"Meidän on vilu, saako mennä Heistrokkiin äiti?" tuli Liinu sanomaan ja Aukusti perässä.
"Täytyyhän sitä jonnekin … koettaisit sinne Heistrokkiin. Helpon Tiina kyllä käski heille, mutta hänelläkin on niin pieni tupa eikä ole tottunut lasten kitinää yöllisellä ajalla kuulemaan ja sinne on niin pitkä."
Matti lähti. Päässä risteili monellaisia synkeitä ajatuksia ja sydän tuntui raskaalta. Ei ollut miehellä ennenkään suuria ollut maallista varallisuutta, olihan sen verran, että oli joukkoineen päässyt päivästä toiseen kituuttamaan. Mutta tupa-rähjä oli ollut edes koti. Nyt ei ole kotiakaan ja, Jumala ties' koska enää sellaisen saa.
"Nuo kelvottomat rääsyt ja lapsiliuta ovat nyt ainoa omaisuus!"
"Toisten mökkiläisten perheet saavat rauhallisesti nyt nukkua kodeissaan ja minun yksin… Miksi ankara sallimus antoi mökin palaa minulta, juuri minulta, kaikkein köyhimmältä?"
Ja Matin luonto tahtoi nousta kapinaan sallimuksen oikkuja vastaan.
Hänen korvaansa oli kuulunut, kun joku äsken kertoi, että Pekkolainen oli tätä vahinkoa arvostellut kymmenen markan arvoiseksi.
"Kymmenen markan!"
Olisi tuossa ollut Pekkolainen, niin kimppuun olisi käynyt, mokoman tunnottoman.
Jo kopisti hän Heistrokin ovella ja lujasti kopistikin. Kovin kiukutti vielä, kun Pekkolaista ajatteli.
Heistrokin tuvasta ei kuulunut mitään vastausta. Matti siirtyi ikkunan alle ja koputti lasiin.
"Yösijaa minun olis pitänyt joukolleni pyytää, kun…"
Hän kuunteli. Ei hiiskaustakaan kuulunut. Vielä pari kertaa hän sormenpäillä koetti ikkunaan.
"Voi hävyttömiä!" hän ääneensä virkkoi, niin että sisään varmaankin kuului. "Kyllähän tuon nyt jo kuulevat, mutta ei ole vain yhtään halua auttaa kerjäläisiä, rikkaita kun ovat nyt meidän rinnalla."
Kohta avasi mökkinsä oven Helpon Tiina, kun koputuksen kuuli. Siunasi hartaasti, kun Sanna kertoi, ettei Heistrokin Liisa ollut yösijaa antanut.
"Voi sentään", hän sanoi, "entä ei yhtään sitä mennä omaan poveensa … ei yhtään."
"Ei ne ajattele sitä", sanoi Sanna. "Minä sanoin Matille, että mennään Tiinan luo, kyllä se antaa."
"No Jumala armahda, mihinkä sitä mennään, jos ei ihmisiin. Haetaan navetasta olkia pahnaksi tuohon lattiaan, että saatte koettaa levolle panna."
II
Uni ei tänä yönä vaivannut Mattia eikä Sannaa. Lapset nukkuivat jokseenkin hyvin muut, paitsi Miina, joka lähes yhteen jaksoon äänteli.
"Kovinpa se lapsikin nyt on levoton", virkkoi Matti yöllä, "saaneeko Tiinakaan unenrauhaa".
Tiina käänsi kylkeä sängyssä ja ähkäsi. Se koski Sannan tunteisiin, sillä hän ymmärsi sen merkityksen kyllä. Eihän Tiina ollut lapsen itkuun tottunut, yksinäinen leski-ihminen, eikä koskaan ollut lapsia ollut.
Tuntui niin pahalta Sannasta, kun tiesi hyväntekijäänsä rasitettavan.
"Mitäs tähän nyt tehdään", hän vähän ajan kuluttua huokasi. "Kun aamu edes joutuisi ja lopettaisi tämän yön."
Tiinakin taas kääntyi vuoteellaan. Matti huokasi raskaasti, käänsi itseänsä hänkin. Oljet ratisivat alla ja synnyttivät ääntä. Pelotti että sekin häiritsisi Tiinaa.
