Mies alkoi kadehtia hiirakkoa, ettei se ymmärrä kohtaloansa, eikä ihmisten pahuutta moittia, – ei hän ainakaan uskonut sen ymmärtävän.
VI
Keväämpänä ehtivät Nurkanperäiset niille tienoille, jossa rautatietä rakennettiin. Matti kuulusteli ja sai työtä. Möi hevosensa kahdeksalla markalla nuijatorille, sillä sen voimat eivät enää riittäneet hiekan-ajoon. Perheellensä hän hyyräsi asunnoksi erään talon ränstyneen pihatuvan.
Elämäntoivo oikein hihkasi Matin rinnassa ja innolla ryhtyi hän työhön.
Jotakuinkin tultiin ensi kuukausi toimeen talven mittaan kertyneillä varoilla. Se oli ilonpäivä, oikein elämän pääsiäinen perheelle, kun
Matti sai ensi kerran palkkansa.
"Loppui se kitu meiltäkin", sanoi hän laskiessa rahojaan, joita oli 42 markkaa. Semmoista rahasummaa ei hänellä ollut kädessä ollut häittensä jälkeen.
"Kyllä meidän täytyy nyt laittaa vaateita lapsillekin, kun on millä ostaa. On niin surkeata nähdä heitä tuommoisissa repaleissa", tuumaili Sanna.
"Saanko minäkin, äiti, sellaisen mekon, kuin Värttinästä on Hemmulle laitettu?" kyseli Tuppu. Hemmu oli Värttinässä paimenena ja oli sieltä saanut uuden nutun.
"Ja saanko minä äiti karttuunihameen?" tutkaili hyväillen Liinu.
"Saatte, jos isä antaa rahaa", sanoi äiti. Isä lupasi rahaa ja lapsilla oli yleinen riemu.
Hyyry maksettiin isännälle, kauppapuodissa käytiin yhdessä ostoksilla. Kahvia vehnäsen kanssa juotiin, keitettiin puuroa riisiryyneistä ja syötiin.
Päivän kuluessa ei juuri paljon mistään muusta puhuttu kuin viime talvisesta kurjuudesta ja nykyisestä onnesta.
"Kun nyt tällaista ansiota riittäisi, niin olisin maar minä se mies, joka jouluun kokoaisin tuvan hinnan", sanoi Matti, kun ryynipuuroa poskeensa pisteli. Sanna otti puheeseen kiini, ruvettiin tekemään laskua ja tultiin siihen iloiseen päätökseen että varmaan on joulunaikana jonkunlainen mökin hinta säästössä.
Matti päätteli että sinne omalle paikalle hän menee tuvan ostamaan perheellensä, kun ikään vain niin paljon rahaa saa. Vakuutti itse pysyvänsä rautatien työssä niin kauan kun sitä vain riittää.
Yhteisesti kuvittelivat, että kyllä tässä jaksaa panna kokoon tuonnempana kokolailla … mutta nyt ei vielä kovin paljoa. Täytyyhän saada hetkisen elää vähän vapaammin, kun oli niin kauan saatu kärsiä puutetta.
Kiitollisuuden kyyneleet nousivat Sannan silmiin, kun puhuttiin näistä asioista. Jumalalta hän koetti hartaasti anteeksi anoa entisiä rikoksiansa, kun oli pahoina aikoina joskus tyytymätön ollut kohtaloonsa ja Jumalaakin vastaan nurissut. Hän oli tuntevinaan mielessään rauhoittavaa lepoa siitä että Jumala oli antanut anteeksi.
Toisinaan, kun mieli oli kiitollisena ja sen johdosta viime talviset ajat elävästi muistissa elpyivät, ilmestyi sydämeen rasittava aavistus ja pelko, että jos vieläkin täytyisi ruveta sellaista kurjuutta näkemään. Silloin hän koetti rauhoittavaa tunnetta kaikin voimin epäilyksen sijaan johtaa ja sitä kukistaa. Mutta rauha tuntui ivaillen tukkeutuvan ulos jokaisesta hikireijästäkin ja jonkunlaisena savuntapaisena aineksena haihtuvan käsistä tuntemattomaan avaruuteen.
