Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

"O, en rohkenisi…"

"Suo minulle se ilo. Puhun oikein tosissani… eikähän satatuhatta écua oikeastaan ole paljon."

"On minusta."

"Oh, tiedän kyllä, että sinä et ole koskaan antanut hyvittää vaiteliaisuuttasi ansionmukaisesti. Siirrä nyt vain tuo pöytä tänne, herttuatar, kirjoittaakseni sinulle maksuosoituksen, jonka saat esittää herra Colbertille, – ei, herra Fouquetille, joka on paljon kohteliaampi mies."

"Maksaako hän?"

"Jollei hän lunasta sitä, niin minä toimitan rahat; mutta ensi kertaa hän minun asiassani epäisi."

Kuningatar kyhäsi maksumääräyksen ja antoi sen herttuattarelle, hyvästellen hänet sitten sydämellisellä syleilyllä.

184.
Jean de la Fontaine sepittää ensimmäisen kertomuksensa

Sen verran niistä vehkeilyistä. Ylen moninaisena esiintyvä ihmisäly on saanut vapaasti kehittyä niissä kolmessa kuvauksessa, jotka kertoelmamme on esittänyt. Saattaahan vielä nyt valmistelemassammekin kuvaelmassa kyllä ilmetä politiikkaa ja juonia, mutta sen pontimet ovat niin salatut, että näkee ainoastaan kukkaset ja maalaukset, aivan kuin markkinateatterissa näyttämölle ilmestyvä jättiläisolento kävelee sen ruhoon kätketyn lapsen pienten ja hentojen jalkojen ja käsivarsien liikuttamana.

Palatkaamme Saint-Mandéhen, missä yli-intendentti tapansa mukaan vastaanottaa valitun epikurolaisseuransa.

Jo jonkun aikaa oli isännällä ollut kovia koettelemuksia. Jokaisella talossa oli tuntua ministerin ahdingosta. Ei enää mitään suuria ja huimia juhlakemuja. Raha-asiain hoito oli Fouquetin verukkeena, eikä koskaan, kuten Gourville nerokkaasti sanoo, ole ollut valheellisempaa tekosyytä, – kun rahoja ei ollut hoidettavina lainkaan.

Herra Vatel pinnisti aivojaan ylläpitääkseen talon mainetta. Mutta puutarhurit, jotka olivat varustaneet taloa tuotteillaan, valittivat joutuvansa häviöön maksun myöhästymisestä. Espanjalaisten viinien välittäjät lähettelivät velkomuksia, joita kukaan ei suorittanut. Yli-intendentin pestaamat kalastajat Normandian rannikolla arvioivat, että jos he pääsisivät käsiksi saataviinsa, niiden tuotto sallisi heidän asettua mantereelle. Tuore merikala, joka myöhemmin tuotti Vatelille surman,¹⁵ oli aivan lakannut saapumasta.

Mutta säännöllisenä vastaanottopäivänä Fouquetin ystävät tulivat sentään tavallista lukuisampina. Gourville ja abbé Fouquet juttelivat raha-asioista, – toisin sanoen, apotti lainasi joitakuita pistoleja Gourvillelta. Istuen ristissä säärin Pélisson lausuili loppusanoja puheeseen, jolla Fouquet aikoi avata parlamentin uuden istuntokauden. Ja tämä puhe oi oikea mestarinäyte, Pélisson kun sepitti sitä ystävälleen, sovitellen siihen siis kaikenlaista hyvää, mitä hän ei suinkaan olisi viitsinyt itseään varten keksiä. Pian tulivat puutarhan perältä Loret ja la Fontaine, väitellen helpoista loppusoinnuista Maalarit ja soittotaiteilijat lähestyivät vuorostaan ruokasalia. Kellon lyödessä kahdeksan syötiin säntillisesti illallinen, intendentti ei koskaan odotuttanut.

Kello oli puoli kahdeksan; ruokahalu karttui jo jokseenkin tuntuvaksi.

Kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet, Gourville meni suoraan Pélissonin luo, herätti hänet unelmista ja vei keskelle salia, jonka ovet hän oli sulkenut.

"No", virkkoi hän, "mitä uutta?"

Pélisson kohotti älykästä ja säveätä päätänsä.

"Minä olen lainannut kaksikymmentäviisituhatta livreä tädiltäni. Ne ovat tässä maksuosoituksina."

"Hyvä", vastasi Gourville, "ei enää puutu kuin satayhdeksänkymmentäviisituhatta livreä ensi maksusta."

"Mistä maksusta?" kysyi la Fontaine sellaisella äänellä kuin olisi sanonut: – Oletteko lukenut Barukia?

"Hän on suurenmoinen!" huudahti Gourville. "Mitä! Juuri tehän ilmoititte meille, että eräs herra de Fouquetin velkojista aikoi myyttää hänen pikku maatilansa Corbeilin; tehän ehdotitte yleistä keräystä kaikilta Epikuroksen ystäviltä; te sanoitte muuttavanne rahaksi Château-Thierryn tiluksista jonkun, toimittaaksenne oman osuutenne, ja tänään tulette kysymään: mikä maksu?"

