VAINIO. Puhukaapa siitä vielä vakavasti hänelle! Asia ei minua liikuta, mutta minulla on elämänkokemusta ja tiedän, mitä siitä seuraa.
KANERVO. Sopivassa tilaisuudessa varoitan häntä.
(Annikki ja kalastajia, naisia ja miehiä.)
ANNIKKI. Kas vaan kuinka herrat luotsit ovat vakavia. Näyttääpä melkein siltä, kuin täällä ei tänä iltana saisikaan tanssia. – Vai niin! Ei vastausta. Kuulkaa te muut, kapteenilla on tänään kihti ja sama tauti taitaa olla muissakin. Niin, niin, kun on jäykät jalat, ei tee mieli hyppimään.
LOKKI. Annikki tuntuu olevan hyvällä tuulella. Saiko äitisi kaloja?
ANNIKKI. Ei saanut muuta kuin lokin verkosta.
VAINIO. Annikilla näkyy todellakin olevan hauska. Mistä se ilo nyt niin yhtäkkiä?
ANNIKKI. Mistäkö nuoren ilo? Arvaapa ukko Vainio, saammeko tanssia tänä iltana vai emme?
VAINIO. Mitäpä minulla siihen on sanottavaa. Olettehan saanut tehdä sitä ennenkin. Tanssikaa vaan, kunhan ette tanssi itseänne piloille.
ANNIKKI. Minkä verran sinä tanssit nuorena, sen verran mekin.
(Annikki ja kalastajat menevät, Vainio pysäyttää Annikin.)
ANNIKKI. No mitä nyt.
VAINIO. Tahdon puhua kanssasi.
ANNIKKI. Mistä?
VAINIO. Tärkeästä asiasta.
(Vie Annikin syrjään.)
Kuule Annikki, ole varoillasi. On asioita, joilla ei leikitä. Oletko nähnyt, kuinka Eero on tullut synkäksi. Hän on mies eikä mikään tyhjäntoimittaja ja hänellä on vakavat aikomukset. Muista se!
ANNIKKI. Vai on Vainio ruvennut papiksi. Se toimi ei ole tuottavaa näin saaressa.
VAINIO. Älä laske leikkiä. Asia on vakavampi kuin luuletkaan. Tiedäthän, että Eerosta nyt kohta tulee vakinainen luotsi, ja hän on kauan odottanut sitä voidakseen naida sinut. Sinä olet ollut hänen valittunsa ja tiedät, että niin tulee käymään. Muista, että herra ei sinua ota vaimokseen. Sen tekee vaan vertaisesi. Ja kun hän on kunnon mies, et saa hänen kanssaan leikkiä.
ANNIKKI. Kuulkaa Vainio. Miksi te puhutte minulle tuosta herrasta. Hän on vaan tahtonut maalata minun kuvani eikä muuta. Enkö saa antaa hänen sitä tehdä? Vai mitä? Eikö se ole minun asiani, joka ei liikuta teitä eikä Eeroa? Eero on kunnon mies, sen tiedän, ja minä kunnon tyttö, sen tiedän myös.
VAINIO. No hyvä, kun sen tiedät, niin tee, mitä tahdot. Mutta muista, ole varoillasi.
(Annikki menee.)
RASI (Tulee unisena ja silmiään hieroen luotsimajasta.) Päätäni kolottaa.
VAINIO. Tietänet itse syyn. Pitäisihän sinun vanhan miehen osata olla siivompi. Aina vaan kallistat lasin, jos kuka tarjoo.
RASI. Eipä siitä kellekään vahinkoa ole.
VAINIO. Ei ole muille, ellei itsellesi. Jos luotsikapteeni saa kuulla tavoistasi, niin kyllä hän siitä pitää huolen, ettet kauvan saa laivoja luotsailla. – Arvasin kyllä eilen, kun menit sitä ruununmasiinaa viemään, että venäläiset matruusit taaskin juottavat sinut humalaan. Olit pari viikkoa ollut ilman viinaa ja silloin et tiedä, paljonko juot, kun pääset siihen käsiksi. – Eilen oli sinun muuten käydä huonosti, olit nukkunut veneesi peräsimeen kotimatkalla. Ellei Honkala olisi sattunut sitä tornista näkemään, olisit nyt joko Viron rannalla tai meren pohjassa.
