Buch lesen: «Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta»

I Luku.
Opritshnikit

Vuonna 7703 maailman luomisesta, elikkä nykyisen ajanlaskun mukaan v. 1565, kuumana kesäpäivänä, kesäkuun 23 p., nuori bojari,¹ ruhtinas Nikita Romanovitsh Serebrjani, saapui Medvedevkan kylään, joka on noin kolmenkymmenen virstan päässä Moskovasta.

Hänen takanaan ajoi joukko sotilaita ja orjia.

Ruhtinas oli viettänyt kokonaista viisi vuotta Litvassa. Hänet oli lähettänyt tsaari Iivana Vasiljevitsh kuningas Sigismundin luo tekemään rauhaa moneksi vuodeksi silloisen sodan jälkeen. Mutta tällä kertaa tsaarin valinta oli epäonnistunut. Tosin Nikita Romanovitsh pontevasti puolusti maansa etuja, ja näyttipä siltä, että parempaa välittäjää tuskin olisi voinut toivoakaan, mutta Serebrjani ei ollut syntynyt keskusteluja varten. Hyljäten lähettilästieteen hienoukset, hän tahtoi puhtaasti käsitellä asioita, ja häntä seuranneiden kirjurien suurimmaksi mielipahaksi hän ei sallinut heidän tehdä minkäänlaisia koukkuja. Kuninkaan neuvonantajat, jo valmiit myönnytyksiin, käyttivät pian hyväkseen ruhtinaan suoruutta, urkkivat meidän heikot puolemme ja lisäsivät vaatimuksiaan. Silloin hänen kärsivällisyytensä loppui: keskellä täyttä valtiopäivahuonetta löi hän nyrkkinsä pöytään ja repi rikki valmiin sopimuskirjan, joka oli vain allekirjoitusta vailla.

– Te, ynnä teidän kuninkaanne olette kaksikielisiä luikertelijoita. Minä puhun teidän kanssanne omantuntoni mukaan, mutta te vaan etsitte tilaisuutta pettääksenne minua. Sitäpä on enään mahdoton enää sovittaa.

Tämä kiivas esiintyminen menetti silmänräpäyksessä edellisten keskustelujen tulokset, ja tuskinpa hän olisi voinut välttää maanpakoa, jollei juuri samana päivänä olisi Moskovasta tullut käsky heittää rauhantekeminen ja uudistaa sota. Iloisena jätti Serebrjani Vilnan kaupungin, muutti samettipukunsa välkkyvään sotisopaan, ja nyt löylyttämään litvalaisia, missä vain heitä tapaisi. Hän osoitti kuntoansa sotilasuralla paremmin kuin keskustelujen alalla, ja saavutti pian suuren maineen sekä venäläisten että litvalaisten kesken.

Ruhtinaan ulkomuoto vastasi hänen luonnettaan. Eniten huomiota herättävät piirteet hänen miellyttävissä, mutta ei kauneissa kasvoissaan oli suoruus ja avomielisyys. Hänen mustanharmaissa, mustien ripsien varjostamissa silmissään olisi katsoja huomannut erinomaisen, itsetiedottoman ja tahdottoman päättäväisyyden, joka esti hänet vaipumasta mietteisin ratkaisevalla hetkellä. Tuuheat, toisiinsa yhtyvät silmäkarvat, osoittivat jonkinmoista epäjärjestystä ja yhteyden puutetta hänen ajatuksissaan. Mutta soma, hienosti kaareutuva suu osoitti taipumatonta lujuutta, ja hymyilyssä oli jotakin vaatimatonta, melkeinpä lapsellista hyväntahtoisuutta, että moni olisi pitänyt hänet yksinkertaisena, ellei se jalosukuisuus, joka loisti joka hänen piirteestään, olisi vakuuttanut, että hän sydämellään käsittää sen, mitä hän ymmärryksellään ei saata itselleen selvittää. Koko hänen olentonsa vaikutti myötätuntoisuutta, ja jokainen sai sen käsitteen, että huoleti saattoi turvautua häneen kaikissa tilaisuuksissa, joissa vaaditaan päättäväisyyttä ja itsensä kieltäymystä, mutta ettei käytöstapansa harkitseminen ollut hänen asiansa ja että miettimiskykyä ei hänelle oltu suotu.

