– Jumala voi kaikki, vastasi Antinoen apotti.
– Hän ei voi tehdä järjettömiä, vastasi verhottu nainen. Rangaistakseen heitä pitäisi hänen valaista heidän sielunsa ja jos he taas omaisivat totuuden, olisivat he valittujen kaltaiset.
Täynnä levottomuutta ja kauhua kumartui Paphnutius uudestaan syvyyden yli. Nyt näki hän Nikiaan varjon, joka seisoi hymyillen ja seppel päässä tuhaksi rauenneiden myrtinkarsien alla. Hänen vieressään oli Mileton Aspasia, hieno villavaippa hartioillaan, hän näytti puhuvan yht'aikaa rakkaudesta ja filosofiasta, niin olivat hänen kasvojensa juonteet yht'aikaa sekä lempeät että ylväät. Tulisade, joka putoili heidän päälleen, oli vain kuin virkistävä kaste ja niinkuin hienoa ruohomattoa polkivat heidän jalkansa palavan maan kamaraa. Tämän nähdessään Paphnutius joutui raivoihinsa.
– Lyö häntä, Jumalani, huudahti hän, lyö häntä! Se on Nikias! Syökse hänet itkuun, huokaukseen ja hammasten kiristykseen! Hän on tehnyt syntiä Thaiksen kanssa!
Sinä hetkenä heräsi Paphnutius erään rotevan, Herkuleen kokoisen merimiehen sylissä, joka raahasi häntä jälessään hiekalla huutaen:
– Hiljaa, hiljaa veikkoseni! Proteuksen nimessä, sen vanhan hyljepaimenen, nukutpa sinä levottomasti. Jos en olisi pitänyt sinusta kiinni, olisit pudonnut Eunostoksen lammikkoon. Niin totta kuin äitini möi suolakalaa, olen minä pelastanut henkesi.
– Kiitän siitä Jumalaa, vastasi Paphnutius.
Ja hän nousi ja läksi astumaan eteenpäin miettien mielessään sitä näkyä, joka oli välähtänyt halki hänen unensa.
– Tämä näky, sanoi hän itselleen, on kaikesta päättäen pahasta kotoisin; se loukkaa taivaallista hyvyyttä kuvatessaan helvetin todellisuutta puuttuvaksi. On varmaa, että se on perkeleen lähettämä.
Näin hän päätteli siksi, että hän osasi erottaa Jumalan lähettämät unet niistä, joita langenneet enkelit saavat aikaan. Sellainen erittelykyky on varsin tarpeellinen erakolle, joka alituisesti saa elää ilmestysten ympäröimänä, sillä joka pakenee ihmisiä, hän saa olla varma joutuvansa tekemisiin henkien kanssa. Erämaat ovat aaveitten asumia. Kun pyhiinvaeltajat lähestyivät niitä linnanraunioita, joihin pyhä Antonius erakko oli hautautunut, kuulivat he huutoja, jommoisia kuulee vain juhlaöinä kaupunkien markkinatoreilla. Ja näitä huutoja päästelivät perkeleet, jotka olivat tätä pyhää miestä kiusaamassa.
Paphnutius muisteli tätä mieleen painettavaa esimerkkiä. Hän muisteli myös pyhää Johannes Egyptiläistä, jota perkele kokonaista kuusikymmentä ajastaikaa koetti loihduillaan vietellä. Mutta Johannes teki aina tyhjäksi helvetin juonet. Eräänä päivänä kuitenkin pahahenki panihe ihmisen hahmoon, astui kunnianarvoisen Johanneksen luolaan ja sanoi hänelle: "Johannes, sinun pitää pitkittämän paastoamistasi huomen-iltaan saakka." Ja Johannes, joka luuli kuulleensa enkelin äänen, totteli perkeleen käskyä ja paastosi koko seuraavan päivän aina ehtoorukoukseen asti. Se oli ainoa voitto, jonka Pimeyden ruhtinas koskaan sai pyhästä Johannes Egyptiläisestä, ja tämä voitto on sangen pieni. Sentähden ei tule ihmetellä, joskin Paphnutius heti paikalla huomasi sen ilmestyksen vääräksi, mikä hänellä unessaan oli ollut.
Siinä lempeästi soimaillessaan Jumalaa siitä, että tämä näin oli jättänyt hänet pahojen henkien valtaan, huomasi hän joutuneensa suuren väkijoukon jalkoihin. Työntäen ja vetäen häntä mukanaan riensivät kaikki ihmiset samaan suuntaan. Tottumaton kun hän taas oli kävelemään kaupungin kaduilla, heiteltiin häntä kuin elotonta esinettä toisen kulkijan tieltä toisen tielle ja sekaantuen tunikkansa laskoksiin oli hän monta kertaa vähällä kaatua. Haluten tietää, minne kaikki nämä ihmiset menivät, kysyi hän eräältä heistä syytä tähän kiireeseen.
