Buch lesen: «Uhri»

"… Sillä uhri ravitsee valonhenget, ja heidän kauttaan toteutuvat teidän toivomuksenne…"

Mahabharata.

Poikani Taunon muistolle omistettu

I OSA
ONNELLINEN AIKA

I

Huoneessa on uuvuttava lämpö. Puiset huonekalut risahtelevat silloin tällöin, ja tämä rakas soppeni pidättää minua ja houkuttelee vaipumaan toimettomiin mietteisiin. Aurinkokin pistäytyy katsomaan sisään ja siirtää pitkän säteittensä nipun vuodeverhosta lattialle.

Uunin edessä seisoo lapsenvaunu. Se poikkeaa tyyliltään kaikesta muusta tässä huoneessa, ja tuntuu siltä, kuin ympäristö tarkkaisi sitä henkeään pidätellen ja kuunnellen kuin jotakin salaperäistä ihmettä.

Silmiliina liikahtaa, ja sydämeni sykähtää eloisammin. Uteliaisuus pakottaa minut kohottamaan liinaa.

Pitsitetyllä pieluksella lepää pieni, tummatukkainen pää. Iho on kellahtava, hienon untuvan peittämä. Otsan hiukan uhkaava rypistys vahvistaa muttuisen suun pikkuvanhaa, hullunkurista ilmettä, ja minä matkin sitä vaistomaisesti.

– Taju, pikku mies, heräätkö jo?

Mutta pikku mies ei vielä herääkään, nukkuu yhä vain. Ja minusta tuntuu tuo jo liialliselta, olen melkein kade tuolle nukkumiselle.

Istun jälleen vartioimaan lapsen unta, ja läheiset muistot tulevat seurakseni. Olinko minä tahtonut tämän lapsen syntymistä?

Oi, en! Minä näen ajatuksissani itseni onnellisena ja rauhallisena, ylpeänä voidessani olla kokonaan rakkaudelleni antautunut pohjattomassa riemussa. Ja kuitenkin olin pelännyt lasta kuin salaperäistä, uhkaavaa jotakin, minkä kanssa piti ruveta taistosille tuntematta sen olemusta. Mutta kun elämä oli syttynyt ja edesvastuu laskeutunut ylleni kylläkin painavana, antauduin täydellisesti odotuksen ja kaipuun valtoihin.

Ja nyt olin saanut rakkaan olennon, oman pikku Tajuni, jolle tosiaan voin antaa kaikkeni. Olin maltiton saadakseni palvella, vaalia, kieltää itseltäni oman mukavuuden, täyttää elämäni tyyten hänestä; ei mitään tarvinnut jäädä itselleni.

Heikin kanssa olimme ennen aina väitelleet elämän pohjimmaisista syistä, sillä ne asiat askarruttivat mieltäni ahkerasti käydessäni Tajun kanssa.

Kerran olimme hautuumaalla, ja siellähän elämän vakavuus väkisinkin astuu eteen.

– Miksi lapsemme syntyy? kysyin äkkiä. Heikki hymähti ja joutui ymmälle, vaikka onkin tottunut yllättäviin kysymyksiini.

– Kylläpä sinä voit kysyä!

– Niin, näes, sukupolvet lepäävät näiden kivien alla. He ovat aikoinaan astelleet näitä samoja polkuja ja miettineet samoja asioita kuin me nyt. Ehkä olleet vailla jotakin pientä vivahdusta, jonka me tiedämme, ehkä uskoneet toisin. Mutta mikä on se lisä, josta voisin saada lohdun – että meidän lapsestamme tulee täydellisempi heitä ja vanhempiaan. Jos sen saisin – niin olisihan se mittaamatonta onnea, ikuisuuden itu!

– Toistaiseksi meillä ei ole varmuutta siitä, että kehitystä, jota tarkoittanet, olisi olemassa tai meidän huomattavissamme, sanoi Heikki. – Tunsimmehan nämä ihmiset tässä sukuhaudassa. Tuskin he ovat vielä maatuneet, mutta heidän muistonsa on haihtunut. He ovat meille vain multaa!

Meidän lapsemme käy samoin! huudahdin.

Samassa lapsi liikahti minussa, ja vapauttava elämän laine hulmahti ylitseni pyyhkäisten pois kuolemaa ja katoavaisuutta kaulaavat ajatukset. Mitä merkitsee se, mitä en tajua, sen rinnalla, mikä elää ja on minun tällä hetkellä, tässä elämässä, jopa inhimillisen iän? Autuas ajatus ja rajaton riemu saada elää, luoda uutta lapselle, itselleni, puolisolleni, kokea, tuntea, tietää, nähdä, kuulla vielä tuntematonta…!

– Käyköön niinkin! sanoin jouduttaen askeleitamme pois kuolleiden käytäviltä. – Olkoon, ettei meillä ole tietoa ikuisuuden ladusta. Me elämme toki, ja riemu on siitä jo kyllin suuri kuolevaiselle. Eikö totta?

Heikki nyökkäsi.

