Thais

Paphnutius itki yön pimeydessä ja kun aurinko nousi, työntyi hänen rinnastaan esille rukous, liikuttavampi kuin valituksen huokaus:

– Jesus, minun Jesukseni, miksi minut hylkäät? Sinä näet vaaran, joka minua uhkaa. Tule minun avukseni, lempeä Vapahtaja. Koska sinun isäsi ei enää rakasta minua, kosk'ei hän enää kuule minua, niin tiedä, ettei minulla ole enää muuta kuin sinä. Hänen ja minun välini ovat mahdottomat, en voi häntä ymmärtää eikä hän sääli tuskaani. Mutta sinä, sinä olet vaimosta syntynyt ja siksi panen toivoni sinuun. Muista, että olet ollut ihminen. Minä rukoilen ja huudan sinua, en siksi, että olet Jumala Jumalasta syntynyt, valo valosta, oikea Jumala oikeasta Jumalasta kotoisin, vaan siksi, että elit köyhänä ja heikkona tämän saman maan päällä, jossa minä nyt kärsin, siksi että Saatana tahtoi kiusata lihaasi, siksi että kuolemantuskien kylmä hiki nousi sinunkin otsallesi. Sinun inhimillisyyttäsi minä rukoilen, minun Jesukseni, minun veljeni Jesus!

Kun hän näin oli rukoillut väännellen käsiään tuskasta, vyörähti kammottava naurunremahdus haudan seinillä ja sama ääni, joka oli kuulunut pylvään harjalle sanoi ilvehtien:

– Se oli todellakin Markus Vääräuskoisen messun arvoinen puhe.

Paphnutius on areiolainen. Paphnutius on areiolainen!

Kuin salaman satuttamana kaatui munkki tiedottomana kivilattialle.

* * * * *

Kun hän avasi silmänsä, näki hän ympärillään mustiin kaapuihin puettuja munkkeja, jotka valelivat vedellä hänen ohimoitaan ja lausuivat manauslukuja. Toiset seisoivat ulkona palmunlehviä käsissä.

– Kun me kuljimme erämaan poikki, sanoi eräs heistä, niin kuulimme huutoa tästä haudasta ja astuessamme sisälle, näimme sinut makaavan tiedottomana lattialla. Varmaankin perkeleet paiskasivat sinut maahan ja pakenivat meidän lähestyessämme.

Paphnutius kohotti päätään ja kysyi heikolla äänellä:

– Veljeni, keitä olette? Ja minkätähden on teillä palmunlehviä käsissänne? Tuletteko kenties minua hautaamaan? Hänelle vastattiin:

– Veli, etkö sinä tiedä, että isämme Antonius, joka on sadan ja viiden ajastajan vanha ja on saanut Jumalalta ilmoituksen läheisestä lopustaan, laskeutuu nyt alas Colzinus-vuorelta, jonne hän oli maailmaa paennut ja tulee siunaamaan henkensä lukemattomia lapsia. Palmut käsissä menemme siis vastaanottamaan henkistä isäämme. Mutta kuinka sinä, veli, et tiedä mitään niin suuresta tapahtumasta? Kuinka on mahdollista, että enkeli ei ole tuonut sinulle siitä ilmoitusta tähän hautaan?

– Voi minua, vastasi Paphnutius, minä en ansaitse sellaista armon-osoitusta, ja ainoat tässä paikassa käyvät vieraat ovat perkeleet ja vampyyrit. Rukoilkaa minun puolestani. Minä olen Paphnutius, Antinoen apotti, viheliäisin kaikista Herran palvelijoista.

Paphnutiuksen nimen kuullessaan, kaikki leyhyttivät palmun-oksia sopottaen ylistyslauseita. Ja hän, joka jo oli puhunut, huudahti ihaillen:

– Onko mahdollista, että sinä olet se pyhä Paphnutius, joka on kuuluisa sellaisista töistä, että luullaan hänen vielä vetävän vertoja itse suurelle Antoniuksellekin! Sinä suuresti kunnioitettava, sinä olet siis se, joka on kääntänyt Jumalan puoleen kurtisaani Thaiksen ja jonka vihdoin serafit korjasivat korkealta pylväältä. Ne, jotka yöllä valvoivat patsaan juurella, näkivät autuaan ylösnousemuksesi. Enkelien siivet ympäröivät sinut valkealla utupilvellä ja oikea kätesi laskeutui siunaten ihmis-asuntojen ylle. Seuraavana päivänä, kun kansa ei enää nähnyt sinua, kohosi kaikkialta syvät huokaukset pilarin puoleen, jonka kruunu oli poissa. Mutta Flavius, sinun opetuslapsesi, julisti ihmeen kansalle tiettäväksi ja otti sinun jälkeesi käsiinsä munkkien johdon. Ainoastaan eräs vähämielinen mies, nimeltä Paulus, tahtoi panna vastaan yhteistä tunnetta. Hän vakuutti nähneensä unessa, miten paholaiset sinua lennättivät. Kansa tahtoi kivittää hänet, ja ihmeeksi on katsottava, että hän pelasti nahkansa. Minä olen Zozimus, näitten munkkien apotti, jotka näet polvillaan edessäsi. Samoin kuin he notkistan minäkin polveni edessäsi, jotta siunaisit isää lapsien mukana. Sitten voit meille kertoa niistä ihmetöistä, jotka Jumala sinun välitykselläsi on suvainnut tehdä.