– Muukalainen, etkö sinä tiedä, vastasi tämä hänelle, että näytännöt alkavat ja että Thais esiintyy näyttämöllä? Kaikki nämä kansalaiset menevät teatteriin, minä niinkuin muutkin. Eikö sinun tee mielesi tulla mukaan?
Huomaten äkkiä tarkoitusperilleen sopivaksi nähdä Thaista näyttämöllä Paphnutius seurasi tuota vierasta miestä. Jo kohosi heidän edessään teatterin loistavilla naamioilla kirjailtu pääportti ja sen lukemattomilla veistokuvilla koristettu pitkä muuri-ympyrä. Liukuen virran mukana he astuivat sisälle ahtaaseen käytävään, jonka toisesta päästä säteili vastaan häikäisevästi valaistu amfiteatteri. He ottivat itselleen paikan eräällä niistä pengerriveistä, jotka portaan tavoin laskeutuivat upeasti koristettua, mutta vielä tyhjää näyttämöä kohti. Mikään esirippu ei ollut estämässä näköalaa ja lavalla näkyi multakumpu, jommoisia muinaisajan kansat rakensivat sankariensa varjoille. Tämä kumpu oli leirin keskessä. Telttojen edessä seisoi keihäspyramiideja ja tangoissa riippui laakerin oksilla ja tammen lehvillä somistettuja kultakilpiä. Kaikki siellä alhaalla oli hiljaista niinkuin unessa. Mutta katselijoiden täyttämästä puoliympyrästä kuului äänen kohua, joka muistutti mehiläiskeon surinaa. Kaikki kasvot, punaisina teatterin katossa aaltoavan purppuravaatteen heijastuksesta, olivat täynnä uteliasta odotusta kääntyneet tuota suurta, hiljaista alaa kohti, josta näkyi vain sotatelttoja ja hauta. Naiset nauroivat ja söivät sitruunia, ja varsinaiset teatterinkävijät vaihtoivat ilomielisesti ajatuksiaan riviltä toiselle.
Paphnutius rukoili Jumalaa hiljaisessa mielessään ja pidättäytyi turhista puheista, mutta hänen naapurinsa alkoi valitella teatterin rappiotilaa.
– Ennen aikaan, sanoi hän, lausuivat etevät näyttelijät naamioituina Euripideen ja Menandroksen runoja. Nyt ei enää lausuta näytelmiä ollenkaan. Ne kuvataan elein ja niistä jumalaisista näytelmistä, joilla Bacchusta muinoin Atenassa palveltiin, olemme säilyttäneet ainoastaan sen, minkä barbaari, yksin skytalainenkin voi ymmärtää: asenteen ja liikkeen. Traagillinen naamio, jonka metallinen suutorvi suuresti vahvisti äänenkaikua, kothurnikorokkeet, jotka tekivät ihmiset vartaloltaan jumalien suuruisiksi, traagillinen ylevyys ja kauniiden säkeistöjen sulosointu, kaikki on mennyttä. Pauluksen ja Rosciuksen asemesta esiintyy nyt ilveilijöitä ja paljaskasvoisia tanssijattaria. Mitä olisivatkaan Perikleen aikuiset atenalaiset sanoneet, jos olisivat nähneet naisen näyttäytyvän lavalla? On suorastaan siivotonta, että nainen esiintyy julkisuudessa. Olemme kovin rappiolla, kun siedämme jotakin sellaista. Niin totta kuin nimeni on Dorion, on nainen miehen vihollinen ja maapiirin häpeäpilkku.
– Puhut viisaasti, vastasi Paphnutius, nainen on meidän pahin vihollisemme. Hän viettelee iloon ja on sentähden peljättävä.
– Ikuisten jumalien nimessä, huudahti Dorion, nainen ei tuota miehelle iloa, vaan surua, levottomuutta ja mustaa murhetta! Rakkaus on syynä kaikkein katkerimpiin tuskiimme. Kuule, muukalainen: kävin kerran nuoruudessani Troezenissa Argoliin maakunnassa ja näin siellä erään ihmeen suuren myrttipuun, jonka lehdet olivat täynnä lukemattomia neulanreikiä. Näin kertoivat troezeenit tästä myrtistä: Siihen aikaan, jolloin Phaidra-kuningatar rakasti Hippolytosta, makasi hän riutuen kaiket päivät tämän saman puun alla, joka vielä nykyäänkin on olemassa. Kuolettavassa kaihossaan veti hän vaaleista hiuksistaan irti kuituisen neulan ja pisteli sillä rikki väkevälemuisen puun lehtiä. Vähitellen tulivat kaikki lehdet täyteen reikiä. Kun hän vihdoin oli syössyt perikatoon tuon viattoman uhrinsa, jota hän vainosi sukurutsaisella rakkaudenhimolla, niin päätti hän itse päivänsä kurjasti, niinkuin tiedät. Hän sulkeutui morsiushuoneeseensa ja hirtti itsensä kultavyöstään norsunluiseen naulakkoon. Mutta jumalat tahtoivat, että myrttipuu, joka oli ollut tuon hirvittävän kurjuuden todistaja, kantaisi uusissa lehdissäänkin ijäti samat neulanpistokset. Katkaisin yhden noista lehdistä ja säilytän sitä vuoteessani pääni alla, jotta se aina varoittaisi minua antautumasta rakkauden valtaan ja vahvistaisi minua jumalaisen Epikuroksen minun mestarini opissa, joka sanoo, että himo on peljättävä. Mutta totta puhuen rakkaus on vain maksatauti eikä voi koskaan olla varma siitä, ettei sairastu.
