HERRA ANTREAS.
En, totta totisesti, viivy täällä enää hetkeäkään.
HERRA TOPIAS.
Syysi, rakas myrkky, sano syysi.
FABIO.
Niin, syynne teidän pitää sanoa, herra Antreas.

HERRA ANTREAS. Näinhän sisarenne tyttären osoittavan enemmän suosiota herttuan passaripojalle, kuin mitä hän minulle milloinkaan on osoittanut; sen näin tuolla puutarhassa.

HERRA TOPIAS.
Näkikö hän silloin sinut, vanha poika? Sanoppa se.
HERRA ANTREAS.
Yhtä selvästi, kuin minä näen teidät tässä.
FABIO.
Sehän oli suora todistus hänen rakkaudestaan teihin.
HERRA ANTREAS.
Menkää hiiteen! Aiotteko minusta tehdä aasin?
FABIO.
Minä sen todistan lainmukaisesti, tajun ja järjen valalla.
HERRA TOPIAS.
Ja ne olivat valantehneitä jo ennenkuin Noak oli kipparina.

FABIO. Hän vähän hyväili poikaa teidän nähden, vain suututtaakseen teitä, herättääkseen pitkäunista urouttanne, pannakseen tulta sydämmeenne ja tulikiveä maksaanne. Teidän olisi silloin vaan pitänyt lyöttäytyä pariin ja muutamalla säkenöivällä kokkapuheella, uutukaisena pajasta tuodulla, lyödä poikanulikan suu mykäksi. Tuota oli teiltä odotettu, mutta se meni myttyyn. Tämän tilaisuuden kahdenkertaisen kultauksen annoitte te ajan huuhtoa pois, ja olette nyt purjehtinut pohjanpuolelle armollisen neidin suosiota, ja siellä saanette kellua niinkuin jääpuikko hollantilaisen parrassa, jos ette voi tilaanne korjata jollakin kunniakkaalla urouden tai valtioviisauden iskulla.

HERRA ANTREAS. Jos se on tapahtuva, niin tapahtukoon se sitten urouden tietä, sillä valtioviisautta minä vihaan, yhtä mieluisesti olisin körttiläinen kuin valtioviisas.

HERRA TOPIAS. No, hyvä! Rakenna siis vaan onnesi urouden pohjalle: vaadi tuota herttuan passaripoikaa miekkasille; haavoita häntä yhteentoista paikkaan; se tulee sisareni tyttären korviin; ja tiedä, ettei yksikään parittaja maailmassa voi miestä paremmin naiselle suositella kuin urouden maine.

FABIO.
Ei ole muuta keinoa, herra Antreas.
HERRA ANTREAS.
Tahdotteko jompikumpi viedä hänelle vaatimakirjeen?

HERRA TOPIAS. Mene ja kirjoita se soturin kädellä, tuimasti ja lyhyesti; sukkelasta ei väliä, kunhan se vaan on sulopuheista ja kekseliästä; tahri hänet niin mustaksi, kuin muste sietää; ei tee pahaa, vaikka häntä pari kolme kertaa sinutteletkin; ja niin monta valetta, kuin voit paperilevylle valaa, olkoon se levy vaikka leveä kuin Waren vuode, pane vaan siihen. Mene joutuin! Pane tarpeeksi sappea musteeseen, vaikka kirjoitatkin hanhen kynällä; se ei tee mitään. Joutuin vaan!

HERRA ANTREAS.
Missä teidät tapaan?
HERRA TOPIAS.
Huudamme sinulle cubiculo'sta. Mene nyt vaan!

(Herra Antreas Kälppäinen menee.)

FABIO.
Se on teille kallisarvoinen poika, tuo herra Antreas.

HERRA TOPIAS. Minä se hänelle olen kallisarvoinen, poikaseni: maksan hänelle kaksi tuhatta ja päällekin.

FABIO. Me saamme häneltä oivallisen kirjeen; vaan ettehän sitä perille toimita?

