III
Joku oli kehoittanut Maitia pyytelemään talokkaita tuomaan hirsiä tuvan aineiksi. Hän ensinnä hyvinkin innostui tuumaan erittäinkin kun asiassa neuvoa kyseltyä, useimmat eivät sitä vastustaneet, vaan arvelivat: "Taitaisipa käydä päisin."
Mutta sitten kun aikoi tositoimeen ryhtyä, rupesivat muut mökkiläiset pelottelemaan. Arveltiin, että ei ne talokkaat niinkään hevin tule köyhäin talkoisiin, rikkaille kyllä vievät suuriakin hirsiä ystävyyden vuoksi. Mutta köyhä kun ei jaksa niin kestitä, eikä sen ystävyydestäkään kukaan välitä, niin tuskin tulevat ensinkään.
Mattia rupesi arveluttamaan.
"Jos olisit edes puolen manttaalin isäntä", sanoi kerrankin eräs mökkiläis-naapuri, "ja sinulla olisi sitten vielä joitain kunnan luottamusvirkoja, niin saisitpas tottavie vaikka kaksikerroksisen tuparadin värkit! Ei yksikään olisi tuomatta, jota pyytäisit. Mutta nyt se on toista, kun olet tuossa tilassa, kun tietävät että sinä tarvitsisit kipeästi, niin eivät vain monetkaan tuo. Eivät ne sinun ystävyydestäsi välitä."
Matti ymmärsi että se niin oli. Mutta kun toiset taas arvelivat, että olisi parhainta koettaa, "eivät nuo mitään vie jos eivät tuokaan", niin päätti yrittää. Alkoi kulkea talosta taloon omassa kylässä. Pyyteli, että edes jonkunlaisia säippänöitä tuotaisiin. "Täytyy tässä ruveta yrittämään, ei auta", hän saneli.
Muutamat toivat suoraan esiin esteitänsä: Oli ollut niin lyhyeltä ajokeliä, ei oltu vielä ehditty paljon mitään itsellekään ajaa; muitakin talkoisiin pyytäjiä oli jo kulkenut, niin että epäilivät josko niihin kaikkiin voi joulunalla ehtiäkään; muutamilla oli huono metsä ja täytyi itsekin hirsiä ostaa, kun rakennuspuita tarvitsi, kuten itse kertoivat. Jotkut vahvasti lupasivat "auttaa".
Kävi Matti Pekkolassakin. Ei uskaltanut menemättä olla, koska Pekkolainen oli rikas … ja saattaisi häntä joskus tarvita.
Hampaankolossa Matilla kyllä oli, mutta sen täytyi siellä pysyä, ainakin toistaiseksi.
Lupasi Pekkolainen tuoda.
"Huono jo olikin se sun tupasi", sanoi sitten vielä, lämmitellessään takkapaisteella selkäänsä ja hymyillen, niinkuin Mattia kiusatakseen.
"Huonohan se oli", myönsi Matti, "mutta olisihan siinä vielä mennyt".
"Parempi on kun saat uuden", jatkoi Pekkolainen ja keikisteli, saadakseen kasvamisen alussa olevaa vatsaansa pulleammalta näyttämään.
"Niin … jos saan."
"Kun puut saat, niin ei siinä sitten enää muuta tarvita kuin miestä kirvesvarteen."
"Hm. Eikö isännällä nyt olisi mitään työtä antaa?"
Matti tahtoi pistää nauloja isännän tekemiin reikiin.
"Ei meillä nyt", Pekkolainen päätä ravistaen sanoi ja muuttui totisemmaksi, "ei nyt tarvita. Maanviljelijä on, kuule Matti, nykyään köyhemmäs tilas kuin itselliset. Ei kannata teettää mitään, kun ei ole mistään tuloja." Pekkolainen näytteli surkeata naamaa. Mutta Matti, ikään kuin ei olisi toisen puhetta uskonut, sanoi:
"Mutta milläs tavalla köyhät itselliset nyt niin kovin hyvin voivat, kun ei saa työtä?"
"Kyllä tekevällä aina työtä on ja puhtaan palkan saa kouraansa."
"Mutta kun ei kukaan anna niitä töitänsä tehtäväksi! Kun ette tekään anna, niin kuka sitä sitten meidän kylässäkin antaa?"
"Mene muualle, jos et omassa kylässä saa."