Paphnutius kysyi:
– Mitkä ovat sinun ilosi, Dorion?
– Dorion vastasi surullisesti:
– Minulla on ainoastaan yksi ilo ja myönnän, ettei sekään ole erittäin suuri; se on asioiden mietiskely. Huonovatsaisen ei kannata etsiä muita.
Käyttäen hyväkseen näitä viimeisiä sanoja päätti Paphnutius kertoa epikurolaiselle niistä henkisistä iloista, joita Jumalan sanan tutkisteleminen tuottaa. Hän alkoi:
– Kuule totuus, Dorion, ja ota vastaan valkeus!
Näin huudahtaessaan huomasi hän, että joka taholta päät kääntyivät häntä kohti ja häntä viitattiin vaikenemaan. Suuri hiljaisuus vallitsi jo teatterissa ja pian kajahti kuuluville sankarimusiikin sävel.
Näytäntö alkoi. Nähtiin, miten sotamiehet astuivat ulos teltoistaan ja valmistautuivat lähtöön. Silloin tapahtui äkkiä peljättävä ihme ja pilvi varjosti hautakummun kukkulan. Kun pilvi haihtui, näkyi paikalla Akhilleuksen haamu, kultahaarniskaan puettuna. Ojentaen käsivartensa sotamiehiä kohti, se näytti sanovan heille: "Kuinka, te lähdette, Danaoksen lapset, te palaatte isänmaahan, jota minä en enää ole näkevä, ja jätätte hautani lepytysuhria vaille!" Ja kiirehtivät kummun ympärille Kreikan etevimmät sotapäälliköt. Akanas, Theseuksen poika, vanha Nestor, Apamemnon, valtikka kädessä, otsaripa kulmillaan, katselivat tätä ihmettä. Akhilleuksen nuori poika Pyrrhus oli polvistunut maahan. Odysseus, helposti tunnettava suippolakistaan, jonka alta aaltoili esiin kiharainen tukka, osoitti eleillään olevansa samaa mieltä kuin sankarihaamu. Hän väitteli Agamemnonin kanssa ja saattoi hyvin arvata, mitä he sanoivat:
– Akilleus, sanoi Ithakan kuningas, ansaitsee meidän puoleltamme kaiken mahdollisen kunnioituksen, koska hän kuoli kunniakkaasti Hellaan edestä. Ja hän vaatii, että Priamoksen tytär, Polyxena-neitsyt, uhrataan hänen haudallaan. Danaiolaiset, tyydyttäkää sankarivainajan haltiat ja saakoon Peleuksen poika Hadeksessa rauhan.
Mutta kuningasten kuningas vastasi:
– Säästäkää troijalaisia neitseitä, joita olemme jo niin paljon raastaneet alttareillemme. Kyllin on jo kylvetty onnettomuutta Priamoksen kuulun heimon keskuuteen.
Näin puhui hän siksi, että hän lepäsi öisin Polyxenan sisaren vuoteessa, ja viisas Odysseus syytti häntä siitä, että hän rakasti enemmän Kassandran vuodetta kuin Akilleuksen keihästä.
Kaikki kreikkalaiset yhtyivät hänen puheeseensa suurella aseiden kalskeella. Polyxenan kuolema päätettiin ja Akilleuksen varjo katosi lepytettynä. Milloin kovana ja kiihkeänä, milloin vienon valittavana säesti soitto henkilöiden ajatusten kulkua. Kuuntelijat puhkesivat voimakkaisiin kättentaputuksiin.
Paphnutius, joka näki kaikki vain taivaallisen totuuden valossa, mutisi:
– Tästä tarinasta voidaan nähdä, kuinka julmia väärien jumalien palvelijat olivat.
– Kaikki uskonnot vievät rikoksiin, vastasi hänelle epikurolainen. Onneksi syntyi maailmaan eräs jumalaisen viisas kreikkalainen, joka vapautti ihmiset tuntemattomuuden turhasta pelosta…
Sillä välin oli Hekabe tullut ulos vankiteltastaan, valkoiset hiukset hajallaan, puku rikkirevittynä. Pitkä huokaus kiiri läpi ihmisjoukon, kun tämä onnettomuuden perikuva ilmestyi näyttämölle. Hekabe, joka profeetallisen unen kautta oli saanut tiedon kaikesta, itki ja valitti itsensä ja tyttärensä kohtaloa. Odysseus oli jo hänen vieressään vaatimassa häneltä Polyxenaa. Vanha äiti raastoi hiuksiaan, repeli kynsin poskiaan ja suuteli tuon julman miehen käsiä, joka säilyttäen säälimättömän tyyneytensä näytti sanovan:
– Ole järkevä, Hekabe, ja mukaudu välttämättömyyteen. Meidänkin huoneissamme on vanhoja äitejä, jotka itkevät ijäksi Ida-vuoren alle nukahtaneita lapsiaan.