RASI. Eipä tuosta niin väliä olisi ollut!
VAINIO. Honkala on mennyt luotsaamaan. Nyt tulee Eeron vuoro. Mene torniin, että hän pääsee vahdistaan.
RASI. Onpa tänään kirkas ilma. Oikein tekee silmiin kipeää.
(Vainiolle hiljaa.)
Onko vaimoni tullut tänne kalaan?
VAINIO. Ei. En ole häntä nähnyt?
RASI. Entä Hautala?
VAINIO. Ei hänkään.
RASI. Siis molemmat ystävät taas mantereella. Ja minun täytyy olla täällä luodolla. Saatana soikoon! – Onko sinulla antaa minulle ryyppyä. Pääni on niin kipeä.
VAINIO. Ei ole. Mene nyt vaan torniin.
RASI (Huokaa syvään ja lähtee.)
KAUTOLA (Katselee kalamajoihin päin nauraen.) Aika lysti herra!
VAINIO. Se maalariko?
KAUTOLA. Niin juuri, se sama. Katsokaapa, kuinka se loikkailee tuolla kalliolla ja ajaa takaa Annikkia.
VAINIO. Kas vaan sitä mestaria!
KAUTOLA. Niinhän mekin nuorena juostiin, ennenkuin kihti kävi sääriin. Nyt se on myöhäistä!
VAINIO. Oli siinä sentään ero, että hypittiin vertaisten kanssa. Jos me sen teimme, oli se toista, mutta tuo herra…
KAUTOLA. Mitäpä siitä. Antaa herrojen huvitella, kun ovat kesälaitumella.
VAINIO. Vai niin, vai on se sinusta yhtäkaikki?
EERO (Tulee tornista ja katsoo Annikin ja maalarin juoksentelemista.) Voi sitä Annikkia!
KAUTOLA. Kas Eero! Älä ole milläsikään, kyllä sinä sen tytön saat, kun herra on mennyt saaresta. Pian ne naisihmiset unhoittavat. Ei sellaisia asioita pidä ottaa niin tunnolleen!
EERO. Kuka niitä sitten ottaa tunnolleen ja kuka täällä on puhunut, että minä siitä tytöstä huolin, vaikka saisinkin. Antaa hänen vaan huvitella ja tehdä, mitä tahtoo!
VAINIO. Puhutko totta vai leikkiä?
EERO. Sen vaan sanon, etten puhu leikkiä!
ANNIKKI (Tulee juosten. Viklund seuraa häntä, mutta nähtyään Eeron palaa takaisin.) Oikein hengästyin. Tuo maalari juoksutti minua kolme kertaa luodon ympäri. Hyvä oli, että pääsin pakoon.
(Nauraa.)
Kas vaan, kuinka Eero on totisen ja happaman näköinen kuin paistettu nauris. Saako kysyä, mikä herra luotsioppilasta vaivaa? – Vai ei minulle vastata. No enpä tuota sure! Kylläpä taas toisen kerran sanoja riittää.
VAINIO (Katselee ulos merelle päin.) Onpa tänään laivoja liikkeessä. Tuolla on taaskin kolmimastoinen kuunari. Näyttää siltä kuin olisi raudasta, koska se on harmaaksi maalattu. Menenpä torniin katsomaan, pyytääkö se luotsia.
(Menee.)
KAUTOLA. Ovatko purjeesi veneessä. Nyt tulee sinun vuorosi.
EERO. Eivät ole. Otin ne maihin kuivamaan.
KAUTOLA. Voinhan minä ne panna veneeseesi.
(Menee.)
EEEO. Annikki. Oletko unohtanut, mitä sinulle olen niin monta kertaa puhunut? Etkö enää tahdo tulla vaimokseni, koska olet ruvennut liehakoimaan ketä vaan?
ANNIKKI. Ja kuka se on se "ketä vaan"?
EERO. Tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Siitä päivästä, jolloin tuo maalari tuli saareen, et ole enään ollut sama Annikki, jonka kanssa olen lapsesta ollut toveri ja ystävä. Sinä olet joku muu, sillä se Annikki ei koskaan nauranut minulle, vaan katsoi minua suurilla sinisillä silmillään niin uskollisesti ja vakavasti, että teki oikein hyvää sydämelle. Nyt en enään tiedä, ovatko silmäsi siniset vai ruskeat, sillä en ole niitä nähnyt pitkään aikaan.