"Entä jos ei niissäkään anneta; ja muuten, niin työväkeä on kyllä niissäkin joutilaina."
"Joutilaina", matki Pekkolainen, "ovat vain niin komeiksi paisuneet tähän aikaan, etteivät viitsi tehdä kohtuus palkoilla".
"No antakaa vain halkojen hakkuuta, niin hakkaan teille kyllä kuudenkymmenen pennin palkasta sylen!"
"Ei meidän nyt tarvita halkoja."
"Jotain muuta sitten."
"Kuulithan sinä jo kun minä sanoin, ettei minulla nyt ole mitään työtä."
"Mitä varten haukutte sitten alinomaa, että itselliset ovat laiskoja, kun ette anna työtä?"
"Minunko sitä nyt yksin pitäisi antaa, kyllä niitä on muitakin."
"Niillä on kaikilla tekijöitä."
"Älä nyt kovin."
"No kun te tahdotte ikisoki vääntää, että työtä on kyllä, eikä sitä ole, ja puhutte sellaisia pirullisia, että itselliset nyt voivat paremmin kuin talolliset … kehtaatte tuollaisia puhua, niin rikas kuin olettekin. Ei se ole muuta kuin hävytöntä pilan tekoa."
Matti lähti.
"Kakaroista olet sinäkin ainakin rikkaampi kuin minä, he he hä hää…!" ilkkui Pekkolainen Matin perään. Se nosti Matin kiukkua. Sakea veri oli ruvennut aaltoilemaan. Porstuanovella hän kirosi, löi jalkaa lattiaan ja palasi pari askelta takaperin, aikoen mennä Pekkolaisen niskaan ja tappaa paikalle … muutaman nylkyrin, irvihampaan, köyhäin koiran! Mutta hän palasi takaisin, kun muisti kuinka suuri ja väkevä Pekkolainen oikeastaan on. Matkallaan ei saattanut luonnoltaan enää minnekään poiketa asialleen, vaan meni, hammasta purren, suoraapäätä kotiin.
* * * * *
Talkoot olivat olleet. Hirsiläjänsä vieressä seisoi ja katseli Nurkanperän Matti.
"Yksi, kaksi, kolme…" Matti luki viiteentoista saakka, sitten ne loppuivat. Käsi kävi korvalliselle. Vähän näkyivät välittäneen köyhän tarpeesta. "Kun tiettiin ettei täällä suuria suuhun tule, niin ei tultu. Karpiseen vain mentiin päätänsä täyttämään."
"Eipä tullut paljoa puuvärkkiä", virkkoi muuan mökin mies, joka tuli Matin luo.
"Ei niitä paljoa."
"Karpisessa tietysti ovat kaikki niin tarkoin. Huonosti sattui kun sen kanssa samalle päivälle."
"Huonostipa kyllä, jos eivät jälestäpäin tuone."
"Ei ne välitä köyhäin talkoista. Hyvin harvat menevät niihin auttamisen tarkoituksessa, pääasiallisesti vain suolensa tähden."
Mattikin hymähti.
"Lienevät nyt saaneet kyliänsä Karpisessa", hän sanoi.
"Sen tietääkin. Lautamies on aina ollut hurja kestiä pitämään muutenkin ja on sellainen pilapuheinen, niin senkin vuoksi sinne menevät."
"Hm … ei tässä ole köyhällä sellaisia avuja", huokasi Matti. "Mutta sitä minä kummastelen, että Pekkolainen pani renkinsä tuomaan, vaikka minä hänen kanssansa riitelin."
"Noo, se nyt oli luultavasti joku sellainen päähänpistos … arveli ehkä että muutkin tuovat."
Kumpainenkin lähti kotiinsa. Matti rupesi uskomaan kävellessään, että kyllä kait ne vasta tuovat ja siitä mieli vähän ilahtui. Mutta sitten muisti että viina oli jo melkein loppunut. Se oli harmillista, kun velaksi oli ottanut tuopin hinnan ja vielä vähän kahviinkin.
Hän meni toisinaan ääneensä puhuen, toisinaan ajatellen ja väliin ajatukset kääntyivät harkitsemaan: tulleeko koko puuhasta mitään? Uskoi hän siitä lopulta tulevan, koska taas ääneen virkkoi:
"Mutta on siinä nyt jo alku. Eivät ne hääviä ole, vaan jos kaikki, joita pyytänyt olen, tuonkin verran tuovat, niin saa siitä jo kehää."