Ehtoolla, kun Tiina niin ystävällisesti vastaan otti, oli Matin mieleen johtunut, että tässähän sitä nyt saadaankin sijaa toistaiseksi. Se oli mieleen hiukan rauhoittavasti vaikuttanut. Nyt sekin toivelma haihtui. Ehkä jo huomenna saa uutta kortteeria lähteä hakemaan ja sitten yhä edelleen, joka päivä…
Ylös hän kömpi hiljaa, sillä sydämen levottomuus alkoi taas kasvaa sietämättömäksi. Ei ollut itseänsä edes riisunut, siispä ei ollut pukemisenkaan vaivaa.
Tiinan vanha kello seinällä klimputti juuri kolme. Tulitikulla raapasi Matti valkeata, etsiäkseen Tiinan kirvestä.
"Mitä sinä nyt?" kysyi Sanna.
"Kirvestä vain etsin. Olisin jotain polttoainetta mennyt aamuksi noutamaan, kun ei tässä untakaan saa ja on niin rauhaton mieli."
Vaimo ei enää puhunut mitään. Hän ei tahtonut häiritä, kun Miina oli vähäksi aikaa saanut lepoa. Matti löysi kirveen, otti oven haasta ja meni ulos. Sanna nousi, Miina sylissä, ovea hakaan panemaan.
Tiina äännähti, kun kuuli Sannan ovea hakaavan. Hänkin aikoi sitä varten nousta.
"Kyllähän niitä puita olis ollut, ettei sitä varten olisi tarvinnut yösydännä mennä", sanoi Tiina lauhkeasti. Mutta Sannan mielestä oli siinä kuitenkin jotain tyytymättömyyden vivahdusta.
"Hän sanoi, että kun ei untakaan saa, niin meneehän sinne edes kävelemään aikansa kuluksi", koetti Sanna puolustaa.
"Jopahan… Kyllä se surkea tapaus oli teille."
"Oli se."
Sannan teki jo mieli nousta, mutta ei uskaltanut, kun Tiinakin vielä tuntui niin unelias olevan.
Tuppu ja Liinukin toisinaan unissaan itkivät, kun kaikellaiset möröt ja painajaiset unta häiritsivät. Äidin täytyi aina mennä korvaan kuiskuttamaan ja tajulle saattamaan. Kun lapset huomasivat että äiti oli lähellä, että oli lämmintä ja muuten hyvä olla, niin nukkuivat pian, kun äiti vakuutti, ettei enää näe pahaa unta. Aukustikin toisinaan uikerehti kätensä kanssa, vaikka sitä oli ehtoolln rasvalla voideltu.
Miinaa ei äiti uskaltanut ollenkaan käsiltään pois panna. Pelotti että pahemmin sitten ehtii huutamaan, ennenkuin tyystytetyksi saa ja yhä enemmän tulee Tiinaa vaivatuksi.
Rahia vasten Sanna nojasi pahnoilla istuen, eikä paljon henkeänsäkään raatsinut vetää silloin kun Miina hortoili. Aina kun lapsi sylissä kirahti, värähti sydän ja huomio Tiinan puoleen kääntyi, josko olisi jotain tyytymätöntä ähkinää sieltä kuulunut.
Silmät olivat Sannalla olleet kauan kipeät. Ylellinen itku oli ne taas tehnyt ikään kuin loppumattomiksi vesilähteiksi. Vaikka itkua ei enää yhteen jaksoon piisannutkaan, niin silmistä silti vuosi suolaista vettä pitkin poskia ja kun niitä karhealla paidan hihalla usein pyyhki, rupesi lopulta polttamaan silmälautoja kovin. Hyvin hän itsessään tunsi, että kun olisi kotona ollut, niin ylös olisi heti noussut ja valkeata takkaan tehnyt, ehkä sitten olisi silmiäkin karvastelemasta laannut.
Jos vielä tulevat kipeiksi silmätkin ja rupeavat oikein pakottamaan, niin sitten on ainakin hukka käsissä.
Tämä vasta masensi ja silmistä tulevat vedet kuumensi, sillä ne rupesivat olemaan kyyneliä. Sydäntä alkoi kovemmin ahdistaa. Onnettomuuden ja vielä suuremman kurjuuden mahdollisuuksia oli niin monta, eikä yhtään joka vähänkin olisi helpottanut tuskaa ja pientäkään toivoa herättänyt.
