Buch lesen: «Neiti de Taverney»

JOHDANTO

Nyt suomennettu romaani edellyttää Dumas'n aikaisemmista teoksista tunnetuiksi muutamia seikkoja, jotka sopii tässä kerrata:

Josef Balsamo on historian ihmeellisimpiä seikkailijoita, esiintyen hyvin vaikuttavana tekijänä eräässä vallankumouksen aiheessa, kansainvälisessä haaveiluvirtauksessa, joka uudelleen elvyttelee uskonnollista mystiikkaa ja keskiaikaisia salais-oppeja, tahtoen perustaa ihmiskunnan yleisen veljeyden pohjaksi kaikkiyhteisen kansainvallan, jonka suojassa erityisesti syvennyttäisiin henkimaailman ilmiöihin. Se liike siis suuntautuu yksinvaltiutta ja kirkkohallintoa vastaan niinkuin toisaalla vapaamieliset järkeilijätkin – n.s. valistusfilosoofit, kuten Jean Jacques Rousseau ja tälle vastenmielinen pilkanhenki Voltaire – omilla perusteillaan muokkaavat maaperää noiden kahden mahdin kukistamiseksi.

Italialaisen Balsamon ristiriitaisessa luonteessa yhdistyy keinottelu ja aatteellisuus. Hän on matkoillaan tutustunut itämaisen mystiikan uskonnolliseen ajatteluun ja saanut opetusmestarikseen lähes satavuotiaan Althotaan, joka luonnontieteellisissä tutkimuksissaan ja keksinnöissään puolittain esiintyy viimeisenä keskiaikaisena alkemistina, puolittain kuuluu nykyajan tiedemiesten varhaisimpiin edelläkävijöihin, Althotas uskoo saavansa valmistetuksi elämääpitentävän voimanesteen, eliksiirin, jonka aineksista muka vain lopulta puuttuu lapsen kolme viimeistä veripisaraa, niin että hän kammoksuvalta ja epäuskoiselta oppilaaltaan karttelee ihmisuhria. Balsamon omana edullisena erikoisuutena on harvinaiset hypnotisoitsijan lahjat, ja hänen on onnistunut saada täten lumoustilaan saatettuna vaimokseen Lorenza Feliciani, joka hypnoottisessa tilassaan rakastaa häntä tulisesti, mutta valheilla pelkää "taikuria" sielunsa vaaran tähden, ollen harras katolilainen. Lorenza on niitä harvinaisia olentoja, joihin hypnotismi tehoaa erittäin voimakkaasti, aiheuttaen täten nukutetussa n.s. kaukonäkemyksen. Tämä meidän päiviimme asti vain osittain selitetyksi saatu ilmiö merkitsee sitä, että nukutettu horrostilassaan aistii tapahtumia ihmisten sielussa yhtä hyvin kuin etäisillä paikkakunnillakin, kyeten kertomaan havaintojansa, joista hän ei herätessään muista mitään. Balsamo rakastaa vaimoansa ja on siinä käsityksessä, että kaukonäkemyksen kyky vaatii neitsyyden säilymistä.

Yksinvaltaa ja kirkollista ahdasmielisyyttä vastaan on Balsamo perustanut n.s. egyptiläisen vapaamuurari-osaston, itse ollen sen päällikkönä eli "suurkoptina". Järjestö ryhtyy tekemään salassa työtä yleisen vallankumouksen hyväksi, alottaen sivistysmaailman keskuksesta Pariisista, tunnuksenaan L.P.D, jolla tarkoitetaan lausetta: Lilia pedibus destrue, tallaa liljat (Ranskan kuningassuvun vaakuna) jalkoihisi, Balsamo matkustaa Saksasta Pariisiin, heikontaakseen kaikin keinoin kuningasvallan jo horjuvaa asemaa. Matkalla hän menettää tärkeän tukensa: Lorenza Feliciani pääsee karkaamaan valveillaolonsa tavanmukaisen kammon kannustamana. Onnekseen tuo omituinen "loitsija", joka vaikuttelee ympäristöönsä m.m. puheilla elämisestään yhä uusissa ihmismuodoissa jo parintuhannen vuoden aikana, yöpyy Taverneyn rappeutuneeseen herraskartanoon, missä hän saa solmituksi uuden vaikutussuhteen.

Vanha parooni de Taverney, joka toisen kartanonsa rippeiden mukaan voi liittää nimeensä vielä Maison-Rougen kreiviyden, on entinen hovimies, ajattelemattomalla elämällään köyhtynyt periaatteeton ylimys, jonka ainoana toivona nyt on, että hänen poikansa Filip – kruununprinssin santarmirykmentin luutnantti Strassburgissa – ja kuusitoista-vuotias tyttärensä Andrée voisivat palauttaa sukuun varallisuutta sellaisilla tempuilla kuin silloisessa turmeltuneessa hienostopiirissä oli mahdollista. Kehno isä on kuitenkin saanut vastuksikseen lujaluontoista kuntoa harrastavat lapset. Balsamo panee merkille neiti Andréen ylevän henkevyyden ja tulee koetelleeksi häneen hypnoottista kykyään sillä tuloksella, että aatelisneidillä ilmenee taipumusta kaukonäköisyyden horrostilaan. Yöllä hän saa tytön siten kutsutuksi huoneeseensa ja muiden tärkeiden tietojen ohella kysellyksi tältä vaimonsa pakoretkestä, niin että hänen onnistuu myöhemmin tavoittaa karkulainen.