Ja Kassandra, kerran kukoistavan Aasian kuningatar, nyt voimaton orja, siroitti tuhkaa onnettoman päänsä päälle.
Mutta nyt ilmestyi telttaverhon takaa itse Polyxena-neitsyt. Yhteinen väristys sävähti läpi katselijoiden. He olivat tunteneet Thaiksen. Valkealla käsivarrellaan kannatti hän päänsä yllä raskasta verhoa. Liikkumattomana, kauniin veistokuvan kaltaisena, katsellen rauhallisesti ympärilleen violetin-sinisillä silmillään, lempeänä ja ylpeänä yht'aikaa, hän herätti kaikissa katselijoissa syvän traagillisen kauneuden tunnon.
Suosion hyminä täytti salin ja Paphnutius painoi kättään sydämelleen huoaten:
– Miksi oi, Jumalani, annat Sinä yhdelle luoduistasi tällaisen vallan?
Dorion, joka oli rauhallisempi, vastasi:
– Epäilemättä muodostavat ne atoomit, joiden hetkellisestä yhtymästä tämän naisen kokoonpano riippuu, silmälle sangen miellyttävän kokonaisuuden. Se on ainoastaan luonnon leikittelyä ja nämä atoomit eivät tiedä, mitä ne tekevät. Eräänä päivänä ne eroavat samalla välinpitämättömyydellä kuin ovat yhtyneetkin. Missä ovat nyt ne atoomit, jotka aikoinaan muodostivat Laiksen tai Kleopatran? En väitä vastaan: naiset ovat joskus kauniita. Mutta he ovat ikävien sattumien ja inhoittavien epätäydellisyyksien alaisia. Tämän seikan ottavat huomioon kaikki ajattelevat henget, jota vastoin rahvas ei ollenkaan muista sitä. Ja naiset herättävät rakkautta, vaikkakin on järjetöntä heitä rakastaa.
Näillä silmin tutkistelivat filosofi ja askeetti Thaista, omien ajatustensa kulkua seuraten. He eivät olleet kumpikaan nähneet, miten Hekabe sillä välin oli kääntynyt tyttärensä puoleen ja liikkeillään puhunut hänelle seuraavasti:
– Koeta hellyttää julmaa Odysseusta. Rukoile kyyneleilläsi, kauneudellasi, nuoruudellasi!
Thais, tai oikeastaan Polyxena, antoi teltan verhon pudota alas. Hän astui askeleen ja kaikki sydämet antautuivat. Ja kun hän sitten ylhäisin ja kevein askelein lähestyi Odysseusta, niin hänen liikkeittensä rytmi, jota huilujen säveleet säestivät, huikaisi katsojat iloisten mielikuvien auringolla ja hän tuntui sillä hetkellä olevan koko maailman sopusointuisuuden jumalallinen keskipiste. Nähtiin enää ainoastaan häntä, kaikki muu oli hukkunut hänen säteilyynsä. Mutta toiminta lavalla jatkui.
Laerteen varovainen poika käänsi päänsä pois ja piiloitti kätensä vaipan alle karttaakseen siten rukoilevan katseita ja suuteloita.
Neitsyt antoi hänen ymmärtää, ettei hänellä ollut syytä peljätä.
Hänen levollinen katseensa sanoi:
– Odysseus, olen seuraava sinua siksi, että tahdon totella välttämättömyyttä ja kuolla. Priamoksen tyttärenä ja Hektorin sisarena en ole koskaan ottava muukalaista herraa vuoteelleni, josta ennen kuninkaat turhaan kilpailivat. Luovun vapaaehtoisesti elämän valkeudesta.
Silloin Hekabe, joka oli maannut maassa hervottomana, äkkiä nousi ja syöksyi epätoivoisena tyttäreensä syliksi. Päättävällä lempeydellä irroitti Polyxena vanhat käsivarret, jotka häntä kietoivat. Oli kuin olisi kuullut, miten hän sanoi:
– Äiti, älä antaudu vieraan solvauksille alttiiksi. Älä odota siksi, kunnes hän erottaakseen sinut minusta kohtelee sinua arvottomasti. Mieluummin, rakkahin äiti, ojenna minulle tuo ryppyinen käsi eroon ja lähennä painuneet poskesi suudeltavikseni.
Tuskan ilme oli ihana Thaiksen kasvoilla; ja katselijajoukko tunsi ääretöntä kiitollisuutta tätä naista kohtaan, joka yli-inhimillisellä sulollaan näin verhosi elämän toimet ja muodot. Paphnutius, antaen Thaikselle anteeksi tämän hetkellisen loiston hänen tulevan ja pikaisen nöyryydentilansa vuoksi, oli jo edeltäpäin ylpeä tästä pyhimyksestä, jonka hän oli lahjoittava taivaalle.