ANNIKKI. Onpa sinulla sitten huono muisti!
EERO. Kunpa minulla olisi huono muisti ja voisin unohtaa, silloin en enään sinua tuntisikaan, vaan kulkisin ohitsesi kuin vieras ja hakisin toisia tyttöjä.
ANNIKKI. Voithan sen tehdä.
EERO. Miten minä voisin sen tehdä, kun en saa hetkeäkään rauhaa ajatuksiltani. Maalla ja merellä, öin ja päivin olet sinä mielessäni ja päivä päivältä alkaa tuntua yhä tuskallisemmalta. Tuntuu kuin kaikki liukuisi käsistäni, mitä olen toivonut ja ajatellut. – Ja nyt juuri, kun minusta näinä päivinä tehdään vakinainen luotsi ja tahtoisin saada sinut vaimokseni, olet minulle niin vieras ja kylmä, kuin en olisi koskaan sinua tuntenut ja koskaan sinua ajatellut. – Annikki, lupaa minulle, ettet liehakoi tuon maalarin kanssa, sillä hän ei sinulle tahdo mitään hyvää. Lupaa heti hylätä tuo mies ja huomenna jo lähdemme pappilaan. Lupaatko?
KAUTOLA (Tulee.) Purjeet ovat veneessä. Ovatko jo nähneet luotsilipun?
EEEO. Eivät vielä.
(Hiljaa Annikille.)
Lupaatko?
ANNIKKI. Miksi vaadit minulta tätä lupausta?
EERO. Etkö siis tahdo luvata? Ajattele Annikki tarkoin asiaa. Älä nyt hylkää minua, sillä siitä ei hyvä seuraa.
(Kalastajia, miehiä ja naisia alkaa liikkua luodolla.)
ERÄS TYTÖISTÄ. Missä Vainio on? Joko tanssi saa alkaa?
KAUTOLA. Vainio on tornissa. Kyllä hän tulee kohta.
EERO. Vastaa pian Annikki. Kohta se on myöhäistä.
VIKLUND (Tulee.) Joko tanssi alkaa? Sitä olisi hauska katsoa!
VAINIO (Tulee.) Laivalla on luotsilippu. Eeron on lähdettävä.
EERO. Siis et vastannut, Annikki. Voi sinua! Nyi minun on lähdettävä. Jos tietäisit, millä mielellä sinut tänne jätän, niin olisit sanonut edes yhden sanan!
ANNIKKI (Nauraa.) Voi sinua Eero parka kuinka mustasukkainen oletkaan.
(Eero menee luotsimajaan.)
VIKLUND. Annikki, saanko tanssia koko illan kanssanne?
ANNIKKI. Koko illanko? Jos ei juuri koko iltaa, niin ehkä vähempikin riittää!
(Nuoriso alkaa tanssia piiritanssia "Väki tuli saareen". Eero tulee luotsimajasta ja menee, katseltuaan raskain mielin toisten tanssia.)
Toinen kuvaelma
Sama näyttämö kuin edellisessä. Auringon nousu.
VIKLUND. Annikki, te ette arvaa, kuinka minä nautin tästä luonnon raikkaasta elämästä! Meri on kuin suuri arvoitus. Sitä katsellessa muistuu mieleen niin paljon menneiltä ajoilta. Tuo kaukana häämöittävä maa pienine suruineen ja iloineen säälittää minua. Sen ihmisraukat kiusautuvat toistensa läheisyydestä ja pakkautuvat kuitenkin yhä lähemmäksi toisiaan. Toista on elämä täällä! Tämä tunne on niin omituinen ja valtaava, että se tempaa ihmisen arkipäiväisyyttä ylemmäksi ja kuitenkin se täyttää rinnan niin omituisella kaiholla.
(Alkaa hiljalleen laulella "Viel Vogel sind geflogen".)
ANNIKKI. Tuota laulua en ole kuullut. Se on hyvin omituinen. Mitä se tarkoittaa?
VIKLUND. Vallan yksinkertainen laulu, jossa lauletaan kaikista turhaan valuneista kyynelistä ja kaikista kuihtuneista ruusuista. – Niin, kuihtuneista ruusuista. Kaikki ruusut kuihtuvat. Kun minä joskus vuosien päästä palaan tänne saareen, olette tekin kuihtunut ruusu. Annikki, suokaa anteeksi, minä tahdon kutsua teitä sinuksi. Vuosien päästä olet sinäkin kuihtunut ruusu. Ja mitenkä ruusu voisikaan kauvan kukkia merituulissa.