Horroksesta herättyään ei Andrée tiedä mitään ilmoituksistansa, mutta kun Balsamolle on tärkeätä saada hänet lähettyvilleen, käyttää hän keinojansa, toimittaakseen ohimatkustavan Marie Antoinetten kiintymään tyttöön; Itävallan keisarinnan nuori tytär on nimittäin matkalla vihittäväksi Versaillesissa Ranskan kruununprinssin kanssa, Andrée joutuukin prinsessan hovineidoksi sitä helpommin, kun matkaseurueessa jo on hänen veljensä Filip; nuori luutnantti on ollut ensimäinen Itävallan herkkämielistä arkkiherttuatarta vastaan Ranskan alueella tullut ranskalainen upseeri, ja Marie Antoinette on päättänyt tämän seikan muistoksi luoda hänelle hyvän uran. Taverneyt muuttavat siten aluksi kaikin Coq-Héron-kadun varrelle Pariisiin.

Balsamo järjestää asuntonsa ja kemiallisen työpajansa Saint-Claude-kadun varrelle Marais'n kaupunginosaan ja alottaa vehkeilynsä kuningasvallan rappeuduttamiseksi; hänen ovenvartijanaan on taattu saksalainen kamaripalvelija Fritz. Ranskan vanha kuningas Ludvig XV on mitätön elostelija, suopealuontoinen kyllä, mutta läpeensä itsekäs. Hänen rakastajattarenaan on kreivitär Jeanne Dubarry, alhaissyntyinen ja maineeltaan huono nainen, jolle kuitenkin ulkonainen viehkeys ja jonkunlainen rattoisa olemus on tuottanut siksi paljon vaikutusvaltaa, että huikenteleva hallitsija on antanut houkutella itsensä julistamaan kreivittären maaseutuhuvilan, Luciennesin, kuninkaalliseksi linnaksi, jonka kuvernöörinä on kreivittären kaksitoista-vuotias neekeripalvelija Zamore, jopa viimein suo hänelle virallisen hovi-esittelynkin, jolla tavoin Jeanne saavuttaa tunnustetun aseman. Tässä tilaisuudessa on Balsamo saapuvilla Preussin kuninkaan lähettiläänä, esiintyen nimellä kreivi de Fenix: Lorenzan ja Althotaan seurassa hänellä muuten on erityisenä itämaalaisena tutkijanimenään Akharat. Jeanne Dubarry tuntee hänet erääksi mieheksi, joka on ennustanut hänen pääsevän Ranskan kuningattareksi silloin kun hän vielä ansaitsi elantonsa kaduilla, ja tajuten saavansa kreiviltä kannatusta hän lupaa tehdä tälle puolestaan minkä palveluksen hyvänsä.

Balsamo liittyykin Dubarryn puolueeseen, käsittäen tätä tukemalla rappeuduttavansa kuningasvaltaa. Pääministeri de Choiseul johtaa vastapuoluetta, joka näkee Dubarryssä arveluttavan vaikutusvallan nousun ja pitää paremmin arvossa ulkonaista säädyllisyyttä; mutta kuninkaan toinen läheinen mies, jokseenkin sisäministerin asemassa oleva poliisipäällikkö de Sartines, katsoo omille asioilleen turvallisemmaksi säilytellä hyviä välejä Joannen ja tämän langon, varakreivi Jean Dubarryn kanssa. Dubarryn puolueeseen siirtyy vastapuolueesta vanha itsekäs hovimies, sotamarski ja herttua de Richelieu, siten kyeten viime hetkessä pelastamaan kreivittärelle edellämainitun esittelytilaisuuden, joka oli raukeamaisillaan vastustajain vehkeellä. Viekas sotamarski jää toivomaan paljon hyvää epävirallisen kuningattaren kiitollisuudesta. Mutta kun nämä kaksi sitte Balsamon käytettävissä olevan vakoilun ja kaukonäkemyksen antamien tietojen avulla saavat Choiseulin kukistetuksi, ei kreivitär pidäkään tärkeänä toimittaa Richelieulle ministerinsalkkua, koska kuningas ei ole siihen oikein taipuvainen; kreivitär Dubarry päinvastoin alkaa erityisesti suosia enon kustannuksella sisarenpoikaa, herttua d'Aiguillonia, jonka Richelieu on itse kutsunut Pariisiin avukseen ja suojaukseen, Aiguillonin herttua ja kreivitär Dubarry solmiutuvat ihan likeiseen suhteiseen, ja kuningas on tyytyväinen saadessaan rakastajattarensa vaatimaan vain tämän yhden suosikin ylenemistä, – tietämättä ollenkaan, että d'Aiguillon on hänen oma kilparakastelijansa kreivittären kammioissa.