IV
Vähiin supistui kyläläisten hirsien veto Matille. Kun aikansa viivyttelivät ja "ehtiihän tuonne vastakin" hokivat, niin rupesivat vihdoin ajattelemaan: "Vähänpä näkyvät muutkin vieneen, ei ne siitä paljoa lisäänny jos vienkin, kun ei muutenkaan tuon enempää näy tulevan." Lopuksi, kun vielä tyyneemmin ehtivät parempia liikutuksiansa kuolettaa, päättivät kukin itsessään: olkoon sinään. Kukapa niitä kaikkia kerjäläisiä voi täyttää!
Tällä tavalla rauhoitettiin omattunnot.
Nurkanperäisten elämä kävi yhä tukalammaksi, kun ei näyttänyt tuvan puuhastakaan mitään tulevan ja leipä oli lasten hankittava kerjäämällä.
Koetti Matti jo kunnan yhteistäkin apua saada. Puhui asiansa esimiehelle ja pyysi tämän kuntakokouksessa esittämään, että hänelle annettaisiin palovahingon korvausta. Esitys tehtiinkin, mutta ukot arvelivat, että olisi voinut vakuuttaa. Muutamat tosin puolustivat, mutta eivät saaneet ääntänsä kuuluviin. Törkeätäkin leikkiä laskettiin, ja Mattia kiusattiin, ikään kuin tällä olisi ollut hyvinkin leikkinen asia. Jotka vakavammasti puhuivat, sanoivat: "Mahdat mennä vaivais-apua pyytämään hoitokunnalta." Toiset käskivät lähteä pitäjälle apua kerjäämään, niin jokainen vähän liiostaa.
Näillä neuvoilla varustettuna sai Matti lähteä kuntakokouksesta.
Isännät arvelivat tehneensä Mattia kohtaan varsin jalomielisesti ja uskoivat että hän meni hyvinkin rauhoitettuna.
Mutta mikä lieneekään vaikuttanut, Matilla ei ollut kokouksesta tullessa niin iloinen mieli kuin otaksuttiin.
Yksin hän käveli … ei tahtonut muiden seuraa.
"Kolmenkymmenen päällä ja nyt jo vaivaisapua nauttimaan ja – kerjuulle…"
Se oli ajatus, joka koski niin kipeästi, että muodostui ääneensä lausutuiksi sanoiksi.
Sanna oli odottanut varmalla toivolla, että kunta ei hylkäisi avun pyyntöä, vaan antaisi niin paljon, että saataisiin ruveta uutta tupaa rakentamaan. Mutta kun Matti tuli ja sanoi kerjuulle käsketyn, niin Sannan kiukku kuohahti ja hän huudahti:
"Eivätkö he sitä tietäneet, että sinne osataan ilman heidän käskemättäänkin!" Äänenväreet ilmaisivat sanomatonta katkeruutta.
"Eivätpä näkyneet tietävän. Vaivaismakasiinille kanssa käskivät mennä."
Sannasta tuntui jo paremmalta:
"Paljonko luvattiin sieltä?" hän kysyi.
"Ei luvattu mitään, käskettiin vain mennä sinne."
Vähän päästä muuttui Sannan kiukku epätoivoiseksi valitukseksi. Olihan hän niin varmana pitänyt, että kunnalta saa paloapua. Siitä oli jo iloinnut edeltäkäsin ja nuhdellut itseänsä, että ennen oli niin syvän murheen alaiseksi antaunut, kun asuttiin hyväin ihmisten keskellä. Maksettiinhan palorahaa rikkaillekin, niin tietysti köyhille myös. Ei tullut akkaparka ajatelleeksi, kun tuota toivoansa kasvatteli, että edeltäpäin vakuuttaminen niin välttämätöntä olisi ollut. Turvausi pääasiallisesti siihen, että armeliaiden ihmisten sydämet taipuvat apua antamaan tuvan ostoa varten, kun kuulevat kuinka kovaa heillä on elämä. Nyt sai hän havaita, ettei armeliaiden ihmisten sydämet heltyneetkään, kun ei tupa ollut vakuutettu. Hän alkoi purkaa kiukkuansa kunnallishallituksen pylväitä vastaan, sillä ei hän muuta ymmärtänyt kuin sen, että kieltämiseen ei ollut muuta syytä kuin hyvän tahdon puute.