– Kaukana siitä että Herra olisi osoittanut minulle armoaan, kuten luulet, sanoi Paphnutius, hän päinvastoin on koetellut minua hirvittävillä kiusauksilla. Enkelit eivät minua noutaneet. Mutta pilvipatsas nousi silmäini eteen ja kulki minun edessäni. Olen elänyt unessa. Ilman Jumalaa on kaikki pelkkää unta. Aleksandrian matkallani kuulin muutaman tunnin ajan kaikenlaisia puheita ja minä huomasin, että erehdysten sotajoukko on ääretön. Se ajaa minua takaa ja paljastetut miekat ympäröivät minua.

Zozimus vastasi.

– Arvoisa isä, ota huomioon, että pyhät miehet ja etenkin pyhät erakot ovat aina saaneet kestää hirmuisia koettelemuksia. Jos eivät serafien käsivarret kantaneetkaan sinua taivaaseen, niin on sentään varma, että Herra on suonut tämän armon sinun kuvallesi, koska Flavius, munkit ja kansa ovat ylösnousemuksesi todistajia.

Kuitenkin päätti Paphnutius lähteä vastaanottamaan Antoniuksen siunausta.

– Veli Zozimus, sanoi hän, anna minulle yksi noista palmunlehvistä ja menkäämme isämme eteen.

– Menkäämme, vastasi Zozimus, sotainen järjestys sopii munkeille, jotka ovat juuri etupäässä sotilaita. Sinä ja minä, jotka olemme apotteja, marssimme etunenässä. Ja nuo muut saavat seurata laulaen psalmeja.

He lähtivät matkaan ja Paphnutius sanoi: – Jumala on yksi, sillä hän on totuus, joka on yksi. Maailma on moninainen, sentähden että se on erhettä. Kaikista luonnon näytelmistä on käännyttävä pois, yksin näennäisesti viattomimmistakin. Niiden moninainen kirjavuus, joka tekee ne viehättäviksi, on merkki siitä, että ne ovat pahoja. Sentähden en voi nähdä edes papyrus-kaislikkoa uinuvan lammen rannalla, ilman että sieluni tulee murheelliseksi. Kaikki, minkä aistit voivat havaita, on inhoittavaa. Pienin hiekkajyvänen uhkaa vaaroilla. Jokainen kappale on meille kiusaus. Ja naisessa on kaikki kiusaukset, mitä voi olla keveässä ilmassa, kukkivassa maassa ja kirkkaiden vesien silmissä. Onnellinen se, jonka sielu on suljettu astia! Onnellinen se, joka voi tehdä itsensä mykäksi, kuuroksi ja sokeaksi ja joka ei ymmärrä mitään maailmasta voidakseen ymmärtää Jumalan!

Mietittyään näitä sanoja vastasi Zozimus seuraavasti:

– Arvoisa isä, on soveliasta, että minäkin tunnustan sinulle syntini, koska sinäkin olet näyttänyt minulle sielusi. Siten me ripitämme itsemme toisillemme apostolisen tavan mukaan. Ennenkuin minusta tuli munkki, vietin maailmassa kauhistavaista elämää. Madauran kaupungissa, joka on kuuluisa ilonaisistaan, hain kaikenlaatuista rakkautta. Joka yö aterioitsin nuorten irstailijoiden ja huilunsoittajattarien parissa ja vein sitten kotiini heistä sen, joka oli minua eniten miellyttänyt. Sellaisen pyhän miehen kuin sinä olet on mahdotonta kuvitella, mihin saakka nautinnonhimon raivo saattoi viedä minut. Sanonpa vain sen, että se ei säästänyt edes naituja vaimoja eikä nunnia, vaan purkautui aviorikkomuksiin ja pyhäinhäväistyksiin. Kiihotin viinillä aistieni pyyteitä ja minut mainittiin, syystä kyllä, Madauran suurimmaksi juomariksi. Kuitenkin olin minä kristitty ja säilytin erehdyksissänikin uskon ristiinnaulittuun Jesukseen. Olin jo hukannut omaisuuteni irstailuissa ja köyhyys odotti ovella, kun näin voimakkaimman iloveikkoni äkkiä kuihtuvan pois hirmuisen taudin kalvamana. Hänen polvensa eivät enää kantaneet häntä, hänen vapisevat kätensä kieltäytyivät häntä palvelemasta, hänen lasittuneet silmänsä painuivat umpeen. Ja hän sai kurkustaan esille ainoastaan kamalia mölähdyksiä. Hänen henkensä rampautui vielä enemmän kuin ruumis ja nukkui tylsään uneen. Sillä kurittaakseen häntä siitä, että hän oli elänyt kuin eläin, oli Jumala muuttanut hänet eläimeksi. Omaisuuteni kadottaminen oli jo herättänyt minussa terveellisiä mietteitä, mutta ystäväni esimerkki oli vielä kallisarvoisempi. Se teki sellaisen vaikutuksen sydämeeni, että jätin maailman ja vetäydyin erämaahan, jossa jo kaksikymmentä vuotta olen nauttinut häiriytymätöntä rauhaa. Harjoitan munkkien kera köydenpunojan, arkkitehdin, puusepän ja kirjurinkin ammatteja, vaikka totta puhuakseni, minulla on sangen vähän halua kirjoitustyöhön, koska olen luonteeltani toiminnan enkä ajatuksen mies. Päiväni ovat täynnä iloa ja yöni vailla unia. Ja minä uskon Herran armon paistavan ylleni, siksi että keskellä kauhistavimpia syntejäkin aina säilytin toivon.

Kuullessaan nämä sanat kohotti Paphnutius silmänsä taivasta kohden ja mumisi:

– Herra, tätä miestä siis, joka on niin monella rikoksella itsensä tahrannut, tätä avionrikkojaa, pyhäinhäväisijää sinä katsot lempeydellä ja käännät itsesi pois minusta, joka aina olen pitänyt käskysi! Kuinka sinun oikeutesi on hämärä, oi minun Jumalani, ja kuinka sinun tiesi ovat tutkimattomat!

Zozimus levitti käsivartensa:

– Katso, arvoisa isä: miten taivaanranta joka puolella mustottaa, niinkuin muurahaislaumoja vaeltaa ihmisiä. Ne ovat veljemme, jotka tulevat kuten mekin Antoniuksen eteen.

Kun he saapuivat kokouspaikalle, kohtasi heidän silmiään valtava näky. Munkkien armeija muodosti kolmessa rivissä seisten äärettömän puoliympyrän. Ensimäisessä rivissä seisoivat erämaan vanhimmat paimensauva kädessä, ja heidän partansa ulottui maahan saakka. Apotti Ephremin ja Serapionin johtamat munkkikunnat ja kaikki Niilin luostariveljet muodostivat toisen rivin. Heidän takanansa seisoivat vihdoin kaukaisilta kallioiltaan saapuneet askeetit. Toisien mustia ja kuivuneita ruumiita peittivät kurjat repaleet, toisilla oli pukuna köynnöskasvien varsilla yhteennidottuja kaisloja. Useimmat olivat alasti, mutta Jumala oli verhonnut heidät karvaisella villalla, joka oli paksua kuin lammasten turkki. He kantoivat kaikki kädessään viheriäisiä palmunoksia ja muodostivat ikäänkuin smaragdisen taivaankaaren, jota saattoi verrata valittujen kuoroon, Jumalan kaupungin elävään muuriin.

Kokoontuneiden joukossa vallitsi niin täydellinen järjestys, että Paphnutius vaivatta löysi munkit, jotka kuuluivat hänen yliherruutensa alle. Hän asettui heidän viereensä, varovaisuuden vuoksi ensin verhottuaan kasvonsa kaapupussillaan pysyäkseen tuntemattomana ja ollakseen häiritsemättä heidän hurskasta odotustaan. Äkkiä nousi äänekäs meteli.

– Pyhimys! huudettiin joka taholta. Pyhimys, tuolla on se suuri pyhimys, tuolla on hän, jota ei helvetti ole voinut voittaa, Jumalan valittu! Isämme Antonius!

Sitten syntyi suuri hiljaisuus ja kaikkien otsat painuivat hiekkaan.