Vihdoin rupesi tekemään mieli nousta ja tehdä tulta takkaan. Hän oli jo monesti ennenkin kokenut, kuinka juuri mustan yön hiljaisuudessa huolet hirveämmin painavat, ja miten aamulla tulen takkaan teko ja toimiin ryhtyminen niitä karkottavat ja olon helpommaksi tekevät. Sitä hän ajatteli ja yhä levottomammin odotti aamua. Kello löi 4.
Tiina oli ollut hetkisen unessa, mutta kuuli kuitenkin.
"Neljäkö se löi?" hän Sannalta kysyi, kun ei itse ollut oikein varma.
"Neljä. Monenko aikaan Tiina tavallisesti nousee?"
"Kuinka sattuu, väliin makaan kello kuuteen ja nousen toisinaan viidenkin aikana", puhui Tiina unisella äänellä.
"Mitähän teidän on lukuakaan aikaisesta noususta, kun on yksinäinen ihminen ja muutenkin."
Tiina oli vähän aikaa vastaamatta. Sitten hän kysyi:
"Haluttaisiko Sannan jo nousta?"
"Niin, ei minusta väliä. Ette tekään saa sitten nukuttua ollenkaan, häiriinnytte vielä pahemmin. Meistä on teillä niin paljon vaivaa."
"Nouse vain ja tee tuli takkaan, taitaa sulle kovin tukalaksi käydä yö. Kyllähän minä tämän yhden yön aina jaksan. Puuvärkkiä on loukossa ja tuohta muurin otsikolla, tulitikkulaatikko on siinä pöydällä… Minä vielä vähän aikaa makaan, jos sattuu unta silmiin."
"Jollei teidän mielenne siitä vain pahastu, niin kyllä minä… Tuntuu niin tukalalta tämä yö, kun ei unta saa ollenkaan ja kamaloita ajatuksia vain päässä liikkuu, kaikellaisia…"
Sanna koetti laskea Miinan oljille. Nousi ja teki tulen takkaan. Pani pataan vettä Tiinan lehmää varten ja toimitteli kaikellaisia Tiinan aamu-askareita; kahvipannunkin oli Tiina käskenyt tulelle panna. Huolista osa unohtui tämän puuhailemisen ohessa, kun Miinakin nyt vähän pitemmältä sai rauhaa eikä häirinnyt.
Sanna istuutui takan ääreen. Syviin ajatuksiin hän vaipui, laski kädet helmaan ja katseli liikahtamatta tuleen.
… Jospa saisikin tässä talven yli olla… Mutta kun Tiina jo äsken sanoi, että "kyllähän hän nyt tämän yhden yön kestää." Ei taida olla turvaa pitemmälle, eikä lupaa olla.
Jos koettaisi rukoilla Tiinaa ja pyytää olla tässä edes joulun taakse?
Olisi silloin jo kappale talvea kulunut ja kodittomuuteen tottunut.
Mutta eihän sitäkään raatsisi tehdä, Tiina kovin vaivaantuisi.
"Hyvä Jumala, mihin tässä joutuu!"
Matti tuli, laski kirveensä nurkkaan, kävi istumaan havutukille takanviereen ja pani tupakaksi. Nojasi sitten päänsä muurinpilariin harvaksensa savuja vedellen.
Vaimo katsahti mieheensä, tokko edes vähän iloisemmalta jo näyttäisi?
Samaa ajatellen Mattikin silmänsä, ikään kuin salaa, Sannaan loi.
Varmaankin pettivät kumpaisenkin toiveet, koska ei mitään puhetta syntynyt. Äänetönnä vain kumpainenkin tuleen katseli.
Matti silmäili pahnoille. Siinä niitä rauhassa nukkuu viisi kappaletta. Kohta ehkä alkavat nousta ja ruokaa tahtoa. Sisällä vavahti niin omituisesti, oikein ruumista huiskautti, juuri kuin olisi pelännyt jostain putoavansa. Sannakin huomasi tuon liikunnon ja katsahti Mattiin syitä tutkien.
"Eikö sieltä saatu sitä ruoan puolta yhtään pois?" kysyi Matti.
"Eipä siinä mitään näkynyt, kun tänne ehtoolla kannettiin, mitä oli pelastunut. Kun minäkin kotiin ehdin, oli mahdotonta enää mitään pelastaa, kaikki oli vallan ilmi tulessa."
Mies oli vähän aikaa vaiti. Jonkunlaisella tyytymättömyyden vivahduksella hän sitten sanoi:
"Olisi edes vähän vanhempi tuo Tuppu, niin antaisin selkään että…"
"Eihän lapsiraukka sitä ymmärtänyt välttää. Liinu sanoi, että villikissa oli pyörähtänyt sängyn alle. Sitä oli poika mennyt pärevalkioissa etsimään ja valkia oli ottanut sängynolkiin."