Serebrjani oli noin viidenkolmatta vanha. Kasvultaan oli hän keskikokoinen, leveäharteinen, mutta soukka lanteiltaan. Tuuhea tukkansa oli vaaleampi kuin hänen päivänpaahtamat kasvonsa, ja muodosti vastakohdan tummille kulmakarvoille ja mustille silmäripsille. Lyhyt parta, vähäsen hiuksia tummempi, varjosti hiukan huulia ja leukaa.

Iloiselta ja keveältä tuntui nyt ruhtinaan sydämessä palatessaan synnyinmaahansa. Päivä oli kirkas, päiväpaisteinen, yksi niitä päiviä, jolloin koko luonto on ikäänkuin juhlapuvussaan, kukat näyttävät heleämmiltä, taivas sinisemmältä, ilma väreilee kauaksi kuultavin aalloin, ja ihmisen tuntuu niin keveältä, ikäänkuin hänen sielunsa olisi yhtynyt luontoon, väräjäisi joka lehdellä, kiikkuisi joka ruohonkorrella.

Kirkas oli kesäkuun päivä, mutta ruhtinaasta, joka oli viettänyt viisi vuotta Litvassa, tuntui se vieläkin kirkkaammalta. Vainioilta ja metsistä ikäänkuin tuoksui Venäjänmaan ilmaa.

Petoksetta ja vilpittömästi Nikita Romanovitsh oli liittynyt nuoreen Iivanaan. Lujasti piti hän valansa, eikä mikään olisi horjauttanut hänen vahvaa luottamustaan hallitsijaansa. Vaikkapa hänen sydämensä ja tunteensa jo kauan olivat halunneet kotimaahan, niin jos sillä hetkellä käsky hänelle olisi tullut palata Litvaan, näkemättä enemmän Moskovata kuin omaisiaankaan, olisi hän nurkumatta kääntänyt ratsunsa ja entisellä kiivaudella syöksynyt uusiin taisteluihin. Sitäpaitsi hän ei yksin niin ajatellut. Kaikki venäläiset koko maassa rakastivat Iivanaa. Hänen hurskaan hallituksensa kanssa näytti Venäjälle koituvan uusi kultainen aikakausi, ja munkit lueskellessaan aikakirjoja eivät löytäneet niistä Iivanan vertaista hallitsijaa.

Jo ennenkuin kylään olivat ehtineet, kuulivat ruhtinas ja hänen väkensä iloisia lauluja, ja saavuttuaan kylän syrjään, huomasivat he että siellä vietettiin juhlaa. Kylänraitin kummallekin puolelle olivat poikaset ja neitoset asettuneet piiriaitauksiin, ja molemmat piirit liikkuivat koivun ympäri, joka oli koristettu kirjavilla tilkuilla. Päässä oli pojilla ja tytöillä paksut seppeleet. Piirit lauloivat, milloin molemmat yhdessä, milloin vuorotellen, puhelivat keskenään ja heittäytyivät leikkitaisteluun. Heleästi kajahteli laulujen kesken tyttöjen nauru, ja iloisesti loistivat poikain kirjavat paidat joukosta. Kyyhkysparvia lenteli katolta katolle. Kaikki liikkui ja hyöri, oikeauskoinen kansa kun huvitteliihe.

Kylän syrjässä ruhtinaan vanha ratsupalvelija ajoi hänen rinnalleen.

– Heleijaa! – sanoi hän iloisesti, – katsokaapa, isäseni, kuinka ne, susi syököön, viettävät pyhän Agrippiinan juhlaa! Emmeköhän levähdä tässä? Hevosetkin ovat väsyksissä, ja meidän on syötyämme hauskempi matkata. Kylläisellä vatsalla, kuten itse tiedät, isäseni, vaikka papuja puisi.

– Niin, ja luultavasti olemme jo lähellä Moskovata! – sanoi ruhtinas, joka silminnähtävästi ei halunnut pysähtyä.

– Ah, isäseni, sitä sinä tänään jo varmaan viidesti olet kysynyt. Sanoivathan sinulle hyvät ihmiset että on vielä neljänkymmenen virstan taival. Käske levähtämään, ruhtinas, hevoset ovat tosiaankin hyvin väsyneet.

