Sanoivat tytöt.
Mutta maantiellä, jo kaukana kotoa juoksevat virmaa kilparavia Toisentuvan Liinukka ja Mäkelän Suoti. Illan hämärtäessä on pakkanen alkanut kiihtyä ja kuu noussut helottelemaan hymyillen juhlan kunniaksi. Peltrut soivat aivan kuin muinoin, kymmeniä vuosia takaperin, kun he kaikki olivat nuoria. Mieleen menee monta joulua ja monta entisaikaista iloa…
Kyllä se hyvä hevonen sentään on … hevonen! Suoti syöksähtää Liinukan ohitse. Mäkelän emäntä naurahtaa ääneen. Isäntä ärähtää sydämen riemusta sykähtäessä:
– Suoti!
Toinentupa tempaa suitsista ja karjaisee kilpailun tulisessa kuumeessa:
– Liinukka!
IX.
RASMUS REILU
Mikkolainen oli torpanmies. Siivo mies muuten, mutta hänen heikkouksiinsa kuului hymyillä aina niille kolttosille, joita hänen nuoruutensa aikana oli tehty virkamiehille. Hän kyllä myönsi, että nimismiesten ja siltavoutien silloiset puuhat olivat välttämättömiäkin. Mutta kun hän itse oli aina silloin, koskaan horjumatta tai erehtymättä, ollut niiden joukossa, joiden elämänvapaudelle nämä kruununmiehet yrittivät punoa esteitä ja juonia, ei hän voinut sille mitään, että hän edelleenkin muisteli näitä karsain, vaikka niistä ajoista oli jo kulunut 35 vuotta ja enemmänkin.
Ja kun Mikkolaisen vuoro tuli kertoa, arvattiin jo ennakolta, että se tulisi olemaan jokin yhteensattumus silloisen poliisivallan kanssa.
Mikkolainen istui polvi toisen päällä ja viputti jalkaansa, syleksi toisinaan terävästi, tuijotti pieksunsa kärkeen, suoristi vihdoin vartalonsa, loi hymyävän silmäyksen ympärilleen, pysäytti katseensa herastuomariin ja virkahti:
– Se Rasmus Reilu oli kanssa yksi…
Joukko hieman liikahti uteliaasta odotuksesta. Tunsivathan kaikki
Rasmus Reilun, nuoremmatkin, maineeltaan.
– Hän oli huvittavimpia poliisimiehiä, mitä yleensä saattaa tavata. Oli v.t. nimismiehenä ainakin toistakymmentä eri kertaa ja sen lisäksi aina ylimääräinen, itseoikeutettu apulainen. Mutta vakinaiseksi ei hän koskaan tullut – siihen aikaan. Herra Reilu oli syntyjään paikkakuntalainen, tunsi kaikki ihmiset, niin rehdit kuin ne muutamat lurjuksetkin, mitkä pitäjässä olivat. Hänellä oli uljas luonto käydä kimppuun, loistava kyky ryypätä ja kaiken maailman kierät juonet ja kurit ja apuna vielä hyvä suu. Että hän oli vahva viinamies, sen kaikki tietävät, niin ettei sitä tässä nyt erikseen tarvitsisi vakuuttaakaan. Lainkuuliaiset ihmiset pitivät jonkinlaisena, lain ulkopuolella sallittuna, ylimääräisenä oikeutenaan olla niin tutunomaisella kannalla Reilun herran kanssa, että aina jonkin verran mutkistelivat ja kieräilivät, kun hän yritti heitä lailliseen satimeen saattaa. Moni teki sen aivan huvikseen.
– On niin hauskaa olla marjailemassa herrain kanssa, sanoivat.
Mutta oikein tosissaan ajattelivat ihmiset, että Reilun herran toimissa ilmeni muutamia, sangen omituisia ristiriitoja, kuten sekin, että, vaikka hän yleisen tiedon mukaan piti kovin paljon viinasta ja rommista, sai sitä laillista tai laitonta tietä, hän kuitenkin niin innokkaan jahtimiehen tavoin ajoi takaa viinan salamyyjiä, salapolttajia ja viinanjuojia.
– Miksi ei Reilun herra salli muidenkin ryypätä? kyselivät miehet tolkussaan.
– Emme me, köyhänpuoleiset talonpojat jaksa joka pulloa kaupungista haettaa, niin kuin te, silloin kun viinamadot alkavat kaivata.
– Antakaa köyhien ämmien myydä edes kaupungin viinaa. Saavathan siitä jo herrat voittonsa ja kruunu laillisen veronsa.
