VIII
Erakon loppu
Glenorquhyn pastori läksi Dunbartonista heti sen jälkeen kun oli ollut näkemässä tämän murheellisen tapauksen viimeisen kohtauksen. Hänen järkensä myönsi oikeaksi tuomion, joka vaati verta verestä, ja hän tunnusti, että hänen maanmiestensä kostonhimoinen luonne tarvitsi voimallista hillintää yhteiskunnallisen lain lujilla pidäkkeillä.
Mutta kuitenkin murehti hän lain yksilöllistä uhria. Kuka voi syyttää taivaan vasamaa, kun se singahtaa metsän poikien joukkoon – ja kuka kuitenkaan saa olluksi murehtimatta, kun se valitsee tuhoavan tähtäyksensä esineeksi nuoren tammen solean rungon, josta oli varttumassa kasvuahonsa ylpeys? Näitä surullisia seikkoja mietiskellen joutui hän puoleltapäivin vuoristosoliin, joiden kautta hänen piti palata vielä etäiseen kotiinsa.
Paikallistuntemukseensa luottaen oli pastori poikennut valtatieltä, tavottaakseen tuollaisen lyhemmän polun, joita käyttävät vain jalkamiehet tai ratsastajat, kun heillä on turvanaan maakunnan pienikasvuisia, mutta varmajalkaisia, sitkeitä ja älykkäitä hepoja, kuten Glenorquhyn sielunpaimenella. Paikka, jonka halki hän nyt kulki, oli itsessään synkkä ja autio, ja taru oli lisännyt siihen taikauskon kaameutta, vakuuttaen siellä erään häijyn kummituksen liikkuvan, nimeltä Cloght-dearg eli Punavaippa. Tämän kerrottiin kaikin ajoin, mutta etenkin keskipäivän ja puoliyön hetkinä, väijyvän sikäläisessä rotkolaaksossa ja sekä ihmistä että alempaa luomakuntaa vihaten tekevän sellaista pahaa kuin sen vallassa oli, ja hirveillä kauhuilla ahdisti se muka niitä, joita sen ei oltu sallittu muutoin vahingoittaa.
Glenorquhyn pastori oli asettunut vastustamaan monia tuollaisia taikauskoisia luuloja, joiden hän täydellä syyllä arveli johtuneen paavilaisuuden pimeiltä päiviltä, kenties pakanuudenkin ajoilta, ja olevan sopimattomia valistuneen aikakauden kristittyjen uskottaviksi. Jotkut häneen likeisemmin kiintyneet seurakuntalaiset katsoivat hänet liian ajattelemattomaksi heidän isiensä vanhan uskon mullistajaksi, ja vaikka he kunnioittivat sielunpaimenensa siveellistä urheutta, eivät he voineet olla lausumatta julki pelkoaan, että hän jonakuna päivänä joutuisi uskaliaisuutensa uhriksi, – että hänet revittäisiin kappaleiksi Cloght-deargin rotkossa tai jossakussa muussa kummittelusta tunnetussa saloseudussa, hän kun vielä näytti pitävän ylpeytenään ja mielihyvänään kulkea sellaisilla tienoilla yksinään päivinä ja hetkinä, jolloin häijyillä hengillä oletettiin olevan erityistä valtaa ihmisen ja luontokappaleen suhteen.
Nämä tarinat johtuivat pastorin mieleen, ja yksinäisyydessäkin vilahti hänen kasvoillaan kaihomielinen hymy, kun hän ajatteli ihmisluonteen epäjohdonmukaisuutta ja mietti, kuinka monetkin uljaat miehet, jotka olisi sotasoiton raikuminen yllyttänyt päätähavin hyökkäämään ojennettuja painetteja vastaan niinkuin hurjistunut härkä karkaa vihollisensa päälle, olisivat kuitenkin saattaneet peljätä noiden kuviteltujen kauhujen kohtaamista, joihin hän itse nyt epäröimättä antausi, vaikka oli rauhan mies eikä ollut tavallisissa vaaroissa suinkaan varma hermojensa lujuudesta.