– No, hyvä, sanoi ruhtinas, levätkäätte.

– Hei, te, huudahti Miheitsh kääntyen sotilaihin: – alas hevosilta, kattilat esiin, tehkäät tuli.

Sotilaat ja orjat olivat kaikki Miheitshin käskettävissä. He kiirehtivät ja alkoivat irroittaa kuormastoaan. Itse ruhtinas laskeusi hevosen selästä ja otti päältänsä sotisopansa. Nähdessään hänessä korkeasäätyisen miehen, keskeyttivät nuoret piiritanssinsa, vanhat ottivat lakit päästään ja katsoivat epätietoisin katsein toisiaan, jatkaako ilonpitoa vai ei.

– Älkää kursailko, hyvät ihmiset, – sanoi ystävällisesti Nikita Romanovitsh: – jahtihaukka ei ole muille haukoille esteeksi.

– Kiitoksia, bojari, vastasi elähtänyt talonpoika. – Jollei sinun armosi meitä halveksi, pyydämme nöyrästi: istu tähän viereemme, ja me, jos suvaitset, tarjoamme sinulle simaa, tee meille kunnia, bojari, juo terveydeksemme!. – Hupakot, jatkoi hän, kääntyen neitosiin: – mitä pelästyitte? Ettekö näe, tämä on bojari palvelusväkineen, eikä minkäänmoisia opritshnikoita. Katso, bojari, siitä ajoin kun Venäjään tuli opritshnina, pelkää meikäläinen kaikkea; elämistä ei ole köyhälle miehelle. Ja juhlana juo, mutta älä pohjaan; laula, mutta vilkase ympärillesi. Kun kerran tulla tuoksahtavat, milloin tuolta milloin toisaalta, vallan niinkuin lumi pääsi päälle.

– Mikä opritshnina? Mitä ovat opritshnikit? kysyi ruhtinas.

– Hiisi heitä tuntekoon. Sanovat itseään tsaarin väeksi. Mepä olemme tsaarin väkeä, opritshnikoita, mutta tepä olette maaorjia. Meidän tulee ryöstää ja raadella teitä, mutta teidän tulee kärsiä ja kumarrella. Niin on tsaari käskenyt!

Ruhtinas Serebrjani tulistui.

– Tsaariko olisi käskenyt loukata kansaa! Voi niitä kirotuita. Mutta keitä ne sellaiset ovat? Mitenkä te ette niitä rosvoja pane kahleisin!

– Niin ettäkö kahlehtia opritshnikeitä! Ah, bojari, näkyy että tulet kaukaa, et tunne opritshnikeitä. Yritäppäs olla heidän kanssaan tekemisissä. Tässä eräänä päivänä ajoi heitä noin kymmenkunta miestä Stepan Mihailovin pihaan, tuolle pihalle mikä on salvassa. Stepanipa oli vainiolla; he akan luo: anna tätä, anna tuota. Eukko jättää kaikki, vieläpä kumartaa. Nytpä he vaatimaan: Tuo tänne, ämmä, rahat! Eukko puhkesi itkuun, mutta ei mikään auttanut, hän aukasi lippaansa, kaivoi rievuista esiin kaksi kolmenkopekan lanttia ja tarjoaa ne kyynelsilmin: ottakaa, ainoastaan jättäkää minut henkiin, Mutta he sanoivat: vähän! Ja kun eräs opritshnikki lyödä läimäyttää häntä ohimoille, niin henki pois. Stepan tulee pellolta ja näkee eukkonsa makaavan muserretuin ohimoin. Hän ei voinut hillitä itseään. Hän rupesi haukkumaan tsaarin väkeä: Ettekö pelkää Jumalaa, kirotut! Älköön teille toisessa maailmassa olko armoa eikä anteeksiantamusta! Mutta he heittivät tuolle kunnan miehelle nuoran kaulaan ja hirttivät hänen portinpieleen.

Vapisi vihasta Nikita Romanovitsh. Hänen sydämensä kuohahteli.

