NELJÄS NÄYTÖS
Kalastajatupa. Seinillä siistit paperit ja akkunoissa valkeat uutimet. Perällä ulkoa tuova ovi, oikealla kamariin vievä ovi. Vasemmassa nurkassa suuri leivinuuni, seinällä sanomalehtikimppu ja suuri seinäkello. Oikealla pöytä ja ruokakaappi. Valaistus himmeä, sillä ulkona sataa tihuttaa.
LEENA (Lukee virsikirjaa.) Sinun turviis suuri ja pyhä Jumala nyt pakenemme, sinä kun olet meitä läsnä ja voit tuulen asettaa tyyneksi; sillä sinulle täytyy meren ja kaikkein luotuin olla kuuliaiset. Sentähden me Sinua nöyrästi avuksi huudamme: Herra vapahda meitä, ettemme hukkuisi; älä rankaise meitä vihassas äläkä kurita meitä hirmuisuudessas.
EEVASTIINA (Katsoo ovelta.) Mitä Leena nyt lukee?
LEENA. Luen rukousta myrskyn tullessa. Eihän siitä nyt enään ole apua, kun myrsky on vienyt ainoan poikani, mutta se lohduttaa kuitenkin. On niin vaikea olla. Olin aina luullut, että vanhoilla päivilläni pääsen rauhaan, ettei enään tarvitse rajuilmoilla merellä väristä ja kiskoa raskaita verkkoja. Nyt on kaikki mennyt. Eerosta ei enään ole minulle apua. Hän on nyt isävainajansa luona meren pohjassa. —
EEVASTIINA. Niin, niin, kovasti meitä koetellaan. Ja kun Leena edes saisi ruumiin siunattuun maahan!
LEENA. Eihän ne ruumista saaneet ylös ja tuskin sitä koskaan nähdäänkään. Minne lie merivirta sen kuljettanut… Mitä Annikki nyt sanoo?
EEVASTIINA. Nyt on kaksi viikkoa siitä, kun vene kaatui ja Annikki ei tahdo syödä eikä juoda. Itkee vaan! Huonoksi on hänkin käynyt. Taitaa olla omantunnon vaivat. – Vieläkö ne herrat ovat täällä?
LEENA. Vielä ovat, tuolla ne pysyvät päivät pitkät kamarissa. Ei sieltä juuri sanaakaan kuulu. Maalari on kirjoittanut sedälleen, että tulisi noutamaan häntä pois. Nyt hän joka hetki odottaa laivaa tulevaksi. Kunhan se tulisikin, että pääsisin rauhaan. Mutta mitenkä se Eero oikeastaan hukkui? Olihan hän hyvä uimaan.
EEVASTIINA. Joko maalari on kertonut Leenalle, miten se tapahtui.
LEENA. Olenhan minä sitä häneltä kysynyt, mutta sanoo, ettei hän tiedä siitä mitään. Annikki ja hän olivat pitäneet veneestä kiinni, kun Eero tuli soutaen. Silloin juuri olivat Annikin voimat loppuneet ja hän oli uponnut. Kun maalari kipusi Eeron veneeseen, näki hän Annikin taas veden päällä ja veti hänet veneeseen, mutta Eeroa ei näkynyt. Sitten tulivat luotsivanhin ja luotsit paikalle, mutta Eeroa ei löytynyt naaraamallakaan. Sinne hän jäi poika parka.
(Purskahtaa itkuun.)
Eikö Annikki tiedä miten Eero hukkui?
EEVASTIINA. Hän ei kerro mitään koko tapahtumasta. Ja jos häneltä jotain kysyy, herkiää hän itkemään niin kovasti, ettei uskalla tiedustella sen enempää. Ja välistä hän on kuin mielipuoli, mutta ei sano mitään.
LEENA. Onko hän tavannut maalaria sen jälkeen?
EEVASTIINA. Ei minun tietääkseni. Kun joskus puhun Annikille hänestä, suuttuu tyttö ja purskahtaa lopuksi itkemään. Toisen kerran taas hän ilostuu, kun kuulee maalarin nimeä mainittavan. Mutta ei se ole oikein luonnollista iloa. Se on liian hurjaa siksi. Annikki ei ole sama kuin ennen.