Kolkkoa maisemaa katsellessaan täytyi hänen kylläkin myöntää itsekseen, että se ei ollut huonosti valittu niiden henkien tyyssijaksi, joiden sanotaan suosivan yksinäisyyttä ja autiutta. Rotko oli niin syvä ja soukka, että puolipäivän aurinko täpärästi sai luoduksi muutamia hajallisia säteitä synkälle ja ehtyneelle virralle, joka hiipi sen lymyjä myöten enimmäkseen äänettömänä, mutta toisinaan kumeasti kohisi kallioita ja isoja järkäleitä vasten, jotka näyttivät tahtovan sulkea siltä pääsyn. Talvella ja sadeaikana tämä pikku joki oli mitä pelottavimman suuremmoisena pauhaava niva, ja sellaisina aikoina se oli repinyt auki ja alastomiksi ne leveäpintaiset kallionlohkareet, jotka nyt monin paikoin kätkivät näkyvistä sen uoman ja näyttivät aikovan kokonaan tukkia sen.
"Epäilemättä", ajatteli pappi, "tämä vuoripuro pilvenpurkauksen tai rajusään äkillisesti paisuttamana on useinkin ollut sellaisten tapaturmien syynä, jotka Cloght-deargin mukaan nimitetyssä rotkossa sattuneina on katsottu tuon hirmun tuottamiksi."
Juuri kun tämä aatos johtui hänen mieleensä, kuuli häntä naisäänen huudahtavan kimakasti ja oudostuttavasti: "Michael Tyrie – Michael Tyrie!"
Hän katseli ympärilleen hämmästyneenä ja hiukan peljästyneenäkin. Ensin tuntui siltä kuin olisi se paha henkiolento, jonka olemassaolon hän oli kieltänyt, aikonut ilmestyä rankaisemaan hänen epäuskoisuuttansa. Tämä säikky pidätti häntä kuitenkin vain hetkisen vastaamasta lujalla äänellä: "Kuka huutaa – ja missä olet?"
"Kurjuudessa elämän ja kuoleman vaiheilla vaeltava", lausui ääni, ja puhuja, pitkä nainen, astui esiin kallionlohkareiden seasta, jotka olivat kätkeneet hänet näkyvistä.
Hänen tullessaan lähemmä olisivat hänen heleä tartaninsa, jossa punainen väri oli vallitsevana, kookas vartalonsa, pitkät askeleensa sekä myssyn alta näkyvät vääntyneet kasvonpiirteensä ja hurjat silmänsä saaneet hänet hyvinkin esittämään sitä haamua, josta laakso oli saanut nimensä. Mutta pastori Tyrie tunsi hänet heti MacTavish Mhorin leskeksi, Hamish Beanin nyt lapsettomaksi äidiksi. Eipä tiedä, vaikka olisi pappi mieluummin kestänyt itse Cloght-deargin ilmestyksen kuin täten järkkymyksekseen tavannut Elspatin, kun ottaa lukuun vaimon rikoksen ja surkeuden. Hän pysähdytti hevosensa vaistomaisesti ja yritti koota ajatuksiaan, jollaikaa tulija saapui muutamin askelin hevosen pääpuoleen.
"Michael Tyrie", virkkoi leski, "Clachanin hupsut vaimot pitävät sinua kuin jumalana – ole sellainen minulle ja sano, että poikani elää. Sano se, niin minäkin palvon sinua – taivutan polveni seitsemäntenä päivänä sinun rukouspaikassasi, ja sinun Jumalasi olkoon minun Jumalani."
"Onneton vaimo", vastasi pappi, "ihminen ei tee sopimuksia Luojansa kanssa niinkuin itsensä kaltaisen kuolevaisen kanssa. Ajatteletko voivasi hieroa kauppaa Hänen kanssaan, joka loi maan ja levitti taivaat, tai tarjota mitään Hänen silmissään vastaanottamisen arvoista kunnioitusta ja hartautta? Hän on pyytänyt kuuliaisuutta eikä uhria, ja kärsivällisyyttä niissä koettelemuksissa, joilla Hän meitä etsiskelee, vaan ei turhia lahjuksia, jollaisia ihminen tarjoaa muuttelehtivalle lähimäiselleen, jotta tämä luopuisi päätöksestään."