– Sallikaahan nyt toki tyhmänsekaiselle talonpojallekin ryyppy murheen väliin.
– Kun herra itsekin ryyppää joka päivä, vaikkei olisi murheitakaan.
Tietysti Reilun herra tällaiselle laittomuuden suosimiselle itki ja nauroi. Mutta kruunun palvelijan ei aina siihen aikaan auttanut tyhmän talonpojan kanssa muu kuin selkään anto huonoimmille. Silloin ainakin lakkasivat suutaan soittamasta.
Rasmus Reilu hallitsi kaikki v.t. hallitusaikansa silta- ja jahtivoutien, lautamiesten, leipurien ja maakauppiasten, papinapulaisten ja lukkarien arvokkaalla avulla.
Kerran – kertoakseni sellaista, mikä todella on tapahtunut – tuli leipuri, joka sen ohessa oli myöskin siltavouti, kertomaan muutamasta salakapakasta, jota kuulon mukaan pidettiin Rintakylässä. Hän ei ollut saanut, muka, tarkkaa selkoa siitä, kuka sitä piti. Mutta jos seppä Pihtiläisen panisi kovalle, niin häneltä varmaan saisi siitä tolkun.
– Pihtiläiseltäkö? Reilu rypisti epäluuloisena otsaansa. Miksi et sinä kaivanut totuutta esiin Pihtiläisestä?
Toinen puolustelihe vaatimattomasti, luimisteli kulmiensa alta ja kiinnitti vihdoin katseensa saappaisiinsa, huovalla vuorattuihin korkosaappaisiinsa.
– Se on teidän asianne, virkahti.
Mielenkiinnolla seuraten siltavoudin ajatuksenjuoksua, kiintyivät
Reilunkin silmät noihin uusiin, hyviin saappaisiin.
– Ne ovat uudet?
– Täytyi laittaa, kun jalat aina palelevat, ja…
– Minäkin tarvitsisin… Myö nuo mulle, alkoi Reilu houkutella.
Siltavouti pelästyi. Herra Reilu ei, näet, koskaan maksa, mitä hän näin apulaisiltaan ottaa velaksi. Neuvoton, juonta etsivä katse kiertää hapuillen ympäri. Sanoo vihdoin koetteeksi, kiinnittääkseen huomiota toiseen asiaan:
– Ajattelin, että jos kutsuisi sen Pihtiläisen tänne.
– Ei, mutta myö mulle nuo saappaat, minä pidän niistä.
Siltavouti säpsähti. Mutta samalla välähti hänen silmistään valonsäde:
– Akka on vihainen! Akka on nämä laittanut … ja se on hirmuinen akka, niin kuin nimismies kyllä tuntee ja tietää.
Hän väänsi päätä ikään kuin akkansa pahuutta vakuuttaakseen.
Reilu purskahti nauramaan:
– Akka! … Keksitpäs juonen, juutas… Pelkäät, etten minä maksa.
Akastasi sinä viisi huolit, lyöt kuin vierasta sikaa.
– Ha haa! nauroi siltavouti, jaksamatta salata iloaan sellaisesta kehumisesta.
– Noo, käske se Pihtiläinen tänne.
– Jaa minäkö?
– Mutta lempoako sinä juonittelet tänä iltana? Et ole ymmärtävinäsi selvää puhetta. Kohmeloa taidat sairastaa.
– Kohmeloa … arvattavasti… En ymmärrä mitään.
Hän painoi kädellä päätään.
– Ymmärrätpä saappaasi pitää, junkkari.
– Kun täytyy pelätä akkaa … se on sellainen juuttaan akka, pahasuinen, että.
– Käske Pihtiläinen sitte tänne.
– Mahtaisko tulla?
– Kun minä käsken!
– Se on kyllä totta ja … ja … niinkuin mahtavaa, kuinka minä nyt sanoisin. Mutta seppä on kovin juonikas ja pirullinen.
Siltavouti kynsi päätään.
– Etkö sinä ole? Vai mitä varten sinä olet siltavouti?
– Se on kyllä totta, mutta… Eiköhän jahtivoudin sopisi käskeä?.. Se seppä arvaa kohta, että minä olen ilmoittanut… Ja niillä on paremmat välitkin jahtivoudin kanssa, ovat monasti samoissa ryyppykomennoissa, juonissa ja … tuota…
Reilu. toi tammilaudan, laittoi itselleen tupakkaa helmivarsipiippuun, käski vieraan ottaa turkit päältä ja asettua iltaa istumaan. Kun tammipeli jo oli käynnissä, kysäisi Reilu:
– Pelkäätkö?