Ei kestänyt kuitenkaan kauan, kun riemuni oli ehtynyt ja arkiaskareet tympäisseet mieleni raskaaksi. Minua vaivasi kaiken keskinkertaisuus, mitättömyys ja vaivaloisuus. Minä en voinut missään tavoittaa tarkoitusta. Enkä kuitenkaan tuntenut onnen puutetta, en erikoisesti mitään kaivannut. Kaiken tyhjyys ja oma rajoitukseni painoi minua.

– En pääse irti siitä ajatussuunnasta, josta kävelyllämme hautuumaalla puhuimme, sanoin Heikille. – Voisinhan vielä senkin sietää, että itse olen puutteellinen, tietämätön, ilman uskoa, en edes selvillä elämäni tehtävästä, vain rengas lapselleni, mutta Taju ei saisi olla sellaisen äidin lapsi.

– Tuo kaikki kuuluu alaan, joka ei parane punnitsemalla, sanoi

Heikki pyyhkien silmälasejaan.

– Niin sinä sanot, mutta se ei minua auta. Näes, minä en usko, että meidän lapsemme voi paljoakaan kohota sen yli, mitä me kykenemme tajuamaan suurinta ja aavistuksellisinta parhaimpina hetkinämme ja kaipaamaan pohjattomassa iäisyydenjanossamme.

– Puhu sinä vain omasta persoonastasi. Minulla ei ole minkäänlaista kunnianhimoa siihen suuntaan, vastasi Heikki naurahtaen.

Näin pitkälle kertailin keskusteluamme muistissani, ja samalla poika äännähti, ja tuikea parahdus ilmaisi Tajun olevan täysin hereillä.

– No no, sinulla on niin perin pikkuinen suu ja kuitenkin suuri ääni. Huuda, huuda vain, maailma on niin avara.

Avasin kapalon, ja Taju venytteli ja haparoi hullunkurisen avuttomana aivan kuin avaruus tosiaan olisi ottanut hänet kämmenelleen. Käärin Tajun vaippoihin ja nostin povelleni. Mikä rauha ja tyyntymys meille kummallekin! Poika joi kiivaasti, otti ruumiini ja sieluni. Ja minusta tuntui kuin tuo ahnas avaruus, joka teki Tajun niin perin avuttomaksi, olisi henkeään pidättäen tuijottanut meihin.

Ovi aukeni hiljaa ja varovaisesti, näin silmälasit ja Heikin pään.

– Tule vain, Taju on aterialla. Meillä on pitkän nukkumisen jälkeen hirmuinen nälkä ja osaamme huutaa, niin että talo kaikuu, ja isä kuulee sen vaikka kouluun asti.

Heikki istahti rahille meitä katselemaan.

– Te olette siis oikein jo aloittaneet elämän, ottaneet vuoteenne ja käyneet.

– Se ihme on tapahtunut.

Heikki syventyi yhä hartaammin katselemaan pikkumiehen menettelyä aterioimisessa. Me unohdimme kaiken muun nähdessämme lapsen ihmeellisyyden. Se oli ihanaa taikaa, hetki onnea, iäisyyttä. Kuka tietää?

II

Taju on talon herra.

Me olemme kovin ihastuneet kiiltävään ammeeseemme, joka kannetaan äidinkamarin uunin eteen, talon turvallisimpaan soppeen. Siinä aloitetaan tärkeä toimitus. Taju huutaa riemusta säpien jaloillaan ja kurkottaa käsillään hoitajansa, Marin, sylissä, kunnes pääsee veteen. Hän kirkaisee kimakalla äänellä lyhyin ottein, pieni ruumis nytkähtelee eloisuutta, ja vettä räiskyy ympärille. Minä lepertelen lapsellisia sanoja, joita tuskin kukaan ymmärtäisi.

Kuivattuna ja yöpaitaan puettuna Taju kietoo käsivartensa kaulalleni, ja nykeröinen olento painuu turvallisena povelleni.

– Kullanmuru käy sanomassa hyvää yötä isälle. Taju tulee. Saako Taju tulla?

Heikki murahtaa jotakin katsomatta taakseen. Se loukkaa minua. Voinhan kyllä myöntää, ettei Heikki voi olla kiintynyt poikaan samoin kuin minä, mutta että hän raskitsee olla noin juro, sitä en koskaan opi ymmärtämään. Kyynelsilmin poistun pojan kanssa. Eikä kestä kauan, kun me molemmat olemme tyyten unohtaneet sydänhuolemme, nauramme ja lepertelemme. Taju vaipuu uneen, ja minä valmistaudun menemään "kasvojen" eteen luennolleni työväenopistoon.

Heikki on saanut vihkoröykkiön siirretyksi vasemmalta puoleltaan oikealle, ja silloin hän on tavallisesti hyvällä tuulella ja lähtee "kävelylle" taikka oikeammin klubiin.