"Ole vaiti, pappi!" tiuskasi epätoivoinen vaimo; "älä minulle latele valkoisen kirjasi sanoja. Elspatin omaiset olivat sitä sukua, joka risti itsensä ja polvistui, kun messukulkunen soi, ja hän tietää, että alttarilla voidaan antaa sovitus ulkosalla tehdyistä tekosista. Elspatilla oli aikoinaan vuohilaumoja tuntureilla ja nautakarjaa laaksonrinteillä. Hänellä oli kultakäädyt kaulassaan ja kultakoruja hiuksissaan – paksuja punoksia kuin entisen ajan sankareilla. Kaikki ne olisi hän luovuttanut papille – kaikki, ja jos hän olisi halunnut hienon vallasnaisen helyjä tai korkean päällikön sporrania, olisi MacTavish Mhor hankkinut ne Elspatin lupaamina. Elspat on nyt köyhä eikä hänellä ole mitään annettavaa. Mutta Inchaffrayn mustakaapuinen apotti olisi käskenyt hänen ruoskia hartioitansa ja raadella jalkojaan pyhiinvaelluksella, suoden hänelle synninpäästön, nähtyään hänen verensä vuotaneen ja jalkainsa tulleen haavoille. Ne olivat pappeja, joilla tosiaan oli valtaa voimallisimpienkin suhteen – he uhkasivat maan suuruuksia sanallaan, kirjansa lauselmalla, soihtunsa loimulla, messukulkusen kilinällä. Mahtavat taipuivat heidän tahtoonsa ja irrottivat pappien määräyksestä ne, jotka he olivat raivostuksissaan kytkeneet, tai vapauttivat vahingoittumattomana sen, jonka olivat tuominneet kuolemaan ja jonka verta olivat himoinneet. Se oli suurivaltaista väkeä, ja hyvin sietikin heidän vaatia köyhiä polvistumaan, koska heidän mahtinsa kykeni nöyryyttämään isoisia. Mutta sinä – ketä vastaan olet sinä voimallinen muuta kuin naisiin nähden, jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi hupsuuteen, ja miesten suhteen, jotka eivät ole milloinkaan kantaneet miekkaa? Vanhan ajan papit olivat kuin talvinen vuo, joka täyttää tämän ontelon laakson ja hiertelee noita jyhkeitä järkäleitä vastakkain yhtä helposti kuin poika leikkii pallolla, jota heittelee edellään. Mutta sinä! – sinä muistutat vain kesän nuuduttamaa jokea, jonka kääntävät syrjään kaislat ja sulkee saramätäs. Voi sinuas, ei lähde sinusta apua!"
Pappismies oivalsi selkeästi, että Elspat oli menettänyt roomankatolilaisen uskonnon, saamatta mitään muuta sijalle, ja että hänellä vieläkin oli jotain epämääräistä ja sekavaa ajatusta sovinnonteosta papiston kanssa ripityksellä, almuilla ja katumisharjotuksilla sekä heidän suuresta vallastaan, joka hänen käsityksensä mukaan riitti pelastamaan hänen poikansakin, jos sitä asianmukaisesti lepyteltiin. Säälitellen hänen asemaansa sekä ottaen lukuun hänen harhaluulonsa ja tietämättömyytensä vastasi hengenmies leppeästi:
"Voi sinua onnetonta vaimoa! Soisin kykeneväni saamaan sinut yhtä helposti vakuutetuksi siitä, mistä sinun tulisi etsiä lohdutusta ja sitä varmasti tapaisit, kuin voin vakuuttaa sinulle yhdellä sanalla, että vaikka Rooma ja sen papisto taaskin olisivat täydessä vallassaan, ne eivät voisi – anteliaisuudella yhtä vähän kuin parannuksenteollakaan hyvitettyinä – suoda mielentuskallesi hiventäkään apua tai viihdykettä. Elspat MacTavish, minua surettaa viestini ilmottaminen."