– Pihtiläistäkö?
– Kaa! nauroi Reilu. Arvasi kohta mitä tarkoitin. Sinä olet nähtävästi tehnyt siivo sepälle koiruutta.
Siltavouti naureskeli:
– Arvasi vain … arvaa se vain. —
Jahtivouti sai tehtäväkseen kutsua Pihtiläisen poliisikuulustelun tapaiseen. Muutamana iltana tämä ilmestyi Reilun nimismiehenkonttoriin.
Heillä olisi kyllä ollut vanhoja kalavelkoja. Mutta jälleennäkemisen hauskuudessa unohdettiin vanhat ja puristettiin toistensa käsiä. Otettiin ryypyt! Pihtiläinen laski kompiaan, Reilu niitä korjaili ja paranteli niin naurattavasti, että siltavouti ja lautamies, vierainamiehinä kuulustelussa, koikkailivat naurunsa käsissä, toinen pitkänään rikkinäisellä nahkapäällyssohvalla, toinen kahdella tuolilla. Niin että se vasta oli iloa.
Mutta jottei koko ilta menisi tyhjässä leikinlaskussa ja ennenaikaisten harjakaisten ryyppäämisessä, muisti Reilu asiataan. Kutsui Pihtiläisen alkukeskustelua varten keittiöön kahteenkäteen ja ajoi »piikalutkan» (hän itse käytti tätä nimeä) siksi aikaa ulos. Yht'äkkiä näytti tuttavuus nyt menneen tiehensä. Laki on laki eikä tunne leikkiä. Niin kiinnittää nimismies tuimat, vakoilevat silmänsä Pihtiläisen silmiin, etsien niistä omaatuntoa:
– Kuulut tietävän, kuka Rintakylässä pitää salakapakkaa.
– En minä tiedä.
Onkohan tuo nyt juonittelua vai pelkoa? ajattelee Reilu. Hän koettelee:
– Sinä tiedät, vanha junkkari, ja nyt minäkin tahdon sen tietää!
Seppä muljauttaa tuuheain silmäkarvainsa alta ja lohduttaa:
– Kyllähän nimismies muualtakin viinaa saa.
Hymyilee viekkaasti.
Nyt paljastuu pamppu.
Pihtiläisen suu menee leveään nauruun. Pyyhkäisten takinhelman pois suuren tupen päältä, hän kysäisee, pamppua edelleen suu virnissä katsellen:
– Mikäs kalu se on?
Nimismies katuu, että on ottanut pampun näkyville. Hävettää hieman. Miten tämän nyt tekisi leikiksi?.. Pistää pampun povitaskuun ja virkkaa taas tuttavallisesti:
– Aina sinä olet se vanha kurillinen. Mutta sano nyt tosissasi ja puolileikillä. Ei sun kanssasi pääse ihmistenmoisella puheella puuhun ei pitkään.
Pihtiläinen imee suurta vaskihelaista piippuaan ja kysyy:
– Lähtisittekö sinne nyt?
– Lähtisimme.
Samalla pistää piika päänsä ovesta.
– Pysy, pysy, älä tule, perhana! huutaa Reilu.
Mutta piika tulee jutellen itsekseen:
– Otan tuosta edes hameen selkääni … en ainakaan teidän vuoksenne kylmetytä itseäni… Onpa kuin miehiäkin. Valkeakin sammuu takassa, mutta sammukoon.
Reilu hoivasi sinnepäin. Ovi paukahti samalla kiinni. Ulkoa kuului vielä panettelua. Pihtiläinen tuijotti sammuvaan hiilokseen takanperässä, käänsi mällin poskesta toiseen ja sanoi vihdoin:
– Sitä on Pihlajasaaren rengillä lutissa. Mutta ette te sinne pääse.
– Miksen?
– Ei avaa.
– Rikki lyömme, ei siitä pelkoa.
– Ovi on luja.
– Aa … mutta seppä tulee mukaan!
– Poliisiksi, jotta pääsis herrain joukkoon, nauroi seppä.
– Oletpa jo retkujen joukoissa kulkenutkin. Alat vanhentua sinäkin.
Tule pois, seppä, saat markan.
– Ja tuopin viinaa?
– Mistä minä sen otan?
– Sieltä Pihlajasaaren lutista.
– Menköön!