Yleinen nauru tervehti tätä purkausta, saaden la Fontainen punastumaan.

"Anteeksi, anteeksi", virkkoi hän, "minä en ollut sitä unohtanut. Oh, en; minä vain…"

"Sinä vain et enää muistanut", vastasi Loret.

"Siinäpä totuus. Hän on aivan oikeassa. Unohtamisen ja muistamattomuuden välillä on suuri ero."

"Siis", lisäsi Pélisson, "te tuotte sen myydystä tiluksestanne saadun rovon?"

"Myydystäkö? En."

"Ettekö olekaan muuttanut rahaksi maapalstaa?" kysyi Gourville kummastuneena, sillä hän tunsi runoilijan epäitsekkyyden.

"Vaimoni ei tahtonut", vastasi viimemainittu.

Uutta naurua.

"Mutta matkustittehan sitä varten kuitenkin Château-Thierryyn?"

"Kyllä, ja vieläpä ratsain."

"Jean-parka!"

"Käytin kahdeksaa eri hevosta ja tulin perille ihan murjottuna."

"Oivallinen ystävä!.. Mutta siellähän sitten saitte levätä?"

"Levätäkö? Vielä mitä! Siellä minulla olikin paljon puuhaa."

"Miten niin?"

"Vaimoni oli veikistellyt miehelle, jolle aioin myydä palstan. Tämä peruutti kauppansa, ja minä haastoin hänet kaksintaisteluun."

"Oikein!" virkkoi runoilijatoveri. "Ja te taistelitte?"

"En oikein osaa sanoa."

"Ettekö tiedä siitä sen paremmin?"

"No, vaimoni sekaantui peliin sukulaisineen. Minä seisoin neljännestunnin ajan miekka kädessä, mutta en haavoittunut."

"Entä vastustaja?"

"Ei vastustajakaan. Hän ei ollut saapunut paikalle."

"Erinomaista!" huudettiin kaikilta tahoilta. "Kyllä te varmaan tulistuitte?"

"Kovin. Sain vielä nuhan ja vaimoltani kotiripityksen."

"Oikeinko totta?"

"Ihan. Lopuksi hän paiskasi päähäni leivän, ison leivän."

"Ja te?"

"Minäkö? Minä kaadoin koko pöydän hänen ja vieraitten päälle. Sitten nousin ratsuni selkään, ja tässä nyt olen."

Kukaan ei olisi voinut pysyä vakavana tätä sankaritarinaa kuullessaan.

"Siinäkö kaikki, mitä olette tuonut?" kysyttiin la Fontainelta, kun naurun remu oli vähän hiljentynyt.

"Kah, eipä niinkään! Sain oivallisen aatoksen."

"Kertokaa!"

"Oletteko huomanneet, että Ranskassa kirjoitellaan paljon iloisia runoja?"

"Tottahan toki", vastasi seurue.

"Ja että", jatkoi la Fontaine, "niitä hyvin vähän painetaan?"

"Lait ovat tosiaan ankaria."

"No niin, harvinainen tavara on kallista tavaraa, ajattelin minä. Senvuoksi ryhdyin sepittämään pientä, tavattoman vallatonta runomittaista juttua."

"Ohoo, rakas runoilija!"

"Erinomaisen mehevää."

"Ahaa!"

"Tavattoman ujostelematonta."

"Hei, hei, pentele!"

"Minä sijoitin siihen", jatkoi runoilija kylmäverisesti, "kaikki lemmekkäät sanat, mitä löysin."

Kaikki olivat katketa naurusta urhoollisen runoilijan täten asettaessa nimilaattaa tavaralleen.

"Ja", pitkitti hän, "minä ponnistelin voittaakseni kaikki mitä Boccaccio, Aretino ja muut mestarit ovat sen laatuista luoneet."

"Hyvä Jumala!" huudahti Pélisson. "Mutta sittenhän se tuomitaan."

"Luuletteko niin?" kysyi la Fontaine yksinkertaisesti. "Vannon, etten tehnyt sitä itseni tähden, vaan yksinomaan herra Fouquetin hyväksi."

Tämä ihmeellinen loppu sai läsnäolijat mielihyvästä säteilemään.

"Ja minä möin tuon sepitelmän ensimmäisen painoksen kahdeksastasadasta livrestä", huudahti la Fontaine käsiään hykerrellen. "Hartauskirjoista maksetaan puolta vähemmän."

"Olisi ollut parempi", virkkoi Gourville nauraen, "kyhätä kaksi hartauskirjaa."

"Se on liian pitkäveteistä eikä herätä kylliksi kirjoitushupia", vastasi la Fontaine tyynesti. "Kahdeksansataa livreäni on tässä pienessä massissa; minä tarjoan ne."