Vuoren harjalta äärettömän erämaan keskeltä näkyi Antonius astuvan alas rakkaimpien opetuslastensa Makariuksen ja Amathaksen tukemana. Hän kulki hitain askelin, mutta hänen vartensa oli vielä pysty ja hänen hahmonsa todisti, että hänen yli-inhimillinen voimansa ei vielä ollut aivan lopussa. Hänen valkea partansa valui tuuheana hänen leveälle rinnalleen ja hänen paljas päälakensa säteili valoa niinkuin Moseksen otsa. Hänen silmissään oli kotkan katse. Mutta lapsen hymy leikki hänen pyöreillä poskillaan. Siunatakseen kansaa hän kohotti ilmaan käsivartensa, joita kokonaisen vuosisadan kestänyt äärettömän työn paljous painosti ja vielä viimeinen kajastus menneistä voiman päivistä väreili hänen äänessään, kun hän sen korotti näihin rakkauden sanoihin:

– Kuinka sinun majasi ovat ihanat, oi Jakob! Kuinka sinun asuinsijasi ovat suloiset, oi Israel!

Heti kajahti vastaan elävän muurin valleilta sulosointuisena ukkosen jyrinänä psalmi: Autuas on se, joka Herraa pelkää!

Sillä aikaa Antonius, Makariuksen ja Amathakson saattamana, kulki vanhimpien, anakoreettien ja zenobiittien rivien ohitse. Tämä henkien näkijä, joka oli nähnyt taivaan ja helvetin, tämä erakko, joka vuoren onkalosta oli hallinnut koko kristittyä Kirkkoa, tämä pyhimys, joka oli pysynyt marttyyri-uskossaan pahimpien vainojen aikana, tämä jumaluusoppinut, joka kaunopuheisuudellaan oli musertanut harhaoppisuuden, puheli nyt lempeästi jokaiselle lapsistaan ja jätti heille isälliset jäähyväiset ennen autuasta kuolemaansa, jonka rakastava Jumala oli hänelle vihdoin armossaan luvannut.

Hän sanoi apotti Ephremille ja Serapionille:

– Te johdatte lukuisia sotajoukkoja ja olette molemmat taitavia sotapäälliköitä. Niinpä teidät taivaassa myös puetaan kultavarustuksiin ja arkkienkeli Mikael on antava teille Kiliarkin arvon sotajoukossaan.

Huomatessaan Palemon-vanhuksen, syleili hän häntä ja sanoi:

– Tämä on lempein ja parhain minun lapsistani. Hänen sielunsa levittää ympärilleen tuoksua, joka on yhtä makea kuin ne hernekukat, joita hän joka vuosi kylvää.

Ja apotti Zozimukselle puhui hän näin:

– Et ole epäillyt taivaallista hyvyyttä, sen tähden on Herran rauha sinun päälläsi. Hyveitten lilja on puhjennut kukoistukseen turmeluksesi tunkiolta.

Kaikille lausui hän ikipäteviä viisauden sanoja.

Vanhimmille hän sanoi:

– Apostoli on nähnyt Jumalan valtaistuimen ympärillä kaksikymmentäneljä vanhusta, jotka istuvat valkoisissa vaatteissa ja kruunu päässä.

Ja nuorille:

– Olkaa iloisia; jättäkää surullisuus tämän maailman onnellisille.

Täten hän kulkien pitkin uskollisten poikainsa armeijarintamaa kylvi kehoituksia. Paphnutius, nähdessään hänen lähestyvän, lankesi polvilleen pelon ja toivon raatelemana.

– Minun isäni, minun isäni, huusi hän tuskissaan, minun isäni! Tule minun avukseni, sillä olen kadotuksen partaalla. Olen antanut Jumalalle Thaiksen sielun, olen asunut pylvään päässä ja haudan kolossa. Minun otsani, joka lakkaamatta on maata matanut, on tullut käsnäiseksi kuin kameelin polvi. Ja kuitenkin on Jumala luopunut minusta. Siunaa minua, isäni, ja minä olen pelastettu, viittaa iisoppisauvallasi, ja minä olen puhdas ja valkoinen niinkuin lumi.

Antonius ei vastannut. Hän upotti vain Antinoen munkkiparveen katseensa, jonka läpitunkevaa luistoa ei kenkään kestänyt. Vihdoin pysähtyivät hänen silmänsä Paulukseen, joka myös kutsuttiin Yksinkertaiseksi, hän katsoi häneen kauan, sitten antoi hän hänelle merkin lähestyä. Kun kaikki hämmästelivät sitä, että pyhimys näin kääntyi puhuttelemaan mielipuolta, sanoi Antonius:

– Jumala on antanut tälle enemmän armoa kuin kenellekään teistä. Nosta silmäsi ylös, poikani Paulus, ja sano mitä näet taivaassa tapahtuvan.