Näytelmä lähestyi loppuaan. Hekabe kaatui maahan kuin kuollut ja Polyxena Odysseuksen taluttamana lähestyi verkalleen hautakumpua, jonka ympärille oli muodostettu rengas valiosotureista. Hän astui surulaulujen kaikuessa ylös kumpua, jonka kukkulalla Akhilleuksen poika valmisteli kultamaljakossa uhrijuomaa sankarin hengille. Kun uhripapit nostivat kätensä tarttuakseen häneen, antoi hän merkin, että hän tahtoi kuolla vapaana, niinkuin sopi vanhan kuningassuvun tyttärelle. Sitten, reväisten halki tunikkansa, hän osoitti heille sydämensä paikan. Pyrrhus upotti siihen miekkansa kääntäen pois päänsä, ja taitavan, keinotekoisen tempun avulla purskahti samassa veri ulos häikäisevän valkeasta rinnasta ja neitsyen pää retkahti taaksepäin, silmät särkyivät kuoleman kauhuun ja hän kaatui ylevällä ryhdillä.
Sillä aikaa kuin sotilaat peittivät uhrin sirotellen hänen ylleen liljoja ja vuokkoja, täyttyi sali kauhun huudoista ja nyyhkytyksistä, ja Paphnutius, joka oli noussut seisomaan, profetoi jyrisevällä äänellä:
– Te pakanat, te pahojen henkien palvelijat! Ja te areiolaiset, jotka olette vielä pahemmat kuin epäjumalankuvien kumartajat, ottakaa opiksi! Se, mitä nyt olette nähneet, on kuva ja vertaus. Tällä tarulla on oma salattu tarkoituksensa ja pian on tuo nainen, jonka tuolla näette, oleva ylösnousseen Jumalan autuas uhrikaritsa.
Jo virtasi väkijoukko ovista ulos tummana virtana. Antinoen apotti, jättäen Dorionin hämmästyneenä paikalleen, työntyi myöskin ovea kohden yhä vain ennustaen.
Tuntia myöhemmin hän kolkutti Thaiksen ovelle.
Näyttelijätär asui silloin Rakotiksen ylhäisessä kaupungin-osassa Aleksanterin haudan lähellä, talossa, jota ympäröivät keinotekoisilla rotkoilla ja poppelipuiden varjostamilla puroilla varustetut vilpoiset puutarhat. Vanha musta orjatar, sormet täynnä sormuksia, tuli avaamaan ja kysyi, mitä hän tahtoi.
Tahdon tavata Thaista, vastasi hän. Jumala on todistajani, että olen tullut tänne ainoastaan hänet nähdäkseni.
Koska hän oli puettu hienoon tunikkaan ja puhui sangen käskevästi, niin päästi orjatar hänet sisälle.
– Tapaat Thaiksen, sanoi hän, Nymfien luolassa.
PAPYRUS
Thais oli syntynyt vapaista ja köyhistä vanhemmista, jotka harrastivat epäjumalanpalvelusta. Kun hän oli pieni, omisti hänen isänsä Aleksandriassa lähellä Kuunporttia ravintolan, jossa merimiesten oli tapana käydä. Muutamia irrallisia mutta sangen eläviä muistoja oli hänellä vielä jälellä varhaisimmasta lapsuudestaan. Hän näki ilmi elävänä edessään isänsä, miten tämä istui uunin-nurkassa, jalat ristissä, suurena, peljättävänä ja levollisena, aivan kuin joku noista vanhoista faraoista, joista sokeat kadunkulmissa lauloivat. Hän muisti selvästi myöskin laihan surullisen äitinsä, joka hiiviskeli talossaan niinkuin nälkiintynyt kissa täyttäen joka sopen terävän äänensä kaiulla ja fosforisilmiensä välkkeellä. Esikaupungissa kerrottiin, että hän oli noita ja että hän öisin muuttui huuhkajaksi päästäkseen helpommin rakastajiensa luo. Se oli valhetta. Thais, joka usein oli vakoillut äitiään, tiesi varsin hyvin, ettei hän harjoittanut noituutta, mutta että hän ollen intohimoisen saita laski kaiket yöt edellisen päivän tuloja. Tämä tylsän-toimeton isä ja tämä ahne äiti jättivät Thaiksen oman onnensa varaan niinkuin karjapihan elikon. Hän oli tullutkin varsin taitavaksi hellittämään oboleita humalaisten merimiesten vyöhihnasta yhden toisensa jälkeen, osaten huvittaa heitä lapsellisilla lauluilla ja ruokottomilla sanoilla, joiden merkitystä hän ei ymmärtänyt. Tuossa väkeville juomille ja viinileilien pihkalle hajahtavassa anniskelutuvassa hän kiersi polvelta polvelle, kunnes sitten oluesta limaisin ja kovan parransängen särkemin poskin ja tiukasti puristaen oboleita pienessä kädessään hän vihdoin livahti pakoon ja kiiruhti suoraapäätä ostamaan hunajakakkuja eräältä vanhalta eukolta, joka Kuunportilla kyyrötti koriensa takana. Samat näytelmät uudistuivat joka päivä: merimiehet kertoilivat toisilleen, missä vaaroissa he olivat olleet mukana Euros-tuulen möyrytessä valtameren pohjaleviä myöten, tai sitten he pelasivat noppa- ja arpapeliä vaatien tuon tuostakin karkeasti kiroten pöytään parasta Kilikian olutta.