"Mutta eihän sallimus voi olla niin ankara!" hän ajatteli ja toisinaan tuskallisella äänellä virkkoi. "Kasvavathan lapsetkin isommiksi aina, että rupeavat kelpaamaan ihmisille ja sittenhän sitä menotkin vähenevät."
Toivo päästä joskus vapaaksi lasten elättämisestä, se aina paraastaan rauhoitti. Se oli varmaan tiedossa joskus tulevaisuudessa tapahtuvana. Kun vielä keitti pienen pannullisen kahvia ja särpi, niin se vaivutti jonkunlaisen rauhallisen levon helmoissa tuudittelemaan.
Kun kesä kului pitemmälle, ikävyyden kohtaukset harvenivat. Säästöjä tosin ei karttunut, sillä kuukausipalkat kuluivat aina jokseenkin tarkoin loppuun siksi kunnes uutta rahaa saatiin. Mutta se ei erityisesti huolettanut. He olivat päättäneet jäädä kaikin tänne koko vuodeksi ja ruveta tuonnempana vasta säästämään tuvan hintaa. Köyhyyttä olivat he niin kauan kärsineet, etteivät saattaneet, eivätkä halunneet kieltää itseltänsä iloa nauttia elämästä nyt kun siihen oli tilaisuutta.
VII
Hiekkajunan veturi vihelsi, ilmoittaen tuloansa asemalle. Työmiehet, jotka aikoivat junasta jäädä, varustivat ruokalaukut käsiinsä ollaksensa valmiit hyppäämään, sillä junaa ei ollut tapana seisauttaa työmiesten pois menoa varten, ainoastaan vauhtia hiukan hiljentää.
Juna jarrutti aseman kohdalla. Veturi hirnui lyhyeen ja tiheään, ikään kuin ori, jolla on vimmattu halu eteenpäin.
Ruokasäkit lentelivät vuorottain ja joukottain maahan. Jännitys salpasi miesten keskustelun, kun asettuivat kukin vaununreunalle alas hyppäämistä varten.
"Piii pii piii…" kiirehti veturi. Miehillä ei ollut aikaa valikoimaan paikkaa.
"Hop! Hoi, tulkaa pois!" Miehet alkoivat poukahdella alas ja huutelivat toisille, jotka vielä kuhnailivat.
"Pii…" vihelsi veturi ja alkoi jouduttaa kulkuansa.
Oli jo hiukan pimeä. Miehet etsiskelivät kokkapuheita laskien ruoka-pussejaan ja muutamat jalkaansa ontuen kiroilivat sitä helvetin kiirettä, kun eivät jouda junaa senvertaa seisauttamaan, että siitä jäseniänsä loukkaamatta voisi alas astua.
"Jesus siunatkoon! kuinka siinä on käynyt?"
Huuto kuului hiukan etäämmältä ja oli niin hätäinen, että se sai kaikki miehet sinne päin juoksemaan.
"Mitä siellä on tapahtunut?" kyselivät jo matkanpäästä.
"Täällä on tapahtunut hirmuista! Nurkanperä on joutunut junan alle."
Ja vahvoihin työmiehiin vaikutti sanoma kuten sähkö, yhteen ääneen rupesivat siunailemaan niinkuin lapset. He kokoontuivat tiheään ryhmään Matin ympärille.
"Kuollut!.. Kuollutko on?"
Matti makasi hengetönnä. Toinen jalka oli mennyt poikki polvenalta niin, että ainoastaan jotkut sitkeät suonet sitä kiinni pitivät. Kasvot olivat pahasti ruhjottuneet ja verissä, samoin toinen käsi.
Miehet ensinnä seisoivat hämmästyksestä toimettomina ja henkeänsä pidättäen katselivat hirveätä näkyä.