Samana päivänä tuli Sannalle ja Tiinalle riita. Kyllähän sitä oli sananharkkaa jo ennenkin ollut, mutta niin isoksi ei se vielä tätä ennen ollut paisunut, että Tiina olisi katsonut soveliaaksi isäntävaltaansa näyttää.
Matti ei ollut kotona, kun se tapahtui.
Lasten mellastamista oli Tiina ensin ruvennut moittimaan ja sanonut Sannalle:
"Antaisit noille, sen värkeille edes selkään! … ovat kuin päättömät lampaat."
Sannan kävi aatamille. Ei olisi jaksanut kärsiä muistutettavan, kun muutenkin puutteet päivä päivältä kovemmiksi kävivät ja vatsassa miltei alinomainen nälkä kurrasi.
Vimmatusti hän sieppasi puuloukosta kepin ja alkoi silla hutkia poikia.
"Senkin riivatut!"
Pojat kiljuivat kuin hengen hädässä ja kovasti se koskikin. Pihalle yrittivät, mutta äiti oli ovessa edessä.
Tiinan täytyi sekautua asiaan.
"Johan sinä nyt hulluna olet… Vaivaiseksihan ne tuolla tavalla piekset… Äläs sinä riivattu … anna tänne se puu!" Tiina tavotteli puuta, jolla Sanna poikia kuritti. Rähinä oli kova, oikein ankara. Melkein jo näytti siltä, että Tiina ja Sanna siinä oikeastaan tappelivatkin, mutta vihdoin sai Tiina puun ja heitti loukkoon.
"Muutama hullu … lyöt vaivaiseksi mukulat. Ei se ole mitään kristillistä kurittamista tuollainen, aatamia vain kasvattaa … kun vihoissaan lyö mielipuolen tavalla", torui Tiina henkäyksissään.
"Kun tekin aina motkotatte, että kun ei noita kuriteta."
"Koska minä sitä nyt niin kovin olen motkottanut?" kysyi Tiina. "Kyllä lapsia kurittaa saakin ja näitä sun omiasi kaiketikin, mutta sinä et vain hoksaa kohtuutta, lyöt kuin hevosta. Kurittaisit joskus oikealla tavalla, niin tottelisivat edes vähän, mutta mitä sinä."
"Mitä teidän siihen tulee!"
"Älä nyt kovin nokkaasi nostele!"
Näin alkoi riita. Ei se tarvinnut kovin pitkälle mennä, ennenkuin Tiina sanoi, että sepä nyt on kumma, jos ei hän vieläkin ole isäntä mökissään, ja että hän on sekin akka, joka näyttää oven tuommoisille, aivan paikalla!
Kun riidan ensi kohaus oli ohi, niin Sanna jo oli vähällä ruveta katumaan ja pyytämään Tiinalta anteeksi. Mutta Tiina oli sapettunut niin, että hän alkoi käyttää yhä terävämpiä sanoja, kun näki että vastapuoli on muutenkin jo kukistumassa. Riidassa oli hänellä niin hyvä puoli, kun sai esiintyä jalomielisenä lasten suojelijana aluksi ja lopulta käyttää tilaisuutta hyväksensä, kehittää riitaa siihen mä&rään, että saisi määrätä liika-väen mökistään tiehensä.
Sannakin oli ihminen, vaikka kohtalojen sortama. Tiinan yhä jatkuttama riiteleminen sai hänen uudestaan kiehumaan omaksi vahingokseen. Ei joutanut enää muistelemaan taivasalle joutumista, kun Tiina hänen mielestään niin ylpeästi isännyydestään kerskui … tuollaisen mökin isännyydestä! Vieläpä kuin mökkikin!..
Siten hän ensin ajatteli ja myöhemmin jo sanoikin Tiinalle. Jatkoi vielä, ettei lämpimässäkään olisi pysynyt, jos ei hänen Mattiansa olisi ollut. "Mökkisi nurkkaan olisit kylmettynyt kuin rusakka ikään, aivan ihan varmaan!"
"Voi nyt yhdeksäntoista!" huusi Tiina, "minä olen jo viisitoista vuotta vetänyt yksin puuni metsästä, ilman Nurkanperän Mattia, enkä ole vielä koskaan vilua, enkä nälkää nähnyt, Jumalan kiitos!"
"Jopahan! … hyvin olet pysynyt lämpimässä, kun olet ihmisten aitoja polttanut!"