– Kuinka, valtamaantiellä, ihan Moskovan luona, rosvot ryöstävät ja tappavat talonpoikia! Mutta mitä sitten tekevät teidän päämiehenne ja kylänvanhimpanne, joiden asia on rikoksia rangaista? Kuinka he sallivat että roistot nimittävät itseään tsaarin väeksi?

– Niin, – vakuutti talonpoika, – mepä olemme tsaarin väkeä, opritshnikeitä; kaikki on meille luvallista, mutta tepä olette maaorjia! Päälliköitäkin heillä on; niillä on arvonmerkkinsä: luuta ja koiranpää. Mahdollista että todella ovatkin tsaarin väkeä.

– Hupsu! huudahti ruhtinas, – älä rohkene koroittaa roistoja tsaarin väeksi! – En saa päähäni, – hän ajattelu – Erityiset merkkinsä? Opritshnikit? Mitä tämä sana merkitsee? Keitä nämä ihmiset ovat? Kun tulen Moskovaan, kerron tsaarille kaikki. Käskeköön hän minut etsimään heitä. En säästä heitä, niin totta kuin Jumala on pyhä, en säästä!

Sillävälin piiritanssia jatkettiin.

Nuori poika oli olevinaan sulhanen, nuori neitonen morsian. Poika kumarsi syvään morsiamensa sukulaisille, joina myös oli poikia ja tyttöjä.

– Herra appiseni, – lauloi sulhanen yhdessä kuoron kanssa, – pane minulle olutta!

– Rouva anoppiseni, leivo piiraita!

– Herra lankoseni, satuloitse minulle ratsu!

Otettuaan sitten toisiaan kädestä kiinni, pyörivät tytöt ja pojat sulhasen ja morsiamen ympäri, ensin toisaanne ja sitten toisaanne päin. Sulhanen joi oluen, söi piirakat, ajoi hevosen turmiolle ja ajoi pois sukulaisensa.

– Mene hiiteen, appi!

– Mene hiiteen, anoppi!

– Mene hiiteen, lanko!

Joka säettä kertoessaan tuuppasi hän piiristä milloin tytön, milloin pojan.

Talonpojat nauraa hohottivat.

Äkkiä kajahti läpitunkeva huuto. Noin kahdentoista vanha poika, ylt'yleensä veressä, syöksyi piiriin.

– Pelastakaa! kätkekää! – huusi hän, tarttuen talonpoikain vaatteisin.

– Mikä sinun on, Vanja? miksikä rääkyt? Kuka sinua on lyönyt. Eiväthän toki opritshnikit?

Silmänräpäyksessä molemmat piirit olivat kokoontuneet yhteen ryhmään; kaikki ympäröivät poikaa; mutta pelosta hän tuskin voi puhua.

– Tuolla, tuolla, – änkytti hän vapisevalla äänellä, – ryytimaiden takana, minä paimensin vasikoita … silloin he tulivat ja alkoivat teurastaa vasikoita, hakata sapeleilla. Tuli Dunjka,² rupesi rukoilemaan heitä; he ottivat Dunjkan, laahasivat mukaansa, mutta minua…

Uudet huudot keskeyttivät poikaa. Naisia juoksi kylän toisesta päästä…

– Onnettomuus! onnettomuus! – huusivat he: – opritshnikit! juoskaa, tytöt, kätkeytykää ruispeltoon! Dunjkan ja Aljonkan sieppasivat, ja Sergevaan löivät kuoliaaksi.

Samalla hetkellä näkyi joukko ratsastajia, noin viisikymmentä miestä, sapelit pystyssä. Heidän edellään karahutti mustapartainen, reipas nuorukainen punasessa kauhtanassa, ilveksennahkaisessa lakissa, joka oli reunustettu kultakankaalla. Hänen satulaansa oli sidottu luuta ja koiranpää.

– Goida! Goida! – huusi hän. Pistäkää karja kuoliaaksi, tappakaa talonpojat, ottakaa tytöt kiinni, polttakaa kylä! Minun jälkeeni, pojat! Ei ketään saa säästää!

Talonpojat juoksivat, mihin kukin pääsi.

– Isäsemme! Bojari! – vaikeroivat ne, jotka olivat lähempänä ruhtinasta: – älä hylkää meitä orpoja! Suojele kovaonnisia!

Mutta ruhtinasta ei ollut enään heidän keskessään.