Juonitteleva vanha herttua hautoo kostoa nolon pettymyksensä jälkeen. Hän huomaa ensiksikin levittää liikkeelle sen tiedon, että hänelle oli tarjottu ministerinsalkkua, mutta siitä hän muka kieltäysi rouva Dubarryn arvottoman vaikutusvallan paheksujana Sitte hän toisaalta lietsoo parlamentin kiivautta d'Aiguillonia vastaan, joka on parlamentin puoltaman Choiseulin vanhoja vastustajia, ja toisaalta hän pyrkii suoranaisesti syöksemään kreivitärtä syrjään. Kuningas on nimittäin mielihyvällä huomannut neiti de Taverneyn ylvään kauneuden, ja marski de Richelieu ryhtyy kehittelemään tätä huomaavaisuutta, saadakseen kuninkaan vaihtamaan rakastajatarta. Parooni de Taverney on marskin vanhoja sotakumppaneita; ensin tarjottuaan hänelle suosiollisuuttansa on marski tylysti työntänyt hänet luotansa sitte kun oli liittynyt kreivittäreen, joka oli koko Taverney-suvulle yrmeä. Mutta nyt häikäilemätön vanha hovimies jälleen lähentelee sydämetöntä paroonia, joka olisi valmis saavuttamaan rikkautta tyttärensä lankeemuksesta.

Andrée-neiti on tällävälin jo muuttanut Marie Antoinetten seuranaiseksi Pikku Trianoniin, Versaillesin hovialueelle rakennettuun loistopaviljonkiin, missä nuori kruununprinsessa asustaa erillään varsinaisesta palatsista ja vanhan kuninkaan asumasta Isosta Trianonista. Nuori kruununperillis-pari on vihitty hirveän rajuilman keskeyttämin juhlallisuuksin; avioliitto on alkanut monilla onnettomilla ulkonaisilla enteillä, eikä aviopuolisoidenkaan suhde ole kehittynyt muodollista arvonantoa pitemmälle, niin että ujo ja tieteellisiin tutkimuksiin syventynyt kruununprinssi eli dauphin ja Ranskan uusi kruununprinsessa eli dauphine yhä jäävät vain seurustelukannalle keskenään. Herttua de Richelieu on tullut tuntemaan Andréen kamarineidon Nicolen, joka on jätetty Pariisiin: hovimies havaitsee hänessä tarpeellisen välikappaleen mahdollisuuksia ja parooni de Taverneyn avulla toimittaa hänet Andréen luokse Versaillesiinkin, ensin annettuaan yksityissihteerinsä Raflén muuttaa muutamilla toilettikeinoilla Nicolen ulkonäköä, joka liiaksi muistutti Marie Antoinettesta; tämä yhdennäköisyys kävi sitte kohtalokkaaksi sen turmiollisen, historiasta tunnetun häväistysvehkeen yhteydessä, jota Dumas kuvailee "Kuningattaren kaulanauhassa".

Tämä Nicole Legay on Taverneyn kartanosta tullut älykäs maalaiskeimailijatar, jolla on ollut ensin lemmensuhde valtiattarensa imettäjän pojan, seitsentoista-vuotiaan Gilbertin kanssa. Gilbert on elellyt kartanossa jokseenkin jouten ja laiminlyötynä. Hänellä on luontaista ylpeyttä ja suuria pyrkimyksiä asemansa yläpuolelle; hän on itsekseen lueskellut Rousseaun teoksia ihmisten tasa-arvoisuuden mahdollisuuksista ja kansanvaltaisesta yhteiskunta-järjestelmästä, ja hän on päättänyt raivata tiensä korkeammille tiedon aloille, itsenäiseen asemaan. Nuorukaisella on tavattomasti sisua ja tarmoa, ja ylimysmielisen isäntäväkensä halveksimana hän on paatunut yhä yksinomaisemmin ajattelemaan vain itseänsä, edistystään: sentähden hän onkin purkanut tuon lemmensuhteensa, kun se on alkanut tuntua hänestä lapselliselta ja tulevaisuudenunelmilleen haitalliselta. Onpa Gilbert rohjennut kohottaa katseensa juuri valtiattareensa, siirtäen rakkaudenkaipuunsa ylvääseen aatelisneitiin, joka ei ole hänestä tietääkseenkään.