Ja hän laskikin uhrinsa epikurolaisten rahastonhoitajan käsiin.

Sitten tuli Loretin vuoro, joka antoi sataviisikymmentä livreä. Toisetkin tyhjensivät taskujaan. Kaiken kaikkiaan siten kertyi koolle neljäkymmentätuhatta livreä, kun lahjoitukset laskettiin. Koskaan ei ollut kauniimpia kolikoita kilahtanut armeliaisuuden jumalaiseen vaakakuppiin, missä hyviä sydämiä ja hyviä aikomuksia punnitaan tekohurskaitten väärää mammonaa vastaan.

Rahoja kilisteltiin vielä, kun yli-intendentti astui tai pikemmin puikahti saliin. Hän oli kuullut kaikki, ja nyt nähtiin tämän miehen, joka oli vieritellyt niin monia miljardeja, – tämän pohatan, joka oli tyhjentänyt kaikkien riemujen maljan, poiminut kaikki kunnian laakerit; nähtiin tämän suuren sielun, tämän hedelmällisen neron, joka hehkuvan sulatuspannun lailla oli niellyt maailman mahtavimman valtakunnan aineellisen ja henkisen omaisuuden, – nähtiin Fouquetin astuvan kynnyksen yli kyyneleet silmissä ja työntävän hienot, valkoiset sormensa kultaan ja hopeaan.

"Vaivainen almu", lausui hän hellällä ja värähtävällä äänellä, "joka häviät suuren kukkaroni pienimpään poimuun; mutta sinä olet äärilleen täyttänyt sen, jota mikään ei koskaan tyhjennä – sydämeni! Kiitos, ystävät, kiitos!"

Ja koska hän ei voinut syleillä kaikkia läsnäolevia, jotka filosofisuudestaan huolimatta vetistelivät hekin, syleili hän la Fontainea virkkaen:

"Poikaparka, joka minun tähteni olette saanut selkäänne vaimoltanne ja toimittanut itsellenne tuomion rippi-isältänne!"

"Ei se tee mitään!" vastasi runoilija. "Odottakootpa saamamiehenne kaksi vuotta, niin olen ehtinyt tekaista satasen uutta juttua, jotka kukin kahtena painoksena toimittavat jo velan maksetuksi."

185.
La Fontaine kaupanvälittäjänä

Fouquet puristi la Fontainen kättä hyvin sydämellisesti.

"Rakas runoilijani", sanoi hän, "kirjoittakaa sata tarinaanne ei ainoastaan niiden kahdeksankymmenen pistolin vuoksi, jotka jokainen niistä tuottaa, vaan myöskin rikastuttaaksenne kieltämme sadalla mestariteoksella."

"Ohoo!" äännähti la Fontaine ylväästi; "ei pidä luulla, että minä olen tuonut herra yli-intendentille ainoastaan tämän aatoksen ja nuo ensimmäiset kahdeksankymmentä kultarahaa."

"Hei!" huudahdeltiin joka taholta; "herra de la Fontaine onkin tänään äveriäs!"

"Siunattu olkoon antimenne, jos se tuottaa minulle miljoonan tai pari", virkkoi Fouquet hilpeästi.

"Juuri niin", vastasi la Fontaine.

"Nopeasti, nopeasti!" huusi seura.

"Olkaa varuillanne", kuiskasi Pélisson la Fontainen korvaan, "teillä on ollut suuri menestys tähän asti, älkää sinkauttako nuoltanne yli maalin."

"En suinkaan, herra Pélisson, ja teidän käytännöllinen järkevyytenne antaa minulle varmaan hyväksymisensä."

"On kysymys miljoonista?" sanoi Gourville.

"Minulla on täällä viisitoistasataatuhatta livreä, herra Gourville", vakuutti runoilija lyöden rintaansa.

"Hiiteen jo Château-Thierryn pöyhistely!" huusi Loret.

"Tässä ei ole ammennettava taskuista, vaan aivoista", huomautti Fouquet.

"Kas, herra yli-intendentti", sanoi la Fontaine, "te ette ole yliprokuraattori, vaan runoilija."

"Se on totta!" huudahtivat Loret, Conrart ja muut saapuvilla olevat kirjailijat.

"Te olette, sanon, runoilija ja maalari, kuvanveistäjä, tieteitten ja taiteitten ystävä; mutta, tunnustakaa pois, tuomarin kauhtana ei teille sovi."

"Sen tunnustan", myönsi Fouquet hymyillen.

"Te ansaitsisitte päästä akatemiaan, mutta te kaiketi kieltäytyisitte?"

"Niin luulen; älkööt akateemikot panko sitä pahakseen."

"No, mutta kun ette tahdo kuulua akatemiaan, miksi sitten tahdotte kiintyä parlamenttiin?"

"Ohoh", tokaisi Pélisson, "puhutaanko täällä politiikkaa?"