LEENA. Vai ei ole sama kuin ennen. Ehkä…
EEVASTIINA. Mitä ehkä?
LEENA. Ei mitään. Muuten vaan.
EEVASTIINA. Hyvä Jumala, luuleeko Leena, että…
(Purskahtaa hurjaan itkuun.)
En ole itse uskaltanut sitä ajatella. Se ajatus olisi ollut niin kauhea. Kun joskus olen alkanut jotain epäillä, olen karkoittanut ne ajatukset, sillä ne tappaisivat minut. Minulla on ollut niin paljon suruja, että en enään tahdo ajatella mitään, mutta eihän sekään tahdo onnistua.
LEENA. Mitä miehesi sanoo?
EEVASTIINA. Miehenikö? Hän ei sano sanaakaan. Kyllä näen, että hänkin kärsii, mutta hän on aina samallainen, ei rohkene sanoa mitään.
LEENA. Entä Matti?
EEVASTIINA. Niin Matti, hän nosti hirveän melun, mutta kun Annikki katsoi häntä tiukasti silmiin, meni hän ulos. Mitenkä se poika parka muita neuvoisi, kun ei osaa ohjata itseäänkään!
ANNIKKI (Ilmestyy ovelle.) Minä … tulin … kertomaan, että kylän pojat ovat nähneet … jotain merellä uiskentelevan. Luulevat … sitä … ruumiiksi.
LEENA ja EEVASTIINA. Eeronko ruumiiksi.
ANNIKKI. En tiedä. Luotsit ovat menneet veneellä katsomaan.
LEENA. Olisiko se Eeron ruumis? Saisinko kuitenkin hänet vielä nähdä.
(Rientää ulos.)
EEVASTIINA. Annikki, etkö todellakaan voi sanoa, miten Eero hukkui? – Mikset vastaa? Tiedätkö jotain?
ANNIKKI. En … olenhan kertonut kaikki, mitä tiedän.
EEVASTIINA. Kuulenhan äänestäsi, ettet puhu totta. Miksi salaat jotain?
ANNIKKI. Minä kerron teille kaikki, mutta en vielä. Minä kerron kaikki, jos … jos nyt jätätte minut yksin.
(Eevastiina menee. Annikki lähestyy peläten ja epäröiden Viklundin kamarin ovea.)
Minun täytyy puhua hänelle, sillä muuten en koskaan saa rauhaa. En tahdo uskaltaa. Jos äiti tietäisi, että minä menen häntä tapaamaan!
(Koputtaa oveen. Viklund tulee.)
VIKLUND. Päivää Annikki. Kas kuinka olet kalpea. Onko sinulla minulle asiaa. Miksi et vastaa? Miksi koputit ovelleni?
ANNIKKI. Minä vaan tahdon Teille ilmoittaa erään asian.
VIKLUND. Minkä niin?
ANNIKKI. Minä tahdon vaan teille kertoa, miksi Eero upposi.
VIKLUND. Miksikö sulhasesi upposi? Se ei varmaankaan minua liikuttane.
ANNIKKI. Niin, ei suinkaan se teitä liikuta, vaikka se teitä koskee. Tiedättekö, miksi Eero upposi? Tiedättekö, kenen syy oli, että Eero upposi? Jos sen tietäisitte!
VIKLUND. Minä en todellakaan ole utelias. Minä … minä … kernaimmin en tahdo sitä kuulla.
ANNIKKI. Vai ette tahdo sitä kuulla? Kyllä te nyt olette käynyt ylpeäksi, vaikka ennen olittekin ystävällinen. Tietäkää, minulla on kova luonto niinkuin kaikilla saarelaisilla, ja sen vuoksi teidän täytyy kuulla se, että tietäisitte, minkä verran teillä oli siinä osaa…
VIKLUND. Sanoinhan jo, minä en tahdo sitä kuulla. Tämä on hyvin harmillinen juttu. Olen kärsinyt siitä kylliksi. Minä tahdon nyt päästä rauhaan. Kuule siis, minä en tahdo kuulla mitään.