Mutta seppä rupesi uudestaan epäilemään. Se renki antaa hänelle selkään ja pianpa koko kyläkin. Eikä hän saa sitä parannetuksi viinatuopilla ja markalla. Hän kynsi harmittelevan näköisenä korvallistaan ja sanoi pitävänsä pahana, ettei uskaltanut olla nimismiehellä apuna nyt, kun olisi taas hyviin väleihin päästy. Nimismies yhä houkutteli ja houkutteli, ärjyen julmasti piialle, joka porstuassa mellastaen paukutti palelevia jalkojaan, hyppi, kiljui ja väitti, ettei hänkään, vaikka oli vaimoihminen, ollut ikinä nähnyt eikä kuullut noin pitkiä takapuheita … kenestä vaivaisesta hänessä puhuttaneekaan!..
Lopulta ei seppä luvannut mennä, mutta antoi tarkat ohjeet: renki asuu perälutissa, viina on lutin alla puodissa ja sinne päästään nostamalla lutin lattiasta sijoiltaan yksi lankku. Saatuaan neuvostaan yhden markan ja hyvän ryypyn, sai seppä mennä. —
Oli pääsiäisyö. Reilu, siltavouti ja lautamies lähtivät viimemainitun hevosella Pihlajasaaren salakapakkaa etsiskelemään sekä yöjalkalaisten ja kokonpolttajain kesken järjestystä pitämään.
Oli pimeää ja pilvistä. Etäisiä ääniä kuului sekavana humuna, mutta vaikeata oli erottaa, mistä päin. Tulivat juuri maantielle, kun verrattain lähellä, noin kilometrin matkan päässä, leimahti ensimmäinen kokko.
– Kah! Ja siltavoudin koko ruumis hätkähti.
– Ohhoh!
Reilun mielestä oli tämä uhittelemista, näin lähellä hänen kotiaan. Lautamies ei puhunut mitään, tienhaarassa vain kurillaan käänsi hevosensa toisaalle, Rintakylään päin.
– Ka mitä? Älä sinne! Aja tuonne tulelle. Ka mitä sinä?
Lautamies repi hevosta.
– Ei tämä … ei tämä hevonen … ei tämä vietävä tottele.
Reilu tarttuu suitsiin ja hevonen alkaa kääntyä.
– Joko se lautamies maistoi niin, ettei saa enää hevosta hoidettua, virnistelee siltavouti.
– En minä, mulla on vain niin paksut vanttuut ja kintaat, ettei oikein salvata… Kyllä minä nyt taas…
Hevonen laukkasi. Loimu yhä kasvoi ja räikeä laulunloilotus kuului.
Pian keksittiin, ettei siellä olekaan muuta kuin pari kolme miestä.
Mutta kylläpä ne pitävät ääntä! Kasakanpamppua puristaa Reilu vavahtelevassa kädessään ja siltavoudilla on rautapuntari.
Kokko on aivan maantien vieressä. Sen loimu yhä paisuu ja valaisee kaamealla valollaan pimeän talvisen yön, synnyttäen ympäröivällä lumilakeudella kaameasti rusottavan kimalluksen. Ja ne huutavat!
Kas nyt kuulevat tultavan. »Odottakaahan!» kuiskaa Reilu itsekseen ja kiihkeä innostus kohottaa häntä jo puoliksi reestä. Toinen nostaa rautapuntaria, mutta lautamies vain rauhallisesti ajaa, suitset paksuissa, kömpelöissä vanttuissa.
Ne työntävät kokkoon rauhallisen lumivainion keskellä yhä vain uusia olkia ja loilottavat…
Siinä syntyy menoa, kun nämä ajajat saapuvat! Kokonpolttajat lähtevät karkaamaan minkä kintuista pääsevät.
– Älkää viinaleiliä jättäkö, ottakaa mukaan! huutaa eellimmäinen pakolainen. Ja ne ottavat. Kaksi juoksee jäljessä, kantaen välissään noin 5 kannun viinaneiliä. Raskaissa turkeissaan ähkyvät jäljessä nimismies ja siltavouti. Paksu hanki pudottaa, mutta ei auta, kun saalis on niin lupaava. Kovaa puhkinaa, ähkinää, huohotusta. Karkurit näyttävät leilineen väsyvän. Jo heittää turkkinsa hangelle siltavouti. Tässä on kunnia kysymyksessä. Reilu kehuu ja kiirehtii jäljessä. Edellinen ehtii paraiksi näkemään, miten toinen junkkari kiipeää eteen sattuneen luhtaladon katolle ja toinen sinne kurottaa pelastettavaa viinaleiliä suojaan. Kun katolla oleva saa leilin, lähtee toinen oikaisemaan pakoon, kadoten pimeyteen.