"Minä kysyn", jatkoi la Fontaine, "soveltuuko herra Fouquetille kauhtana vai eikö?"

"Se riippuu vaatturista", intti Pélisson, saaden naurun vastaansa.

"Käyttäjästä on kysymys", virkkoi Loret.

"Jos riisutte yliprokuraattorilta kauhtanan", selitti Conrart, "niin meillä on herra Fouquet, ja sitä muodonvaihdosta emme koskaan pahoittele. Mutta koska ei ole yliprokuraattoria ilman kauhtanaa, väitämme herra de la Fontainen kanssa, että sellainen vaatetus on todellinen pelätti."

"Fugiunt risus leporesque", lausui Loret.

"Pakenee nauru ja hilpeys", tulkitsi eräs oppinut.

"Minä en kääntäisi lepores sillä tavalla", huomautti Pélisson vakavasti, siirtäen koron ensi tavulle.

"Ja miten te sen kääntäisitte?" kysyi la Fontaine.

"Kääntäisin näin: 'Jänikset pakenevat herra Fouquetin nähdessään.'" Naurun purskahduksia, joihin yli-intendentti yhtyi.

"Miksi jänikset?" vastusti Conrart närkästyneenä.

"Siksi, että jänistä karmii nähdä herra Fouquetia parlamentaarisen voimansa tunnusmerkeissä."

"Ohoo!" hymähtelivät runoilijat.

"Quo non ascendant", virkkoi Conrart, "minusta näyttää yliprokuraattorin kauhtana sietämättömältä."

"Ja minusta välttämättömältä", tokaisi itsepäinen Pélisson. "Mitä te, Gourville, siitä ajattelette?"

"Kauhtana on minun nähdäkseni kyllä hyvä", vastasi tämä, "mutta samalla ajattelen, että puolitoista miljoonaa olisi vieläkin parempi."

"Ja minä yhdyn Gourvilleen", huudahti Fouquet katkaisten keskustelun mielipiteensä ilmaisulla, jonka tietysti täytyi olla kaikkia muita painavampi.

"Puolitoista miljoonaa!" murahti Pélisson. "Pardieu, tunnenpa intialaisen sadun…"

"Kertokaa se minulle", kehoitti la Fontaine; "minunkin pitäisi tuntea se."

"Kertokaa, kertokaa."

"Kilpikonnalla oli kuori", aloitti Pélisson, "jonka suojaan se vihollistensa uhatessa vetäytyi. Eräänä päivänä sanoi joku sille: 'Kylläpä sinulla kesäisin on kuuma tuossa asunnossasi, ja se estää sinua näyttämästä sulojasi. Tarhakäärme tuolla maksaisi sinulle kilvestäsi puolitoista miljoonaa.'"

"Hyvä!" nauroi yli-intendentti.

"Ja sitten?" kysäisi la Fontaine, jonka harrastusta erityisesti kiinnitti tarinan loppuponnen kuuleminen.

"Kilpikonna möi kuorensa, jääden alastomaksi. Korppikotka sattui elukan näkemään, ja nälkäisenä se puhkaisi tältä kupeet yhdellä ainoalla nokkansa iskulla ja söi sen suuhunsa."

"Ho mythos deloi?"…¹⁶ virkkoi Conrart.

"Että herra Fouquetin on hyvä pitää kauhtanansa."

La Fontaine otti asian vakavasti.

"Te unohdatte Aiskhyloksen", hän sanoi vastustajalleen.

"Mitä se merkitsee?"

"Kaljupään Aiskhyloksen."

"No?"

"Aiskhyloksen, jonka pääkalloa ilmassa lentävä korppikotka, arvattavasti teidän korppikotkanne – suuri kilpikonnilla herkuttelija – luuli kiveksi, paiskaten kuoreensa käpristyneen kilpikonnan hänen kaljuunsa."

"Hei, hiisi vieköön, la Fontaine on oikeassa", lausui Fouquet, joka oli käynyt miettiväiseksi; "jokainen korppikotka, kun sen tekee mieli kilpikonnan paistia, tietää hyvin, miten voi ilmaiseksi murskata sen kuoret. Perin onnellisia kilpikonnat, joiden kopasta tarhakäärme maksaa puolitoista miljoonaa. Tuotakoonpa minulle sellainen antelias matelija kuin tuo teidän sadussanne mainittu, Pélisson, niin myyn hänelle kuoreni."

"Rara avis in terris!"¹⁷ huudahti Conrart.

"Kuten musta joutsen, eikö niin?" lisäsi la Fontaine. "No, sellaisen mustan linnun olen minä löytänyt."

"Oletteko löytänyt prokuraattorinvirkani ostajan?" huudahti Fouquet.

"Olen, monsieur."

"Mutta herra yli-intendentti ei ole koskaan sanonut myyvänsä sitä", yritti Pélisson väittää.

"Anteeksi, te itse olette siitä puhunut", virkkoi Conrart.

"Sen voin todistaa", vakuutti Gourville.