Paulus Yksinkertainen kohotti silmänsä, hänen kasvonsa säteilivät ja hänen kielensä paulat irroittuivat.

– Minä näen, sanoi hän, taivaassa purppuralla ja kullalla koristetun vuoteen. Ympärillä kolme neitsyttä pitää valpasta vahtia, ettei sitä kukaan muu sielu saa lähestyä kuin se valittu, jolle vuode on määrätty.

Luullen, että tämä vuode oli hänen autuutensa vertauskuva, Paphnutius jo alkoi ylistää Jumalaa. Mutta Antonius antoi hänelle merkin vaieta ja kuunnella Yksinkertaista, joka haltioituneena sopotti:

– Nuo kolme neitsyttä puhuvat minulle, he sanovat minulle: "Pyhä nainen on jättämäisillään maailman. Thais Aleksandrialainen kuolee. Ja me olemme valmistaneet hänen kunniakseen tämän leposijan, sillä me olemme hänen hyveensä: 'Usko, Pelko ja Rakkaus'."

Antonius kysyi:

– Armas lapsi, mitä sinä vielä näet?

Paulus kuletti katseensa turhaan zenithistä nadiriin ja lännestä itään, kunnes yhtäkkiä hänen silmänsä kohtasivat Antinoen apotin. Pyhä kauhistus kalvensi hänen kasvonsa ja hänen silmänsä syöksivät näkymättömiä salamoita.

– Minä näen, mutisi hän, kolme perkelettä, jotka jo iloisina lähestyvät kaapatakseen tuon miehen. He ovat näöltään niinkuin torni, nainen ja noita. Kaikissa kolmessa näkyy poltinraudalla painettu nimi; ensimäisellä se on otsassa, toisella vatsassa, kolmannella rinnassa, ja ne nimet ovat: Ylpeys, Irstaus ja Epäilys. Minä olen nähnyt.

Näin puhuttuaan Paulus taas harhailevin katsein ja huuli lerpallaan palasi entiseen yksinkertaisuuteensa.

Ja kun Antinoen munkit katsoivat levottomina Antoniukseen, sanoi pyhimys ainoastaan nämä sanat:

– Jumala on ilmoittanut oikean tuomionsa. Meidän tulee ylistää häntä ja vaieta.

Hän meni eteenpäin siunaten kaikkia mennessään. Taivaan rannalle painuva aurinko ympäröi hänet sädekehällä ja hänen varjonsa, jolle taivas armossaan antoi yliluonnollisen pituuden, jäi hänen jälkeensä niinkuin loputon matto merkiksi siitä pitkästä muistosta, jonka tämä suuri pyhimys oli jättävä itsestään ihmisille.

Seisten paikallaan muserrettuna Paphnutius ei nähnyt, ei kuullut enään mitään. Nämä ainoat sanat kaikuivat vain hänen korvissaan: "Thais kuolee!" Sellainen ajatus ei ollut koskaan edes juolahtanut hänen mieleensä. Kaksikymmentä vuotta oli hän tuijottanut muumion päähän ja nyt tuo ajatus, että kuolema sammuttaisi Thaiksen silmien valon, löi hänen mielensä hämmästyksellä ja epätoivolla.

"Thais kuolee!" Käsittämätön lause! "Thais kuolee!" Miksi siis on olemassa aurinko, kukkaset, purot ja koko luomakunta! "Thais kuolee!" Mitä hyödyttää sitten koko maailma? Äkkiä hän hypähti paikaltaan. Ah nähdä, nähdä hänet vielä kerran! Hän alkoi juosta. Hän ei tiennyt, missä hän oli, ei minne hän meni, mutta vaisto johti häntä erehtymättömällä varmuudella; hän suuntasi kulkunsa suoraan Niiliä kohti. Lukemattomat purjeveneet liukuivat Niilin tulvavesiä myöten. Hän hyppäsi erääseen nubialaisten miehittämään laivaan ja heittäytyi pitkäkseen keulapuoleen. Siinä hän silmät avaruutta syleillen huusi ääneensä tuskasta ja raivosta:

– Minä hullu, hullu, kun en ottanut Thaista silloin, kun vielä olisi ollut aikaa! Minä hullu, joka uskoin, että mailmassa olisi jotakin muuta kuin hän! Oi mielettömyyttä! Olen ajatellut Jumalaa, sieluni pelastusta, iankaikkista elämää, ikäänkuin se muka olisi jonkin arvoista sen jälkeen, kun on nähnyt Thaiksen. Kuinka en heti huomannut, että yksi ainoa tämän naisen suudelmista sisälsi jo iankaikkisen autuuden ja että ilman häntä ei elämällä ole mitään tarkoitusta, vaan on se ainoastaan paha uni! Voi sinua tyhmyriä, sinä näit hänet ja tavoitit kuitenkin toisen maailman hyvyyttä! Oi sinua kurjaa, sinä näit hänet ja pelkäsit Jumalaa! Jumala, taivas, mitä se on? Mitä olisi näillä sinulle tarjottavana, joka olisi edes puoleksi sen arvoista, mitä hän olisi sinulle antanut? Voi sinua viheliäistä raukkaa, joka etsit jumalallista hyvyyttä muualta kuin Thaiksen huulilta! Kenenkä käsi pimittikään silmäsi? Kirottu olkoon hän, joka sinut silloin sokaisi! Kadotuksen hinnalla olisit sinä voinut ostaa yhden hetken hänen rakkauttaan, etkä sinä sitä tehnyt! Hän levitti käsivartensa, joiden hipiä oli kuin silkkiä ja kukkasten tuoksua, etkä sinä antautunut hänen paljastetun povensa sanomattomalle lumoukselle. Sinä kuuntelit kateellista ääntä, joka sanoi sinulle: "Kieltäydy!" Hölmö, hölmö, surkea hölmö! Voi surun suuruutta! Voi katumuksen katkeruutta, voi epätoivon ylenpalttisuutta, kun ei voi viedä mukanaan helvettiin edes yhden ainoan unohtumattoman hetken muiston eikä huutaa Jumalalle: "Polta lihani, kuivaa kaikki suonteni veri, ruhjo luuni, et kuitenkaan voi ottaa minulta pois sitä muistoa, joka on henkeni hurmio ja virkistys iankaikkisesta iankaikkiseen! Thais kuolee! Naurettava jumala, jos sinä tietäisit kuinka vähän minä pelkään sinun helvettiäsi! Thais kuolee eikä hän ole koskaan oleva omani, ei koskaan, koskaan!"

Ja venhe vieri eteenpäin vuolaan virran mukana, mutta Paphnutius makasi päivät pitkään purren pohjalla toistaen itsekseen: Ei koskaan, koskaan, koskaan! Sitten ajatellessaan sitä, että Thais oli antautunut muille eikä hänelle ja että hänen rakkautensa laineet olivat vyöryneet yli maailman, ilman että hän kertaakaan oli saanut kostuttaa niillä huuliaan, hän hypähti pystyyn hurjana, tuskasta mielettömänä ulvoen. Hän raateli kynsillään rintaansa ja iski hampaansa oman käsivartensa lihaan. Ja hän toivoi:

– Jospa voisin tappaa kaikki ne, joita hän on rakastanut.

Näiden murhien ajatus täytti hänen mielensä ihanalla vimmalla. Hän kuvitteli, kuinka hän kuristaisi Nikiaan hitaasti, kyllältään nauttien, katsoen häntä koko ajan silmiin. Sitten hänen raivonsa äkkiä lauhtui. Hän itki ja nyyhkytti, hän tuli heikoksi ja hentomieliseksi. Outo hellyys valtasi hänen sielunsa. Hänen teki mieli heittäytyä lapsuutensa toverin kaulaan ja sanoa hänelle: "Nikias, minä rakastan sinua sen tähden, että sinä rakastit häntä. Puhu minulle hänestä! Kerro minulle, mitä hän sinulle sanoi." Ja niinkuin tulinen rauta raatelivat hänen sydäntään lakkaamatta nämä sanat: "Thais kuolee!"

Päivän valkeus, yön hopeiset varjot, tähdet, taivaat, huojuvain puiden latvat, petoeläimet, kotieläimet, tuskanankeat ihmissielut, ettekö kuule: "Thais kuolee!" Haihtukaa pois valot, tuulet ja tuoksut! Hävitkää olemattomiin maailman muodot ja ajatukset! "Thais kuolee!" Hän oli maailman kauneus ja kaikki, mikä häntä lähestyi, tuli kauniiksi hänen suloutensa heijastuksesta. Tuo vanhus ja nuo viisaat miehet, jotka Aleksandrian pidoissa istuivat hänen vierellään, miten he olivatkaan miellyttäviä ja miten heidän puheensa oli sopusointuista! Hilpeät kuvat leijailivat heidän huulillaan ja hekuma siivitti heidän ajatuksensa. Ja koska Thaiksen henki varjosti heidät, niin kaikki, mitä he sanoivat, oli pelkkää rakkautta, kauneutta ja totuutta. Huumaava jumalattomuus henkevöitti heidän puheitaan. Inhimillinen äly loisti heidän keveästä keskustelustaan. Voi, kaikki tämä on enää vain unelmaa! "Thais kuolee!" Oi kuinka mielelläni kuolisin hänen edestään! Mutta voitko sinä edes kuolla, sinä kuivettunut itiö, sinä katkeruudessa ja itkemättömissä kyynelissä kidutettu elämänalku? Kurja epäsikiö, luuletko saavasi kuoleman nautinnon, sinä, joka et tuntenut elämää? Jos Jumala on olemassa, niin tuomitkoon hän minut! Sitä toivon, sitä tahdon, sinä Jumala, jota minä vihaan, kuule minua! Syökse minut kadotukseen. Pakottaakseni sinut siihen syljen sinua vasten kasvoja. Minun täytyy saada iankaikkinen helvetti voidakseni purkaa sen iankaikkisen raivon, joka minut pakahduttaa.