Syrjäytetty Nicole on huomannut tämän salaisen kiintymyksen, joka saa hänet väliin epäilemään neiti Andréetakin ja senvuoksi kylmenemään tälle sekä paatumaan hyljätyn rakkautensa rauettua seikkailijattareksi, niin että Nicole pian joutuukin suhteisiin erään aliupseeri Beausiren kanssa Pariisissa, jatkaen samoja välejä Versaillesissa. Gilbert on tahtonut pysytellä Andrée-neidin lähettyvillä ja saapunut omin neuvoin etsimään onneansa pääkaupungista. Hänen on sattumalta onnistunut päästä nuottien kopioitsijaksi itse Rousseaun luo Rue Plâtrièren varrelle ja talon ullakkokamarista hän on saanut pidetyksi silmällä Taverneyn kaupunkiasunnon puutarha-paviljonkia, jossa hänen rakastettunsa on oleksinut ennen kuin muutti Trianoniin. Kaikkialla vaaniessaan rakastamansa olennon läheisyydessä on Gilbert kerran räystästä myöten ja köyden avulla laskeutunut puutarhaankin ja hiipinyt Andréen huoneisiin, missä Nicole hänet yllättää; mutta kun Gilbert on vakoillut selville hänen suhtautumisensa Beausireen, ei kumpikaan rohkene paljastaa toistansa, ja keskinäinen vihamielisyys painostaa heitä vain pelkona, että he ovat tavallaan toinen toisensa vallassa. Sitten pääsee Gilbertkin Versaillesiin, puutarha-apuriksi Trianoniin, Rousseaun tuttavan, kasvientutkija de Jussieun välityksellä.

Andrée de Taverney ei omista tälle sisukkaalle haaveksijalle mitään huomiota eikä edes tiedä olevansa hänelle kiitollisuuden velassa hengestään. Toukok. 30. ja 31. p: n välisenä yönä kruununprinssin häiden kunniaksi toimeenpannussa ilotulituksessa on muuan onnettomuudentapaus aiheuttanut pariisilaisessa katsojajoukossa Ludvig XV: n torilla hirveän pakokauhun, jossa paljon ihmisiä on murskautunut kuoliaaksi. Gilbert on kannatellut pyörtynyttä Andréeta, ehtien hänen avukseen viime hetkessä, ja ojentanut hänet tungoksesta Balsamolle erääseen ikkunaan, itse sortuen tallatuksi. Rousseau, joka sivistymättömän ja riidanhaluisen vaimonsa Teresian vastarinnasta huolimatta on hellinyt Gilbertiä kuin omaa poikaansa, on löytänyt hänet jälkeenpäin torilta ja toimittanut hänelle ensi avun nuorelta lääkäriltä, joka vallankumouksellisia oppeja haastellen on rientänyt torille sitomaan yksinomaan köyhälistön vahingoittuneita: tämä lääkäri on Marat, sittemmin kuuluisa vallankumouksen melskeistä. Neiti Andréen on Balsamo vienyt markiisitar de Savignyn luo ja sieltä Taverneyn asuntoon, hieman herättäen huolehtivan Filip-veljen epäluuloja viipymisestä.

"Neiti de Taverney" – romaanin toiminnan alkaessa on kuningas Dubarry-puolueen kehoituksesta viimeksi saatu panemaan toimeen n.s. lit de justice, muuan valtio-oikeudellinen voimatemppu. parlamentin alottaman jarrutuksen lopettamiseksi lainlaadinnassa ja oikeudenkäytössä.

V. H. – A.

1. Tuntemattoman sanojen vaikutus

Hallitsijan johtama parlamentinistunto [kts. Johdannon loppukappale. Suom.] ilmeni välittömästi edulliseksi kuninkaan asialle. Mutta usein voimakas isku vain huumaa, ja on huomattava, että huumausten jälkeen veri kiertää virkeämpänä ja puhtaampana.

Näin ainakin mietti kuninkaan ja hänen loistavan saattueensa lähtöä katsellessaan pikku ryhmä vaatimattomasti puettuja henkilöitä, jotka olivat asettuneet tätä tarkkaamaan Fleursin rantakadun ja Rue de la Barillerien kulmaan.

Näitä henkilöitä oli kolme… Sattuma oli heidät yhdyttänyt tähän kulmaukseen, josta he näkyivät huomaavaisina pitäneen silmällä ihmisjoukon vaikutelmia. Ja tuntematta toisiaan he olivat muutaman sanan vaihtamalla joutuneet juttusille ja toisilleen selostaneet istunnon merkitystä ennenkuin se vielä oli päättynytkään.

– Siinäpä kypsyneitä intohimoja, – virkkoi eräs heistä, kirkassilmäinen vanhus, jolla oli lempeät ja rehelliset piirteet. – Tuollainen lit de justice on suurenmoinen temppu.

– Kyllä, – vastasi vieressä seisova nuori mies katkerasti hymyillen, – niin, jos temppu tositeossa täsmälleen vastaisi nimitystänsä, oikeuden perustaa.

– Monsieur, – lausui vanhus kääntyen, – minusta näyttää, että tunnen teidät… Luulen teidät ennen tavanneeni?

– Toukokuun 31. päivän yönä. Ette erehdy, hra Rousseau.