"Hän omaksuu vain ne kauniit puheet, joita hän minun pidettävikseni laatii", sanoi Fouquet nauraen. "No, kuka se ostaja olisi, la Fontaine?"

"Aivan musta lintu, parlamenttineuvoston jäsen, kelpo sielu itsessään."

"Hänen nimensä?"

"Vanel."

"Vanel!", huudahti Fouquet. "Vanel! Hän, jolla on vaimona…?"

"Juuri sama, – hänen aviomiehensä, aivan niin, monsieur."

"Se oiva mies!" virkkoi Fouquet harrastavasti. "Pystyisikö hän yliprokuraattoriksi?"

"Hän tahtoisi olla kaikkea mitä tekin, monsieur", sanoi Gourville, "ja tehdä ihan kuten te olette tehnyt."

"Hoo, sehän on hyvin hauskaa! Kertokaapa, la Fontaine."

"Hyvin yksinkertaista. Tapaan hänet toisinaan. Vastikään näin hänen käyskentelevän Bastiljin torilla, juuri kun menin ottamaan pikkuvaunut Saint-Mandéhen."

"Hän kaiketi vakoili vaimoaan, – varmastikin hän oli siinä hommassa", keskeytti Loret.

"Ei, Herran nimessä, ei!" lausui Fouquet säveästi. "Hän ei ole mustasukkainen."

"No, hän astuu luokseni, lentää kaulaani, vie minut läheiseen viinitupaan ja haastaa minulle kiusojaan."

"Onko hänellä vastuksia?"

"On, hänen vaimonsa kiihoittaa hänen kunnianhimoaan."

"Ja hän sanoi teille…?"

"Että hänelle on puhuttu virasta parlamentissa, että herra Fouquetin nimeä on mainittu ja että rouva Vanel siitä lähtien haaveilee yliprokuraattorin puolison arvoa. Naisrukka kuuluu tulevan ihan sairaaksi, ellei hän siitä öisin näe unta."

"Perhana!"

"Vaimoparka!" virkahti Fouquet.

"Malttakaas. Conrart väittää aina, että minä en osaa tehdä kauppoja.

Saattepa nähdä, miten tämän asian hommasin."

"Antakaa kuulua!"

"'Tiedättekö', sanoin Vanelille, 'että sellainen virka on julman kallis?' 'Kuinka paljon suunnilleen?' kysyi hän. 'Herra Fouquet on hylännyt siitä seitsemäntoistasadan tuhannen livren tarjouksen.' 'Vaimoni', vastasi Vanel, 'on arvioinut sen noin neljääntoistasataantuhanteen'. 'Käteistä', virkoin minä. 'Niin, hän on myynyt maatilansa Guiennessä ja saanut siten rahoja.'"

"Se on komea kasa kaapata yhdellä kertaa", virkkoi abbé Fouquet mielevästi, puuttuen nyt vasta puheeseen.

"Rouva Vanel-parka!" mutisi Fouquet.

Pélisson kohautti olkapäitään.

"Häijyläinen!" hän kuiskasi Fouquetin korvaan.

"Aivan niin!.. Olisi vain ihanaa käyttää häijyläisen rahoja sen pahan korvaamiseen, mihin enkeli on minun tähteni uhrautunut."

Pélisson katseli ihmeissään Fouquetia, jonka ajatukset tästä hetkestä kohdistuivat uuteen päämäärään.

"No", kysyi la Fontaine, "mitä sanotte kaupanvälityksestäni?"

"Se on erinomainen homma, paras runoilija!"

"Niin", virkkoi Gourville; "mutta juuri se kehuu hevosta ostavansa, jolla ei edes ole suitsien hintaa."

"Vanel perääntyisi, jos hänen sanoihinsa tartuttaisiin", jatkoi abbé Fouquet.

"En luule sitä", sanoi la Fontaine.

"Mitä te siitä tiedätte?"

"Te puhutte noin, kun ette vielä tunne kertomukseni ratkaisua."

"Kah, jos sillä on ratkaisukin", huudahti Gourville, "niin miksi viivytellä tiellä?"

"Semper ad adventum, eikö niin?" virkkoi Fouquet ylhäisen, kielivirheisiin horjahtavan herran tapaan.

Latinankielen tuntijat taputtivat käsiään.

"Kertomukseni ratkaisu", selitti la Fontaine, "on niin peräti pätevä, että Vanel, se sitkeä lintu, tietäessään minun lähtevän Saint-Mandéhen pyysi minua ottamaan hänet mukaansa."

"Ohoo!"

"Ja esittelemään hänet, jos mahdollista, monseigneurille."

"Joten…?"

"Joten hän odottelee tuolla Bel-Airin nurmella."

"Kuin kovakuoriainen."

"Te sanotte sen, Gourville, tuntosarvien vuoksi,¹⁸ häijy ilveilijä!"

"No, herra Fouquet?"