"Mutta … Jumala armahda! onkohan se kuollut?" virkkoi joku vihdoin ja rupesi hiljaa Mattia liikuttamaan.
"Kuollut, kuollut!" huusivat useammat. "Meidän täytyy kiiruhtaa viemään häntä tuohon likimäiseen taloon", sanoi vihdoin joku. Puuhaan ryhdyttiin, hankittiin jonkunlainen lava, jonka päälle Matti varovaisesti nostettiin ja lähdettiin kantamaan.
Sannan pää oli koko päivän ollut kipeä. Iltahämärässä, kun Miinan sai nukkumaan ja toiset lapset vielä kylässä viilettivät, jäi itsekin vuoteensyrjälle hetkeksi lepäämään. Hän makasi kasvot seinään päin ja oli juuri päässyt hortoon, kun joku tuli tupaan.
"Joko Matti tuli?" kysyi Sanna kasvojaan kääntämättä.
"Ei se vielä… Minä täällä vain." Se oli outo, vieras miehen ääni, ja
Sanna nousi ylös.
"Ka, Mickelsoni. No mihinkä Matti on jäänyt?"
Mickelson rykäsi, avasi jo suunsa aikoen jotain sanoa. Mutta ei siitä sanoja tullutkaan, vaan rykäys vielä ja sitten astui hän vähän peremmäksi, katselemaan ikkunasta.
"Tuota … kyllä hän tulee heti."
Mutta Mickelsonin käytös näytti Sannasta niin omituiselta, ettei hän saanut oikein selvää mitä hänen piti siitä ajatteleman.
"Mutta missä hän viipyy, kun te jo olette täällä?"
Mickelson istui penkille, kynsäsi korvantaustaa ja näytti kokonaan neuvottomalta.
"Tuota … älä nyt kovin pelästy. Matti on vähän vahingoittunut, mutta ehkäpä se siitä paranee."
Mickelsonin ääni värähteli tätä sanoessaan.
Sanna rupesi kovin epätoivoisesti kohta huutamaan ja siunaamaan.
"No missä hän on nyt? Millä tavalla vahingoittunut?"
Mickelson arveli, että hänen pitäisi jollain tavalla saada lohdutetuksi vaimoa, mutta ei hän keksinyt mielessään mitään sopivaa. Jotain kuitenkin täytyi sanoa.
"Älkää nyt kovin surko, kyllähän Jumala pitää huolen teistä."
"Eihän vain ole kuollut? Kuollutko hän on?"
"Eei, mitäs te nyt niin, ei hän kuollut ole, mutta … kyllähän Jumala teistä huolen pitää."
Mickelson sekautui, kun näki kuinka kovaan tuskaan vaimo joutui. Hän harmistui enemmän kuin luuli, että hän oli taitamattomasti puhunut, niin että vaimo saattoi kohta ruveta aavistamaan asian oikeata laitaa. Siitä johtui, että hän rupesi lohduttelemaan Jumalan huolenpidolla, vaikka ei hän ollut tottunut siihen luottamaan omassa jätkä-elämässään. Nyt tunsi itsekin saavansa jotain vakuutusta tekevänsä aivan oikein, kun kertoi hätäilevälle vaimolle: "Kyllähän Jumala teistä huolen pitää." Hän kertoi sitä useammankin kerran ja tunsi vaistomaisesti itsessään, että se oli ainoa keino, jolla tässä pätevästi saattoi lohduttaa epätoivoista vaimoa.
"Mutta missä Matti on, Mickelsoni? Voi, voi, te ette uskalla sanoa! Hän on kuollut ihan varmaan… Herra laupias Jumala!.."
"Älkäähän nyt sentään niin kovasti huolestuko. Lähtekää mukaani, hän on siellä talossa rautatieaseman lähellä."
"Ja missä nuo lapsetkin, kun Miina yksin jää…"
Pihalta alkoi kuulua lasten hätäisiä voivotuksia ja itkua. Samassa ne jo saapuivat tupaan, Aukusti eellimäisenä.