"Tiedän sen sanomattasikin", virkkoi onneton vaimo. "Poikani on tuomittu kuolemaan."
"Elspat", pitkitti pastori, "hänet tuomittiin, ja tuomio on pantu täytäntöön".
Äiti-poloinen loi silmänsä taivasta kohti ja kirkaisi inhimillisestä äänestä niin poikkeavasti, että yläilmoissa leijuva kotka vastasi siihen niinkuin kumppanin huhuntaan.
"Mahdotonta!" voihkasi hän; "mahdotonta! Ihmiset eivät tuomitse ja surmaa samana päivänä! Sinä petät minua. Sinua sanotaan pyhäksi – onko sinulla sydäntä väittää äidille, että hän on murhannut lapsensa?"
"Jumala tietää", vastasi pappi, jonka poskille valui viljavia kyyneleitä, "että minä ilomielin ilmottaisin parempia tietoja, jos se olisi vallassani. Mutta sanomani on yhtä varma kuin surkeakin. Omin korvin kuulin kuolonlaukauksen, omin silmin näin poikasi kuoleman – hänen hautauksensa. Kieleni todistaa, mitä korvani kuulivat ja silmäni näkivät."
Tuskainen vaimo liitti kätensä tiukasti yhteen ja piteli niitä taivasta kohti kuin sotaa ja hävitystä julistava tietäjätär, samalla kun hän voimattomassa, mutta kauhistavassa raivossaan syyti julmia kirouksia.
"Kehno saksilainen tolvana", huusi hän, "kurja tekopyhä temppuilija! Ne silmät, jotka kesysti katselivat vaaleatukkaisen poikani kuolemaa, sulakoot kuoppiinsa loppumattomista kyynelistä, likeisimpiesi ja rakkaimpiesi tähden vuodatetuista! Ne korvat, jotka kuulivat hänen kuolinsoittonsa, lumpeutukoot kuuroiksi kaikille muille äänille paitsi korpin koikkumiselle ja kyykäärmeen sihinälle! Kuivettukoon suussasi kieli, joka kertoi minulle hänen kuolemastaan ja rikoksestani – tai paremmin, kun tahdot rukoilla väkesi kanssa, vallitkoon sitä pahahenki ja lausukoon se siunausten sijasta herjauksia, kunnes ihmiset kauhuissaan pakenevat luotasi, ja pitkäisen tuli leimahtakoon sitte päähäsi tähdäten ja vaientakoon herjän ja kirotun äänesi ainiaaksi! Mene, mukanasi tämä toivotus! Elspat ei enää milloinkaan, ei milloinkaan haaskaa niin monta sanaa elolliselle olennolle."
Hän piti sanansa – siitä päivästä asti oli maailma hänelle erämaana, jossa hän viipyi ajatuksetta, huoletta tai harrastuksetta, omaan murheeseensa vaipuneena ja kaikesta muusta välinpitämättömänä.
Hänen eleskelyynsä on lukija jo tutustunut siinä määrin kuin minäkin kykenisin sitä valaisemaan. Hänen kuolemastaan en tiedä kertoa mitään. Sen arvellaan tapahtuneen useita vuosia myöhemmin kuin hän oli herättänyt oivallisen ystävättäreni rouva Bethune Baliolin huomaavaisuutta. Tämän hyväsydämisyys ei koskaan tyytynyt vuodattamaan tunteellista kyyneltä, kun oli tilaisuutta tehokkaan armeliaisuuden toimintaan, ja se ominaisuus sai hänet useaan kertaan yrittämään lieventää tämän mitä viheliäisimmän vaimon tilaa. Mutta kaikki hänen ponnistuksensa saattoivat vain tehdä Elspatille elintarpeiden saannin vähemmän epävarmaksi, mikä seikka näytti hänelle olevan aivan yhdentekevä, vaikka se yleensä on mielenkiintoinen kurjimmillekin hylkiöille.