"Kah, eihän sovi, että rouva Vanelin aviomies kylmetyttää itsensä talomme ulkopuolella. Lähettäkää noutamaan hänet la Fontaine, te kun tiedätte, missä hän on."

"Kiirehdin sinne itse."

"Minä tulen mukaanne rahasäkkejä kantamaan", tarjousi abbé Fouquet.

"Ei mitään tyhmää leikinlaskua", varoitti Fouquet ankarasti. "Tehtäköön kauppa vakavalla mielellä, jos sopimus syntyy; mutta olkaamme ennen kaikkea vieraanvaraisia. Pyytäkää puolestani anteeksi siltä kunnon mieheltä, la Fontaine, ja sanokaa hänelle, kuinka pahoillani olen, kun tietämättänikään annoin hänen odottaa."

La Fontaine oli jo lähtenyt. Onneksi Gourville seurasi häntä, sillä intoutunut runoilija erehtyi tiestä, juosten Saint-Mauria kohti.

186.
Markiisittaren malja

Neljännestuntia myöhemmin herra Vanel johdettiin yli-intendentin työhuoneeseen, jonka olemme ympäristöineen kuvailleet kertomuksemme alussa. Nähdessään hänen tulevan sisälle Fouquet kutsui Pélissonin, supattaen muutaman minuutin tämän korvaan.

"Muistakaa tarkoin", sanoi hän, "että kaikki hopeatavarat, kaikki pöytäkalusto ja jalokivet sälytetään vaunuihin. Otatte mustat hevoset, kultaseppä seuraa teitä, lykkäätte illallisen siksi, kun madame de Bellière saapuu."

"Pitääkö rouva de Bellièrelle ilmoittaa siitä ennakolta?" kysyi Pélisson.

"Tarpeetonta, minä pidän siitä huolen."

"Hyvä on."

"Menkää, ystäväni."

Pélisson lähti, vajavasti käsittäen, mutta kaikkien tosiystäväin tavoin luottaen tahtoon, johon alistui. Siinä on valiosielujen voima. Epäilys kuuluu vain alempiin luonteisiin.

Vanel kumarsi siis yli-intendentille. Hän aikoi pitää puheen.

"Istukaa, monsieur", kehoitti Fouquet kohteliaasti. "Kuulutte haluavan saada virkani?"

"Monseigneur…"

"Paljonko voitte siitä maksaa?"

"Teidän asianne, monseigneur, on määrätä summa. Tiedän, että teille on tehty tarjouksia."

"Minulle on kerrottu, että rouva Vanel on arvioinut sen miljoonaan neljäänsataantuhanteen livreen."

"Enempää ei meillä olekaan."

"Voitteko luovuttaa rahat heti?"

"Minulla ei ole summaa nyt mukanani", vastasi Vanel yksinkertaisesti, pelästyen tätä koruttomuutta, tätä suurenmoista suoruutta, hän kun oli odottanut taistelua, ovelia temppuja, viekkaita shakkivetoja.

"Milloin voitte sen tuoda?"

"Milloin monseigneur haluaa." Mies vapisi peläten Fouquetin pitävän häntä pilanaan.

"Ellei olisi vaivaloista näin illalla, sanoisin nyt heti…" virkkoi Fouquet.

"Oi, monseigneur…"

"Mutta", keskeytti Fouquet, "jättäkäämme suoritus ja allekirjoitus huomisaamuun."

"Olkoon niin", myönsi Vanel jähmettyneenä, ällistyksissään.

"Kello kuuteen", ehdotti Fouquet.

"Kello kuuteen", säesti Vanel.

"Jääkää hyvästi, herra Vanel! Sanokaa rouva Vanelille, että suutelen hänen käsiään."

Ja Fouquet nousi.

Silloin Vanel, jolle veri tulvi päähän niin että hän alkoi tuntea huimausta, tokaisi hätäisenä:

"Monseigneur, monseigneur, annattehan minulle siis sananne?"

Fouquet käänsi päätänsä.

"Pardieu!" virkahti hän. "Entä te?"

Vanel epäröitsi, häntä puistatti, mutta lopuksi hän ojensi arasti kätensä. Fouquet avasi ja tarjosi ylväästi omansa. Tämä rehellinen käsi kostui hetkiseksi teeskentelijän nihkeästä kämmenestä; Vanel puristi Fouquetin sormia paremmin varmistuakseen.

Yli-intendentti vapautti hiljaa kätensä.

"Hyvästi!" sanoi hän.

Vanel siirtyi takaperin ovelle, syöksyi etuhuoneiden läpi ja pintti tiehensä.

Tuskin oli Fouquet jättänyt hyvästi Vanelille, kun hän jäi hetkiseksi miettimään.

"Eipä voisi tehdä liikaa naisen tähden, jota on rakastanut", hymähti hän. "Marguerite tahtoo päästä yliprokuraattorin rouvaksi. Miksi en hänelle sitä iloa soisi? Nyt kun arinkaan omatunto ei voisi minua mistään soimata, ajatelkaamme naista, joka rakastaa minua. Markiisitar de Bellière on varmaan tuolla."