– Ah, te olette se nuori kirurgi, maanmieheni, hra Marat?

– Niin, monsieur, palvelukseksenne. Miehet kumarsivat toisilleen.

Kolmas mies ei vielä ollut puuttunut puheeseen. Hänkin oli nuori, ylevämuotoinen, ja koko juhlallisen toimituksen aikana hän oli tyytynyt vain tarkkaamaan kansanjoukon mielialaa.

Nuori kirurgi lähti pois ensimäisenä, uskaltautuen keskelle parvea, joka vähemmän kiitollisena kuin Rousseau oli hänet jo unohtanut, mutta jolle hän kerran aikoi itsestään muistuttaa. Toinen nuori mies odotti kunnes edellinen oli lähtenyt ja kääntyi sitte Rousseauta kohti.

– Te ette lähde mukana, monsieur? – sanoi hän.

– Oh, olen liian vanha tunkeutuakseni tuohon ahdinkoon.

– Siinä tapauksessa, – virkkoi tuntematon hiljempaa, – tänä iltana Plâtrière-kadulle, hra Rousseau… Älkää jääkö pois!

Filosofi säpsähti kuin olisi haamu kohonnut hänen edessään. Hänen kasvojensa tavallisesti kalpea väri muuttui lyijynharmaaksi. Hän tahtoi vastata miehelle, mutta tämä oli jo hävinnyt.

Kuultuaan nämä tuntemattoman puhuttelijansa omituisella äänenpainolla lausumat sanat J. J. Rousseau raivasi vapisevana ja onnettomana itselleen tien ihmisryhmien läpi, muistamatta olevansa vanha ja pelkäävänsä väkijoukkoa. Pian oli hän saapunut Notre-Damen sillalle; sitten kulki hän yhä haaveillen ja tehden kysymyksiä itselleen la Grèven kaupunginosan halki, jonka kautta hän lyhyintä tietä pääsi kotiinsa.

"Näin", ajatteli hän, "tämä salaisuus, jota jokainen asiaan vihitty säilyttää henkensä uhalla, on siis jokaisen vastaantulijan omaisuutta. Se on siis hyöty siitä että salaisten seurojen hommat joutuvat rahvaan seulottaviksi… Minut tuntee mies, joka tietää, että olen siellä hänen liittolaisensa ja ehkä rikostoverinsa Sellainen asiaintila on mahdoton ja sietämätön."

Näitä miettiessään Rousseau astui hyvin nopeasti, vaikka hän tavallisesti oli niin perin varovainen, varsinkin Ménilmontant-kadulla sattuneen tapauksen jälkeen.

"Täten", jatkoi filosofi, "olen tahtonut perin pohjin tutustua niihin suunnitelmiin ihmiskunnan uudestaanluomiseksi, joita muutamat itseään valistuneiksi kehuvat sielut ehdottavat. Olen ollut kyllin hupsu uskomaan, että voi tulla joitakin hyviä aatteita Saksasta, tuosta oluen ja usvien maasta. Olen vaarantanut nimeni muutamien hupsujen tai juonittelijain matkaan, jotka käyttävät sitä esirippuna oman mielettömyytensä peittelemiseksi. Oh, niin ei saa käydä; ei, salaman välähdys on minulle osoittanut kuilun, ja sinne en mene ehdoin tahdoin heittäytymään!"

Ja hengähtääkseen Rousseau seisoi hetkisen keppiinsä nojaten liikkumatta keskellä katua.

"Se oli kuitenkin", mietti filosofi edelleen, "kaunis haave: vapaus orjuudessa, kahakoitta ja melutta voitettu tulevaisuus, salaperäisesti, maan tyrannien nukkuessa viritetty verkko… Se oli liian kaunista, minä petyin siihen uskoessani… En siedä pelkoa, epäluuloja, varjoja; ne eivät ole vapaan sielun ja itsenäisen ruumiin arvoiset."

Juuri näitä sanoja mielessään lausuessaan ja ryhdyttyään jatkamaan matkaansa näki hän muutamia hra de Sartines'n muljottelevin silmin vaaniskelevia kätyreitä, ja siitä vapaa sielu niin peljästyi ja se antoi itsenäiselle ruumiille sellaisen sysäyksen, että hän riensi kätkeytymään niiden pylväiden syvimpään hämärään, joiden alla hän käveli.

Pylväskäytävältä ei ollut pitkälti Plâtrière-kadulle. Rousseau kulki sen matkan nopeasti, nousi asuntoonsa läähättäen kuin vainottu peura ja heittäytyi tuolille huoneessansa, kykenemättä vastaamaan sanallakaan kaikkiin Teresian kysymyksiin.

Lopuksi hän kuitenkin selosti tälle liikutuksensa syitä: sen oli aiheuttanut ripeä kävely, kuumuus, uutinen kuninkaan kiukusta parlamentinistunnossa, kauhusta järkkyneen kansan mieltenkuohu, tapahtuman takaisinkimmahtava jälkivaikutus.