Niin, kasvot – mitähän noissa kymmenissä päissä edessäni ajatellaan. He ovat paljon kokeneita työkansan nuoria miehiä ja naisia. Itse elämä ja olemassaolomme rajaton suuruus on meidän yhteinen uskontomme, luotamme toinen toisiimme ja etsimme valoa. Heidän mutkaton sielunelämänsä avautuu toisinaan minulle ja on kuin kallisarvoinen lahja, jonka kätken sieluni pyhättöön.

Olemme viimeksi puhuneet uhrista ja sen merkityksestä elämässä, tekstinämme intialaisten Mahabharatan sanat: "Kun Jumala lähetti ihmissielut oman olemuksensa säteilynä maailmaan, loi hän samalla uhraamisen lain ja sanoi: 'Kasvakaa ja lisääntykää tämän kautta – olkoon se teidän onnenne, ravitkoon se valonhenkiä, ja valonhenget ruokkikoot teitä – sillä uhri ravitsee valonhenget, ja heidän kauttaan toteutuvat teidän toivomuksenne, mutta ken ottaa vastaan heidän antimiaan antamatta mitään vastalahjaa, on ryöstäjä'."

Nämä sanat olivat painuneet tietoisuuteeni valoisina ja lupaavina, mutta elämä oli pian minulle opettava, mitä ne oikeastaan sisälsivät ja kuinka paljon niihin kätkeytyi salaperäistä totuutta, joka on tullut minulle kohtalokkaaksi.

Luokallani oli ollut Anna, eräs nuori ja ujo tyttö, jonka suuret silmät näyttivät aina kysyvän, vaikka jättivätkin ihmettelemään ja otaksumaan, että niiden syvyydessä liikkui kummia ajatuksia.

Hän oli ollut koulusta poissa joitakin tunteja. Kyselin, missä hän mahtoi olla.

– Anna on sairaana, sanoi hänen läheisin ystävänsä melkein kuiskaten, mutta äänessä oli salattua tuskaa, ja minä vainusin onnettomuutta.

Me tartuimme toistemme käsiin, ja Annan ystävä puhui. Hänen sanojensa soidessa siirryin todellisuuden ahdistavasta otteesta pois kohtaloiden maailmaan, ja uhriajatus johdatti minua sovitteluihin ja mietelmiin.

Mutta kuka oli Anna?

Pikku nainen, joka rakasti, ja häntä rakastettiin. He olivat nuoria, toistensa veroisia elämässä ja rakkaudessa. Ja kuitenkin rakkaus vaati heiltä julman uhrin. Anna oli antanut kaikkensa, ruumiinsa ja sielunsa, pannut alttiiksi elämänsä empimättä ja tinkimättä.

Toinen oli ottanut vastaan tuon kaiken ja elänyt täydesti ja sitten luopunut ja jättänyt lemmittynsä. Miksi…? Ilman selitystä, ehkä syyttä – oikusta. Hän sen yksin tiesi.

Ja Anna…?

– Käydäänpä katsomassa, sanoin.

Me astuimme pitkin katuja, joiden olemassaolosta minulla ei ennestään ollut tietoa. Matalien rakennusten keskestä nousi kirkko tiilinpunaisena ja sen kellot soittivat surunvoittoisesti. Iskut putoilivat painavina sammaltuneille katoille ikäänkuin kädestä pitäen taluttaakseen ihmislapsia katoavaisuutta ja maailman turhuutta ajattelemaan. Täällä ajatus auliisti tottelikin sitä kehoitusta, ja tunne vapautui kapinoitsematta tunnustuksille. Turhuutta ei silmä keksinyt näissä asunnoissa, ja katoavaisuutta julisti jokainen porras, kallellinen seinä ja luhistuva ihmismaja, joissa elämää kuitenkin syttyi, hehkui ja sammui.

Astuimme Annan ja hänen ystävänsä huoneeseen.

Lapsi lepäsi valkoisessa arkussa ikkunan edessä pöydällä. Nuori äiti oli jo osaksi seurannut häntä, vain hiukkanen eloa viipyi vielä ilmeettömissä silmissä.

Syvässä hiljaisuudessa elo jähmettyi, ja kirkonkellot löivät tahtia tyhjyyden soitolle. Se humisi korvissani kuin kaukainen meren pauhu. Tämä köyhä, pieni huone oli muuttunut ikuisuuden ja avaruuden temppeliksi, ja siinä oli annettu elämän uhri. Nuoruus hymyili vielä sen täytyttyä ainiaaksi jähmettyneillä kasvoilla. Ei tuskaa, ei valitusta. Hän sammui hiljaa – ehkä onnellisena kuolemasta, ehkä itse elämän sulouden maistaneena katkerimman maljan pohjalta. Vain rakkaus voi antaa tällaisen uhrin.

Kotiin tultuani oli sydämeni täynnä nöyryyttä, ja oman elämäni rikkaus velvoitti. Auringon läike lattiallani nosti kyyneleet silmiini, olin siitä niin kiitollinen, ja Tajun avuton, pikku olemus tuotti minulle pohjatonta riemua. Hänen läheisyytensä oli turvani ja suojeli minua tungettelevilta ajatuksilta. Mahtava, varmuutta antava voima tuki minua hänen kauttaan. Sitä en unohdu koskaan pettämään, sillä se on elämäni sisältö ja Tajun elämänoikeus.

