Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II
Text"On kummallista", sanoi d'Artagnan, "etten vielä näe kuninkaan lippua muureilla enkä kuule neuvottelupyynnönkään toitotusta."
Hän joudutti hätään kolmesataa uutta miestä erään rivakan upseerin johdolla ja määräsi raivattavaksi vielä toisaalta aukon vallituksiin.
Tyynempänä hän sitten kääntyi ojennettua lipasta kohti. Se oli hänen omansa, kaikella kunnialla ansaittuna. D'Artagnan kurkoitti kätensä avaamaan lipasta, kun kaupungista lennähtänyt tykinkuula samassa rusensi etummaisen upseerin käsissä lippaan, osui d'Artagnania rintaan ja kaatoi hänet loivalle rinteelle. Lippaan murtuneesta kyljestä kierähti liljakoristeinen sauva marskin herpautuvan käden alle.
D'Artagnan yritti kohoutua. Hänen oli luultu tuiskahtaneen tantereeseen ilman vammaa. Mutta nyt kajahti kamala huuto hänen kauhistuneitten upseeriensa ryhmästä: marski oli verissään, ja kuoleman kalpeus kohosi hiljalleen hänen yleville kasvoilleen.
Joka taholta ojentuvien käsivarsien varassa hän kykeni vielä kerran kääntämään katseensa linnoitusta kohti, eroittamaan päävarustuksen harjalla valkoisen lipun; voittoa julistavan rummun pärrytys tunkeusi heikkona hänen korviinsa, jotka jo alkoivat olla kuurot elämän äänille.
Puristaen silloin käteensä kultaliljoilla kirjaillun sauvan hän laski alas katseensa, joka ei enää jaksanut nousta taivaalle, ja hän valahti pitkäkseen mutisten muutamia omituisia sanoja, jotka ihmettelevistä sotureista tuntuivat joltakin loihtulauselmalta, – sanoja, jotka olivat aikoinaan merkinneet maan päällä peräti paljon ja jotka ainoastaan kuoleva itse nyt oivalsi:
"Atos, Portos, näkemiin. – Aramis, hyvästi iäksi!"
Niistä neljästä urhosta, joiden historian me olemme kertoneet, oli nyt jäljellä vain yksi: Jumala oli perinyt takaisin kolmen sielut.