Joka yö heräsi lapsi juomarien mellastukseen. Raivokasten huutojen kaikuessa lingottiin simpukankuorilla yli pöytien otsanahkoja puhki. Välistä näki Thais halki savuisten lamppujen lekotuksen puukkojen välkähtävän ja veren vuotavan.
Koko lapsuutensa aikana ei Thais nähnyt inhimillistä hyvyyttä kenessäkään muussa kuin hiljaisessa Ahmeessa, jonka läsnäolo taltutti hänet itsensäkin nöyräksi ja sävyisäksi. Ahmes, talon orja, oli nubialainen ja mustempi kuin se kattila, jota hän joka päivä sai kiillottaa, ja mieleltään oli hän lempeä kuin yörauha. Usein hän otti Thaiksen polvilleen ja kertoi hänelle vanhoja tarinoita, miten ahneet kuninkaat rakennuttivat maan-alaisia aarreholveja ja murhauttivat sitten muurarit ja rakennusmestarit. Toisissa saduissa kerrottiin taasen taitavista varkaista, jotka naivat kuninkaantyttäriä, ja ilotytöistä, jotka pystyttivät itselleen pyramiideja. Pikku Thais rakasti Ahmesta niinkuin isää, niinkuin äitiä, niinkuin imettäjää ja niinkuin koiraa. Hän riippui kiinni orjan vyöliinassa ja seurasi häntä kellariin viini-ammeiden ääreen ja kanatarhaan laihojen pörröisten kaninpoikien luo, jotka ollen vain pelkkää nokkaa, kynttä ja höyhentä, lensivät pakoon mustan kokin veistä nopeammin kuin kotkat. Usein istui hän yöllä ylhäällä olkivuoteellaan ja käytti lepoon varatut hetkensä rakentaakseen Thaikselle vesimyllyjä ja kädenkorkuisia, mastoilla ja köysillä varustettuja leikkilaivoja.
Ahmes oli aina saanut osakseen isäntiensä puolelta pahaa kohtelua, siksi oli hänen toinen korvansa halki ja koko ruumis täynnä arpia. Kuitenkin oli hänen kasvoillaan iloinen ja rauhallinen ilme. Eikä kukaan hänen ympäristössään tullut kysyneeksi, mistä hänellä oli tämä ihmeellinen sielun tyyneys ja sydämen lepo. Hän oli yksinkertainen kuin lapsi. Tehdessään karkeaa työtään lauleli hän ohuella äänellään virsiä, jotka värisyttivät Thaiksen sielua oudoilla unelmilla. Vakavana ja ilomielisenä hän hyräili itsekseen:
– Kerro meille, Maria, mitäs näit sa siellä, kustas tulet?
– Näin hikiliinat ja paidat, ja enkelit, jotka istuivat haudalla.
Ja näin ylösnousseen Vapahtajan ihanuuden.
Thais kysyi häneltä:
– Isä, miksi laulat sinä enkeleistä, jotka istuivat haudalla?
Ja Ahmes vastasi hänelle:
– Sinä silmieni armas valonsäde, minä laulan enkeleistä sentähden, että Jesus meidän Herramme on astunut ylös taivaaseen.
Ahmes oli kristitty. Hän oli myös vastaanottanut kasteen ja häntä nimitettiin Theodorukseksi uskovaisten kokouksissa, joissa hän salaa kävi, silloin kun hänen olisi pitänyt nukkua.