Oliko rakkauteni Tajuun minulle ylin kaikesta? Minua kummastutti tämä varmuuteni. Mikä oli sitten rakkauteni Heikkiin? Olihan hetkiä, aikoja, jolloin hän oli ulkopuolella tunne-elämääni. Ja kuitenkin – olisinko tahtonut menettää hänet? Oi, ei!

Sellainen ajatuskin jo löi minua. Miksi? Tajunko vuoksi? Rakastinko häntä siis vain lapsen vuoksi? Lamauttavaa oli panna tarkoituksen vaakaan se tunne, jonka luulin omistaneeni ehdottomasti ja itsekkäästi.

Kuolemassa kalvenneen nuoren tytön kasvot nousivat mieleeni – sammunut hymy… Kuinka hän voi noin ehdottomasti uhrata, ellei rakkaus ole kaikkivaltias voima?

Nukahdettuani näin unta: Jostakin näkymättömästä nousi kaksi uhkaavaa kättä hitaasti ja ahnaasti tavoittamaan Tajua rinnaltani. Tähystin kauhistuneena ympärilleni ja etsin lymypaikkaa. Näin vihreän kedon ja juoksin sinne puristaen lasta syliini. Saavuin perille, mutta lapsi oli poveltani – pudonnut. Katsoin taakseni ja näin ahnaiden käsien haparoivan häntä. Sain siivet ja rajattomat voimat. Heittäydyin käsien raadeltavaksi, mutta menehtymiseni oli ihanaa, minä kasvoin, vapauduin itsestäni, olin olemassa vain riemun tunteena, sillä poika oli jälleen povellani.

Heräsin voitonriemu ruumiissani, ja katseeni sattui heti uinuvaan lapseen vuoteeni ääressä. Raskas, käsittämätön ahdistus piti minua valloissaan hetkisen, kunnes tahtoni ponnistuksella karkoitin sen.

Kuitenkaan en päässyt vapaaksi salaperäisen voiman otteesta, se piti minua painuksissa ja teki itsensä tiettäväksi, huolimatta kiihkeästä toiminnastani.

Tämä unen tuoma välitön tunteeni jostakin uhkaavasta kohdistui Annan kohtalon muistelemiseen, ja uhriajatus kävi minulle siitä yhä selvemmäksi.

Epäröiden johdin puheen näihin sisäisiin näkemyksiini Heikin kanssa.

– Tuohan on outoa, sanoi hän, mutta se, ettei hän pahemmin hämmästynyt eikä välttänyt itse aihetta, houkutteli minua yhä avomielisemmin selittelemään ajatuksiani.

– Tässä ei minun älyni riitä, ehkei kenenkään, sanoi hän miettiväisenä. – Omasta puolestani voin vain sanoa, ettei mitään elämänuhria tarvita. Se on vain onnettomuutta!

Tämä vastaus herätti minussa heikkoa kaunaa, jonkinlaista kapinoimista. Mitä minä mahdoin uskolleni, joka ei antanut painaa itseään olemattomiin juuri siksi, ettei se ollut järkeni vallassa!

Kovin hämmästyin, kun Heikki toi samana iltana luoksemme ystävänsä, sanomalehdentoimittajan. Hän johti puheen heti asiaan, ja toimittaja tahtoi yhdellä iskulla katkaista umpisolmuni lyhyesti julistaen: Kirjoittakaa!

– Syy kyllä sanoja tuo, sanoi tämä harvapuheinen mies, ja hänen äänensä sävy oli rohkaiseva.

Minulle alkoi kuumeinen aika. Olin joko toivoton tai ylen onnellinen asiani puolesta, joka yhä enemmän kiteytyi ajatuksissani ja valloitti tunteeni. Pelkäsin epäonnistumista, ja se merkitsi samaa kuin asiani hukkaamista, kaksinkertaista pettymystä.

En nukkunut, en voinut syödä; maailman tuska laskeutui hartioilleni.

Toimittaja oli taaskin keksinyt keinon. Hän lähetti kaupungin yhdistysihmisiä vaatimaan minulta juhliinsa puhetta.

Nyt oli pakko tarttua kynään ja tilaisuus aloittaa työ, johon omatunto velvoitti. Ajatukseni piirtyivät tempovina lauseina paperille, ja maailman meno kietoutui vyyhdille sydäntäni ahdistamaan. Kirjoittaminen toi mukanaan työn iloa, ja lauseet rakentuivat yhä helpommin. Mutta kun luin kirjoittamaani, valtasi minut hukkumisen tunne ja epätoivo.

Suuri pettymys laskeutui ylleni, raskaampana kantaa kuin mikään edellisistä. Itse tavoitettava asia väistyi edestäni kuin sumu; sen tuntee kasvoillaan, hengitystään salpaavana, mutta sitä ei voi käsillään koota eikä sen läpi nähdä.