Ajattelen monasti erästä asiaa.
(Nousee ja lähenee Annikkia.)
Ajattelen sitä, kukahan tämänkin ruusun taittaa. Älä säikähdä! Se on maailman meno. Onko sinulla jo sulhasta?
ANNIKKI. Mitä sillä tarkoitatte? Rakastettuako?
VIKLUND. Niin.
ANNIKKI. Kelläpä ei olisi rakastettua. Onhan se minullakin, vaikken oikein osaa tietää sitä rakkaudeksi. Olemme lapsuudesta saakka leikkineet yhdessä ja olemme hyviä ystäviä ja aijomme kai piakkoin mennä naimisiin. Hän on kelpo mies, mutta…
VIKLUND. Miksi sanoit "mutta".
ANNIKKI. En tiedä.
VIKLUND (On lähestynyt Annikkia ja kietoo kätensä hänen ympärilleen. Annikki vastustaa hiukan, mutta antaa sen kuitenkin tapahtua.) Annikki. Oletko koskaan tuntenut oikein voimakkaasti, kuinka sydän sykkii ja veri kiehuu ja elämä on korkeimmillaan? Ne ovat niitä hetkiä, joita varten koko elämä on olemassa ja niitä on harvoja. Elämän tyhjä raataminen tuntuu silloin niin kurjalta ja vähäpätöiseltä ja ajatukset sekaantuvat, kaikki on oikein ja kaikki väärin.
ANNIKKI. Minä en ymmärrä puhettanne. Noin ei minulle vielä ole kukaan puhunut.
VIKLUND. Etkö ymmärrä? Etkö tunne, kuinka tämä kaikki on hurmaavan kaunista ja kaihomielistä. Katso, tuolla ruskottaa aamun nousu. Meri on kuin punaista verta ja luodot kaukana hohtavat kuparilta. Eikö tämä saa sydäntä sykkimään kovemmin ja lämpimämmin kuin mantereen kurjat maisemat ahtaine metsäseinineen, jotka painavat mieltä kuin raskas painajainen? Minusta tämä kaikki on täynnä suurta rakkautta, suurta hillitsemätöntä intohimoa. Annikki, Annikki…
(Annikki koettaa irtautua hänestä.)
Annikki et saa mennä käsistäni. Minä tahdon olla sinua aivan lähellä, pitää kättäni sinun ympärilläsi ja katsoa kauvas merelle ja ajatella ja tuntea…
ANNIKKI. Minua alkaa niin pelottaa. Päästäkää minut!
VIKLUND. En, tuhat kertaa en. Kun olen sinut tähän saanut, taistelen sinusta vaikka koko maailman kanssa, sinä luonnon raikas lapsi. Olet kuin Aino kivellä, vaikka minä en olekkaan mikään vanha Väinämöinen.
(Kuiskaa.)
Annikki, minä rakastan sinua enemmän, kuin koskaan ennen olen ketään rakastanut. Kaikki entisyys on kalpea ja kylmä tämän rinnalla. Tämä on minun kesäinen satuni, minun kesäyönunelmani…
ANNIKKI. Puhutteko totta?
VIKLUND. Miten voit sitä epäillä. Totta, totta, niin totta kuin sydämeni nyt sykkii kovemmin kuin koskaan ennen.
(Suutelee Annikkia.)
Älä pakene käsistäni. Se ei sinulle onnistuisi. Nyt sinä olet minun ja minä en anna sinua kellekään. Sinä olet minun ruusuni.
(Mereltä kuuluu kaihoavaa laulua.)
Tule, tule mun ystäväni rantahan!
Siellä saat sinä nähdä mun.
Sua lemmin mä ain,
Sua kaihoan vain,
Tule, tule minun armahain!
Minun purteni merellä seilailee
Kotorannalta kauvas pois.
Myrsky laineilla käy,
Vielä maata ei näy,
Mua muistele armahain!
Mua muistatko ystäväni rannalla,
Konsa merellä laineet käy?
Sua lemmin mä vain,
Sua kaihoan ain,
Mua lemmitkö armahain?