HERRA TOPIAS. En tietystikään. Mutta kaikin mokomin yllyttäkää nuorukaista miekkasille. Luulen, että heitä ei saisi yhteen hilatuksi härjillä ja vaunusiloillakaan. Mitä Antreakseen tulee, niin jos hänet avaisitte ja löytäisitte maksastaan senkään verran verta, että siitä kirpun jalkakaan kammertuisi, niin lupaan minä syödä loput haaskasta.

FABIO. Ja mitä vastustajaan, tuohon nuorukaiseen, tulee niin ei hänenkään naamansa todista suurta julmuutta.

(Maria tulet.)

HERRA TOPIAS.
Kas, tuossa se pikku peukalokitti tulee.

MARIA. Jos tahdotte saada pernankohtaisia ja nauraa maksaanne pistokset, niin tulkaa mukaani. Tuosta Malvolio hölmöstä on tullut pakana, oikea heittolainen; sillä ei yksikään kristitty ihminen, joka aikoo tulla oikeassa uskossa autuaaksi, voi uskoa tuollaista järjetöntä hölynpölyä. Hänellä on keltaiset sukat⁸ jalassa.

HERRA TOPIAS.
Ja polukset ristissäkö?

MARIA. Niin, oikein ilkeän rumasti, aivan niinkuin sunnuntaikoulun opettajalla. – Olen kulkenut niinkuin murhamies hänen kintereillään. Hän noudattaa jokaista kohtaa siinä kirjeessä, jonka viskasin maahan hänen syötikseen; hän hymyilee niin, että kasvoissa on enemmän piiruja kuin siinä suuressa maailmankartassa, johon Intiatkin on otettu. Ette ole mokomaa ennen nähnyt; tuskin voin pidättää kättäni antamasta hänelle korvatillikkaa. Tiedän, että neiti häntä leipoo; ja silloin se hupsu vaan hymyilee ja pitää sitä suurena suosionosoituksena.

HERRA TOPIAS.
No, vie meidät, vie, hänen luokseen.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus

Katu.

(Sebastian ja Antonio tulevat.)

SEBASTIAN.
En tahtonut ois teitä vaivata,
Mut koska mieliksi on vaiva teille,
Niin siit' en teitä nuhdella nyt tahdo.
ANTONIO.
En voinut teitä jättää: ikävöintä,
Kovempi silaterästä, mua kiihti;
Eik' yksin kaipuu teitä – vaikka oisin
Sen tähden pitemmänkin matkan tehnyt —
Vaan huoli, miten teiltä kävis retki
Oudossa maassa, joka vierahalle,
Joll' opast', ystävää ei ole, usein
Tylyltä tuntuu, kolkolta, – tää huoli
Haluni kanssa yhdessä mua vaati
Näin teitä seuraamaan.
SEBASTIAN.
                       Antonio hyvä,
Ei muuta mulla vastuuta kuin kiitos,
Ja kiitos, iki kiitos; kelpo työthän
Ne tällä hiestall' usein kuitataan.
Paremman palkan saisitte, jos mulla
Ois yhtä täysi kukkaro kuin sydän.
Mennäänkö katsomaan nyt kaupunkia?
ANTONIO.
Huomenna, herra; ensin majan hanke.
SEBASTIAN.
Ei väsytä, ja viel' on pitkält' yöhön;
Siis silmän huviksi nyt katselkaamme
Tään kylän muistoksia sekä muita
Sen merkkipaikkoja.
ANTONIO.
                    Ei, anteeks suokaa!
Katuja näitä vaaratta en kulje;
Ma herttuan kalereita merisodass'
Ahdistin kerran ja niin tuntuvasti,
Ett' on mun siitä työläs vastata.
SEBASTIAN.
Väkeä tapoitteko paljon hältä?
ANTONIO.
Niin verinen ei rikokseni ollut,
Vaikk' ajan sekä riidan luonne kyllä
Ois aihett' antanutkin veritöihin.
Sovittiin kaikki, palautettiin ryösteet,
Useimmat kyläläisistämme teki
Sen kaupan tähden; minä vain jäin pois,
Ja kalliisti sen maksaa saan, jos minut
Tavataan täältä.
SEBASTIAN.
                 Viiksossa siis olkaa.
ANTONIO.
Niin kyllä, niin. Kas, tuossa kukkaroni.
Etelään kaupungista, Elephantiss'
On paras asua. Ma tilaan ruoan;
Sill'aikaa silmän herkuks kaupunkia
Te katselette; siellä tavataan.
SEBASTIAN.
Mut mitä minä kukkarollanne?
ANTONIO.
Näette jonkin pikkukalun ehkä,
Jonk' ostaa halaatte, ja varaa teillä
Ei ole, arvaan, turhiin menoihin.
SEBASTIAN.
Siis rahojanne hetken aikaa hoidan;
Hyvästi siks!
ANTONIO.
              Sitt' Elephantiin.
SEBASTIAN.
                                 Hyvä.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus

Olivian puutarha.

(Olivia ja Maria tulevat.)

OLIVIA.
Hakemaan häntä panin; jos hän tulee,
Niin kuinka juhlitan ja kestään häntä?
Helpompi nuorta ostaa on kuin kärttää.
Vaan liian lujaa puhun. —
Miss' on Malvolio? – Hän on vakaa, sievä
Ja tähän toimeen sangen sopiva. —
Miss' on Malvolio?
MARIA.
                   Tulee kohta, neiti.
Hän on niin kumma: vimmattu on varmaan.
OLIVIA.
Mitä ma kuulen? Raivoaako?
MARIA.
                           Eikä;
Hymyilee vaan. Mut, armo, paras teidän
Ois pitää vahti varalta; se miesi
On varmaan järjiltään.
OLIVIA.
                       Tuo hänet tänne. —
Min' olen vimmattu kuin hän, jos rinnan
Asetat iloisen ja synkän vimman. —

(Malvolio tulee.)

Malvolio, kuinka voit?
MALVOLIO (hymyilee hupsumaisesti).
Ihana neiti, he, he!
OLIVIA.
Hymyiletkö?
Tosissa mielin sinut kutsutin.

MALVOLIO. Tosissako, neiti? Minä se voisin olla tosissani. Ne vaikuttavat, nuo ristipolukset, jonkinlaista veren tyrehtymistä. Vaan mitäpä siitä! Jos vaan yhden silmä niistä tykkää, niin voin sanoa, niinkuin sonetissa sangen sievästi sanotaan: "jos yksi tykkää, niin kaikki tykkää."

OLIVIA.
Kuinka voit, ystävä? Kuinka on sinun laitasi?

MALVOLIO. Ei mieli musta, vaikka sääret keltaiset. Se, on oikein perille tullut, ja käskyt toimitetaan. Luulenpa että tunnemme tuon kauniin roomalaisen käsialan.

OLIVIA.
Etköhän menisi makuulle, Malvolio?
MALVOLIO.
Makuulleko? Kyllä, sydänkäpyseni! Tulen sinun luoksesi.

OLIVIA. Jumal' auttakoon sinua! Miksi hymyilet noin ja suukostelet noin tiheään sormiasi?

MARIA.
Kuinka voitte, Malvolio?
MALVOLIO.
Teidänkö kysymykseenne? Kylläkö satakieli korpille vastaisi?
MARIA.
Kuinka noin naurettavan röyhkeänä tulette neidin eteen?
MALVOLIO.
"Älä pelkää suuruutta:" – kauniisti sanottu.
OLIVIA.
Mitä tuolla tarkoitat, Malvolio?
MALVOLIO.
"Toiset ovat syntyneet suuruuteen," —
OLIVIA.
Entä sitten?
MALVOLIO.
"Toiset saavuttavat suuruuden," —
OLIVIA.
Mitä sanot?
MALVOLIO.
"Ja toisille suuruus tyrkytetään." —
OLIVIA.
Jumala sinua auttakoon!
MALVOLIO.
"Muista, kuka sinun keltaisia sukkiasi ylisti," —
OLIVIA.
Sinun keltaisia sukkiasi?
MALVOLIO.
"Ja tahtoi nähdä sinut polukset ristissä."
OLIVIA.
Polukset ristissä?
MALVOLIO.
"Rohkeutta! Onnesi on taattu, jos vaan itse tahdot;" —
OLIVIA.
Onneniko taattu?
MALVOLIO.
"Jos et, niin jää ijäti käskyläiseksi."
OLIVIA.
Mutta tuohan on aivan mätäkuun hulluutta!

(Palvelija tulee.)

PALVELIJA.
Armollinen neiti, herttua Orsinon nuori herraspoika on nyt täällä.
Työllä ja vaivalla sain hänet palaamaan. Hän odottaa teidän armonne
käskyjä.

OLIVIA. Tulen heti. (Palvelija menee.) Maria hyvä, katso, että tätä miestä pidetään silmällä. Missä on Topias serkku? Laita, että jotkut väestäni pitävät hänestä tarkkaa vaaria. En puolista myötäjäisistäni soisi hänelle mitään pahaa tapahtuvan.

(Olivia ja Maria menevät.)

MALVOLIO. Oh hoo! Joko nyt tulette likelle? Ei sen halvempi mies kuin herra Topias on pitävä silmällä minua. Ihan täsmälleen niinkuin kirjeessä sanotaan! Hän lähettää hänet ehdollaan, että saisin häntä tylysti kohdella; sillä siihen hän minua kirjeessään kehoittaa. "Luo päältäsi nöyrä verhosi", sanoo hän – "ole ynseä sukulaiselle, äkeä palvelijoille, – anna kielesi kajahutella valtioviisautta, tavoittele ominaista käytöstapaa"; – josta johdonmukaisesti seuraa laatu ja keino, niinkuin: vakava muoto, arvokas ryhti, verkkainen puhe, niinkuin ylhäisten on tapa, ja niin edespäin. Olen hänet ansaan saanut; vaan se on Jupiterin työtä, ja Jupiter tehköön minut kiitolliseksi! Ja nyt, täältä lähtiessään: "katso, että pidetään silmällä tuota miestä." Miestä! Ei Malvoliota, ei virkanimeäni, vaan miestä. Kaikki käy niin toisiinsa, ett'ei hivenen hiuketta, ei hivenen hiventäkään, ei haittaa, ei uskomatonta eikä epäilyttävää seikkaa. – Mitä sanoa siihen? Ei voi olla mitään, joka voisi asettua minun ja toiveitteni täyden menestyksen väliin. Niin, niin, Jupiter tämän on tehnyt, enkä minä ja siitä hänelle kiitos.

(Maria, herra Topias Räihä ja Fabio tulevat.)

HERRA TOPIAS. Mihin hän on joutunut, taivasten nimessä? Vaikka kaikki perkeleet helvetissä olisivat yhteen ahtauneet, ja itse Legio häntä riivaisi, niin tahdon sittenkin häntä puhutella.

FABIO. Tässä hän on, tässä hän on. Kuinka on laitanne, ystävä? Kuinka on laitanne, mies?

MALVOLIO.
Pois tiehenne! Viralta teidät panen. Tahdon nauttia yksinäisyyttäni.
Menkää!

MARIA. Kuulkaas, kuinka koleasti se paholainen hänessä puhuu! Enkö sitä sanonut? – Herra Topias, armollinen neiti käskee teitä pitämään häntä silmällä.

MALVOLIO.
Ahaa! Käskeekö hän sitä?

HERRA TOPIAS. No, no! No, no! Hiljaa! Hiljaa! Hänen kanssaan pitää sävyisästi menetellä. Annas, kun minä! – Kuinka voitte, Malvolio? Kuinka teidän on laita? Kas niin, mies, seiso perkelettä vastaan: muista, että hän on ihmiskunnan vihollinen.

MALVOLIO.
Tiedättekö, mitä sanotte?

MARIA. Nähkääs nyt! Kun puhutte pahaa perkeleestä, kuinka hän siitä sydämystyy! Jumalan tähden, että hän ei vaan ole noiduttu!

FABIO.
Laittakaa hänen vettänsä noita-akalle.

MARIA. Niin tietysti, ja se on tapahtuva huomispäivän aamuna, niin totta kuin elän. Neiti ei tahtoisi häntä menettää niistäkään hinnasta.

MALVOLIO.
Niinkö, mamselli?
MARIA.
Herra Jumala!

HERRA TOPIAS. Mutta, olehan nyt vaiti! Tämä ei ole oikea tapa. Ettekö näe, että häntä vaan ärsytätte? Antakaahan minun yksin!

FABIO. Tässä ei auta muu kuin sävyisyys; sävyisästi, sävyisästi! Vihollinen on ynseä eikä kärsi ynseätä kohtelua.

HERRA TOPIAS.
No, kuinka on laitasi, kyyhkyseni? Kuinka voit, pikku vunukkaiseni?
MALVOLIO.
Herra!

HERRA TOPIAS. Hei, puluseni, tulehan tänne! Ei ole arvoisuuden mukaista heittää noppaa saatanan kanssa. Hirteen se häijy nokikolari!

MARIA. Käskekää hänen lukea rukouksiaan; hyvä herra Topias, käskekää hänen rukoilla.

MALVOLIO.
Rukouksianiko, aatta!
MARIA.
Enkö sitä sanonut? Hän ei tahdo kuulla mitään jumalista.
MALVOLIO.
Hiiteen menkää kaikki tyynni! Olette tyhmiä, typeriä elukoita kaikki.
Minä en kuulu teidän piiriinne. Saatte minusta vasta kuulla.

(Menee.)

HERRA TOPIAS.
Onko tämä mahdollista?
FABIO. Jos tätä näyttämöllä näyteltäisiin, niin uskomattomaksi valheeksi sen tuomitsisin.
HERRA TOPIAS.
Hänen päänsä on aivan huumeessa tästä meidän kujeestamme.
MARIA.
Sitä pitää jatkaa, ennenkuin huume menee ilmaan ja haihtuu.
FABIO.
Mutta siten me hänet teemme aivan ruti hulluksi.
MARIA.
Sitä rauhallisempi tulee elämä talossa.

HERRA TOPIAS. Niin, pankaamme hänet pimeään koppiin ja sitokaamme hänet. Sisareni tytär on siinä uskossa, että hän on hullu. Voimme tätä jatkaa itsellemme huviksi ja hänelle parannukseksi, kunnes olemme ajaneet ajanviettomme niin hengästyksiin, että meidän tulee häntä surku; silloin me sinut, tämän keksijän, tuomme sulkuaidakkeelle ja julistamme sinut hullujen syynääjäksi.⁹ Mutta katsokaa, katsokaahan!

(Herra Antreas Kälppäinen tulee.)

FABIO.
Lisää huviainesta vappujuhlaan!
HERRA ANTREAS.
Tässä on vaatimakirje; suolaa ja pippuria siinä on, sen takaan.
FABIO.
Onko se niin kirpelä?
HERRA ANTREAS.
On kuin onkin, sen minä takaan; lukekaahan vaan.

HERRA TOPIAS. Annahan tänne. (Lukee.) "Kakara! Ole kuka olet, mutta katala raukka sinä vaan olet."

FABIO.
Hyvin ja miehekkäästi!

HERRA TOPIAS. "Älä ihmettele äläkä mielessäsi kummastele, minkä tähden sinua siksi sanon, sillä siitä en aio sinulle mitään selitystä antaa."

FABIO.
Hyvä muistutus, se pelastaa teidät lain kourista.

HERRA TOPIAS. "Sinä tulet neiti Olivian luokse, ja minun nähteni hän osoittaa sinulle suosiota; vaan sinä valehtelet omaan kurkkuusi, se ei syy, miksi sinua miekkasille vaadin."

FABIO.
Sangen lyhyttä, erinomaisen lyhyt – järkistä!

HERRA TOPIAS. "Aion väijyä sinua kotiin mennessäsi. Ja jos onnistut tappamaan minut", —

FABIO.
Hyvä!
HERRA TOPIAS.
"Niin tapat minut konnana ja lurjuksena."
FABIO.
Aina vaan te osaatte lain turvissa pysytellä. Hyvä!
HERRA TOPIAS.
"Hyvästi! Jumala meistä toisen sielua armahtakoon! Minun hän kyllä
voisi armahtaa, mutta parempaa toivon; varo sinä siis itseäsi!
Ystäväsi, sen mukaan, miten häntä kohtelet, ja verivihollisesi,
Antreas Kälppäinen."

Jos tämä kirje ei pane häntä liikkeelle, niin eivät sitä koivetkaan tee. Toimitan sen hänelle.

MARIA. Nyt on siihen sopiva tilaisuus; hän on paraikaa armollisen neidin pakinoilla ja palaa sieltä kohta.

HERRA TOPIAS. Mene, Antreas, ja väijy häntä puutarhan kolkassa niinkuin poliisi. Heti kun hänet näet, niin paljasta miekkasi, ja juuri kun sen paljastat, niin päästä kauhea kirous; sillä usein tapahtuu, että kauhea kirous, kun sen torahuttaa karkealla, jymisevällä äänellä, tuottaa enemmän miehuuden mainetta kuin mikään urouden näyte konsanaan. Matkaan vain!

HERRA ANTREAS.
Jos kiroamista kysytään, niin kyllä minä siinä puoliani pidän.

(Menee.)

HERRA TOPIAS. Mutta kyllä minä en tätä kirjettä hänelle anna; sillä, käytöksestään päättäen, tuo herraspoika on älykäs ja hyvin kasvatettu; toimi, johon hänen herransa häntä käyttää sisareni tyttären luona, todistaa sekin sitä; siis tämä kirje, joka on niin tavattoman mieletön, ei herättäisi nuorukaisessa vähääkään pelkoa; hän huomaisi pian, että se on pölkkypäästä lähtenyt. Mutta minä teen vaatiman suusanalla, pidän suurta melua Kälppäisen urhoollisuudesta ja saatan niin tuolle herraspojalle – joka on kyllin nuori uskoteltavaksi – mitä pelottavimman käsityksen hänen vimmastaan, taidostaan, raivostaan ja väkivaltaisuudestaan. Tämä heitä kumpaakin niin säikähdyttää, että tulevat tappamaan toisiaan katseillaan niinkuin basiliskit.

FABIO. Tuossa hän tulee sisarenne tyttären kanssa. Syrjään, kunnes hän on sanonut jäähyväiset, ja sitten heti hänen jälkeensä!

HERRA TOPIAS.
Minä sill'aikaa tuumin oikein pöyristyttävää vaatimapuhetta.

(Herra Topias Räihä, Fabio ja Maria menevät.)

(Olivia ja Viola tulevat.)

OLIVIA.
Jo sanoin liikaa kivisydämmelle,
Paljastain maltitonna kunniani.
Sisäinen ääni tätä vikaa moittii,
Mut vika tuo niin valtavan on vahva,
Ett' ihan ilkkuilee vaan moittehille.
VIOLA.
Mut sama, kuin on teidän mielenkiihkon,
On minun valtiaani tuskan laita.
OLIVIA.
Kas, tässä kalleus: kuvani on siinä;
Se ottakaa, se teit' ei kielin häiri.
Mut pyydän: tulkaa jälleen huomenna.
Mit' anoisitte, jota kieltäisin ma,
Jos kunniani vaan ei sitä kiellä?
VIOLA.
Vain yhtä: sydäntänne herralleni.
OLIVIA.
Kuin voin sen kunnialla hälle antaa,
Mink' annoin teille?
VIOLA.
Takaisin sen annan.
OLIVIA.
Huomenna siis. Hyvästi! Jos noin soma
On kiusaaja, niin olen hornan oma.

(Menee.)

(Herra Topias Räihä ja Fabio palajavat.)

HERRA TOPIAS.
Hyvää päivää, nuori herra!
VIOLA.
Jumal' antakoon, herra!

HERRA TOPIAS. Mitä sinulla aseita on, ota ne käsille; mitä laatua loukkaukset ovat, joita olet hänelle tehnyt, sitä en tiedä; mutta väijyjäsi, kiukkuisena, verenhimoisena kuin metsäkoira, odottaa sinua puutarhan kolkassa. Miekkasi maalle! Varustaudu nopeasti, sillä ahdistajasi on sukkela, taitava ja murhallinen.

VIOLA. Erehdytte, herra hyvä; olen varma, ettei kukaan ihminen ole minun kanssani riidassa. Muistoni on täysin puhdas, sitä ei himmennä aavistuskaan vääryydestä, jota olisin kellekään ihmiselle tehnyt.

HERRA TOPIAS. Heti saatte toista kokea, uskokaa pois. Siis jos vähääkään panette arvoa hengellenne, niin olkaa varullanne, sillä vastustajassanne on kaikki, mitä nuoruus, voima, taito ja vimma voi miehessä matkaan saada.

VIOLA.
Suvaitkaa sanoa, herra, kuka hän on.

HERRA TOPIAS. Ritari, siksi lyöty lovettomin miekoin pehmeällä nukkamatolla;¹⁰ mutta hän on oikea piru kahdenottelussa; ruumiita ja sieluja on hän erottanut kolme kappaletta, ja hänen raivonsa on tällä haavaa niin leppymätön, ettei muu häntä hyvitä kuin kuolemantuska ja hautaus. "Pilkkaan tai silkkaan!" se on hänen tunnussanansa; "sinä tai minä!"

VIOLA. Käännyn takaisin taloon ja pyydän turvaa armolliselta neidiltä; en ole mikään miekkamies. Olen kuullut puhuttavan sellaisista ihmisistä, jotka ehdoin tahdoin hakevat riitaa muiden kanssa, koetellakseen näiden miehuutta; kenties tämäkin on sitä lajia.

HERRA TOPIAS. Ei, herraseni; hänen vihansa johtuu oikeutetusta loukkauksesta; siis eteenpäin vaan ja tehkää hänelle mieliksi. Palata tuohon taloon ette saa muulla ehdolla, kuin että minun kanssani sovitte siitä, mistä yhtä turvallisesti voisitte sopia hänen kanssaan. Siis eteenpäin, tai pamppu tupesta maalle ihan paljaana! Sillä tapella teidän pitää, se on vissi; tai vannon, ett'ette ikipäivinä kanna miekkaa kupeellanne.

VIOLA. Tämä on yhtä säädytöntä kuin kummallista. Olkaa hyvä, osoittakaa minulle sen verran kohteliaisuutta, että kysytte tuolta ritarilta, millä olen häntä loukannut; se on varmaankin tapahtunut varomattomuudesta eikä ehdoin tahdoin.

HERRA TOPIAS. Sen kyllä teen. Signor Fabio, jääkää tänne tämän herran seuraksi, kunnes palajan.

(Menee.)

VIOLA.
Hyvä herra, suokaa minun kysyä, tiedättekö mitään tästä asiasta.

FABIO. Tiedän, että ritari on teihin ihan silmittömästi vihastunut, vaan en mitään sen lähempää.

VIOLA.
Suvaitkaa sanoa, minkälainen mies se on.

FABIO. Hänen ulkomuotonsa ei vähääkään ilmaise sitä ihmeteltävää urhoollisuutta, josta epäilemättä itse saatte pian näytteen nähdä. Hän on todellakin taitavin, verenhimoisin ja vaarallisin vastustaja, minkä olisitte voinut koko Illyriasta löytää. Tahdotteko mennä häntä vastaan? Koetan rakentaa sovintoa välillenne, jos voin.

VIOLA. Olisin teille siitä suuresti kiitollinen. Minä puolestani olen mieluummin tekemisissä pappisherran kuin miekkaherran kanssa. En välitä siitä, miten suureksi miehuuttani arvataan.