Silloin oli Kirkolla kovan koettelemuksen aika. Keisarin käskystä revittiin basilikat alas, pyhät kirjat poltettiin, pyhät astiat ja kynttiläjalat sulatettiin. Kadotettuaan kaikki ulkonaiset arvo-asemansa kristityt odottivat vain kuolemaa. Kauhu vallitsi Aleksandrian seurakunnassa; vankilat olivat täpösen täynnä uhreja. Ja uskovaisten seassa kerrottiin hirvittäviä juttuja siitä, miten Syyriassa, Arabiassa, Mesopotamiassa, Kappadokiassa ja kaikissa valtakunnan osissa ruoskat, kidutuslavat, kynsiraudat, ristinpuut ja pedot raatelivat pappeja ja neitsyeitä. Silloin Antonius, joka jo oli kuuluisa näyistään ja erakkoelämästään, Egyptin uskovaisten johdattaja ja profeetta, syöksyi kuin kotka jylhän vuoristonsa yksinäisyydestä alas Aleksandrian kaupunkiin ja rientäen kirkosta kirkkoon sytytti hän pyhällä hehkullaan koko seurakunnan tuleen. Pysyen pakanain silmiltä piilossa hän oli läsnä yht'aikaa kaikissa kristittyjen kokouksissa kylväen kaikkialle oman voimansa ja varovaisuutensa henkeä. Aivan erikoisen ankarasti kohdistui vaino orjiin. Kauhun valtaamina kielsivät heistä useat uskonsa. Toiset ja suurin osa pakenivat erämaahan toivoen siellä saavansa elää hurskaan hartautensa rauhassa tai paremman puutteessa rosvouksella. Siitä huolimatta kävi Ahmes niinkuin ennenkin kokouksissa, lohdutti vankeja, hautasi marttyyrit ja tunnusti riemulla uskonsa Kristukseen. Tämän syvän uskoninnon nähdessään suuri Antonius lähtiessään takaisin korpeen sulki mustan orjan syliinsä sekä antoi hänelle rauhan suudelman.
Kun Thais oli seitsemän vuoden vanha, alkoi Ahmes puhua hänelle Jumalasta.
– Hyvä Herra Jumala, puhui hän, asui taivaassa niinkuin farao haareminsa teltoissa ja puutarhojensa siimeksessä. Hän oli vanhoista vanhin, vanhempi vielä kuin koko maailma, ja hänellä oli vain yksi ainoa poika, prinssi Jesus, jota hän kaikesta sydämestään rakasti ja joka oli kauniimpi kuin neitseet ja enkelit. Ja hyvä Herra Jumala sanoi prinssi Jesukselle:
" – Jätä minun haaremini ja minun palatsini, minun taatelilehtoni ja suihkuavat lähteeni. Laskeudu alas maan päälle ihmisten tähden tekemään ihmisiä onnellisiksi. Siellä saat olla niinkuin pieni lapsi ja elää köyhänä köyhien keskellä. Kärsimys on oleva jokapäiväinen leipäsi ja niin paljon pitää sinun itkeä, että kyyneleesi muodostavat virtoja, joissa väsynyt orja voi kylvyllä itsensä virvoittaa. Mene, minun poikani!"
Prinssi Jesus totteli hyvää Herraa ja tuli maan päälle erääseen paikkaan, jota kutsuttiin Juudaan Betlehemiksi. Hän käveli kukoistavilla kedoilla ja puheli seuralaisilleen:
– Autuaat ovat ne, joilla on nälkä, sillä minä olen vievä heidät isäni pöytään! Autuaat ovat joilla on jano, sillä he saavat juoda taivaan vesilähteistä! Autuaat ovat ne, jotka itkevät, sillä minä olen pyyhkivä heidän silmänsä hunnuilla, jotka ovat hienommat kuin tanssijattarien harsot.
Sentähden köyhät rakastivat häntä ja uskoivat häneen, mutta rikkaat vihasivat häntä, sillä he pelkäsivät, että hän korottaisi köyhät heitä itseään ylemmäksi. Siihen aikaan olivat Cleopatra ja Caesar mahtavia maan päällä. He vihasivat kumpikin Jesusta ja antoivat tuomareille ja papeille käskyn, että hänet piti tappaa. Totellakseen Egyptin kuningasta nostattivat syyrialaiset prinssit ristinpuun eräälle korkealle vuorelle ja ristiinnaulitsivat siihen Jesuksen. Mutta naiset huuhtelivat hänen ruumiinsa ja hautasivat hänet ja prinssi Jesus, murtaen rikki hautansa kuoren, astui jälleen ylös taivaaseen hyvän Herran ja isänsä luo.
Ja sitä lähtien pääsevät kaikki, jotka hänessä kuolevat taivaaseen.
Herra Jumala avaa sylinsä ja sanoo heille:
– "Olkaa tervetulleet, koska te rakastatte prinssiä, minun poikaani.
Kylpekää ja sitten syökää!"
He kylpevät ihanan soiton säestyksellä ja aterioidessaan katselevat he tanssijattarien hyppyjä ja kuuntelevat kertojia, joiden tarinoilla ei ole loppua. Hyvä Herra Jumala pitää heitä rakkaampina kuin omain silmiensä valoa, koska he ovat hänen vieraitaan, ja he saavat kukin osansa hänen karavaanikartanonsa matoista ja hänen puutarhojensa granaattiomenoista.
Näin puhui Ahmes useasti ja tällä tavoin tuli Thais tuntemaan totuuden. Suuresti ihmetellen hän sanoi:
– Minä tahtoisin myös mielelläni syödä noita hyvän Herran granaattiomenoita.
Ahmes vastasi hänelle:
– Ainoastaan ne, jotka ovat kastetut Jesuksen nimeen, saavat nauttia taivaan hedelmiä.