Hän osoitti sormellaan salaovea.

Teljettyään itsensä huoneeseen hän avasi oven maanalaiseen käytävään, astuen nopeasti Vincennesin talon ja omansa välille sovitettua yhtymäpaikkaa kohti. Hän ei ollut huolinut ilmoittaa ystävättärelleen kellonsoitolla, varma kun oli, että tämä ei koskaan jäisi sovittuihin kohtaamisiin saapumatta.

Markiisitar oli todellakin tullut. Hän odotteli. Yli-intendentin askeleet ilmaisivat hänelle tämän saapuvaksi, ja hän riensi ottamaan vastaan oven alitse pistetyn kirjelapun:

"Tule, markiisittareni; sinua odotetaan illallisille."

Onnellisena ja toimeliaana rouva de Bellière astui vaunuihinsa Vincennesin lehtokujassa. Perillä hän ojensi kätensä Gourvillelle, joka paremmin miellyttääkseen isäntäänsä vartosi hänen tuloaan pihanpuolisilla ulkoportailla.

Markiisitar ei ollut nähnyt Fouquetin mustien hevosten höyryävinä ja vaahdosta valkeina tuovan takaisin Saint-Mandéhen Pélissonia ja samaa kultaseppää, jolle rouva de Bellière oli myynyt pöytähopeansa ja jalokivensä. Pélisson vei tämän miehen työhuoneeseen, josta Fouquet ei ollut vielä poistunut. Yli-intendentti kiitti kultaseppää noiden kalleuksien säilyttämisestä, vaikka tällä oli ollut oikeus ne myydäkin. Hän loi silmänsä yhteislaskelmaan, joka nousi kolmeentoistasataan tuhanteen livreen. Sitten hän istahtaen pöytänsä eteen kirjoitti neljäntoistasadantuhannen livren maksuosoituksen, joka oli näytettäessä suoritettava hänen rahastostaan huomenna ennen puoltapäivää.

"Sadantuhannen livren hyvitys!" huudahti kultaseppä. "Ah, monseigneur, onpa se jalomielistä!"

"Ei ollenkaan, ei ollenkaan, monsieur", virkkoi Fouquet taputtaen häntä olalle; "on kohteliaisuuksia, joita ei voi koskaan maksaa. Jos hyvitys osapuilleen korvaakin kauppavoiton, jonka olisitte saanut, jää vielä rahojenne korot."

Näin lausuessaan hän irroitti kalvosimestaan timanttinapin, jonka sama kultaseppä useasti oli arvioinut kolmentuhannen pistolin hintaan.

"Ottakaa tämä muistoksi minulta", hän sanoi kultasepälle, "ja jääkää hyvästi; te olette kunnon mies."

"Ja te, monseigneur", huudahti kultaseppä syvästi liikuttuneena, "olette jalomielinen herra."

Fouquet antoi kelpo kultasepän poistua eräästä sivuovesta. Sitten hän meni vastaanottamaan rouva de Bellièreä, jota kaikki vieraat jo ympäröivät.

Markiisitar oli aina kaunis, mutta tänään hän säteili.

"Eikö teidänkin mielestänne, hyvät herrat", virkkoi Fouquet, "madame tänä iltana ole verrattoman ihana? Tiedättekö minkätähden?"

"Siksi että madame on naisten kaunein", yritti joku.

"Ei, vaan siksi, että hän on naisten parhain. Ja kuitenkin…"

"Kuitenkin?" hymyili markiisitar.

"Kuitenkin ovat kaikki madamen tänä iltana käyttämät hohtokivet mukailtuja."

Rouva de Bellière punastui.

"Ohoh!" huudahtelivat vieraat. "Sellaista voi pelotta sanoa naisesta, joka omistaa Pariisin uhkeimmat timantit."

"No?" kuiskasi Fouquet Pélissonille.

"Niin, olen vihdoin käsittänyt", vastasi tämä, "ja hyvin olettekin tehnyt."

"Se ilahduttaa minua", sanoi yli-intendentti hymyillen.

"Monseigneur, pöytä on katettu", huusi Vatel majesteettisesti.

Vieraat tulvehtivat vähemmän verkkaan kuin ministerien juhlissa on tapana ruokasaliin, missä heitä odotti uhkea näky.

Kaapeilla, sivupöydillä ja suurella pöydällä kukkien ja valojen keskellä säteilivät häikäisevän hohtavina mitä uhkeimmat kulta- ja hopeakalustot. Ne olivat jäännöksiä muinaisesta upeudesta, taideluomista, joita Medicien tuottamat firenzeläiset mestarit olivat veistäneet, takoneet, valaneet ja muovailleet kukkapöytiä varten siihen aikaan kun Ranskassa vielä oli kultaa. Nämä kansalaissotien päivinä piiloitetut ihmeelliset aarteet olivat arasti ilmestyneet kätköistään hyväntapaisten Fronden taistelujen väliaikoina, jolloin suuret herrat surmasivat toisiaan, vaan eivät ryöstäneet. Kaikki nämä kapineet olivat merkityt madame de Bellièren vaakunalla.