ANNIKKI. Se on Eero, hyvä Jumala, mitä olen tehnyt? Miten voin häntä katsoa silmiin, kun hän kohta on täällä?
VIKLUND. Älä pelkää Annikki. Eihän se mitään pahaa ollut. Eihän suutelo ole syntiä.
ANNIKKI. Minusta tuntuu kuin olisin tehnyt itseni onnettomaksi. En voinut arvata tästä semmoista tulevan.
VIKLUND. Hullutuksia! Nuorena tulee suudella ja rakastaa. Vanhana on kyllä aikaa tehdä parannusta!
ANNIKKI. Kunhan kukaan vaan ei olisi nähnyt. Minua peloittaa. Päästäkää minut! Miksi lakkasitte maalaamasta?
VIKLUND. Siksi, etten voinut maalata, sillä sydämeni oli liian täynnä … rakkautta.
(Suutelee.)
Tämä meriluoto ja kesäaamu, se oli liian voimakasta. Oi Annikki, Annikki… Joku tulee.
(Rientää maalausvehkeidensä luo. Kalastajat alkavat tulla majoistaan.)
Hyvästi sinä öinen yksinäisyys. Kauvan ei sinua kestänyt, mutta kylliksi, että sain esimaun tenhovoimastasi. – Ei, tämä on väärä väri. Ei tämä maalaus nyt tahdo sujua. Koetanpa vähän punaisempaa. Se tekee kirjavan vaikutuksen. Äsh, sama juttu, kuin ennenkin! Värit eivät sulaudu. Piirustus olisi kutakuinkin oikea, mutta värit! Ei tästä tule mitään!
(Vetää pensselillä pari kertaa yli koko taulun.)
Tällä kertaa ei siitä tullut mitään, minun täytyy alkaa vallan alusta vielä kerta.
(Nousee.)
ANNIKKI. Eikö taulusta tullutkaan mitään?
VIKLUND. Ei tällä kertaa, mutta kai sinä vielä toisenkin kerran istut minun mallinani. Silloin meidän täytyy saada olla vallan kahden kesken. En voi tehdä työtä, kun ihmisiä on ympärilläni kuin kirjavia kissoja. Hyvin pian lähdemme yhdessä johonkin yksinäiseen saareen niin, ettei kukaan siitä tiedä mitään. Siellä minä en muuta tee kuin maalaan ja siitä tulee taulu, jota vielä kaikki kehuvat. Sen saat nähdä. Tiedätkö, mitä opettajani Pariisissa sanoi minusta. Hän sanoi, että minä olen erittäin lahjakas. Ja sitä ei sanota siellä monelle. Kyllä hän kerran myöskin sanoi, että minä olen laiska ja ettei minusta tule mitään, mutta siinä hän erehtyi. Kun saan tämän taulun valmiiksi, lähetän sen hänelle. Siitä se vanhus saa nähdä, olenko ollut laiska. Se oli hyvä ajatus. Minä lähetän hänelle tämän taulun, kun saan sen valmiiksi.
(Kalastajat tulevat.)
PERTTULA. No, onko taulu valmis? Miksi panette sen piiloon? Olisi meikäläisenkin kerran pitänyt saada nähdä, miten sitä maalataan.
VIKLUND. Toinen kerta. Tämä ei ole vielä valmis. Käyttekö nuottaa vetämään?
PERTTULA. Jo on aika. Näin auringon nousussa se on tehtävä, muuten ei tule pyrstöäkään. Tytöt hoi nuotta mereen. Mitä vitkastelette? Käykää vaan veneeseen ja alkakaa potkea. Ei ne hailit laiskan nuottaan tule. – Kuka se siellä merellä laulelee. Kaunis ääni, taitaa olla Eero. Sillä on aina ne laulunsa, vaikka ne enimmäkseen ovatkin niin akkamaisen surunsekaisia.
MUUAN TYTÖISTÄ. Eeroko akkamainen?
KALASTAJA. Eipä mies, mutta laulut. Antaa naisten veisata Siionin kannelta ja muita ruikutuksia, mutta miesten tulee laulaa merestä ja sodasta. Niin juuri, saakeli, merestä ja sodasta. Soutakaa ulommaksi nuotta, ei ne hailit ole näin kallion kupeessa. Vielä vaan, vielä vaan! Nyt on hyvä. —