"Äiti, äiti, kun isä on mennyt masiinin alle!"
"Voo-o-i!"
Äidin kädet lensivät ensinnä ylös, vartalo taipui taaksepäin ja siitä äkkiä, ikään kuin suonenvedon tapaamana eteenpäin kyyryyn ja kädet rupesivat taidottomasti syleilemään jalkoja. Jäsenten toimintaa ohjasi ja koko ruumista pudistutti ikään kuin sähkövirta, jonka aikana ei tahdolla ollut mitään valtaa. Äärettömän tuskan pusertamina ne tuntuivat nuo huudahdukset ja siunaamiset tulevan, joiden selvään ääntämiseen kieli ei ollut enää taipuvainen. Lasten itku herkesi ja hämmästyneinä jäivät he suu auki katselemaan äidin ruumiin koneellista väännehtimistä. Mickelsonin silmiin vääntyivät kyyneleet ja hän tunsi itsensä kovin vähäpätöisen heikoksi antamaan ja löytämään vähäistäkään lohdutusta tuollaiseen tuskaan.
"Älkäähän nyt Jumalan nimessä noin…"
Mickelson astui Sannan tykö ja tarttui tämän käsivarteen.
"Voi lapseni, raukkani! Herra!.."
Sannan kieli alkoi jo paremmin taipua lausumaan selvemmin tuskallisia ajatuksiaan. Hän alkoi rientää ulos ja lapset perässä.
"Pysykää kotona te Miinan kanssa, älkää tulko!" Tämä osoitti että tuskan ensimäinen vaikutus oli ohi mennyt, koska järki jo kykeni ohjaamaan. Käsillänsä hän vielä, matkan päässä, asemaa kohden juostessaan, huitoi lapsia kohden, vaikka se pimeän tähden ei enää mitenkään olisi voinut näkyä.
"Pysykää lapset kotona, kyllä äitinne pian tulee", varoitti Mickelson lapsille, lähtiessään astumaan Sannan perään.
Asemalaiturilla makasi Matti vuoteella ja iso joukko uteliaita ja surkuttelevia ihmisiä hyöri ympärillä.
Ei hän ollutkaan kuollut, sillä talossa, johon hän onnettomuuspaikalta vietiin, saatiin hänet tainnuksistaan heräämään. Likellä asuvalle työ-insinörille toimitettiin heti asiasta tieto ja hän ryhtyi toimiin, että takaisin palaavalla junalla saataisiin teloittunut lähetetyksi sairaalaan. Mickelson ja eräs toinen työmies tarjoutuivat hyväntahtoisesti saattamaan Mattia, koska Sannan pääsy lasten tähden niin pitkään matkaan ei ollut helppoa.
Odotettiin junaa. Sanna oli noutanut lapsetkin sanomaan isälle jäähyväisiä, – kenties viimeisen kerran. —
Heikko oli Matti. Niin heikko, ettei hän voinut jäsentäkään liikuttaa eikä yhtään sanaa ääneen lausua, ainoastaan hiljaa sipistä. Kipeä valitus sai toisinaan rinnasta äänen lähtemään.
Vaimoväestä ei Sanna ollut yksin, joka itki. Muut itkivät liikutettuna Sannan tuskasta ja siitä surullisesta näystä, jonka yleensä tuon turvattoman perhekunnan asema tuossa sairas-vuoteen ympärillä aiheutti.
Veturi vihelsi, juna saapui lähemmäksi, merkki annettiin ja se seisahtui. Matti kuuli ja ymmärsi, että nyt hänen tulee lähteä. Sanna alkoi lausua hyvästiä, mutta itkuksi se vain muodostui … sanoja ei siitä syntynyt. Matin huulien hän näki liikkuvan ja kumarsi päänsä kuulemaan mitä hän sanoisi.
"Ei … me … saaneetkaan … enää … tupaa…"
Sannan hytkytys kasvoi.