– Sinä otat asian liian raskaasti, sanoi Heikki. – Pane juttusi lepäämään ja tarkasta vasta jonkun ajan kuluttua. Silloin hämmästyt omaa intoasi ja asian mitättömyyttä.

– Mitättömyyttäkö?

Heikin sanat koskivat minuun kovasti, ja annettu isku tuntui halpamaiselta, koska tunsin itseni jo ennestään lyödyksi. En voinut pidättää nyyhkytyksiä, vaikka tiesin olevani naurettava olento, naisparka, jonka taistelu päättyy kyyneliin ja houkuttelee säälittelyyn, ellei ivailuun.

– Alva rakas, eikö olisi parasta, että jättäisit kaikki intoilusi?

Maailma ei koskaan tule sen paremmaksi kuin se nyt on.

– Ei, kyllä minäkin sen tajuan, sain vaivoin sanotuksi, samalla kun nyyhkytykset saivat uutta yltyä oman naurettavuuteni ja mitättömyyteni tuntemisesta.

Heikkiä se tuskastutti, ja hän yritteli lohdutella vanhoilla mieliteoillani, että luettaisiin ääneen yhdessä ja siitä keskusteltaisiin – se oli ollut mielitekoni ja Heikin kauhistus, eikä siitä oltu koskaan totta tehty – taikka mentäisiin teatteriin, kyläilemään. Mikään ei auttanut. Heikki tuskastui ja pitäen minua sairaana otti syliinsä viedäkseen huoneeseeni.

Se oli jo minun kestääkseni kurjuuden huippu, niin kömpelöä ja hullunkurista, että itkuni muuttui nauruksi. Näin itseäni suurella ponnistuksella väkisin kannettavan pois ihmisten näkyviltä kuin uhittelevaa, pahaa lasta. Naurustani Heikki riemuitsi, mutta kun itkuni ja iloni lopulta asettui, sain kuulla suoria ja ankaria sanoja.

– Sinä olet ollut suunniltasi pitkät ajat, puhkesi hän puhumaan. —

Näyt luulevan, että minä olen sokea sellaista älyämään.

– Niin totisesti luulenkin. Tällä kertaa et edes aavista mielentilani synkkyyttä.

– Älä sentään tekeydy traagilliseksi.

– Oh…

– Sinä olet täydellisesti muuttunut Tajun syntymän jälkeen, kohta en huomaa sinussa mitään tuttua, jatkoi Heikki.

– Se on kohtaloa, elämääni, sille en voi mitään enkä tahdokaan sitä muuttaa.

– Muistathan ensimmäisen vuotemme tässä kodissa, sanoi Heikki muuttuneella äänellä, kainosti ja hellästi. Hän tiesi yllättävänsä minut ja käytti hyväkseen heikkouttani.

– Miksi muistutat sitä juuri nyt? Anna sen elää itsekseen rauhallisena ja valoisana niinkuin se on ollut. Minulle on kallista kaikki, mitä meidän välillämme on ollut ja yhä on, mutta etkö totisesti voi käsittää, että minun elämääni on tullut Tajun syntymän jälkeen jotakin uutta, että on avautunut suuri ovi, josta minun on pakko astua ulos maailmaan?

– Oletko sinä niin varma siitä, ettei minun hellyydessäni sinua kohtaan ole epäitsekästä tunnetta, joka avartaa sielunelämääni? Sitä voisi hyvin verrata äidilliseen tunteeseen. Minä voin palvoa sinun olemustasi, jumaloida jokaista jäsentäsi, vavista sinun elämäsi puolesta ja vaistomaisesti tuntea sinun onnesi tai onnettomuutesi?

– Heikki!

– Minusta on niin vaikeata siitä puhua, ja senvuoksi sinusta ehkä tuntuu kuin ei mitään olisikaan olemassa. Katsos, minun mielestäni sinä olet niin korkealla, kunnioitan – epäjumaloin – en tiedä, mitä se oikein on. Sinussa vasta oikea elämäni on saanut sisältönsä ja tarkoituksensa, ja samalla lepään kaiken tämän tietäessäni. On niin kirkasta, sanoisinko aurinkoista olla täällä kotona, kaupungilla, koulussa, kaikkialla, kun tiedän, että sinä olet minun ja että Taju on meidän molempien. Juuri se, että sinä olet hiukan ylimaailmallinen, ja sekin, että elämän surulliset ilmiöt sinua tuskastuttavat ja sinä pyrit niitä poistamaan, antaa sinulle moninkertaisen viehätyksen minun silmissäni. Kaikki paha kilpistyy sinusta, ja tämä meidän kotimme on kuin näkymättömien voimien suojaama. Ja senvuoksi tuntuu toisinaan yön hiljaisuudessa, kun kaikki etsii ominaisinta, sisäisintä olemustaan, kuin pitäisi minun polvistua edessäsi. Sinä olet silloin koko maailmani, elämäni korkein saavutus, ylpeyteni…

Jokainen sana kääri minut huumaavaan lumoonsa, sydämeni löi riemusta, ja suloinen turvallisuus vapautti minut raskaan taakan painostuksesta. Olin jälleen vapaa. – Siis kuitenkin on olemassa epäitsekästä rakkautta, miehen suurta hellyyttä!