"Olisi Liinu heti mennyi edes Heistrokkiin huutamaan."
"Kunpa oliskin. Mutta kun sanoi, että hän koetti napolla vettä panna, raukka. Suuri Jumalan ihme, että he ymmärsivät tuvasta pois tulla aikanansa, etteivät sinne palaneet."
Vähäisen väliajan perästä jatkoi vaimo:
"Aukusti ja Hemmu selkäänsä tarvitsisivat, kun eivät koskaan pidä totteleman ja kotona pysymän, vaikka minä nytkin niin kovin varoitin lähteissäni, että älkää vain sillä aikaa menkö kylään, taikka annan raippoja."
"Olisit voinut itsekin pysyä kotona."
"Olisin, olisin, mutta kuka voi arvata että tuollaista tapahtuisi, kun siunaaman ajaksi vain menin Pertun-Mikkoon." Sanna alkoi itkeä. Matin teki mieli vielä nuhdella ja panna tyytymättömyydessään syytä hänen selkäänsä. Olisi tahtonut sanoa, että se siitä nyt tuli palkaksi, siitä kylänjuoksusta.
Muistui mieleen, että hän oli usein ennenkin vaimoansa kylänjuoksusta nuhdellut, kun ihmiset kylässä morkkasivat hänelle aina siitä että akka joutilaana vain kaiket talvet juoksentelee, eikä mitään käsityötä yritä. Vihaksi oli pistänyt, kun ihmiset sekautuivat heidän asioihinsa. Kiukuissaan hän tästä tapasi Sannalle puhua aina silloin kun pahoin sopi. Mutta ei asia sillä ollut parantunut. Sen johdosta oli vain aina syntynyt kotiriita, jossa Sanna voitti. Mattiin sen johdosta oli vakautunut ajatus, että tekisi kai tuo edes huviksensa, jos pystyisi.
Nuorempana Matti oli tuuminut, että saisi akka oppia, eihän ole niin kummaa naisten töihin harjaantua. Mutta ei siitä siihen aikaan, kun vielä muutenkin arasteli akkansa mieltä loukata, tullut oikein selvään ja varsinaisesti puhuttua, hiljainen ja säyseä kun oli luonnostaan, sekä tunsi ettei itsekään paljon osaa miesten töitä, muuta kuin niitä tavallisia, joita päivämiehenä tehdään. Siitä Sanna aina huomautti ja juuri sillä saikin Matin suun paraiten tukituksi.
Sen täytyi Matin ajatuksissaan myöntää aina, etteivät he oikein toimellisia ja kykeneviä olleet kumpainenkaan. Mutta vähitellen tottui olettamaan kohtaloa sallimuksen määräämäksi, jota ei voi itse millään toiseksi muuttaa.
Parasta siis olla nurkumatta, tyytyä. Tälle suunnalle Matin ajatukset taas harhailivat niin kauaksi, että unohti ruveta riitelemään akallensa. Aivan usein ennenkin oli niin käynyt ja monta riitaa siten välttynyt.
"Mihinkähän tästä nyt ruvetaan menemään?" Matti vähän ajan kuluttua alkoi kysellä.
"En ymmärrä."
Tuon pitemmälle ei keskustelu päässyt, sillä ei kumpaisellakaan ollut mitään ehdotusta.
Tiinakin nousi ja rupesi kahvia juomaan. Kaatoi Sannalle ja Matillekin. Niin merkillisen hyvälle se heistä maistuikin tällä kertaa, niin hyvälle, ettei milloinkaan ennen, kuten itse Tiinalle kertoivat.
Lapset heräsivät miltei yhteen aikaan. Heille oli hauskaa pahnain päällä vehkeillä niin kauan kun äiti käski pukemaan ja korjasi oljet pois.
Mutta kun huvi katosi, niin tuli nälkä mieleen. Siitä ilmoitettiin alussa vain niinkuin totutusta tavasta, eikä erityistä kiirettä osoiteltu. Uudet olot myöskin johonkin määrin viihdyttivät ja estivät oikein todellista leivänikävää saapumasta. Kunnes mökin vähäpätöiset uutuudet rupesivat kyllästyttämään, saapui myöskin nälkä. Pienemmät rupesivat siitä jo itkien puhumaan. Vanhemmat ymmärsivät, että se ei nyt enää asettuisi muusta kuin leivästä.