"… mutta … kyllä … Jumala teistä … murheen … pitää. Hyvästi".
"Sen vuode täytyy nyt nostaa vaunuun", tuli junanjohtaja sanomaan.
Lapset vei Sanna vielä hyväilemään isää. Matin kasvot värähtelivät ja sisästä taas lähti kimeä pitkäveteinen valitusääni.
Miehiä tarttui vuoteeseen ja nostivat sen vaunuun.
"Älkää nyt kovin surko, kyllä hän siitä voi parantua. Mutta kun täräys oli niin kova, niin kyllä se miehen heikoksi panee", sanoi Mickelson Sannalle, vaunuun mennessään.
Juna kiiti pois. Ihmiset alkoivat liikkua kotiinsa.
"Surkea tapaus", sanoivat he toisilleen, "jos tuosta paraneekin, niin ei hänestä muuta tule kuin kotikuntansa ruotivaivainen."
Sanna oli vaipunut maahan ja vaimoja kokoutui ympärille. Miina itki parahdellen.
"Ettehän purista sitä lasta liiaksi kun noin parahtelee", sanoi joku. Toinen ryhtyi hellittämään Sannan kättä lapsen ympäriltä. Äiti nousi itse ylös lapsen kanssa ja tuli enemmän tajullensa, kun häntä huomautettiin, sekä rupesi hyväilemään Miinaa. Akat osoittivat myötätuntoisuuttaan pitemmällekin, joku tarjoutui kantamaan Miinaa, kun äiti niin heikolta näytti, toinen tahtoi taluttaa Tuppua ja yleensä puhuivat he Sannalle osanotolla ja lohduttaen.
Sanna tunsi tämän johdosta hiukan helpottavan. Mutta kerjäläiselämä ja sen tuskallisimmat varjopuolet tunkeutuivat mieleen vastustamattomalla voimalla.
VIII
Sanna astui insinörin kamariin. Häntä pelotti, henkeä salpasi, kun toivo ja pelko sydämessä taistelivat.
"Vai niin." Insinöri kääntyi kirjoituspöytänsä luota Sannan puoleen:
"Mitä teillä nyt olisi sanottavaa?" Insinöri katseli ystävällisesti
Sannaa, nojasi toista kyynärpäätään pöydänreunaan ja hiveli käsiään.
Sanna notkisti polviaan, kun insinörille puhumaan rupesi.
"Se minun mieheni … kun sen niin huonosti kävi."
"Ahaa, te olette tuon miehen vaimo, joka joutui santajunan alle. Se oli ikävä tapaus, hyvin ikävä. Mutta mitä teillä oli aikomus tästä minulle puhua?"
Insinörin hyväntahtoisuus rohkaisi pelkäävää vaimoa niin paljon, että hän osasi ruveta selvittämään.
"Niin … minä tulin puhumaan herra Insinörille, kun miehet sanoivat, että valtio antaa aina palkintoa, kun valtion työssä vahinkoa tapahtuu. Niin minä ajattelin tulla kysymään herra Insinöriltä että saako sitä. Me olemme niin kovin köyhässä tilassa, kun on viisi lasta, eikä kotoakaan…"
"Hjaa. Kyllä se oli ikävä vahinko. Mutta ei valtio maksa siitä mitään korvausta, koska se ei tapahtunut työssä. Ainoastaan työssä tapahtuneista onnettomuuksista maksaa valtio. Mutta katsokaas, tämä oli vain rautatieonnettomuus."
"Eikö siitä annettaisi edes vähän?"
"Ei. Nähkääs, ei valtio voi vastata siitä, jos joku huolettomuudessaan itsensä junan-alle heittää."
"Mutta ei Matti huolettomuudessaan… Toiset miehet sanoivat, että jos juna olisi seisahtunut, niin että siitä olisi ehtinyt maahan päästä, niin ei Matti olisi joutunut junan alle."