Teresia-emäntä vastasi toruen, että se ei ollut mikään syy jäähdyttää päivällistä, ja että mies ei saisikaan olla sellainen raukka, joka pienimmästäkin melusta säikähtyi.

Rousseaulla ei ollut mitään vastattavaa tähän viimeiseen väitteeseen, jota hän itse oli niin monet kerrat toisin sanoin julistanut.

Hänen nyrpeä puolisonsa lisäsi, että ajattelijat, mielikuvituksen ihmiset olivat kaikki samanlaisia… kirjoituksissaan he lakkaamatta päristivät rumpua, eivät sanoneet pelkäävänsä mitään, Jumala ja ihmiset eivät heille muka paljoa merkinneet; mutta vähäpätöisimmänkin rakin haukahtaessa he huusivat apua ja lievimmässäkin kuumekohtauksessa he voivottelivat: "Hyvä Jumala, minä kuolen!"

Tämä oli Teresian mieliaiheita, siinä sai hän kaunopuheisuutensa parhaiten loistamaan, ja luonnostaan arka Rousseau keksi siihen kehnoimmat vastaukset. Tämän äkeän musiikin tahtiin filosofi tuudittelikin vain omia ajatuksiaan, jotka varmaan olivat Teresian ajatusten arvoiset kaikesta moitteesta huolimatta, mitä tämä sivistymätön nainen hänelle syyti.

– Onni on kokoonpantu sulotuoksuista ja sävelistä, – sanoi hän; – mutta ääni ja haju ovat sovinnaisia käsitteitä. Kuka voi todistaa, että sipuli lemahtelee vähemmän hyvältä kuin ruusu ja että riikinkukko ei laula yhtä kauniisti kuin satakieli?

Tämän selviön jälkeen, joka olisi voinut käydä kauniista ja älykkäästä paradoksista, asetuttiin pöytään ja syötiin päivällinen. Mutta päivällisen jälkeen Rousseau ei mennyt istumaan klaveerinsa ääreen, kuten hänen tapansa oli. Hän kiersi pariinkymmeneen kertaan huoneensa ja vilkaisi vähintään sata kertaa ikkunasta tutkiakseen, miltä Plâtrière-kadulla näytti.

Silloin valtasi Teresian sellainen mustasukkaisuuden puuska, joita vastustushalusta toisinaan saavat härnäilevät henkilöt, – ne henkilöt, jotka todellisuudessa ovat kaikkein vähimmin mustasukkaisia. Ja jos teeskentely on vastenmielistä, on sitä varsinkin vikojen teeskentely; hyvien ominaisuuksien uskottelua vielä voi sietää.

Teresia, joka syvästi halveksui Rousseaun miehuuttomuutta, hänen älyään, sielunelämäänsä ja tapojaan, – Teresia, jonka mielestä hän oli vanha, sairaloinen ja ruma, ei peljännyt, että kukaan häneltä viettelisi hänen puolisonsa; hän ei aavistanut, että muut naiset voisivat tätä katsella toisilla silmillä kuin hän itse. Mutta koska mustasukkaisuuden tuska on naiselle herkullisimpia kidutuksia, soi Teresiakin itselleen toisinaan tämän nautinnon.

Kun hän siis näki Rousseaun niin usein haaveillen ja kärsimättömänä lähestyvän ikkunaa, virkkoi hän:

– Kah, käsitän kyllä levottomuutesi… Olet juuri lähtenyt jonkun parista.

Rousseau katsahti häneen säikähtyneenä, ja tästä hän sai lisätodistuksen.

– Jonkun parista, jonka haluat jälleen tavata, – jatkoi vaimo.

– Mitä sanot? – virkkoi Rousseau.

– Nähtävästi on hankkeissa kohtaus?

– Oh, – huudahti Rousseau, käsittäen, että hänelle puhuttiin mustasukkaisuudesta, – kohtaus! Hulluutta, Teresia!

– Tiedän hyvin, että se olisi hulluutta, – vastasi tämä; – mutta sinä kykenet kaikkeen. Mene, mene, pahvinaama, sydämentykytyksinesi ja kuivine köhinesi, mene valloituksille: se on hyvä keino päästäksesi eteenpäin.

– Mutta, Teresia, tiedäthän hyvin, ettei siinä mitään perää ole, – ärähti Rousseau; – anna minun mietiskellä rauhassa.

– Sinä olet irstailija, – sanoi Teresia mitä vakavimpana. Rousseau punastui kuin olisi hänelle lausuttu totuus tai joku imartelu.

Silloin Teresia luuli olevansa oikeutettu näyttämään kauheata muotoa, kääntämään talon ylösalaisin, paiskelemaan ovia ja leikkimään Rousseaun tyyneydellä niinkuin lapset leikkivät rasioihin suljetuilla metallirenkailla, joita helistelemällä he aiheuttavat suurta melua.