Tuota Tiina kiroten sanoi mustaksi valheeksi ja ilmoitti vastapainoksi kuulleensa, että Nurkanperässä olisi ihmisten lampaita tapettu.
Nyt Sanna mustui kasvoilta ja samaa laatua oli puhekin, jota suusta tulvasi.
Kovin akat riitelivät. Mitä vain sylki hävyttömämpää ja toista loukkaavampaa suuhun toi, sitä sydämen riemulla kohta toiselle huudettiin katkerana sappena.
Matti tuli kotiin juuri kun akkain kiukku vielä viimeisiänsä säkenöitsi, kuten sammuvaan hiilustaan heitetyt suolan rakeet.
Iloisempi tavallistaan oli Matin naama, kun pihalla tuli. Vaan tupaan astuessa äimistyi, kun ensi sanoista kuuli, että akat riitelivät.
"Mikä nyt on tullut?" kysyi hän. Akat tukkivat ensin suunsa. Mutta kun Matti jatkoi utelemistaan, niin rupesivat vähitellen kumpainenkin selvittämään omaa puoltansa riidassa. Niin alkoivat uudestaan riidellä, sillä kumpainenkin selvitti asiaa toisensa mielestä väärin. Matti pyyteli heitä ja saikin asettumaan, kun rupesi kertomaan, että hän aikoi vaihettaa Pertun Mikolta hevosen hirsillä.
Oli niin uutta, mitä Matti aikoisi hevosella tehdä, että akat alkoivat pystössä korvin kuunnella. Matti kertoi, kuinka hän oli kylässä tavannut erään lumppujen kerääjän, ja tullut sille päälle, että hänellekin sellainen toimi olisi varsin sovelias. Oli jo ajatellut sitäkin, että sopisi mennä hevosella aina sinne missä rautatietä rakennetaan ja ruveta hevosineen työhön. Pertun Mikon kanssa oli hän jo kauppaa haastanut ja Mikko luvannut vielä 5 markkaa hirsien ja hevoskonin väliä.
Matti oli asiaan hyvin innostunut. Tiinan suu vetäysi salaperäiseen hymyyn. Sen Sanna huomasi ja samalla kun itse rupesi Matin puuhasta oikein erinomaisia toivomaan, uskoi vahvasti että Tiina kadehti, jos heidän nyt noin hyvin kävisi. Teki mielensä sanoa Tiinalle jotain, mutta luonnon asetuttua rupesi järki saamaan valtaa.
Kun rupesi näyttämään siltä, että akat olivat rauhan tehneet, rupesi Matti kyselemään Tiinalta, josko saisivat edes huomiseen vielä olla.
Taas rupesi Tiina nakkelemaan vihaisesti nenäänsä. Sanoi, ettei hän juuri paljoa piittaa, koska Sanna oli niin ilkeästi haukkunut.
Sannaa kylmäsi. Olisi jo mielellään antanut olla äskeisten puheitten puhumatta. Ei enää tehnyt mieli ollenkaan sanakiistaan ruveta. Ajatteli vain että ei köyhä saisi koskaan suuttua.
Matti alkoi hyvittellä Tiinaa, koetti jos jollain tavalla lepyttää.
Tiina ei ollut mikään peto. Antoi kun antoikin vihdoin perään ja lupasi yösijan ehdolla, että huomenna korjaisivat itsensä "parempiin paikkoihin".
* * * * *
Helpoksi ei käynyt saada uutta kortteeria. Joukko oli liian suuri, ei kukaan sanonut olevan tilaa tuvassaan, eikä missään ollut sellaisia joutilaita tupia, joita olisi saanut ilmaseksi hyyrätä.
Matilla oli taas hätä kädessä, semminkin kun Tiina oli kokonaan taipumaton enää pitennystä myöntämään.
Kun mies oli aikansa juossut, tuli hän suutuksissaan kotiin – Tiinan kotiin, vei akkansa pihalle saadakseen siellä kahteen kynteen nuhdella häntä eilisestä riitelemisestä.
Sannalla oli itsessään jo kyllä tuskaa, niin ettei Matin olisi sitä tarvinnut lisätä. Mutta ei mies sitä ymmärtänyt. Ymmärsi vain, että akan hulluttelemisen tähden tässä nyt taas taivasalla ollaan ja käski Sannan itse mennä hankkimaan tila, kun oli kerta ollut niin hyvä saamaan koko joukon taivasalle.
Sanna koetti vastustaa, mutta ei hän sillä pitkälle päässyt, Matilla oli nähtävästi asiassa oikeus. Kyllä hän koetti sanoa, että joskus ihminen suuttuu, olipa se sitten vaikka kukakin, kun oikein kiusaantuu. Mutta sitä ei mies ottanut huomioonsa, tuomitsi vain.
Kaksinkerroin sai Sanna nyt tuntea kuinka vaivaista on, kun ei ihminen saa luontoansa pidätetyksi. Ajatteli jo, että kun ei köyhässä olisi ollenkaan itsekkäisyyttä ja vanhaa-aatamia, niin paremmin masentuisi rikasten armoille… Kun köyhä suuttuu, niin ei sitä kukaan anteeksi anna, kun ei kenelläkään ole siihen pakkoa. Köyhillä on pakko aina heti unohtaa rikkaiden haukkumiset, ei koskaan niitä saa jälkeenpäin muistella, jos vähänkin armoa toivoo.
Matti meni tekemään kauppaa Pertun Mikon kanssa. Siihen oli nyt pakko. Epäilysten täytyi poistua, koska melkein ainoalta elämisen mahdollisuudelta näytti maata kiertämään lähteminen.
Kaupat tehtiin. Hevoskaakki arvosteltiin 12 markan arvoiseksi, hevoskalul 3 markan, ja rahaa sai Matti vielä väliksi 5 markkaa, sekä luvan pariksi kolmeksi päiväksi muuttaa Pertun Mikkoon.
Mutta kun kylässä saatiin tietää, että Matti oli lahjaksi saamansa hirret hevoseen kaupotellut, niin siitä nousi melu. Ne, jotka olivat jo vieneet puita, kirosivat ja noituivat.
"Kun hyväntahtoiset ihmiset sillä tavalla auttoivat, että olisi saanut mökin päällensä, eikä viitsinyt vähää lisäksi hankkia, kun rupesi laiskuuksissaan suuhunsa syömään, muutama nahjus!"
Toiset taas, jotka eivät olleet vieneet puita, nauroivat. Kehuivat kuinka he juuri olivat aikoneet viedä, mutta onneksi eivät ehtineet. Kehoittivat, hyvin toimessaan, muitakin pois hakemaan omansa. Muutamat jo olivatkin kahdella päällä, pistää reen hevosen perään ja noutaa viemänsä puut Nurkanperän läjältä.
Ihan sietämättömältä keinottelulta näytti useain mielestä Matin puuha.
Sitten levisi tieto, että Helpon Tiina oli Nurkanperän joukon mökistään karkoittanut. Ja kun ei ollut enää missään sijaa saanut, niin oli päättänyt joukkoinensa lähteä maata kiertämään ja samalla lumppuja keräämään, ainakin kesään asti.
"Vai hevosella kerjuulle!" naurettiin. "Noo, kyllä se on helppo elinkeino, kulkea vain hevosella paikasta paikkaan kuin kauppamiehet. Kun Nurkanperänkin selskaapi levenee kyläkunnissa yksi yhteen, toinen toiseen taloon, niin kyllä vain sillä tavalla kokoon tulee. Katsotaan vain eivätkö vielä tule rikkaina takaisin!"
Tosiaankin, vaikka tuollaista ensinnä aivan leikillä ja pilkaten sanottiin, niin rupesivat muutamat pitämään jo mahdollisenakin ja uskomaan omia mielikuvituksiaan, että kerjuu rikastuttaa, kun sitä oikein laajassa määrässä harjoittaa. Jopa rupesivat sanomaan, että Mattia vetää ahneus kerjuulle.
Ja he panivat kovasti sen päähänsä, etteivät enää antaisi Nurkanperän lapsille niin mitään.
"Vai rikastuttamaan tässä nyt kerjäläisiä!.."
Sillä aikaa, kun kyläläiset näin arvostelivat Matin puuhaa, valmisteli hän matkaa varten. Sai jostain jo ulospalvelleen lautakopsan, josta korjaamalla tuli vielä kalu.
Matkaan täytyikin kiirehtiä kaikin mokomin, sillä eläminen kävi yhä niukemmaksi. Pojat aina kun kylästä tulivat, kertoivat suu väärässä, kuinka siellä ja sielläkin haukuttiin ja kuinka muutamat olivat ilveälleet, että lumppukaupallako nyt meinataan oikein rikastua.