"Hei", huudahti la Fontaine, "niissä on P. ja B.!"

Mutta kaikkein merkillisimmältä näytti pöydässä se kohta, johon Fouquet oli varannut paikan markiisittarelle. Hänen lautasensa edessä kohosi timanteista, safiireista, smaragdeista ja muinaisaikaisista kameoista sommiteltu pyramidi. Vähän-Aasian vanhojen kreikkalaisten kaivertama sardonyks mysialaisesta kullasta taottuine puitteineen, hopealle sommitellut muinaisen Aleksandrian omituiset mosaiikit, Egyptin Kleopatran raskaat rannerenkaat komeilivat laajalla Palissyn¹⁹ emaljoimalla lautasella, jota Benvenuton valama kullattu pronssinen kolmijalka kannatteli.

Markiisitar kalpeni nähdessään, mitä hän ei enää koskaan ollut voinut toivoa silmiensä eteen. Voimakkaiden tunne-elähdysten airuena valtasi syvä hiljaisuus salissa olevan ällistyneen ja levottoman seurueen.

Fouquet ei antanut viittaustakaan karkoittaakseen kirjavapukuisia palvelijoita, jotka ahkerina muurahaisina juoksentelivat isojen astiakaappien ja tarjoilupöytien ympärillä.

"Messieurs", virkkoi hän, "tässä näkemänne kalleudet kuuluvat madame de Bellièrelle, joka nähdessään erään ystävänsä jonakuna päivänä pulassa lähetti kultasepälle kaiken tämän kullan ja hopean sekä tuon eteensä pinotun jalokivipaljouden. Tuollainen kaunis ystävättären teko täytyy teidänlaisenne ystävien ymmärtää. Onnellinen se ihminen, jota niin rakastetaan! Tyhjentäkäämme madame de Bellièren malja."

Suunnaton hyväksymisen myrsky seurasi hänen sanojaan, saaden naispoloisen vaipumaan tuolille mykkänä, pyörtymäisillään. Hän oli menettänyt tajuntansa kuin muinoin Kreikan linnut lentäessään yläilmojen halki Olympon kenttien ylitse.

"Ja sitten", lisäsi Pélisson, jota kaikki hyve liikutti, kaikki kauneus tenhosi, "juokaamme myöskin hänen terveydekseen, joka elähdytti madamen noin kauniiseen tekoon. Sillä sellainen mies varmaan ansaitsee rakkautta."

Nyt tuli markiisittaren vuoro. Hän nousi kalpeana ja hymyilevänä, ojentaen lasinsa vapisevin käsin. Värähtelevät sormet hipaisivat Fouquetin sormia, samalla kun raukeat silmät yhä janosivat rakkautta, joka niin voimakkaana paloi tuon miehen jalomielisessä sydämessä.

Näin ritarillisesti alkaneena tuli illallisesta pian todellinen juhla. Kukaan ei enää hieronut älynystyröitään, sillä kaikki olivat sukkelalla päällä. La Fontaine unohti Gorgnyn-viininsä sallien Vatelin kaataa hänelle Reinin ja Espanjan rypäleiden mehua. Abbé Fouquet suli niin herttaiseksi, että Gourville lausui hänelle:

"Olkaa varuillanne, hyvä abbé! Jos olette noin murea, niin teidät syödään."

Hetket kuluivat täten rattoisasti siroitellen ruusuja vieraitten päälle. Vastoin tapaansa yli-intendentti ei lähtenyt pöydästä ennen kuin viimeisetkin jälkiruokaherkut olivat tarjotut. Hän hymyili useimmille vieraille siinä suloisessa päihtymyksessä, joka syntyy sydämen hurmaantuessa ennen päätä, ja vasta ensi kertaa hän oli katsahtanut kelloon.

Äkkiä vierivät vaunut pihamaalle, ja – kummallista kyllä – niiden jyty kuului melun ja laulannan keskellä.

Fouquet heristi korviaan ja käänsi sitten katseensa etuhuoneeseen päin. Hän luuli sieltä eroittavansa jalan askeleita, ja hänestä tuntui kuin ne eivät olisi polkeneet maata, vaan hänen omaa sydäntään.

Vaistomaisesti hän siirsi jalkansa, johon rouva de Bellièren jalka jo pari tuntia oli nojannut.

"Herra d'Herblay, Vannesin piispa", ilmoitti ovenvartija.

Ja Aramiksen synkkä ja miettiväinen muoto näyttäytyi kynnyksellä kahden runneltuneen kukkaköynnöksen välissä, joiden siteet lampun lieska oli polttanut poikki.