Siellä se on nyt siis katolla. Siltavouti on noussut voitonriemuisena ladon viereen nietostaneen kinoksen harjalle ja katselee siitä ladon katolle kyyristynyttä viinaleilin pitelijää, aivan kuin kissa saalistaan.
– Tule alas, tulla sun kuitenkin täytyy! käskee siltavouti.
Mutta mies katolla ei hievahda.
– Täytyy sun kuitenkin tulla, junkkari! Tahi anna tänne se leili, saat itse mennä ennen kuin nimismies ehtii.
Se katollaoleva ei puhu mitään. Jo alkaa siltavouti mairitella:
– Sinä olet hauska poika… Pudota leili tänne ja karkaa pois ennen kuin nimismies…
Mutta katollaoleva mies ei liikahda.
– Puhu vain, kyllä mä sun, veitikan, tunnen. En sano isällesikään, jos pudotat leilin tuohon hangelle. Isäs kuitenkin olis vihainen, jos tietäis, että sinä näin juonittelet kruununmiehille.
Nimismieskin jo saapuu. Hän on tottunut vitkastelematta käymään päälle. Siltavoudin käskee nyt kiipeämään katolle ja panemaan sen kelvottoman päälleen alas, hän itse, nimismies, ottaa vastaan miehen ja viinaleilin. Mutta sinne ei ollutkaan niin helppo päästä. Siltavoudin paksuilla saappailla oli vaikea kiivetä ladonnurkkaa, vaikka kinoksen harjalta melkein ulottui katolle. Reilunkin täytyi riisua turkkinsa ja ruveta auttamaan. Vihdoin, hiestä aivan likomärkänä, pääsi siltavouti katolle.
Silloin takaa-ajettu jätti ison leilinsä kruunun huostaan, hyppäsi katolta hangelle ja katosi äänetönnä ja salaperäisenä pimeyteen.
– Ottakaa kiinni, se karkaa! kirkui siltavouti katolta, leiliä pidellen. Mutta kun Reilu tuli sille puolelle latoa, mihin mies oli hypännyt, ei siellä enää mitään näkynyt.
– Peeveli… Mutta saatiinpa leili!
– Sehän onkin pääasia!
Voittosaaliineen palattiin hevosen luo, missä lautamies odotteli ja korjaili, lämmitelläkseen, kokon viimeisiä jäännöksiä palamaan. Ajettaessa nimismiehen kotiin, kiisteltiin leikillään siitä, ken ensimmäisenä saa leilistä ryypyn.
– Ihmiset sanovat, että me juomme itse kaikki viinat mitä takavarikkoon otamme, nauroi siltavouti.
– Eivätkä ne peijakkaat siinä niin väärässä olekaan, todisti yhtä iloisesti nauraen nimismies.
Oltiin vaiti hetkinen, kunnes nimismies taasen aloitti:
– Mutta totta puhuen, kuka viitsisi, olkoon vaikka kruununkin puolesta, nähdä tällaisia vaivoja, ellei saisi näistä sitten edes siivo ryyppyjä?
Toiset sanoivat vakavissaan ja yhteen suuhun:
– Se on aivan totta, ei kukaan viitsisi.
– Koettakoon nyt ruveta tällaisiin vaivoihin ja ihmisten vihoihin! jatkoi lautamies, kieltään maiskutellen ja hevosta kiirehtien.
– Saavat itse rauhassa maata ja yönsä nukkua, kun me vartioitsemme, täydensi siltavouti.
– Eivätkä yhtä ryyppyä sallisi! Nimismies nyökytti ajatuksissaan päätään.
– Kateus on suuri, huokasi siltavouti.
Kun päästiin kamariin ja tunnustettiin siltavoudille etuoikeus ensimmäiseen ryyppyyn, asetti hän juhlallisesti leilin pöydän reunalle ja joi, nimismiehen korjatessa akuttimia kiinni. Kun nestettä tuli suuhun, vavahti siltavouti ja tyytyi vain pieneen ryyppyyn, jättäen nimismiehelle vuoron. Viimeksi sai lautamies, toisten äänettöminä seuratessa hänen ryyppäämistään. Mutta kohta kun tämä sai nestettä suuhunsa, huudahti hän, pelästynyt, kysyvä ilme silmissä:
– Vettä!