– Missä on bojari? – kysyi ijäkäs talonpoika, katsellen kaikille tahoille. – Jälkikin on jäähtynyt. Eikä hänen väkeäänkään näy. Ne ovat rientäneet tiehensä, nuo urheat! Voi, onnettomuutta ei voi välttää, voi, me olemme kuoleman omat!

Reipas nuorukainen punasessa kauhtanassa seisautti hevosensa.

– Hei, sinä ukkorahjus! täällä oli piiritanssit, mihin tyttöset karkasivat?

Talonpoika kumarsi ääneti.

– Ripustakaa hän koivuun! – huudahti mustaparta: – hän pitää vaitiolosta, niin vaijetkoon koivussa!

Muutamat ratsastajat laskeutuivat hevosten selästä ja heittivät silmukan talonpojan kaulaan.

– Isäseni, hyväntekijäni! Älkää surmatko vanhusta, päästäkää, veikkoseni, älkää surmatko vanhusta!

– Ahaa! Joko kielesi pääsi irralleen, vanha harmaaparta! Mutta myöhään, veliseni, toista kertaa et laske leikkiä. Koivuun hänet!

Opritshnikit laahasivat talonpojan koivulle. Tällä hetkellä tuvan takaa kuului muutamia laukauksia; kymmenkunta miestä jalkaväkeä syöksähti sapelit kourassa murhaajain kimppuun, ja samaan aikaan ruhtinas Serebrjanin ratsastajat, kiitäen esiin kylän nurkan takaa, hyökkäsivät huutaen opritshnikien päälle. Ruhtinaan väki oli luvultaan puolta vähempi, mutta hyökkäys tehtiin niin rajusti ja odottamattomasti, että he yhdessä silmänräpäyksessä masensivat opritshnikit. Ruhtinas itse miekaniskulla heitti heidän päällikkönsä hevosen selästä, Antamatta hänelle aikaa tointua, hyppäsi ruhtinaskin ratsultaan, pani polvensa hänen rinnalleen ja tarttui kurkusta kiinni.

– Kuka sinä olet, roisto? – kysyi ruhtinas.

– Ja ken sinä? – vastasi opritshnikki kähisten ja säihkyvin silmin.

Ruhtinas ojensi pistoolinsa suun vasten hänen otsaansa.

– Vastaa, kirottu, taikka ammun sinut niinkuin koiran!

– En ole sinun palkollisesi, rosvo, – vastasi mustaparta mitään pelkoa osoittamatta; – mutta sinut hirtetään, kun olet rohjennut kajota tsaarin väkeen!

Pistoolin hana napsahti, mutta pii raksahti, ja mustaparta jäi henkiin.

Ruhtinas katsahti ympärilleen. Muutamia opritshnikoita makasi kuolleina, toisia ruhtinaan väki juuri pani köysiin, loput olivat päässeet pakoon.

– Sitokaa tämäkin! – bojari sanoi ja, tarkastellen hänen julmia, mutta pelottomia kasvojaan, hän ei voinut olla ihmettelemättä. "Ei sovi kieltää, urhea poika! – ajatteli ruhtinas; – sääli, että hän on rosvo."

Sillävälin lähestyi ruhtinasta hänen ratsupalvelijansa Miheitsh.

– Katso, isäseni, – hän sanoi, näyttäen kimppua hienoja naruja, silmukat päässä: – millaisia pauloja kulettavat mukanaan. Näköään eivät ensi kertaa ole murhaamassa, susi heidät syököön!

Nyt sotilaat taluttivat ruhtinaan luokse kaksi hevosta, joiden selässä istui kaksi miestä alakuloisina, satuloihin sidottuna. Toinen heistä oli harmaapäinen, kähärätukkanen ja pitkäpartanen vanhus. Hänen kumppaninsa mustasilmänen reipas mies, näytti kolmenkymmenvuotiaalta.

– Mitä ihmisiä nämä ovat? – kysyi ruhtinas. – minkätähden olette sitoneet heidät satuloihin?

– Emme me, bojari, ole heitä satuloihin sitoneet, vaan rosvot. Löysimme heidät ryytimaiden takaa, ja vahti oli asetettu heitä vartioimaan.