"Kuulkaapa, se on koneenkuljettajan syy. Ja entäpä, jos eivät miehet vaatineetkaan seisauttamaan? Ne useinkin luottavat jalkajäntereittensä pontevuuteen ja hyppäämisen onnistumiseen."
"Kyllä ne olivat pyytäneet seisauttamaan, mutta…"
"Jaa, jaa, asia on kuitenkin se, että minä en voi tässä asiassa mitään sen suuntaista teidän hyväksenne tehdä. Vaan kuinka, rupeaako miehenne paranemaan?"
"Jumala sen tietää. Kuulutaan leikatun jalka reidestä ja toinen käsikin on poikki."
Insinöri katseli ajatuksissaan eteensä ja heilutti jalkaansa toisen polven päällä.
"Surkea tapaus, kyllä minä sen myönnän. Mutta niinkuin jo sanoin, valtio ei sitä varmaankan ota korvataksensa. Onko teillä muuta asiaa?"
"Eihän minulla muuta…"
Hyvästellen lähti hän pois, toiveiden turhiin rauettua.
Ei hän nyt itkenyt. Hänen tunteensa olivat kankeassa tilassa. Kyllä ihmiset olivat hänelle uskotelleet, että valtio on velvollinen korvaamaan vahingon, joka sen työssä tapahtuu. Mutta hän ei ollut sitä oikein uskonut. Sehän olisi ollut heille onni. Nyt oli hän kuullut insinöriltä, että syy onnettomuuteen oli siinä, ettei oltu tehty sopimusta junankuljettajain kanssa sen seisauttamisesta.
Niin, siinäpä se. Onnettomuudella on aina syynsä! —
Muutamia viikkoja viipyi Sanna lapsineen vielä näillä paikoin. Sai toisinaan tietoja Matistakin, mutta eivät ne lohdullisia olleet. "Jos paraneekin, niin kurja ruotivaivainen tulee", sanottiin. Ensin Sanna ihastui tuosta paranemisesta, mutta rupesi jälestäpäin ajattelemaan: "Kuolema taitaisi parempi olla."
Päivät pääksytysten hän itki, itki niin, että huonot silmät alkoivat käydä verisiksi ja pakottaa. Mutta kyyneleet loppuivat vihdoin ja hän tapasi toisinaan itsensä pitkät ajat yhteen kohti tuijottamassa, jolloin ajatukset aina ensin olivat liikkuneet kohtalon kovuutta tutkien, mutta sitten pysähtyneet. Kun havahtui, tuntui se raskaasta unesta heräämiseltä, jonka painavaa valtaa ei tuntenut voivansa itsestään poistaa. Tajun herätessä ei aina heti huomannut mikä asia oikeastaan mieltä painoi … lopulta sen jo tiesi ulkoapäinkin, kun ei ajatuksissa muuta yleensä liikkunutkaan, kuin kohtalo.
"Herra armahda! … kun vielä pitää kuudes tulla tähän kurjuuteen … ihmisten kirottavaksi!.." Se hänen tuskansa korkeimmilleen sai. Ei ollut edes yhtään sellaista ystävää, jolle sydämensä olisi avannut lohdutusta saadakseen. Matin teloittumisesta ja siitä seuraavasta koko perheen kurjuudesta hän kyllä saattoi puhua ja kohtaloansa valittaa. Mutta tämä tieto kukkuroitsi hänen mittansa ylitsevuotavaksi. Jos olisikin uskaltanut jollekin ihmiselle puhua… Mutta ihmiset eivät tässä enää voi lohduttaa… Ne vain hämmästyneinä rupeavat kurjuutta voivottelemaan ja takanapäin panettelemaan, niinkuin niiden tapa on, kun köyhille lapsia tulee.
Kun muisteli kuluneen kesän onnellista aikaa, niin se toi mieleen vain katkerampia aineksia ja rupesi näyttämään siltä, kuin tämä aika olisi ollut paratiisin elämää, jossa hänenkin kaltaisensa ihmisen on sallittu kerran käydä, tullakseen takaisin helvettiin piinattavaksi.