Ja kun lapset itkivät, niin melkeinpä vanhemmatkin, ainakin sydämessään. Matti lähti kylään onneansa koettamaan. Sitä kävi pitkäksi odottaa, ja Sanna pani Hemmun, Aukustin ja Liinun myös kylään. Vielä, Tiinalta salaa, ulkona sanoi heille suoraan, että ei ole nyt ruokaa itsellä. Käski olla siivosti, kun ihmisten tupaan menevät, niin kyllä saavat ruokaa. Neuvoi vielä erittäin mihin mennä, ja jos mitä annettaisiin, vastaan ottamaan ja kotiin tuomaan.
Hyvin kohtelivat ihmiset Mattia kylässä ja surkuttelivat kaikkialla, missä sisälle pistäysi. Mikä antoi leivän, mikä vähän silakoita, jauhoja j.n.e. Muutamat lupasivat vanhoja vaatteitakin katsella antaaksensa ja käskivät toiste tulla noutamaan.
Kyläläisten yleinen osanottavaisuus liikutti huolestunutta. Matti uskalsi jo vähin toivoa, että elämä tästäkin lähin saattaa ruveta käymään. Puutteesen kuolemisen pelko unohtui niin että sitä tuskin muisti ensinkään, kun koko pussillisen ruokavaroja vaimolle käteen toi. Tämä rupesi ilosta melkein itkemään, saatuansa miehensä tuomiset. Ei hän ollut uskonut, että kyläläiset noinkaan paljoa heistä välittivät. Oli luullut ihmisiä tylymmiksi kuin he todella olivat.
Toisen ilahtunut mieli vaikutti toiseen ja muodosti sointuvaa tyytyväisyyttä muutamaksi hetkeksi.
Lapset tulivat kotiin iloisin ja täysinäisin vatsoin, sekä toivat vielä jonkunverran ylimmääräisiäkin ruokavaroja. Olivat kukin saaneet jonkun vaatekappaleenkin, kylän lasten hylkyjä, ja ne ne vasta tosiriemua tuottivat.
Tiinakin rauhottui, kun näki, että noilta raukoilta oli ainakin ensi hätä poistettu, ettei hänen tarvinnut ruveta pienistä varoistansa syöttämään. Sitä hän ei olisi voinutkaan tehdä ilman uhrausta, sillä hänkin oli köyhä ja elatuksensa hankittava kymmenen kynnen nenästä.
Yöllä häntä oli oikein kiukuttannt toisinaan kun ei ollenkaan tahtonut unen rauhaa saada ja melkein hän jo päätti, ettei tuota viitsisi kärsiä pitemmälle. Ovathan muut ihmiset siihen yhtä velvollisia kuin hänkin, köyhä yksinäinen leski, jota ei liioin kukaan auta.
Ikävältä ja vastenmieliseltä oli muuten tuntunut tuo alituinen huokiminen, jota pahnoilta kuuli. Se johtui siitä, kun mieli oli nyrpeänä unettomuuden tähden, ja unettomuutta luuli huokimisenkin vaikuttavan.
Mutta päivän kuluessa, kun yölliset ikävyydet mielestä haihtuivat, ja kun näki kuinka nöyrä ja arka Sanna oli lapsia huomauttamaan pienimmistäkin vallattomuuksista, johtui mieleen ajatus, että antaa heidän nyt olla tuossa jonkun päivän, niin kauan kun jaksaa sietää.
Se samainen asia Mattiakin päivän kuluessa pahimmin rasitti. Mutta kyläläisten osanottavaisuus siinäkin suhteessa rohkaisi. Illan tullessa jo uskalsi Tiinankin kuullen sen puheeksi ottaa, ajatellen: jos ei Tiina tässä salli olla, niin antanee joku muu tulla tupaansa.
"Minnekähän sitä nyt lähtisi pyytämään kortteeria talven yli?" hän alkoi päivitellä.
Akat olivat vaiti. Tiina kehräsi ja Sanna imetti Miinaa.
Jo hellitti Tiina rukin polkemista, katsoi lankaa rullalla, väänsi hiukan ruuvia. Pyöräytti pari ympärystää, ruuvasi taas ja alkoi harvaksensa sanella:
"Olkaahan nyt tässä pari yötä vielä, taitaapa sitä tilaa olla."