– Niin irroittakaa heidän siteensä ja päästäkää he vapaiksi!

Vapautetut vangit oikasivat jäykistyneitä jäseniänsä, mutta kiirehtimättä käyttämään vapauttaan hyväkseen, jäivät he katsomaan, miten kävisi voitettujen.

– Kuulkaa, hirtehiset, – ruhtinas virkkoi vangituille opritshnikeille: – kuinka olette rohjenneet nimittää itseänne tsaarin palvelijoiksi. Keitä te mokomat olette?

– Mitä, ovatko silmäsi ummessa, vai mitä? vastasi eräs heistä. Vai etkö näe, keitä olemme? Onhan päivän selvää, keitä. Tsaarin väkeä, opritshikeitä.

– Kirotut! huudahti Serebrjani; – jos henki on teille kallis, puhukaa totta!

– Mutta sinä näytät taivaasta pudonneen, – sanoi mustapartanen mies ivallisesti hymyillen, – etkö koskaan ole opritshnikeitä nähnyt? Tosiaankin taivaasta pudonnut! Hiisi hänet tiennee, mistä lienee loiskahtanut, olet tainnut pöllähtää maan halki!

Rosvojen julkeus saattoi Nikita Romanovitshin raivoon.

– Kuuleppa, poikaseni, – hän sanoi: – sinun pelkäämättömyytesi miellyttää minua, minä aioin säästää sinua. Mutta jollet heti paikalla sano minulle, kuka olet, käsken, niin totta kuin Jumala on pyhä, hirttämään sinut. – Rosvo oikasihen ylpeästi.

– Minä olen Matvei Homjak, – hän vastasi, – Grigori Lukjanovitsh Skuratov-Bielskin ratsupalvelija; palvelen uskollisesti herraani ja tsaaria opritshnikkina. Luuta, joka meillä on satulassa, merkitsee, että lakasemme Venäjätä, käväsemme pois kavaltamisen tsaarin maasta; mutta koiranpää – että puremme tsaarin vihollisia. Nyt tiedät, kuka olen; sanoppa sinäkin, miten sinua tulee nimittää, kunnioittaa, miltä nimeltä muistella, kun pääsi kerran halkaistaan?

Ruhtinas olisi antanut opritshnikille anteeksi hänen julkean puheensa. Tämän miehen pelottomuus katsoessaan kuolemaa silmiin miellytti häntä. Mutta Matvei Homjak panetteli tsaaria, ja tätä ei voinut sietää Nikita Romanovitsh. Hän antoi merkin sotilaille. Tottuneet tottelemaan bojaria sekä itse suutuksissaan rosvojen julkeudesta, heittivät he silmukat kauloihin ja valmistautuivat toimeeepanemaan rangaistusta, joka äsken uhkasi talonpoikaraukkaa.

Silloin nuorempi miehistä, jotka ruhtinas oli käskenyt irroittaa satuloista, tuli hänen luokseen.

– Salli, bojari, minun lausua sananen.

– Puhu!

– Sinä, bojari, tänään meille hyvän työn teit, pelastit meidän noiden koirien kynsistä, niin me tahdomme sinulle hyvän hyvällä maksaa. Sinä et näköään moneen aikaan ole ollut Moskovassa, bojari. Mutta mepä tiedämme, mitä siellä tapahtuu. Kuule meitä, bojari. Jollet elämääsi vielä ole kyllästynyt, älä käske hirttää noita perkeleitä. Päästä heidät, päästä tämäkin piru Homjak. Ei heitä ole sääli, vaan sinua, bojari. Mutta jos kerran sattuvat käsiimme, niin, Kristuksen kautta, hirtän itse heidät. Surmasilmukkaa eivät vältä, mutta ei sinun tule lähettää heitä perkeleen luo, vaan meikäläisten.

Ruhtinas katsoi ihmetellen tuntematonta. Hänen mustat silmänsä osoittivat lujuutta ja älyä; tumma parta peitti koko alipuolen kasvoja; vahvat, tasaiset hampaat kiilsivät häikäisevän valkoisesti. Hänen puvustaan päättäen olisi hänen voinut pitää pienen kaupungin porvarina tahi jonakin varakkaana talonpoikana, mutta hän puhui sellaisella varmuudella ja näytti niin täydellä todella tahtovan varoittaa bojaria, että ruhtinas alkoi tarkemmin katsella hänen kasvoinsa piirteitä. Silloin näkyi ruhtinaasta, että niissä ilmaantui tavaton järki ja äly, ja katseensa ilmaisee miestä, joka on tottunut käskemään.