Kesän kuluessa olivat he Matin kanssa toisinaan lausuneet varmana toivona, ettei ainakaan likimmässä tulevaisuudessa enää tarvitsisi muiden ihmisten armoleipään turvautua.
Nyt tunsi Sanna sitä tarvitsevansa aina.
Hänelle tuli polttava ikävä kotikylään. Muisti kotipuolen väkeä, muisti miten ne armahtivat ja ruokaa antoivat silloin kun palo tapahtui. Kyllä muisto siitä karvasteli, kuinka kovin heitä siihen aikaan oli kohdeltu, kun matkaan lähtivät. Mutta ei se kyennyt kukistamaan toista. Hän uskoi, piti sen ihan varmana, että nyt, kun ei enään ollut Mattiakaan turvana, ne hartaalla osanottavaisuudella häntä kohtelisivat, nuo tutut oman kylän ihmiset, joiden parissa oli aina lapsuudestaan asti elänyt.
Hän sai jostain huonot vankkurit, asetti Tupun ja Miinan niihin, tarttui vetoaisaan ja rupesi vetämään kotipuoleen. Hemmu, Aukusti ja Liinu juoksivat edellä ja perässä, väliin auttoivat äitiä vetämisessä. Tiet olivat rapaiset, ilmat sateiset, kulku vaikea ja vankkurien veto hankalaa.
Kotikylään joukko kuitenkin vihdoin saapui ja Korvisen pihaan kulkunsa ohjasi.
"No kuinkas nyt", puhutteli emäntä painolla, "kun niin kovat kohtalot ovat kautta käyneet?"
Sanna ei voinut puhua vähään aikaan. Vihdoin kuin kieli tottelemaan rupesi, virkkoi:
"Tässähän sitä … täytyy mennä."
"Jopahan… Raskaasti se Jumalan kaikkivaltias käsi koettelee muutamia." Emäntä huokasi ja pyyhkäsi kyyneliä silmäkuopistaan.
"Vai on se tännekin jo ehtinyt tieto siitä", sanoi Sanna.
"On se. Mutta ei suinkaan Matti kuollut ole vielä?"
"Ei hän kuollut ole, mutta kovin kuuluu olevan huono."
"Sen toki tietääkin."
"Reidestä on jalka sahattu poikki."
"Hyvä Isä sentään!"
Oltiin vaiti. Emäntä katseli yhteen kohti, ja kuvitteli mielessään tapausta.
"Kas, kuinka tuo Miinakin on jo kasvanut", tuli emäntä vähän ajan päästä puhelemaan ja pisti sokeripalasen tälle käteen.
"Taati", käski äiti.
Miina nosti kättänsä.
"Hyvä lapsi Miina onkin."
Tuppu tepasteli ääressä sokeria mielitellen.
"Tuppu näkyy kanssa kasvaneen jo oikein aika mieheksi. Osaatko kättä paiskata?" Emäntä kohotti kättä. Tuppu ensinnä äimäili, mutta äidin kehoitettua meni ja läiskäytti. Emäntä kehui Tuppuakin hyvin opetetuksi ja haki hänellekin sokerimurusen.
"Kun tuo pienin edes sinulta kuolisi", sanoi taas emäntä vakavan näköisenä.
Sannan sydäntä viilsi kipeästi ja suusta pakkausi tulemaan tunnustus, että sydämen alla vielä yksi kasvaa. Mutta ei sitä tullut sanotuksi. Kyyneliä vain pyyhkäsi silmistään ja huokasi: "Niin", ja nieli alas karvaan palan.
"Minnekä te nyt täällä pääsisitte asumaan?" päivitteli emäntä.
"Ei tiedä … saaneeko missään."
"Kyllähän se on paha, kun noita lapsia on niin monta. Mutta saaneehan jossain. Olkaahan nyt tässä edes huomiseen saakka."
Se lohdutti Sannaa.