ANNIKKI. Te … tekö … tahdotte päästä rauhaan? Ja minä … minä saan yksin kantaa kaikki, kaikki.
(Purskahtaa itkemään.)
Mitä minusta nyt tulee. Minun tulee yksin kantaa salaisuutta, jota en voi kenellekään ilmoittaa. Minun tulee yksin kärsiä häpeä, josta en elämässäni voi puhdistautua. Oi, jospa voisin kertoa jollekin kaikki, kaikki. Jos kuka hyvä ihminen minua ymmärtäisi! —
VAINIO. Onko herra Viklund kotona?
VIKLUND. Tässä olen.
VAINIO. Luotsilaiva on tullut ja kapteeni on mukana. Hän kysyy, joko herrat ovat valmiit lähtemään.
VIKLUND. Sepä hyvä. Viekää sana, että me tulemme pian.
(Menee kamariin.)
VAINIO. Annikki, sinä olet tuottanut paljon surua saareen.
ANNIKKI. Minäkö? Eikö muut?
VAINIO. Ehkä muutkin. Mutta sinua varoitin, etkä siitä huolinut.
LEENA (Tulee.) Hyvä Jumala. Se on Eeron ruumis. Kuinka hän on muuttunut! Minun rakas poikani! minun onneton poikani.
ANNIKKI. Oliko … se … siis … todella … Eeron ruumis?
LEENA. Oli. He tuovat sen kohta tänne.
ANNIKKI. Toinen tuodaan ruumiina, toinen lähtee ainiaaksi. Mitä olenkaan tehnyt…
LEENA. Etkö vieläkään kerro, miten Eero hukkui? Miksi sitä salaat?
ANNIKKI. Minä tahdoin salata kaikki. Minulla oli äsken vielä hiukan toivoa, mutta nyt minulla ei ole mitään. Minulle on yhdentekevä, kerronko kaikki tai en, sillä minulla ei ole mitään pelättävää eikä mitään toivottavaa.
VAINIO. Kerro siis, jos tiedät jotain.
ANNIKKI. Minä tiedän paljonkin. Kuulkaa vaan tarkoin. Kun vene kaatui, koetimme pysyä siinä kiinni, niinkuin jo tiedätte. Minä näin Eeron tulevan ja minä pelkäsin häntä niin, että voimani uupuivat ja vaivuin veteen. Tunsin, että joku tarttui minuun kiinni. Se oli Eero. Hän veti minut veden pinnalle ja ui kanssani venettä kohti. Silloin hän sanoi minulle: Annikki, rakas Annikki – niin hän juuri sanoi – rakas Annikki, sano, oletko sama kuin saareen mennessäsi? Ja hän painoi minua hurjalla voimalla rintaansa vasten. En voinut vastata. Hän kysyi uudestaan: Annikki, rakas Annikki, vastaa tässä kuoleman edessä: Oletko sama kuin saareen mennessä? Ja minä … minä … sanoin hänelle yhden sanan vaan, yhden ainoan sanan, joka oli totta, sillä en voinut kuolema silmien edessä muuta sanoa. Minä vastasin hänelle: En. Silloin hänen kätensä herposivat minusta, tuntui siltä, kuin hän olisi heittäytynyt kauvas minusta. Kun minä pääsin Eeron veneeseen, ei häntä näkynyt. Nyt kuulitte kaikki!
(Heittäytyy pöytää vasten itkemään.)
(Viklund ja Kanervo tulevat huoneesta tavaroineen matkaanlähdössä. Viklund antaa hätäisesti kättä Vainiolle ja Leenalle. Kanervo kättelee lämpimämmin heitä. Annikkia he eivät häiritse. He ovat juuri ovella, kun luotsit öljytakkeihin puettuna tulevat kantaen Eeron ruumista ja sulkevat sillä hetkeksi tien.)
ANNIKKI (Nousee seisomaan. Katsoo ruumiin tuojia ja poislähteviä herroja. Menee ovelle katsomaan heidän menoaan, palaa takaisin hitain askelin ja vaipuu itkemään ruumiin viereen.)
(Esirippu.)