– Kuka sinä olet, nuori mies? – kysyi Serebrjani; ja mintähden puolustat ihmisiä, jotka sinut itsesi olivat sitoneet satulaan?

– Niin, bojari, jollei sinua olisi ollut, riippusin minä nyt puussa heidän asemastaan. Mutta kuule kuitenkin sanaani: päästä heidät, et kadu kun tulet Moskovaan. Sillä, bojari, on nyt toisin kuin ennen, ei ole entiset ajat! Jos ne olisi kaikki voinut hirttää, ei minulla olisi mitään sitä vastaan. Onpa ilman näitäkin heitä karpeeksi asti Venäjään jäämään. Mutta nyt heitä kymmenkunta pääsi pakoon pötkimään, että jollei tämä Homjak perkele palaja Moskovaan, eivät ketään muuta syytä vaan sinua suorastaan.

Tuntemattoman salaperäiset puheet eivät olisi ruhtinaasen vaikuttaneet, ellei hänen vihansa olisi asettunut. Hän mietti että pahantekijäin nopea rankaiseminen ei tuottaisi paljo hyötyä, kun sitävastoin voisi paljastaa koko rosvolauman, jos jättäisi ne oikeuden käsiin. Tarkasti kysyttyään, missä läheisin rikostuomari asuu, käski hän sotilaidensa päämiehen tovereineen saattamaan vangit sinne, ja selitti Miheitshin kanssa yksin ajavansa eteenpäin.

– Sinun on valta lähettää nämä koirat rikostuomarin luo, – sanoi tuntematon, – vaan, usko minua, tuomari käskee heti irroittamaan heidän kätensä. Parempi olisi sinun itse päästää heidät kaikille neljälle taholle. Muuten, tapahtukoon sinun tahtosi, bojari.

Miheitsh kuunteli kaikkea ääneti ja kynsi ainoastaan silloin tällöin korvallistaan. Kun tuntematon lopetti, astui vanha ratsupalvelija ruhtinaan luokse ja kumarsi vyötäisiin saakka.

– Bojari isäseni, – sanoi hän, – saattaa olla niinkin, että tämä nuori mies puhuu totta. Luultavaa on, että tuomari päästää nämä rosvot vapaiksi. Jos sinä lempeydessäsi armahdit heitä silmukasta, josta Jumala ei myöskään ole sinua unohtava, bojari, niin salli meidän kuitenkin ennen päästöä, joka tapauksessa, antaa heille jokaiselle puolensataa lyöntiä, jotta vast'edes eivät enää murhaisi; susi heidät syököön!

Ja pitäen ruhtinaan vaitioloa myönnytyksenä antoi hän viedä vangit syrjään, missä rangaistus pantiin toimeen nopeasti ja täsmällisesti, huolimatta Homjakin uhkauksista ja raivosta.

– Se oli mukavin keino, – sanoi Miheitsh, palatessaan tyytyväisen näköisenä ruhtinaan luo. Toiselta puolen se tosin oli liian vähän, mutta toiselta puolen siitä on heillä oleva muistoa moniksi ajoiksi.

Tuntematon näkyi hyväksyvän Miheitshin onnellisen tuuman. Hän hymyili, partaansa silitellen, mutta pian kasvot saivat entisen muotonsa.

– Bojari, – sanoi hän, – jos tahdot matkata ainoastaan yhden ratsupalvelijan kanssa, niin salli edes minut tovereineni yhtyä sinuun. Meillä on yksi tie, ja yhdessä on hauskempi; sitäpaitsi, hetki on myöhäinen, jos täytyisi taaskin käsiksi käydä, niin kahdeksan kättä läimäyttää enemmän kuin neljä.

Ruhtinaalla ei ollut syytä hylkiä uusia tovereitaan. Hän salli heidät matkustaa kanssaan, ja lyhyen levähdyksen jälkeen läksivät kaikki neljä matkalle.