* * * * *

Aamun koittaessa otti Albina vastaan Antinoen apotin luostarinsa kynnyksellä.

– Olet tervetullut rauhan majoihimme, kunnioitettava isä, sillä varmaankin tulet siunaamaan pyhimystä, jonka olet haltuumme uskonut. Sinä tiedät, että Jumala lempeydessään kutsuu hänet luokseen, ja kuinka et tietäisi tätä uutista, jonka enkelit ovat kuljettaneet erämaasta erämaahan. Se on totta: Thais on lähellä autuasta loppuaan. Hänen työnsä ovat täytetyt ja minä tahdon sinulle muutamin sanoin kertoa hänen olostaan meidän keskuudessamme. Kun hän lähdettyäsi oli suljettuna sinun leimallasi merkittyyn kammioon, lähetin hänelle ravinnon mukana samanlaisen huilun, jota hänen tapaistensa naisten on tapana soittaa juhlissa. Tein sen sentähden, ettei hän vajoaisi surumielisyyteen ja että hän ei näyttäisi vähemmän suloutta ja lahjakkuutta Jumalalle, kuin mitä hän oli näyttänyt ihmisille. Olin toiminut viisaasti. Thais julisti joka päivä huilullaan Herran kiitosta ja neitseet, joita tämän näkymättömän huilun äänet viehättivät, sanoivat: "Me kuulemme taivaallisten lehtojen satakielen, ristiinnaulitun Jesuksen joutsenenlaulun." Näin suoritti Thais sovitustyötään, kun kuudenkymmenen päivän perästä, ovi, jonka olit sinetillä sulkenut, avautui itsestään ja savisinetti murtui, ilman että mikään ihmiskäsi siihen koski. Tästä merkistä huomasin minä, että koetus, jonka olit määrännyt hänelle, oli lopussa ja että Jumala antoi anteeksi huilunsoittajattaren synnit. Siitä alkaen otti hän osaa tyttärieni elämään työskennellen ja rukoillen samoin kuin hekin. Hän tuki heitä käytöksensä ja puheensa nöyryydellä ja seisoi heidän keskellään niinkuin puhtauden patsas. Välistä oli hän surullinen; mutta nämä pilvet menivät ohitse. Kun näin, että hän oli kiintynyt Jumalaan uskon, toivon ja rakkauden siteillä, en peljännyt käyttää hänen taitoaan ja kauneuttaan sisarien mielten ylennykseksi. Pyysin häntä tulkitsemaan meille Raamatun mukaan voimakkaiden naisten ja viisaiden neitseitten tekoja. Hän esitti meille Estheriä, Deboraa, Judithia, Mariaa, Lazaruksen sisarta, ja Mariaa, Jesuksen äitiä. Minä tiedän kunnioitettava isä, että sinun ankarat mielipiteesi eivät hyväksy noita näytelmiä. Mutta olisit itse ollut liikutettu, jos olisit nähnyt hänet noissa hurskaissa kohtauksissa vuodattavan todellisia kyyneleitä ja ojentavan kätensä taivasta kohden kuin palmun oksat. Jo kauan aikaa olen johtanut naisia ja tapani on olla vastustamatta heidän luonnettaan. Kaikki jyvät eivät anna samanlaisia kukkia. Kaikki sielut eivät pyhity samaa tietä. Täytyy vielä ottaa huomioon, että Thais antautuu Jumalalle vielä ollessaan kaunis, ja että sellainen uhraus, ellei se olekaan ainoa laatuaan, on ainakin hyvin harvinainen… Tämä kauneus, hänen luonnollinen vaatetuksensa, ei ole häneltä kadonnut, vaikka hän jo on maannut kolme kuukautta kuumeessa, johon hän nyt kuolee. Kun hän sairautensa aikana on alati pyytänyt saada nähdä taivasta, annan viedä hänet joka aamu pihalle kaivon viereen, vanhan viikunapuun alle, jonka varjossa tämän luostarin abbedissain on tapana pitää kokouksiaan. Sinä tapaat hänet siellä, kunnioitettava isä, mutta riennä, sillä Jumala kutsuu häntä ja vielä tänään peittää käärinliina nämä kasvot, jotka Jumala loi maailman pahennukseksi ja parannukseksi.