Ja Thais pyysi silloin, että hänet kastettaisiin. Huomatessaan tästä, että Thais pani toivonsa Jesukseen, päätti orja opettaa häntä perusteellisemmin, jotta hän voisi ottaa vastaan kasteen ja päästä Kirkon yhteyteen. Ja hän kiintyi syvästi häneen niinkuin ainakin henkiseen tyttäreensä.
Lapsella, jota luonnottomat vanhemmat alati pahasti pitelivät, ei ollut edes omaa vuodetta isän katon alla. Hän nukkui tallin nurkassa yhdessä kotieläinten kanssa. Siellä kävi Ahmes joka yö häntä salaisesti tapaamassa.
Hän lähestyi hiljaa olkimattoa, jolla lapsi makasi, ja vetäen jalat ristiin alleen istuutui hän vartalo ojossa kantapäittensä varaan niinkuin hänen rodullaan oli tapana. Hänen musta naamansa ja ruumiinsa verhoutui kokonaan yön tummuuteen; ainoastaan hänen suuret silmävalkuaisensa paistoivat pimeästä kuin aamunkoitto, joka pilkistää oven halkeamien lomitse. Hän puhui ohuella, laulavalla nuotilla ja hieman nenäänsä, joka antoi hänen äänelleen samallaisen surunvoittoisen kaihomielen, joka on katulaulajien iltasävelissä. Ikäänkuin alempien henkien kuorona säesti evankeliumia saarnaavaa orjaa silloin tällöin aasin henkäys tai lehmän uninen ammunta. Hänen puheensa putoili hiljaisesti yön helmaan, joka täyttyi hartauden ja toivon pyhyydellä. Vastakäännetty opetuslapsi painoi kätensä Ahmeen käteen ja nukkui noiden yksitoikkoisten äänten tuudittamana, hymy huulillaan, rauhalliseen uneen, ympärillään pimeän yön ja pyhien mysteerioiden kultaiset kuvasarjat ja päänsä päällä siemenparrujen välistä tuikkava tähtönen.
Opetusta kesti kokonaisen vuoden aina kristittyjen pääsiäisjuhliin asti. Mutta silloin juhlaviikolla eräänä yönä tunsi Thais, joka jo nukkui olkitilallaan tallissa, miten hänet äkkiä nostettiin ilmaan, ja näki vieressään orjan, jonka silmä loisti ennentuntematonta kirkkautta. Hän oli puettu, ei niinkuin tavallisesti repaleiseen vyöliinaan, vaan pitkään valkeaan vaippaan, jonka sisään hän kääri lapsen kuiskaten matalalla äänellä:
– Tule, minun sieluni ilo, tule silmieni valo, tule pieni sydänkäpyni! Tule pukeutumaan valkeaan kastekaapuun!
Ja hän vei mukanaan lapsen puristaen häntä rintaansa vasten. Peljästyneenä ja uteliaana kiersi Thais käsivartensa nopein askelin kiirehtivän ystävänsä kaulaan, ainoastaan pää ulkona vaipasta. He kulkivat pimeitä kujia läpi juutalaisten kaupungin-osan, he sivuuttivat hautausmaan, jossa huuhkaja päästeli kolkkoja huutojaan. Eräässä kadun kulmauksessa saivat he mennä ristien alitse, joissa riippui kuolemaan tuomittujen ruumiita, ja niiden käsivarsilla koikkui lukemattomia korppeja, jotka siinä kalistelivat nokkiaan. Thais painoi päänsä orjan rintaa vasten. Hän ei uskaltanut enää katsoa ulos koko loppumatkalla. Yht'äkkiä hänestä tuntui kuin olisi laskeuduttu maan alle. Kun hän jälleen avasi silmänsä, huomasi hän olevansa ahtaassa, tulisoihtujen valaisemassa kellarissa; seinillä oli maalauksia, suuria ja jäykkiä henkilökuvia, jotka tulisoihtujen lekotuksessa näyttivät melkein eläviltä ihmisiltä. Siellä näkyi miehiä, jotka puettuina pitkiin vaippoihin seisoivat palmut käsissä karitsain, kyyhkyjen ja viinipuiden ympäröiminä.
Näiden olentojen joukosta tunsi Thais heti Jesus Natsarealaisen siitä, että vuokot kukoistivat hänen jaloissaan. Keskellä salia suuren, reunoihinsa asti täytetyn kivisen vesi-ammeen ääressä seisoi vanha mies, jonka päätä koristi kapea otsaripa ja joka oli puettu kullalla kirjailtuun purppuramantteliin. Hänen laihoja kasvojaan varjosti pitkä parta. Hän oli nöyrän ja lempeän näköinen, vaikka olikin niin kallisarvoisesti puettu. Se oli piispa Vivantius, Kyrenen kirkon maanpakoon ajettu päämies, joka nyt elämänsä pitimiksi harjoitti punojan ammattia ja valmisteli vuohen karvoista karkeita kankaita. Hänen vieressään seisoi kaksi lasta. Aivan lähellä heitä piti vanha neekerivaimo levällään pientä valkeaa hametta. Ahmes asetti lapsen maahan, polvistui piispan eteen ja sanoi: