Nyt olet se: kuningas, Cawdor, Glamis
Ja kaikki, mitä ennustivat velhot.
Petosta vaan sun käyttäneesi pelkään.
Mut sanottiin tok', ett'ei sukuus jäis se,
Vaan että kuningasten kanta-isäks
Tulisin minä. Totuutta jos heiss' on —
Ja sinusta, Macbeth, se selvään nähdään —
Miks ei he minullenkin ennustajiks
Ruveta vois ja toivoani nostaa?
Mut vaiti siitä!
Tuossapa se paras
On vieraamme!
Jos hän ois unhotettu,
Ois suureen juhlahamme aukko jäänyt,
Ja pilall' oisi kaikki.
Tänä iltan'
On juhlapidot meillä, pyydän, että
Tulette tekin.
Teidän korkeutenne
Vaan käskeköön, ja velvollisuus teihin
Mun sitoo siteill' ikikestävillä.
Lähdetten iltapuolla?
Lähden, herra.
Tän päivän neuvotteluss' oisi muuten
Mieltänne kuultu, jok' on aina viisas
Ja onnekas; mut huomiseks se jääköön.
Kauasko matka on?
Niin kauas, että
Se ajan täyttää tästä iltaan asti.
Paremmin jos ei hepo juokse, täytyy
Yölt' ottaa lainaks pari synkkää tiimaa.
Pois älkää jääkö vaan!
En, ruhtinaani.
Veriset lankomme ne Englannissa,
Ma kuulen, piilevät ja Irlannissa.
Tunnustamatta julmaa isänmurhaans'
Valeita outoj' ajavat he kansaan.
Huomenna siitä, jolloin muutenkin
Kokohon meitä vaatii valtatoimet!
Ratsaille joutuun! Hyväst'! Illalla
Siis tavataan. Mukana onko Fleance?
On, herra. Aika kiiruhtaapi.
Olkoot
Heponne varmat jaloiltaan ja virmat!
Näin satulainne turviin jääkäätten!
Jokaisella nyt kello seitsemään on
Vallassaan aika, että seurast' oisi
Sen suuremp' ilo. Iltaan asti yksin
Tahdomme jäädä. Siksi, Herran haltuun!
Mies, kuules! Ovatko ne miehet täällä?
He linnan portill' odottavat, herra.
Tämä tila ei
Niin mitään ole, jos ei turvaa ole.
Tuon Banquon suhteen suuri mull' on pelko:
Sen miehen kuninkaallisessa luonteess'
On jotain hirveää. Hän uskaljas on;
Ja paitse tätä rohkeutt' on hällä
Älyä, joka varmast' uljaat tuumat
Vie määrän päähän. Muut' en ketään pelkää
Kuin häntä. Henken' alleen masentaa hän,
Niinkuin Antonion suhteen Caesarin
Sanotaan tehneen. Velhoja hän sätti,
Kuninkaan nimen kun he mulle soivat,
Ja käski heidän haastaa hälle. Silloin
Profeettain lailla tervehtivät häntä
Lukuisten kuningasten kanta-isäks.
Mun päähän' asettivat mahon kruunun
Ja kourahani kuivan valtikan,
Jonk' outo muukalainen siitä riistää,
Kun poikaa mull' ei ole. Niin jos on,
Ryvetin sieluni Banquon lapsen tähden,
Sen tähden hurskaan Duncanin ma tapoin,
Sen tähden tunnonrauhan' myrkytin
Ja autuuteni helmen ihmiskunnan
Viholliselle myin hänt' auttaakseni
Kuninkaaks, Banquon lasta kuninkaaksi!
Ei, ennen taisteluun sun haastan, onni,
Ja sodin kanssas henkeen, kuolemaan!
Ken siellä? —
Pois, ja varro, kunnes kutsun. —
Teit' emmekö me eilen puhutelleet?
Kyll', armollinen herra.
Hyvä! No,
Olettenko sit' aprikoinneet? Tietkääs,
Se hän on, joka ennen muinen salpas
Teilt' onnen tien, vaikk' arvelitte siksi
Mua viatonta. Sen jo viime kerrall'
Osoitin teille; selväks tein, kuin teit' on
Petetty, peijattu; ma keinot näytin
Ja niiden käyttäjät ja kaikki, josta
Jo pöhkökin ja mielipuoli huomaa
Sen Banquon työksi.
Sen te selvititte.
Niin, mutta vielä muutakin, jok' aiheen'
On tähän yhdyntäämme. Olettenko
Niin kärsiväiset luonnostanne, että
Tuon siedätten? Niin laupiaatko, että
Mies-paran tuon ja hänen lastens' eestä
Rukoilette, tuon, jonka käsi raskas
Teit' alas hautaan painoi sekä saattoi
Ijäksi omaisenne mieron tielle?
Kuningas, miehiä me olemme.
Niin, miehistä te kirjoiss' ehkä käytte
Kuin lukki, hurtta, häkki, tiisti, rakki
Ja luppakorva, joilla koiran nimi
On kaikilla; mut arvolistass' ero
On talon-, lintukoiran, vilkkaan, laiskan
Ja viekkaan välillä, sen lahjan mukaan,
Jonk' aulis luonto kullenkin on suonut,
Ja josta kullakin on eri kölli
Muist' eroitteeksi, jotka lista merkkii
Samaksi kaikki. Niinpä ihmisenkin.
No, jos nyt listass' oletten ja ette
Alinta miehenluokkaa, ilmaiskaa se,
Niin povellenne uskon toimen, joka,
Jos teette sen, vihollisenne sortaa
Ja rakkauteeni kiinni teidät solmii.
Hän elämällään terveyteni tärvää;
Paranen, jos hän kuolee.
Minä, herra,
Mies olen, jota mailman iskut, potkut
Niin härnänneet on, ett'en huoli mitä
Mailman kiusaks tehnen.
Minä myöskin
Niin vaivattu, niin kovan onnen lyömä,
Ett' elämäni alttiiks annan, jos sen
Parantaa sillä voin tai päästä siitä.
Ett' oli Banquo vihollinen teille,
Nyt tiedätten.
Niin oli.
Niin myös mulle,
Ja niinkin verivihaisesti, että
Jokainen hetki hänen elämästään
Mun sydänvertan' kysyy. Voisin kyllä
Hänestä päästä julkivaltaa käyttäin
Ja tunnustan sen suoraan, mut en saata
Eräiltä ystäviltä, jotka meille
On yhteiset ja joihin panen arvon;
Vaan täytyy mun hänt' itkeä, vaikk' itse
Ma hänet tapoin. Senpä vuoksi teiltä
Apua kosin nyt, näin ihmisiltä
Tekoni peittäin monestakin syystä.
Me teemme, herra, mitä käskette.
Niin, vaikka henki —
Miehuutenne kuultaa
Jo silmistänne. Tunnin kuluessa
Osoitan teille paikkanne ja määrään
Sopivan ajan ihan piiramalleen.
Tän' iltan' on se tehtävä eik' aivan
Lähellä linnaa: minuun – muistakaa se —
Syyn kaunaa ei saa jäädä. Hänen kanssaan —
Ett'ei jäisi puolitekoon työmme – Fleancen,
Tuon hänen poikansa, jok' ompi myötä,
Jonk' ero täält' on yhtä tärkki mulle
Kuin isän, täytyy synkän hetken onnest'
Osansa saada. Tuumimaan nyt menkää;
Koht' etsin teitä.
Valmiit' ollaan, herra.
Teit' oiti kutsun; vartokaatte tuolla.
Päätetty siis! – Jos, Banquo, taivaasen
Sun pyrkii sielus, nyt se tehköön sen!
Toinen kohtaus.
Toinen huone linnassa.
Täält' onko Banquo lähtenyt?
On, rouva,
Mut palaa yöksi.
Sano kuninkaalle,
Ett' olis puhuttavaa hiukan mulla,
Jos häll' on tilaisuutta.
Kyllä, rouva.
Kaikk' ompi turhaa, hukkatyötä vaan,
Jos kyllääns' ei saa halu saamastaan;
Parempi olla murhattujen mailla
Kuin murhaajana tunnon rauhaa vailla!
No, herrani, miks yksin noin te käytte,
Kamalat haaveet seurana, ja mieless'
Ain' ajatus, jonk' esineensä kanssa
Jo olis kuolla tullut? Miksi muistaa
Mit'ei voi auttaa? Tehty mikä tehty!
Ei surmaans' saanut käärme, sai vaan haavan,
Ja paranee; ja kurja ilkeytemme
Sen kammoo hammast' aivan niinkuin ennen.
Hajotkoot taivaat, maat ja mailman pylväät,
Ennen kuin pelvoss' atriamme syömme
Ja nukahdamme mieless' unen hirmut,
Jotk' öisin meitä vaivaa! Paremp' olla
Tuon kuolleen luona, jonka lähetimme
Omaksi rauhaksemme ikirauhaan,
Kuin sielun piinapuilla lakkaamatta
Tuskissa olla. Haudassaan on Duncan
Ja elon kuumeen jälkeen hyvin nukkuu.
Pahintaan petos tek': ei teräs, myrkky,
Ei ulkosodat, kapinat, ei mikään
Hänt' enää saavuta.
Oi, miehen' armas,
Sulosta jylhä katsees, ole tänään
Iloinen, kirkas vierastesi kanssa.
Niin kyllä, armahani; samoin sinä!
Sa koko huomiosi Banquoon käännä;
Hänt' ennen muita silmin, kielin etsi.
Viel' epävarmat ollen, täytyy meidän
Imarteen virrass' arvoamme pestä,
Sydämmen valhenaamaks tehdä kasvot,
Sen tosilaadun peittäin näin.
Nuo heitä!
Oi, vaimo, skorpioneja on täynnä
Mun sieluni! Viel' elää Fleance ja Banquo.
Mut heill' ei ikuisuuden valtakirjaa.
Se lohduttaa: he ovat saatavissa.
Iloitse siis! Ennenkuin yökkö päättää
Yölentonsa ja koppakuoriainen
Hekaten mustan käskyst' univirttään
Nukuttavalla hyrinällä soittaa,
On teko tehty lajiaan mitä julmin.
Mik' on se teko?
Tietämättömyyttäs
Viaton ole, armas, kunnes teost'
Iloita saat. Yö umpisilmä, joudu,
Armeliaan päivän hellä katse peitä,
Ja verikäsin näkymättömin
Tuo suuri valtakirja revi rikki,9
Mi kalvaaks minut saa! – Jo hämärtääpi,
Kotiinsa metsään vares lentää; päivän
Iloiset lapset nuokkuin nukkuvat,
Yön mustat henget ryöstöns' alkavat.
Sa kummastut; mut vaiti, kiinni suu!
Pahuuden kautta pahuus voimistuu.
Niin, armas, tule kanssani.
Kolmas kohtaus.
Sama paikka. Yrttitarha, josta tie vie linnaan.
Ken yhtymään sun käski meihin?
Macbeth.
Epäillä hänt' ei tarvis: tehtävämme
Hän tuntevan ja käsittävän näyttää
Vähästä tärkimpään.
Siis auta meitä! —
Lännessä päivää vielä hiukan hohtaa;
Hevostaan myöhästynyt matkamiesi
Yömajaan jouduttaa; ja väijymämme
Jo lähenee.
Vait! Hevosia kuulen.
Hoi, tulta tänne!
Hän se ompi. Toiset
Jo linnass' ovat, joita odotettiin.
Hevoset ympäritse kiertävät.
Noin virstan matkan; hänen, niinkuin kaikkein,
Tapana täst' on jalan käydä linnaan.
Kah! tulta, tulta!
Hän se on.
Käsin työhön!
Tän' yönä sataa.
Satakoot siis iskut!
Petosta; Oo! – Fleance, pakoon riennä, pakoon!
Sun täytyy kostaa tämä! – Oo, sa konna!
Ken soihdun sammutti?
Se eikö oikein?
Tass' on vaan yksi; poika pääsi pakoon.
Siis tekemättä paras puoli työstä.
Pois nyt, ja kertomahan mit' on tehty.
Neljäs kohtaus.
Juhlahuone linnassa.
Arvonne tunnetten te; istukaa.
Ja sydämmestä tervetulleet kaikki.
Kiitämme, armollinen kuningas.
Me itse nöyrän' isäntänä käymme
Nyt vierastemme seuraan. Arvo-istuin
Emännän olkohon; kun aika tulee,
Hält' odotamme tulotervehdystä.
Mun puolestani kaikillen se lausu:
Sydämmen' sanoo heidät tervetulleiks.
Sydänten kiitos sulle vastaa, katso; —
Molemmat sivut täydet! Käyn siis keskeen.
Nyt irti ilo! Pöytää kiertämään nyt
Poskellas on verta.
Se Banquon on.
Parempi sinun päälläs
Kuin hänen sisässään! Hän siis on poissa?
Niin, kaula poikki; minulta hän sen sai.
Kah, oiva kaulanleikkaaja! Mut hyvä
On hänkin, joka samoin teki Fleancen.
Jos sen teit sinä, ei sun vertojas.
Fleance pakoon pääsi, herra kuningas.
Taas kuume minuun karkaa; terve muuten
Olisin ollut: niinkuin marmor' ehjä,
Kuin vuori vahva; rajaton ja vapaa
Kuin ilman henki; vaan nyt salvass' olen,
Siteissä, raudoiss', epäilyyn ja kauhuun
Kahlittu kiinni. – Säilyss' on siis Banquo?
On, herra, säilyss' allikossa tuolla,
Ja päässä kaksikymment' aimo haavaa,
Joist' yksikin jo surmaks olis.
Kiitos!
Siin' emäkäärme on; mut pakoon päässyt
Sikiö tuo, se myrkyllist' on juurta,
Vaan vielä hampaaton. – Pois mene; lisää
Huomenna kuulen.
Kuningas, te ette
Kehoita iloon. Atria on kaupan,
Jos sit' ei mielin suoduks usein kuule.
Saa ruokaa kotonaankin, mutta vieraiss'
On kohtelu sen höystehenä: muuten
On pidot kolkot.
Maire muistuttaja! —
Sulatus hyvä ruokahaluanne
Ja kumpaistakin terveys seuratkoon!
Suvaitkaa, kuningas, tok' istahtaa.
Maan kunnia nyt olis koossa tässä,
Jos Banquo ystävämme olis läsnä.
Juroksi tahtoisin hänt' ennen syyttää
Kuin jotain tapaturmaa surkutella.
Sanansa poissa-olollaan hän syö. —
Suvaitkaa toki seurahamme tulla.
On pöytä täys.
Tass' yks on paikka.
Missä?
Tass', armas herra. Miks noin kauhistutte?
Ken tuon on tehnyt?
Minkä, kuninkaamme?
Sanoa voitko, että minä tein sen?
Veristä tukkaas älä mulle huiskaa!
Hyvät herrat, nouskaa: kuningas voi pahoin.
Ei, hyvät herrat! Moinen on hän usein
Jo pienest' ollut. Istukaa ma pyydän.
Se hetken puuskaa on; hän koht' on terve.
Jos liiaks häntä tarkkaatte, hän suuttuu,
Ja kiihko yltyy. Syökää, hänest' älkää
Millänne olko. – Mies oletko?
Olen,
Ja rohkeakin, jok' en pelkää nähdä
Mit' itse piru kalpenis.
Sa hupsu!
Tuo pelkos luoma kuva on, se puukko,
Jonk' ilmass' ohjanneen sa sanoit tiesi
Luo Duncanin. Tuo säpsähdys ja säikky —
Nuo tosi pelvon ilveet – takan ääress'
Ois paikallaan, miss' ämmät tarinoivat
Ja mummo heitä säistää. Häpeä!
Miks' irmastelet noin? Kun tarkoin katsot,
Se vaan on tuoli.
Katsos! Näetkös, tuossa?
Haa! Mitä sanot? – Mitä huolin siitä?
Jos nyökyttää sa saatat, puhu myöskin!
Jos kalmistot ja haudat hautaamamme
Takaisin luovat, hautapatsainamme
Sitt' olkoon haukkain kuvut!
Mitä? Viekö
Miehuutes hulluus?
Hänet näin, niin totta
Kuin tässä seison!
Hyi, hyi, häpeä!
Vert' ennenkin on juossut, muinaisaikaan,
Ennenkuin tavat perkas ihmisyys;
Ja sittenkin on monet murhat tehty,
Kamalat kuullakin. Jos siihen aikaan
Löit miehen päästä aivot, niin hän kuoli,
Ja siinä kaikki. Nyt hän nousee ylös,
Kakskymment' uhka verihaavaa päässä,
Ja viepi paikkamme. Tää kummempaa on
Kuin murha moinen.
Vierahanne, herra,
Te laiminlyötte.
Ah! en muistanut —
Mua rakkaat vieraat, älkää ihmetelkö;
Mua vaivaa kumma heikkous, turha sille,
Ken tuntee mun. Nyt, kaikkein onnen malja;
Sitt' istuudun. – Hoi! Viinisarkka täyteen!
Nyt koko seuran terveydeksi juon,
Ja ystävämme Banquon, jota kaipaan.
Josp' olis tässä hän! Niin, onneks olkoon
Hänen ja kaikkein!
Alamainen kiitos!
Pois! Silmistäni pois! Maan kätköön vaivu!
Luus ytimettömät on, veres kylmä;
Näköä silmissäs ei noissa, joilla
Sa tuijottelet.
Tämä, hyvät herrat,
Tavallist' ompi vaan, ei muuta mitään.
Mut illan ilon häiritsee se meiltä.
Mit' uskaltaapi mies, min' uskallan.
Käy päälle niinkuin Venään villikarhu,
Hyrkanian tiiker', julma sarvikuono,
Muu muoto ota paitse tuo, ja hermon'
Ei vahvat järky. Tule henkiin jälleen
Ja korpehen mua vaadi miekkasille,
Ja pelvosta jos piilen, naisten hemmuks
Mua silloin hauku. Pois, sa hirmuhaamu!
Pois, tyhjä ilve!
No, kas niin! Kun poistuit,
Mies olen taas. – Ma pyydän, istukaa!
Ilomme veit ja rikoit hauskan seuran
Mit' ihmeyttävimmällä häiriöllä.
Kuin näky moinen hämmästyttämättä
Vois ohi kiitää kesäpilven lailla?
Omalle itselleni teet mun vieraaks,
Kun aattelen sun nähnees moisen ilmeen
Ja luonnon puna sentään poskes peittää,
Kun minun kalpeat on pelvost' aivan.
Mink' ilmeen, kuninkaani?
Pyydän, vaiti!
Pahemmaks yhä käy hän; kysymykset
Vihoittaa häntä. Hyvää yötä kaikki!
Nyt arvovuorost' älkää huoliko,
Vaan menkää kaikki kerrassaan.
Hyv' yötä!
Paremman voinnin kuninkaalle suomme.
Hyv' yötä kaikillen!
Se vaatii verta.10
"Veri verta vaatii", sanotaan. On nähty
Puun puhuvan ja kiven liikkuvan.
Älykkäät tietäjät ja poppamiehet
Harakan, korpin, naakan lennost' ilmi
Salaisimmatkin murhatyöt on saaneet. —
Mik' aika yöstä on?
Se aamun kanssa
Juur' riiteleepi, onko yö vai päivä.
Mitäpä siitä sanot, kun ei Macduff
Pitoihin tullut?
Laitoitko sa sanan?
Sen satuin kuulemaan: mut sanan laitan.
Jokaisen talon palvelijoissa mulla
On nuuskijoita. Huomenn' – ani varhain —
Luo velhojen ma lähden: lisää heidän
Puhua pitää. Pahimmilla keinoin
Pahinta tietää halaan. Hyödyksen'
Saa kaikki väistää; olen verehen
Niin syvält' astunut, ett' yhtä näin,
Palaanko vaiko kaalaan eteenpäin.
Mun päässän' oudot tuumat työksi hautuu;
Ne tehtävät on, ennen kuin ne lautuu.
Sult' uni puuttuu, kaiken luonnon höyste.
No, maata siis! Tää hairaus pelotusta
On alkajan: työ vaatii tottumusta.
Viel' ollaan toiminnassa liian nuoret.
Viides kohtaus.
Nummi.
No, Hekate, te liette suutuksissa?
Niin, eikö syytä, häijyt niskurit te
Ja riettaat velhot? Kuinka uskalsitte
Noin ongelmoilla Macbethin
Ajella murhan vehkeisin?
Ja mua, noitain emäntää,
Pahuuden salakeksijää,
Ei kutsuttuna neuvontaan,
Tekoa taian katsomaan!
Ja mikä pahin: vaivaanne
Tuo ilkimys ei palkitse;
Se häijy, rietas itseään
Vaan rakastaa ja hyötyään.
Parannus tehkää! Poistukaa!
Ja huomenna mua kohdatkaa
Varahin Acheronin suulla;
Siell' onnens' saa Macbethkin kuulla.
Mukana sauvat, kattilat
Ja muutkin taikatavarat!
Mun matkan' ilmaan on: tän' yönä
On hirmuhanke mulla työnä.
Suurt' ennen puoltapäivää teen:
Utuisen taikapisareen
Kuun sarvella näen riippumassa;
Ajoissa käyn sen noutamassa.
Kun tenhojuonin keitän tuon,
Siit' irmahenget moiset luon,
Ett', eksyttäen hurmallansa,
Ne vievät hänet suunniltansa.
Hän älyn, armon, kaikki hylkää,
Ei sallimaa, ei surmaa pelkää.
Suruttomuus se suorin tie,
Jok' ihmislapset katoon vie.
Vait! Utupilvell' istuu odottain
Ja mua kutsuu pikku haltijain.
Pois rientäkäämme! Kohta palajaa hän.
Kuudes kohtaus.
Fores. Huone linnassa.
Mit' äsken lausuin, viittaust' oli vaan;
Sit' itse ajatelkaa. Kummat täällä
On seikat, sanon. Kelpo Duncania
Macbeth, näet, itki: – niin, hän oli kuollut. —
Läks urho Banquo liian myöhään matkaan;
Sanoa voitte, jos niin tahdotten:
"Fleance hänet tappoi", sillä Fleance on poissa.
Ei pitäis liian myöhään matkustella.
Ken sit' ei pedon työksi arveleisi,
Noin hellän isän Donalbain ja Malcolm
Kun tappoivat? Kirottu työ! O, kuinka
Macbethiin koski tuo! Hän eikö oiti
Pyhässä vimmassansa noita kahta
Rikoksellista silponut, jotk' uni
Ja viina oli tehnyt orjiksensa?
Työ jalo, eikö niin? Ja viisas myöskin?
Jokaisen mielt' ois inhoittanut kuulla
Tekoaan heidän kieltävän. Sen sanon,
Kaikk' on hän hyvin hankkinut, ja luulen,
Jos pojat Duncanin hän valtaans' saisi —
Jot' älä, taivas, suo! – niin tuta sais he
Mit' isänmurha maksaa; samoin Fleance.
Mut vait! Puheistaan rohkeista ja siitä,
Ett'ei tyrannin juhlaan tullut, Macduff
Nyt epäsuosioss' on. Tiedättenkö
Miss' ollee nyt hän?
Poika Duncanin,
Jolt' arvon perityn tuo julmus ryösti,
Hovissa Englannin on. Hurskas Edvard
Niin lempeästi otti hänet vastaan,
Ett' onnen vihat arvoa ei hältä
Vähääkään riistää voi. Siell' on myös Macduff;
Pyhältä kuninkaalta avuks pyytää
Northumberlandin hän ja Siward-urhon,
Niin että näiden avulla – jos työmme