Kadehtimiseksi vanhemmat tämän ymmärsivät, sillä he itse todellisuudessa toivoivat, että kun sitä vain matkaan pääsee ja kaupan alkuun, niin eläminen muuttuu pulskeaksikin … kuka tietää minkälaiseksi muuttuukaan.
Ei jätetty käyttämättä vaivais-apua, johon kuntakokouksessa oli niin auliisti viitattu. Sitä pyytämään meni Sanna.
"Nuoria olette vielä", sanottiin siellä, "jaksatte kyllä työtä tehdä ja leipänne ansaita. Niitä on kyllä vanhojakin ja kaikellaisia muita vaivaishoidon niskoilla."
Sanna koetti hämillään selvittää, ettei saa työtä ja he eivät olleet oikeastaan vaivais-apua elämisekseen pyytäneetkään, palovahingon palkkioksi vain.
"Olisitte vakuuttaneet", sanottiin, "ei vaivaishoidosta sovi sellaisia vahingoita korvata". Joku ehdotti edes vähää annettavaksi. Ja niin sai Sanna monien mutkain perästä pusseihinsa 3 kappaa rukiita ja 3 ohria, kiitti ja meni.
Niitä ei ehditty matkaan lähdön kiireessä enää jauhattamaan. Matti otti ne mukaansa iltahämärässä, kun meni kauppamieheltä itsellensä kauppatavaroita ostamaan. Rahasta, joka oli hirtten kaupassa saatu, oli myös vielä jälellä 3 markkaa. Hyvin toivoi Matti saavansa irti tavaroita. Olihan sitä rahaa jo kokolailla kolmessakin markassa, ja jyvät. "Saahan niillä tavaroita, että ainakin alkuun pääsee."
Kauppiaalta hän kyseli neuvoa, mikä tavara sopivinta ja parhaiten käypää olisi sellaisessa liikkeessä, jota hän aikoi harjoittaa. Neulat hän tiesi itsestään ja konvehdit ja sormistimet.
Kauppias neuvoi yhtä ja toista; pantiin vähän kutakin. Vaan kun tavarain hintaa yhteen laskettiin, nousikin se 25 penniä yli Matin varain. Nyt rupesi Matti pyytämään helpottaa. Mutta kauppiaan ei kannattanut … helppoon oli koettanut muutenkin panna. Matti arveli, että sopisihan kauppiaan tuon vertasen nyt vaikka lahjoittaa köyhälle miehelle. Kauppias hymyili, pudisti päätä ja ehdotti että otettaisiin jotain pois tavaroista, siksi, että rahat riittäisivät. Arveli itsekseen, että "pussiporvarit" muutenkin nylkevät, niin että saa monesti niille myydä alle ostohinnan. Vielä näille nyt kenkkäämään ruveta! Kun sille oppivat, niin varmaankin joka kerta saman tempun uudistavat.
Tavaroista otettiin pois sen verran, että Matti sai rahoistaan vielä 15 penniä takaisinkin.
Kaikellaisia vastuksia ilmestyi matkaan lähtöä estämään. Niille tuli etukädessä hätä, joilla oli saatavia Matilta. Eivät hänen velkansa yleensä suuria olleet, eikä hänelle koskaan olisi paljoa uskallettu velaksi antaakaan, mutta sattumatilaisuuksissa oli niitä karttunut. Oli viisiäkymmeniä penniä ja markkoja, korkein 3 markkaa.
Joka näkemässä olivat saamamiehet ennenkin Matille saatavistaan puhuneet ja osoittaneet suurta valppautta, kaikella tavalla koetelleet, josko Matti enää asiaa muistaisikaan. Kyllä hän ne aina oli tunnustanut, mutta kun ei ollut sattunut rahaa olemaan, niin maksamatta olivat jääneet.
Nyt ne kilvassa juoksivat Pertun Mikossa ja Mattia tahtoivat kahteen käteen puhutella. Kun Matti heidän kanssaan lähti tuvasta pihalle, jo mennessään hyvin tietäen mistä asiasta kysymys oli, niin hän tavallisesti kuuli tuon salaisen asian seuraavaan tapaan:
"Tuota … eikö sen Matin nyt sopisi mulle maksaa sitä seitsemääkymmentäviittä penniä? Olisin tässä tarvinnut", sanoi muuankin talon isäntä.