III

Luokkani on kuin monipäinen olento, joka liikkuu, tuntee ja ajattelee samoin kuin minä puhuessani ja innostuessani aineestani. Näen nuorukaisten otsalla murheen painamia juovia, miesten ohimoilla harmaita hiuksia, näen toisten silmissä palavan tulen, kuulen äänissä kiihkomieltä, tunnen totuuden kaipuuta kaiken takana mitä he sanovat tai sanomatta jättävät, tunnen maanalaista tulta, josta he eivät ole tietoisia.

Olen saanut heidän luottamuksensa. Minä olenkin etsinyt heidän sydäntänsä. Kun tuo monipäinen olento hajoaa kymmeniksi osiksi, ovat ne kaikki minulle erilaisia ihmisiä, joilla on oma tarinansa, oma tapansa puhella, hymyillä, haaveilla, kiihtyä ja ymmärtää elämää. Kädenlyönti, sana, katse riittää usein, ja meille avautuu jokin salattu portti, josta yhdessä astumme mielialojen metsään ja vaihdamme siellä ajatuksia.

He taluttavat minua kuin kädestä pitäen ihmeellisille poluille; kova kohtalo on siellä toisinaan kivittänyt viattomia ja vaatinut uhria, jolla ei näytä olevan pyhitystä, ei tarkoitusta. He purkavat tästä nousseen pyhän vihansa, ja minä löydän sovellutuksen omalle sisäiselle näkemykselleni. Sekin on usein yltynyt sietämättömäksi tuskaksi. Minua vain kammottaa se ajatus, että ystävieni ja samalla oppilaitteni herännyt viha pahaa vastaan voi paisua yli äyräittensä, muuttua vihaksi itse vihaamisen vuoksi, kiteytyä turmiolliseksi aatteeksi ja ruumistua töiksi.

Silloin palaa mieleeni nuoren tytön kuolemassa hymyilevät kasvot, ihana rakkauden uhri. Yhtä ehdoton kuin se, on kaiketi myöskin viha.

Vastapainona omalle valoisalle perheonnelleni ahdistaa minua elämän taakkana tämä nimetön tuska, joka toisinaan kohdistuu varmaan näkemykseen ja kokemukseen, saa siitä yllykettä ja vaatii sovellutusta kokonaisuuteen. Elämän pyhät uhrit eivät salli itseään pilkattavan, sen minä tunnen ja tiedän. Missä sellaista näen, laskeutuu se raskaana kuormana omalletunnolleni, enkä saa siltä rauhaa. Silloin lupaan elämäni, työni – kaikkeni!

Lapseniko myöskin?

Entä jos heidät vaadittaisiin uhriksi?

Sydämeni pusertuu kokoon, elämäni sammuu hetkeksi, en kykene ajattelemaan, en tunne enkä tiedä. Olen vielä nuori, joudun uudestaan äidiksi. Elämä on suloista, valoista ja vapauttavaa. Tahdon olla kevyt mieleltäni, antaa elämälle suuren, arvokkaan lahjan lapsessani! Ei mikään pelko saa meitä yllättää, ei mikään synkkä aavistus painua sieluumme. Me nousemme elämän taivaalle valonsäteenä. Niin voitan itseni ja raskaat ajatukset, painan pääni pielukselle ja vaivun rauhalliseen uneen.

Ennen kouluun menoaan Heikki tuli sanomaan hyvää huomenta.

– Minulla on ollut hyvä yö, ja nyt on vuoteessani niin suloinen lämmin. En henno vielä nousta, sanoin hänelle naureskellen. – Ja Taju on samaa mieltä, vai kuinka, Rasupulu?

Poika oli kiivennyt sänkyyni ja möyri pääni päällä, hirmuisesti sekoittaen tukkaani.

– Kyllähän teidän kelpaa, kun ei tarvitse mennä kouluun, sanoi

Heikki.

– Istuhan hiukan tuohon vuoteen laidalle, niin sanon sinulle jotakin.

– Silmäsi ovat niin kummallisen suuret ja säteilevät. Teet minut uteliaaksi.

– Niin, näes, ensi vuonna meitä on neljä perheenjäsentä.

Heikki oli hetken vaiti, mutta kasvojen ilmeet puhuivat liikuttavasta hellyydestä, ehdottomasta ilosta. Hymy ei ollut vain iloa, se oli enemmän: luonnon riemua, hetkeen pysähtymistä, kaiken muun unhotusta. Elämänihme oli yllättänyt hänet kuin valon välähdys, huikaisevana ja lämmittävänä. Yhteenkuuluvaisuuden tunne yhdisti meidät hiljaisessa hetkessä.

Hän kääri peitteen hellästi ympärilleni pehmeillä ja suojelevilla liikkeillä. Se oli niin juhlallista.

– Kiitos, Heikki, minun on oikein hyvä olla. Mene sinä kouluun – muutoin myöhästyt. Älä anna pojille tänään jälki-istuntoa.