Filosofi pakeni työhuoneeseensa. Tuo meteli oli hiukan hämmentänyt hänen ajatuksiaan. Hän mietti, että epäilemättä olisi vaarallista jäädä pois salaperäisestä toimituksesta, josta muukalainen oli rantakadun kulmassa hänelle maininnut.

"Jos on säädetty rangaistuksia ilmiantajille, täytyy sellaisia olla myöskin penseitä tai laiminlyöjiä varten", ajatteli hän. "Mutta olen aina huomannut, että suuret vaarat eivät merkitse mitään, enempää kuin suuret uhkauksetkaan. On perin harvinaista sellaisissa tapauksissa, että rangaistuksia pannaan täytäntöön. Sensijaan on varottava pikkumaisia kostotoimenpiteitä, salakavalia iskuja, luihua narripeliä ja muuta sellaista vaihtorahaa. Jonakuna päivänä muurariveljekset maksavat halveksumiseni pingoittamalla köyden portaisiin, ja siihen kompastumalla taitan jalkani ja murskaan ne kahdeksan tai kymmenen hammasta, jotka minulla vielä on jälellä… tai myöskin on heillä kalkkikivi varattuna, jonka pudottavat päähäni kulkiessani joskus rakennustelineitten ohitse… Vielä parempaa, heidän vapaamuurarikunnassaan saattaa olla joku lähelläni, kenties oman kerrokseni tasalla asuva häväistyskirjailija, joka ikkunoistaan tähystelee huoneeseeni. Se ei ole mahdotonta, koska kokoukset tapahtuvat juuri Plâtrière-kadun varrella… No niin, se lurjus sepittää minusta äitelyyksiä, jotka tekevät minut naurunalaiseksi koko Pariisissa… Eikö minulla ole vihollisia kaikkialla?".

Hetkistä myöhemmin Rousseau muutti mieltään.

"Ka", sanoi hän itsekseen, "missä on rohkeus, missä kunniantunto? Kavahdanko jo omaa itseäni? Enkö näe kuvastimessani muuta kuin pelkurin ja viheliäisen raukan kasvot? Ei, niin ei saa olla… Vaikka koko maailma liittoutuisi syöstäkseen minut onnettomuuteen, vaikka siellä kellarin holvi luhistuisi päälleni, minä menen… Kauniita mietiskelyjä pelko synnyttääkin! Palattuani yllätän itseni yhä typerien ajatusten piiristä, siksi että kohtasin tuon miehen. Kah, minähän epäilen kaikkia, itseänikin! Se ei ole järkevää: minä tunnen itseni, en ole mikään intoilija: jos olen suunnitellussa yhdistyksessä nähnyt jotakin ihmeellistä, niin siinä on ihmeellistä. Kuka voi väittää, ettei juuri minusta tule ihmiskunnan uudistajaa, minusta, jota on etsitty, minusta, jolta salaperäisen, rajattoman voiman asiamiehet ovat käyneet kyselemässä kirjoitusteni tarkoitusta? Peräytyisinkö, kun tulee kysymykseen työni jatkaminen, oppijärjestelmäni sovelluttaminen käytäntöön!"

Rousseau innostui.

"Mikä on kauniimpaa! Aikakaudet kuluvat… kansat kehittyvät pois raakuuden tilasta, askel seuraa askelta pimeydessä, käsi liittyy käteen hämärässä; suunnattoman suuri pyramiidi kohoaa, ja sen harjalle tulevat vuosisadat asettavat kruunuksi Rousseaun, Geneven kansalaisen muistopatsaan, koska hän seuratakseen oppiaan teossa on vaarantanut vapautensa ja elämänsä, se on, ollut uskollinen tunnuslauseelleen: Vitam impendere vero."

Tässä Rousseau haltioittuneena asettui klaveerinsa ääreen ja kohotti lopuksi mielikuvitustaan pauhaavimmilla sävelillä, laajimmilla ja sotaisimmilla, mitä hän kykeni soinnukkaasta soittokoneestansa loihtimaan.

Yö saapui. Väsyneenä vankinsa turhaan kiusaamiseen Teresia nukkui tuolillaan. Rousseau, jonka sydän löi rajusti, puki ylleen, uuden takkinsa kuin mennäkseen lemmen etsintään; hän tarkkasi hetkisen kuvastimesta mustien silmiensä välkettä, huomasi ne vilkkaiksi ja puhuviksi, ja siitä hän oli mielissään.

Ruokokeppiinsä nojaten ja herättämättä Teresiaa hän hiipi huoneesta. Mutta portaitten alipäähän saavuttuaan ja väännettyään kadulle johtavan oven salaisen lukkojoustimen auki Rousseau alkoi katsella ympärilleen varmentuakseen asemasta.

Ei kulkenut minkäänlaisia ajopelejä; tavallisuuden mukaan vilisi katu vetelehtijöitä, joista jotkut katselivat toisiaan, mikä vieläkin on tavallista, sillävälin kun monet pysähtyivät puotien ikkunain taakse tähystelläkseen sieviä myyjättäriä.