Paphnutius seurasi Albinaa aamu-auringon valaisemalle pihalle. Tiilikatoilla istuivat kyyhkyset niinkuin helmirivit. Vuoteellaan viikunapuun alla Thais lepäsi aivan valkeana, kädet ristissä. Hänen vieressään seisoi hunnutettuja naisia, jotka lukivat ääneen kuolinrukouksia.

– Ole minulle armollinen, minun Jumalani, sinun suuren hyvyytesi tähden, pyyhi pois minun vääryyteni sinun suuren laupeutesi tähden!

Paphnutius huudahti:

– Thais!

Hän aukaisi silmäluomensa kääntäen ääntä kohden valkeat silmäteränsä.

Albina antoi merkin hunnutetuille naisille vetäytyä jonkun askeleen taaksepäin.

– Thais! toisti munkki.

Hän nosti päätään, heikko henkäys huohotti hänen kelmeiltä huuliltaan:

– Sinäkö se olet, isäni? Muistatko vielä lähdevettä ja taateleita, joita yhdessä poimimme? Sinä päivänä, isäni, heräsin rakkauteen… elämään…

Hän vaikeni antaen päänsä taas vaipua.

Kuolema teki hänessä työtään ja kalmanhiki helmeili hänen otsallaan. Keskeyttäen juhlallisen hiljaisuuden kyyhkykin päästi valittavan äänen. Sitten munkin nyyhkytykset sekautuivat neitseitten virteen.

– Pese minut saastastani ja puhdista minut synneistäni. Sillä minä tunnen minun vääryyteni ja minun rikokseni kauhistavat minua.

Äkkiä Thais nousi pystyyn vuoteellaan. Hänen violetti-silmänsä avautuivat ammolleen ja katse, kädet suunnattuina kaukaisia kukkuloita kohden, hän sanoi selkeällä, heleällä äänellä:

– Tuolla ovat ikuisen aamun ruusut!

Hänen silmänsä loistivat ja keveä puna helotti hänen ohimoillaan. Hän oli suloisempi ja kauniimpi kuin milloinkaan. Paphnutius, joka oli vaipunut polvilleen, sulki hänet mustiin käsivarsiinsa.

– Älä kuole, huusi hän vieraalla äänellä, jota hän ei itsekään tuntenut. Minä rakastan sinua, älä kuole! Kuule Thaikseni! Olen pettänyt sinut, olin ainoastaan kurja mielipuoli. Jumala, taivas, kaikki se ei ole mitään. Ei ole muuta todellista kuin maanpäällinen elämä ja elävien olentojen rakkaus. Minä rakastan sinua, älä kuole, se olisi mahdotonta, olet liian kallisarvoinen. Tule, tule minun kanssani! Paetkaamme! Kannan sinut kauas, kauas käsivarsillani. Tule, rakastakaamme toisiamme. Kuule toki minua, minun oma armaani ja sano: "Minä elän, minä tahdon elää." Thais, Thais, nouse!

Hän ei kuullut enää mitään. Hänen silmänsä uivat jo äärettömyyksien hämärissä.

Hän kuiskasi:

– Taivas avautuu. Minä näen enkelit, profeetat ja pyhät. Hyvä Theodorus on heidän joukossaan, kädet täynnä kukkia; hän hymyilee minulle ja kutsuu luokseen… Kaikki serafit tulevat, ne lähestyvät… miten ne ovat kauniit… Minä näen Jumalan.

Hän henkäisi ilonhuokauksen ja hänen päänsä putosi hervottomana päänalaiselle. Thais oli kuollut. Paphnutius puristi häntä epätoivoisessa syleilyssä, himoiten, raivoten ja rakastaen.

Albina huusi:

– Pois siitä, kirottu!

Ja hän laski lempeästi sormensa kuolleen silmäluomille.

Paphnutius peräytyi horjuen, silmät lieskana päässä ja tuntien maan avautuvan jalkojensa alla.

Neitseet virittivät Zacharian virren:

– Kiitetty olkoon Herra, Israelin Jumala.

Äkkiä laulu takertui heidän kurkkuunsa. He olivat nähneet munkin kasvot ja pakenivat kauhun valtaamina parkuen:

– Vampyyri, vampyyri!

Hän oli tullut niin iljettäväksi, että viedessään kätensä kasvoilleen hän tunsi oman rumuutensa.