– En, vaikka pöydälleni hyppisivät, vakuutti Heikki nauraen.

Hänen oli vaikea lähteä. Ovelta hän kerran vielä palasi puristamaan kättäni.

Mielialani vaihtelevat, mutta pohjalla asuu nykyään alati tuo kumottava tunne – edesvastuuni jostakin, en tiedä tarkoin mistä. Se on saanut minut ryhtymään puuhaan lastenseimen hyväksi. Sellainen laitos tuntuu kuitenkin tässä kaupungissa olevan perin outo ja valtahenkilöille vastenmielinen, eikä kansakaan sitä tunne.

Ystäväni, toimittaja, kyllä tajuaa asian ja kehoittaa kirjoittamaan lehteen.

Olen tehnyt niin ja saanut aikaan kiivasta sananvaihtoa lehdessä ja sen pahempi, se heijastuu myös kotielämäämme.

– Sinähän kirjoitat samassa äänilajissa kuin työväen lehdet, moitti

Heikki.

– Entä se tapa, jolla koko tämä nurkkakunta suhtautuu mokomaan pieneen aloitteeseen? kivahdin minä. – Onhan se naurettavaa. Minä muka kohentelen patjoja paheen alle. Ja sitten muutamat lapsettomat rouvat ja vanhatpiiat lukevat tilastoa numeroherrojen avulla kuin…

– Älä innostu, lapsi kulta, enhän minä tahdo väitellä.

– Niin, mutta minä tahdon. Pahinta tässä vain on se, ettet sinäkään minua ymmärrä. Alan jo olla katkera sinullekin! tiuskasin kiihoittuneena.

– Sitä sinun sentään kannattaa punnita perusteellisemmin, ennenkuin sanot, puhui Heikki pyyhkien silmälasejaan hermostuneesti.

– Eihän se asiaa muuttaisi, koska kuitenkin niin tunnen, eikä meidän välillämme ole salaisuuksia.

– Ole hyvä ja ilmoita, milloin lakkaat niin tuntemasta, silloin vasta voin jatkaa keskustelua kanssasi, sanoi Heikki ja jatkoi samassa: – Minä menen klubiin.

Hän poistui taakseen katsomatta ja painoi lujanlaisesti oven kiinni.

Se sävähdytti minua pahasti aivan kuin olisin saanut iskun. Vaivoin sain kyyneleet pidätetyiksi. En tahdo itkeä, se on voitettava pienen kumppanini vuoksi.

Hänellä pitää olla hyvä. Olkoon elämäni muutoin, kuten ihmisten yleensä. Hän on kuin puhetoverini, näkymätön tuomarini, ja hän ohjaa ajatuksiani, joita hellin hänen vuoksensa. Kahdenkeskiset hetkemme ovat juhlaa, jolloin syvennymme välittömästi tuntemaan aikaa ja ihmisiä. Heidän myötätuntonsa tai vastenmielisyytensä liukuu ohitsemme, ja ehdoton suuntamme painaa meitä omalla voimallaan yhä samaa päämäärää kohti. Sanoisinko sitä ihmisyydeksi? En tiedä, koska se on minulle vielä hämärä. Tiedän vain, että se on samaa, minkä vuoksi oppilaani uhrasi nuoren elämänsä.

Niin, pikku Apuni, meitä yhdistää suuri tuntematon. Samantekevä, ohjaatko sinä minua vai minä sinua. Emmekä sitä osaakaan määritellä. Se humu, jota ajassa kuulemme, täyttää elämämme ja antaa sille huolestuneen, hiukan raskaan tunnun. Meidän on pakko etsiä, mennä pohjaan saakka. Sinä, Apuni, olet perinpohjainen, ja vaatimuksesi ovat ehdottomat.

En voi kieltäytyä käymästä niissä suurissa kokouksissa, joissa ruumiillisen työn miehet puhuvat. Heidän sanansa kalahtelevat kovina ja särmikkäinä olevaa, vanhaa yhteiskuntarakennetta vastaan kuin painavat kivet. He heittelevät näitä sanojen kiviä elämän poluille, ja voimme nähdä, että niistä kerran paisuu vaarallisia röykkiöitä, joita on vaikea tieltä poistaa. Pelkään sellaisen röykkiön nousemista, sillä kerran se sortuu niiden päälle, jotka sitä lähinnä kasaavat, samoin kuin niidenkin, joiden on ajan tullen pakko raivata se pois. Sillä kulkijat eivät voi astua yli eikä ohitse loukkaamatta itseään verille, ja sortuminen uhkaa kaikkia kuolemalla.

Sanohan, Apuni, miksi mielimme lepyttää tuota jotakin, sitä, millä on suunta vallassaan, itse elämää? Eihän se kesytettävä olekaan, pelkkä vaara, vaan pikemmin itse työ ja tahto, emmekä siis saa olla vain huolissamme. Ilo on toinen puoli elämäämme ja rakkaampi. Ja kuitenkin huoli pysyy.

Puhelin soi.

Valtuusto on myöntänyt seimelle vuotuisen määrärahan.