Tiina puhui niinkuin se, joka tietää toista ilahuttavansa lupauksella, joka samalla tuottaa itselle jonkunlaista uhrausta.
Sanna oli levottomalla mielellä odottanut. Kohta Tiinan lopetettua sanoi ilahtunein mielin:
"Kyllähän se olis kovin hyvä, jos Tiina voisi meitä suvaita nyt vielä … jonkun aikaa. Kyllä Jumala teille siunaa hyvyytenne."
Matti otti vastaan Tiinan lupauksen ikään kuin jonkun kauppaehdotuksen, johon kannattaa suostua.
"Noo, jos Tiinan vain sopii", lausui hän vakavasti, Sannan lopetettua, "niin kyllä me nyt olisimme tässä… Tuota, en minä sitä nyt ajattelisikaan, että aivan ilmaseksi köyhäin ihmisten vaivoina. Tottahan sitä nyt vielä jotain saa kokoon, kun tässä vähän ehtii asettua ja silmänsä saa."
"Ja puita sun sopii ainakin vetää metsästä, ettei Tiinan puita tarvitse polttaa", lausui Sanna.
"No se on tietty, eihän tässä nyt Tiinan puilla ruveta lämmittelemään!"
Tiina huomasi vaistomaisesti, että vierailla oli aikomus asettua olemaan kauemmaksi kuin hän oli parhaimmallakaan tahdollansa tarkoittanut; ehkäpä koko talveksi. Melkein jo katui ollenkaan luvanneensa, muutamaksikaan päiväksi, kun eivät näkyneet enää murheissansakaan olevan. Huolettomilta, melkein iloisilta näyttivät, eivät edes oikein kiittäneet.
Se haihdutti säälintunnetta Tiinasta. Maksamisestakin puhui Matti … pyh! Siinä olis kyllä, jos muualta saisivat elatuksensa, ettei vielä elättämään tarvitsisi ruveta.
"Kyllä Tiina on kovin hyvä meille, parempi kuin kukaan muu. Eipä he käskeneet yöksi kotiinsa, kun paljaan taivaan alle jäimme", rupesi Sanna sanomaan samassa, kun Tiinan ajatukset epäedullisille aloille liikkuivat.
"Niin … noo, mitähän se nyt sitten… Kukapas sitä ihmisille maailmassa apuansa tarjoo jos eivät ihmiset", puheli Tiina selvästi tuntien itsessään että hän oli saanut hyvitystä Sannan puheesta.
"Hyvä on Tiina meille, ja oikein niinkuin Jumalan sallimasta leski ja yksinäinen, että sopii ottaa tällaisen joukon tupaansa", liitti Matti akkansa kiitoksiin.
Tiina tuli jokseenkin tyydytetyksi, mutta ei oikein saanut itseänsä rauhoittumaan ennenkuin tuli sanotuksi:
"Koettakaahan nyt olla muutama päivä, siksi kuin saatte sopivamman tilan."
"No niin", äännähti Matti, eikä tuntenut enää itseänsä yhtä onnelliseksi. Sanna ei puhunut mitään, hän vain ajatteli ja ymmärsi.
Matti rupesi kuulustelemaan työtä. Kahtena päivänä sai eräässä talossa halkorankain hakkuuta ja ansaitsi 50 penniä päivältä ja ruoan. Sitten oli kahtena päivänä vapaa-aikaa, kunnes taas kolmantena pääsi erääsen taloon silppukonetta vääntämään. Nyt seurasi pitemmältä aikaa, jolloin ei kukaan tarvinnut.
Noin kolme viikkoa elettiin niillä varoilla, joita kyläläiset ensi liikutuksen valtaamina olivat lahjoittaneet. Lapset kuleksivat ympäri kyliä kerjäten. Mutta tulos niukkeni sen mukaan kuin ihmisten liikutus palon johdosta haihtui. Vaan tämä se oli ainoana elinkeinona. Mitään muuta ei saanut, kun ei talokkailla ollut työtä antaa.
Kerta päivässä kävi Matti hakemassa puita. Loput päiviä hän istuskeli takalla ja mietiskeli itsekseen yhtä ja toista hommaa, joihin kuvitteli soveliaaksi ryhtyä. Toisinaan pakkasi riita akan kanssa, kun mielten tyytymättömyys ei enää voinut kätkössä pysyä.