Yksi mies enemmän ei siis ollenkaan tullut huomatuksi tässä väenvilinässä. Rousseau syöksyi joukkoon; hänellä ei ollut pitkältä kuljettavaa.

Kiertävä laulaja räikeä-äänisine viuluineen oli asettunut Rousseaulle osoitetun portin edustalle. Tämä soitto, jolle jokaisen todellisen pariisilaisen korvat ovat herkät, täytti kadun kai'uilla, mitkä haihtuen toistelivat laulajan tai viulun kertosäkeiden viimeisiä poljentoja. Mikään siis ei ollut liikenteelle haitallisempaa kuin tälle kohtaa kasaantunut kuulijakehä. Oli välttämätöntä, että jokainen ohikulkija kääntyi ryhmästä oikealle tai vasemmalle; vasemmalle kääntyvät kulkivat kadun puolelta, ne, jotka kääntyivät oikealle, taas mainitun talon seinustaa pitkin, ja päinvastoin.

Rousseau huomasi, että useat näistä ohikulkijoista hävisivät tiellä ikäänkuin olisivat pudonneet johonkin satimeen. Hän arvasi viimemainittujen tulleen samassa tarkoituksessa kuin hänkin ja päätti matkia heidän liikkeitään, ja helppoa se olikin.

Kuljettuaan täten mainitun kuulijaryhmän taakse muka pysähtyäkseen hänkin, filosofi vaani ensimäistä henkilöä, minkä näki astuvan avonaiseen porttikäytävään. Pelokkaampana kuin nuo toiset, koska hänellä kaiketi oli enemmän menetettävää, hän jäi odottamaan, kunnes tulisi kymmenin verroin otollinen tilaisuus.

Hänen ei tarvinnut kauan vuottaa. Kadun päästä saapuvat kääsit leikkasivat kehän kahtia, pakoittaen eri puoliskot työntymään talojen seinustoille. Rousseau oli silloin ihan käytävän suulla; hänen tarvitsi vain astua eteenpäin… Filosofimme huomasi kaikkien uteliaiden kääntyvän ajopelejä kohti ja selin taloon. Hän käytti hyväkseen tätä eristymistään ja katosi pimeän käytävän sisään.

Muutamien sekuntien päästä hän näki valon, jonka alla mies rauhallisesti istui, kuten kauppias myyntipäivänsä jälkeen, lukien tai ollen lukevinaan sanomalehteä.

Rousseaun askeleet kuullessaan tämä mies kohotti päätänsä ja painoi sormellaan näkyvästi rintaansa, jota lamppu täydellisesti valaisi. Rousseau vastasi tähän tunnusmerkkiin asettamalla sormen huulilleen.

Mies nousi heti ja työntäen oikeallaan sijaitsevaa ovea, joka oli niin taiteellisesti leikattu seinän laudoitukseen, että se oli näkymätön, hän näytti Rousseaulle hyvin jyrkät, maan alle johtavat portaat.

Rousseau astui sisään; ovi sulkeutui meluttomasti, mutta nopeasti.

Tukien itseään kävelykepillään Rousseau laskeutui askelmia alas; hänestä oli vastenmielistä, että liittolaiset ensi koetukseksi saattoivat hänet vaaraan taittaa niskansa ja säärensä.

Mutta vaikka portaat olivat jyrkät, ne eivät olleet pitkät. Rousseau laski seitsemäntoista askelmaa, ja sitten häntä vastaan löyhähti heti suuri kuumuus, joka tuntui hänen silmissään ja kasvoillaan. Tämän kostean lämmön aiheutti holviin kokoontuneen ihmisjoukon hengitys.

Rousseau huomasi, että seinät olivat verhotut punaisilla ja valkoisilla kankailla, joille oli kuvattu erilaisia työkaluja, kaiketikin pikemmin vertauskuvallisia kuin todellisia. Yksi ainoa lamppu riippui holvissa heittäen kaamean heijastuksen puupenkeillä istuvien ja hiljaisella äänellä toistensa kanssa juttelevien miesten sentään varsin rehellisille kasvoille. Ei huoneessa ollut lattiaa eikä mattoja, mutta maahan levitetty kaisloista punottu verho vaimensi askeleet.

Sisälle tullessaan Rousseau ei siis herättänyt mitään erityisempää mielenkiintoa. Kukaan ei näkynyt hänen saliin astu mistään huomanneenkaan.

Viittä minuuttia aikaisemmin Rousseau oli ennen kaikkea toivonut sellaista sisäänpääsyä, mutta kuitenkin hän nyt oli pahoillaan, että oli niin hyvin onnistunut.

Hän näki tyhjän paikan eräällä viimeisistä penkeistä ja istahti sille mahdollisimman kainosti ja vaatimattomasti kaikkien muiden taakse. Hän laski kokouksen osanottajia olevan kolmeneljättä henkeä. Korokkeelle asetettu pöytä odotti puheenjohtajaa.