Toiset purskahtivat nyt nauramaan, mutta se muuttui kohta katkeraksi kiukutteluksi. He ymmärsivät, että nuo junkkarit olivat tehneet heistä suurta pilaa ja onnistuneet liiaksi.
Väsyneinä, pettyneinä ja suuttuneina tuumittiin kostoa.
– Ne tekevät meistä pilaa! matki taas uudelleen katkeroittunut, hidasteleva lautamies aivan kuin vasta pitemmän miettimisen kautta tultuaan oikein vakuutetuksi siitä, että häntäkin oli tässä syvästi loukattu. Reilua alkoi jo tämä huvittaa.
– Voi tuota lautamiestä! Mitäpä pilaa ne meistä tekevät?
– Antavat parastaan, ilvakoi susivoutikin, koettaen kääntää asian leikiksi.
Mutta lautamies väänsi niskaa ja lupasi Iiskan isälle kertoa, minkälaisia koiranjuonia poika harjoittaa. —
Lähtivät uudestaan matkaan ja ajoivat Rintakylälle. Ylt'ympäri kuului iloisia ääniä ja etäältä loisti muuan kokko. Rintakylän sillalla taisi mekastaa muutamia vallattomia tyttöjä. Pölkynpään lutinluukusta näkyi valkeata, Rasaniemen navetasta samoin. Mutta Pihlajasaaren kartanolla oli haudanhiljaista. Neuvoteltiin ryntäystavasta, päätettiin, että hiljaa hiivitään ylös, yksi koputtaa; kun ovi aukee, rynnätään kaikin sisään. Reilu tahtoi itse koputtaa, hän osasi hyvin matkia viinanostajan ääntä ja peijata.
– Se oli perälutti, muisteli Reilu, kun lähdettiin.
– Eipä, keskiluttipa se oli, väitti siltavouti. Lautamies ei ollut sitä kuullut, kun seppä oli toisinaan puhunut niin hiljaa.
Ensin siis peräluttiin, niin kuin Reilu tahtoi, hiipien toiset, Reilu vain kovemmin astuen.
Koputtaa.
– Salu, saakuri … etkö tunne… Mä olen se … joka…
Toisilta pyrkii nauru kovin. Onpa koko mestari matkimaan! Itse peikkokin erehtyisi.
– Vanha tuttu … aukaise nyt, jatkaa Reilu. Hän koputtelikin kovin hiljaa. Mutta sitten jo jalallaan potkaisi, jotta ovi lensi auki.
Valehdellutpa seppä olikin! Ei tämä niin lujassa ollutkaan, ilakoi itsekseen Reilu.
Ryntäämällä, suu naurussa työntyivät nimismies ja siltavouti sisään rinnakkain. Lautamies arkaili ovella, ajatellen että odottelee, mitä sieltä alkaa kuulua. Mutta yht'äkkiä hän pelästyy ja vetäytyy vaistomaisesti takaisin ovelta. Toiset olivat hävinneet kuin hornankitaan suurella kolinalla ja melulla … sitten alhaalta alkoi kuulua vain ähkinää, voihketta ja valituksia.
– Mikä – mikä – mikä teille tu-tuli? kyselee lautamies ovella, yrittäen katsoa nokimustaan pimeyteen lutissa.
Alhaalta kuuluu sekaisin, eri suista:
»Polveni … pääni … käteni … kylkeni … olkani … leukani…»
Lautamies alkoi arvata, että kruununpalvelijat olivat astuneet lattiattomaan luttiin ja pudonneet alas. Hän raapaisee tulta. Lutti on autio, asumaton. Keskilattiasta ovat palkit poissa. Tulta saadaan vihdoin mukanatuotuun kynttilänpätkään. Siellä ne olivat, molemmat, alhaalla. Kumpainenkin oli pudonnut suoraan tervavesilaatikkoon, missä oli talon karvakenkiä lujittumassa.
Nyt ollaan liassa ja märkänä. Koskee jäseniin ja sydämiin. Lautamies, joka makaa ryömällään lattia-aukossa, ei uskalla leikilläänkään nauraa. Seppä Pihtiläistä hän vain ajattelee ja sen juonia… Pitäisi olla hiljaa, ettei vain talonväki kuule… Niitä tässä nyt vielä tarvittaisiin!
Vähitellen pääsevät toisetkin ylälattialle. On hauskaa, jos ei kukaan syrjäinen saa tästä tietää… Puhua ei saa kukaan kellekään!
Mutta seppä Pihtiläinen? Se kirottu seppä