Eräänäkin päivänä alkoi akka sanoa: "Tuossa kaiket päivät istuu ja itseänsä takkakivellä hautoo, eikä mitään yritä."
Ei Sannan tyytymättömyys pääasiallisesti Mattia koskenut, mutta siihen oli sopivin nyt kylläisyyttään purkaa.
"Mitä minä, kun ei kukaan tarvitse työhön. Enhän minä tyhjästä voi työtä saada!"
"Tekisit jotain puusta."
"Puusta", matki Matti, "millä minä teen, kun kaikki työkalut paloivat! Enhän minä paljailla käsilläni mitään saa. Ja paljonkohan niistä naperroksista saisi."
"Aina jotain, mutta kun ei mitään yritä."
"Hmm", mumisi Matti.
"Pyytäisit joltain työkaluja lainalle", jatkoi akka.
"Lempoko heitä kerjäämään! Koettaisit itse jotain tehdä, niinkuin kehrätäkin. Kehruuta aina saa, saapa Tiinakin."
"Miten minä kehrään, kun ei ole rukkia!" tiuskasi akka, "ja kuten näet, tämän lapsen kanssa kyllä on tuskaa."
"Eihän tuo enää niin kipeä ole."
"Niin, no, joskohan nyt on vähän parempi, mutta näet itse ettei siltä mitään työtä saisi. Ja mitä saa, niin toisten vaatteiden korjaukseen se aika menee."
Tiinankin jo täytyi sekautua asiaan.
"Hyvät ihmiset, älkää aina pitäkö tuota alinomaista jankutusta".
"Mitäs, kun tuo aina härnää", puolusteli Matti.
"Härnää", matki akka, katsoi syrjittäin Mattiin eikä jatkanut puhetta sen pitemmälle.
Matin pisti vihaksi. Ei niin paljoa sen tähden, että Sanna häntä yritti jotain tekemään, vaan kun arveli Tiinankin tiedossa olevan, että hänellä tahtoo peukalo olla keskellä kämmentä. Ja muutenkin … minkä hän sille teki, kun eivät talokkaat työhön tarvinneet!
Toisinaan huvitti Mattia ajatella uutta mökkiä. Ei sen ajatuksen johdosta juuri mieli iloiseksi käynyt, sillä kovin näytti mahdottomalta. Siihen se aina päättyi että jos jotain oikein hyvää ansiota ilmestyisi, niin…
Se häntä aina riemastutti, kun oli luvannut Tiinalle hyyryä maksaa. Ei näyttänyt niin kovin kerjäläiseltä.
Itse ei hän enää viitsinyt kerjäämään mennä, vaan söi mielummin niitä paloja, joita lapset kotiin toivat. Lastensa täytyi pakosta antaa kerjätä, eikä sitä juuri luontokaan vastustanut. Rumempaa olisi ollut pyydellä, jos ei paloa olisi tapahtunut. Eikä siinä ruokaa paljoa palanut.
Yhä karvaammaksi kävi mieli, kun ajatteli, että lapsia on niin tiheään tullut, eikä ole yhtään edes kuollut. Rikkailta niitäkin vain kuolee ja vähemmän niille näyttää niitä tulevankin… Joutaisi olla Pekkolaisellakin edes tusina, eikä meillä yhtään, niin sitten taitaisimme mekin ämmän kanssa elää jotakuinkin, päivästä toiseen hissukseen…
… Ei ole meikäläisillä edes mitään hyötyä mukuloista. Kun köyhät vanhaksi tulevat, niin eivät heitä omat lapsensa koskaan jaksa elättää. Vaivaishoidon niskoille saadaan tässä vanhana joutua talollisten kirottavaksi ja lasten vuorostaan käy samoin, kun vanhenevat… Kun talolliset saavat lapsensa täysikasvuisiksi, niin itse rupeavat syytingille, rauhassa syömään ja lepäämään.
Matti kynsäsi päätänsä. Meni nurkasta, jossa heidän ruokavarojansa oli, hakemaan leivänpalan. Silakankin sieltä löysi. Takkakivellä istuen hän rupesi jyrsimään, joi vettä päälle, kaivoi piipunperät suuhunsa ja rupesi, päätä muurin otsikkoon nojaten, takanperään katselemaan…
Sanna paikkasi lasten vaatteita, Tiina kehräsi ja välinsä he juttelivat kylän asioita. Matti kuunteli toisella korvalla, mutta ajatteli omia asioitaan.