– Seimi on saanut rahaa! huudahdin aamulla Heikin nähtyäni. —

Kuuletko, ymmärrätkö, mitä se merkitsee?

– Älä nyt pauhaa, enhän minä ole kuuro.

– Myönnä sentään, että minä olen voittanut.

– Minä en osaa siihen sanoa sitä taikka tätä. Yleinen asia – mitä se nyt meihin kuuluu? Teillä naisilla on perin subjektiivinen katsantokanta…

– Purrr! Pojat ovat kai olleet vallattomia koulussa. Voinhan minä pidättääkin iloni ja voitonriemuni. Minun on vain niin hyvä olla, ja minä uskon voimieni riittävän moniin puuhiin, jotka nyt ovat edessä, kun työ on alulle pantava.

Hetken kuluttua oli riemuni haihtunut, ja salaperäinen hartaus täytti mieleni. Se uusi ja suuri, mitä olin tavoitellut, peläten ja lepytellen, tuli yhä lähemmäksi. Kohta ehkä saisin katsella tuota peloittavaa tuntematonta silmästä silmään, joutua sen kanssa kamppailemaan.

Kunpa saisinkin kerran ymmärtää, nähdä!

Seimen kautta olen luullut löytäneeni sen avaimen, jolla pääsen elämän kätkettyihin kammioihin. Sydämet aukenevat sen avulla ja kodit, joiden avuttomuus ja kainous jäisi muuten verhojen peittoon. Minua peloittaa yhä enemmän, mutta rohkeuteni kasvaa samalla. En epäile mennä sinne kanssasi, Apuni, se on puhdasta elämää, ja sen todellisuus on totuutta.

Köyhyys, tuo hirmuinen peto, ivailee siellä ihmisten avuttomuutta, aherrusta, väsymystä, raakuutta ja hyvyyttä aivan kuin se hykertelisi käsiään joka kerta kun rikos tapahtuu, vääryys voittaa ja viattomana sortuva huutaa kostoa menehtyessään. Mutta me näemme siellä muutakin. Tuo häijy hirviö lyyhistyy pimentoihinsa ihmisten auttaessa toisiaan teoin ja hellin sanoin. Se painuu näkymättömiin, kun joukkojen ruhtinaallinen anteliaisuus luo omia linnoja, mielikuvien palatseja, joko todellisia tai kuviteltuja. He ovat sittenkin rikkaita ja suuria siellä, missä luulemme näkevämme vain kurjuutta ja kärsimystä. Oi, sinä peloittava ja mahtava elämä!

Ja kuitenkin siellä on ahdasta, ummehtunutta, toisiinsa kytkeytymistä. He hengittävät raskaasti ja haukkovat ilmaa kuin kala paksun jään alla. Ilmaa ja valoa he kaipaavat.

Mitä auttaa meidän pyrkimyksemme? Onhan se vain pisara ja kuitenkin – pisara rakkauden merestä.

Apuni, miksi me heitä rakastamme? Se on taaskin arvoitus. Ehkä siksi, että itse olemme avuttomia, yksin. Niin, ja siksi, että meillä on rakkaus luontoa, elämää, ehdottomuutta!

IV

Viikot vierivät, ja samalla painun yksinäisyyteni sokkeloihin, pakenen todellisuutta ja elämän pikkumaisuutta. Arkielämä ja Heikin hiukan välinpitämätön kohtelu ei enää pahoin koske minuun, niinkuin ennen. Minulle avartuu toinen maailma.

Kirkko ja sen puistikko ikkunoittemme kohdalla toisella puolen katua on minulle uusi ja lohdullinen ilmiö. Sieltä tulvahtaa avoimeen ikkunaan virkistävä leppoisuus, vihreän ruohon mullansekainen tuoksu. Kukkiva pihlaja on kuin unelma, nostattaen kuvia mieleeni sadun prinsessoista. Miksi juuri niitä, en voi selittää. Sen tuoksu on minulle niin sanomattoman mieluista, samoin auringon paahteessa kuusista nouseva pihkantuntu. Puistikon seurassa unhotan muun maailman, katsellessani sen keskessä kirkkoa. Sen goottilaisten ovien ja ikkunoiden kaaret muistuttavat kahden puunlatvan yhtymistä, ja suippenevat tornit ovat kuin huudahdus, kehoitus minulle kohottamaan ajatukseni ijäisyyteen, korkeuteen.

Kellot kalahtelevat sydämeni iskujen tahdissa ja auttavat ajatuksiani ja mielialaani valmistumaan siihen, mitä on tulossa. Näen itseni ikäänkuin juhlallisessa saatossa, johon tuhannet äidit yhtyvät.

Urut soivat kirkossa, ja puistossa hehkuu ja loistaa kumman kirkas paiste. Siinä näen korkean portin, jota vartioi kuolema – ei uhkaavana, ei synkkänä, vaan elämän vartijana, joka hymyillen seuraa ohitse astuvia.

Utuiset parvet astuvat valon hohteeseen, kulkevat läpi kuoleman portin, notkistavat polvensa kysyen: