia, että rikollinen ne nähdessään tulisi viheriäksi ja keltaiseksi eikä voisi niihin lisätä muuta kuin sanoa: "Minä sen olen tehnyt!" Sentähden pitivät oikeusherrat ensimäisenä ja kaikkia muita tärkeämpänä kysymyksen: Miksi se on tapahtunut?
Niin alettiin tässäkin silmukka silmukalta kutoa verkkoa, johon syyllinen oli pääsemättömästi takertuva. Tutkimusta suoritti muuan sangen innokas, nuori piirioikeuden virkamies, joka jo oli antanut monta näytettä rikosasiallisista lahjoistaan, ja hänen avukseen oli annettu santarmipäällikkö, jolla oli monivuotinen kokemus. Nämä molemmat tekivät työtä suurella innolla, saattoipa – se oli nyt kerran heidän virkansa – melkein sanoa, eräänlaisella ilolla tämän surullisen tapauksen paljastamiseksi.
Tärkein, mitä metsästä tarkastettaessa löydettiin, oli ase, jolla murha oli tehty; se oli tavallinen kirves, jollaista käytetään halkojen hakkuussa.
Vanhukselta ei löydetty mitään, joka olisi antanut jonkunlaista ohjaavaa viittausta; hänen takintaskustaan pisti esiin niinkutsuttu egyptiläinen unikirja ja kirjava nenäliina, ja liivintaskussa, jossa muut kantavat kelloa, säilytti hän kokoonrutistettua paperilappua, johon omin käsin oli raapustanut viisi numeroa, ja erään kuitin, jonka päivänmäärästä saattoi päättää, ettei Vinzenz Kallinger ollut lähtenyt elämästä ilman arpajaisvoiton toivoa.
Ettei tällä "puolikerjäläisellä" ollut mitään rahoja mukanaan, näytti aivan luonnolliselta; heräsi siis ensiksi kysymys, elikö hän kenenkään kera epäsovussa, ilmivihollisuudessa? Siitä ei kukaan tiennyt mitään tarkempaa sanoa, miten paljo lie kyseltykin. Vanhusta eivät ketkään, jotka hänet tunsivat, "erikoisesti suosineet", tavallisesti ei hänestä välitetty mitään. Riitaa ja jupakkaa hänen kanssaan oli siellä ja täällä ollut, mutta se oli vain "sellaista pientä kinaa", jota ei huomenna enää muistettukaan. Korkeintaan saattoi olla niin, ettei hänen sukulaisensa, palstatilallinen Kirninger, saattanut häntä sietää, koska tämän vaimo veljensä viekottelusta antautui arpajaishumuun, joka ei Kirningeriä oikein "miellyttänyt".
Sitä vastoin saatiin mitä tarkimmasti selville, milloin Vinzenz Kallinger oli nähty kylässä viimeisen kerran. Se tapahtui puoliviidettä kuukautta takaperin, viime marraskuun loppupuolella, ja tarvitsi vain selailla viime vuoden allakkaa, niin tiesi sen päivälleen, sillä se oli ensimäinen keskiviikko viidennentoista päivän jälkeen, päivä, jolloin vanha arvanvetäjä aina tallusteli piirikaupunkiin ottaakseen selvän, mille numeroille voitot olivat langenneet. Löydetylle kuitille merkitty lähimmän arvanvedon määräpäivä oli sama, jona murhattu katosi.
Erittäin tärkeän ilmotuksen teki "Kotkan" emäntä: Kallinger oli juuri samana keskiviikkona, mahtoi olla tuossa kahdentoista korvilla, tullut kapakkaan ja ryyppyjään maksaessaan vetänyt taskustaan kätensä, jossa oli "kimppu" rypistyneitä seteleitä, ja hän oli sanonut ne edellisessä arvanvedossa voittaneensa.
Oikeusvirkamies sähkötti heti arpatoimistoon; sieltä saapui kohta tieto, että siellä tunnettu Kallinger oli tosiaankin saanut ja nostanut arpajaisvoiton. Sen kera taasen kävi yhteen toinen seikka, joka ensin oli viranomaisia hämmästyttänyt, nimittäin löydettyyn kuittiin merkityn panoksen suuruus; mutta nyt oli selvää, kuinka mies saattoi uskaltaa peliin kokonaista viisikymmentä kreutseria, hän kai ajatteli tulleen ajan, jolloin onni oli hänelle suotuisa, hän toivoi voittavansa vielä kerran ja tällä toisella kertaa enemmän, ja tämän tähden uskalsi hän kouraista syvemmälle taskuaan, kun sitäpaitsi saattoi ottaa voittorahoista; kun nyt löydettäessä hänen taskunsa olivat tyhjät, niin oli häneltä otettu rahat, joita hän vielä oli "Kotkan" ravintolassa näytellyt ominaan, ja kysymyksessä oli siis ryöstömurha.
Nyt oli saatava selville: kenen seurassa Kallinger oli viimeksi nähty? Tohtori Haidenreich, se oli nuoren oikeusvirkamiehen nimi, sai santarmipäälliköltä mitä parhainta apua. Viimeksi mainittu esitti jo aamulla anivarhain ruumiinlöydön jälkeisenä päivänä tärkeän todistajan, jonka tiedot olivat painavat. Hän oli vanha kokoonkuivanut vaimo, joka tuona kohtalokkaana keskiviikkona oli ollut metsässä puita keräilemässä. Hän tiesi kertoa, että Kirninger oli mennyt metsään päin ja kohdattuaan Vinzenzin olivat he vaihtaneet jokseenkin kovia sanoja ja kadonneet metsään. Kotvan jälkeen oli vaimo palannut risukimppuineen ja näki kylän kadulta, että toinen heistä palasi yksikseen metsätietä takaisin.
"Kallinger", tuumi hän, "oli tietysti aikonut piirikaupunkiin, mutta herra Jehus, nythän tiedettiin mihin hän oli joutunut. Ei, ei voi lainkaan aavistaa, miten perin kehnoa väkeä sitä metsässä liikkuu."
Tohtori Haidenreich lähetti puheliaan vanhuksen jokseenkin tuikeasti tiehensä ja kielsi ilmottamasta mitään siitä mitä häneltä oli kyselty. Kun ovi hänen jälkeensä sulkeutui, nyökkäsi tohtori tyytyväisesti santarmipäällikölle. "Korb, nyt hän on kiinni. Tapaus on niin selvä kuin olisimme itse olleet paikalla. Todistukset liittyvät niin kauniisti toisiinsa, että kieltäminen oikeastaan jää syytetyn makuasiaksi; voimme olla välittämättä hänen tunnustuksestaan."
"Kuten käskette, herra tohtori", sanoi Korb. "Emme välitä siitä."
"Ajattelen", jatkoi nuori tutkintotuomari, "asiain näin ollen teemme jutusta lopun lyhyeen. Meidän ei tarvitse jäädä tänne kauvemmaksi. Sanokaa, että vaununi laitetaan valmiiksi ja hankkikaa ajoneuvot vangin viemiseksi piirioikeuden vankilaan. Tuokaa sitte mies luokseni ja kuulustelun jälkeen lähdemme matkalle. Menkää nyt."
Korb laski kätensä sulkahatulleen, teki käännöksen ja meni. Kun hänen askeleensa lakkasivat kuulumasta, saapui huoneeseen melkein kammottava hiljaisuus, tohtori Haidenreich nousi tuoliltaan ja alkoi astuskella edestakaisin. Hän hierasi tuontuostakin käsiään. Hänellä oli onnea. Siitä työstä, jonka hän oli tehnyt, tullaan kyllä puhumaan. Vaikkakin sattuma oli hänelle suotuisa, niin ansaitsi hän ylistystä siitä varovaisuudesta, jolla oli sattumaa käyttänyt hyväkseen.
Mutta tämä väliaika, joka seurasi kiihdyttävän toimeliaisuuden jälkeen, oli hänestä kiusallinen. Mikä äärettömän pitkä aika, ennenkuin ovi tuolla aukeaa ja hänen miehensä päästetään sisään!
Hän heitti juuri kärsimättömän katseen oveen, kun sille samassa koputettiin.
Tohtorin kehotettua astumaan sisään, työntäytyi pieni, kömpelö ihminen kynnyksen ylitse; hänellä oli jokseenkin kookas kyttyrä, mutta mikä hänen selkärankansa pituudesta puuttui, oli käsien jatkona. Hänen kasvonsa esiinpistävine poskiluineen ja terävine leukoineen näyttivät melkein kolmikulmiolta, jonka keskellä oli koukkunenä; se oli samassa paikassa kuin muillakin, mutta paitsi käyrää muotoaan, erotti sen tavallisista jokapäiväisnenistä väri, hieno, heleä viininpuna; sen molemmin puolin vilkkui pieni tumma silmäpari, joiden yllä tuuhottivat vienosti pensasmaiset kulmakarvat.