Yriteltiin kyllä myös asettaa mökkiin joku henkilö hoivaamaan häntä, mutta ne kokeet teki tyhjiksi se leppymätön äkäisyys, jota hänessä herätti kaikki yksinäisyytensä häiritseminen, tai niiden pelokkuus, jotka oli valittu asumaan kamalan Puun Vaimon luona.
Kun Elspat viimein – ainakin näköjään – kävi aivan kykenemättömäksi kääntymäänkään kehnolla makuulavallaan, lähetti pastori Tyrien hyväntahtoinen seuraaja kaksi vaimoa olemaan saapuvilla erakon viimeisinä hetkinä, joiden pääteltiin olevan lähellä, ja estämään sitä mahdollisuutta, että hän menehtyisi avun tai ravinnon puutteeseen, ennen kuin sortui vanhuudenheikkouteen tai kuolettavaan tautiin.
Oli marraskuun ilta, kun tähän ikävään tehtävään hankitut kaksi naista saapuivat jo kuvaamaamme rapistuneeseen hökkeliin. Sen kovaosainen asukas virui vuoteella ja melkein jo näytti elottomalta ruumiilta; tuimat tummat silmät vain kierivät kamalasti kuopissaan ja tuntuivat kummastuneina ja vihastuneina tarkkailevan vieraitten liikkeitä. He säikkyivät hänen katseistaan, mutta toistensa seuran rohkaisemina tekivät he tulen takkaan, sytyttivät kynttilän, laittoivat ruokaa ja ryhtyivät muihin puuhiin velvollisuutensa täyttämiseksi.
Apurit sopivat keskenään, että kumpainenkin vuorotellen valvoisi sairasvuoteen ääressä. Mutta puoliyön tienoissa molemmat vaipuivat sikeään uneen uupumuksen yllyttäminä, sillä he olivat päivän mittaan kävelleet pitkän taipaleen. He heräsivät vasta muutaman tunnin kuluttua, ja silloin oli mökki tyhjillään, potilas kadoksissa.
He nousivat kauhistuneina ja riensivät ovelle, joka oli säpissä niinkuin se oli illalla jäänyt. He katselivat ulos pimeyteen ja huhuilivat hoidokkiansa nimeltä. Huuhkaja kirkui vanhassa tammessa, kettu ulisi tunturilla, kumea vesiputous vastasi kohullaan, mutta ihmisääntä ei kuulunut yöstä.
Säikähtyneet vaimot eivät uskaltaneet etsiä enempää ennen aamun valkenemista, sillä noin raihnaan vanhuksen äkillinen katoaminen ja hänen kolkko elämäntarinansa pelottivat heitä liikkumasta ulos mökistä. He jäivät senvuoksi odottelemaan kamalan kauhun vallassa, toisinaan luullen kuulevansa hänen äänensä ulkoa ja toisin ajoin ollen erottavinaan muunlaisia ääniä yötuulen raskaasta huokailusta tai kosken pauhusta. Väliin myös ratisi säppi, niinkuin olisi hento ja voimaton käsi turhaan yrittänyt saada sitä nousemaan, ja tuon tuostakin he odottivat näkevänsä kamalan potilaansa astuvan sisään yliluonnollisen voiman elvyttämänä ja mukanaan kenties joku hirvittävämpikin olento kuin hän itse.
Aamu tuli vihdoin. He etsivät turhaan louhikot, viidat ja varvikot. Kahden tunnin kuluttua saapui pastori itse, ja vartijain ilmotuksen johdosta hälytti hän liikkeelle koko tienoon. Mökin ja tammen ympäristö tutkittiin nyt laajalti ja läpikotaisin. Mutta se oli hukkatyötä. Elspat MacTavishia ei milloinkaan löydetty, ei kuolleena eikä elävänä, eikä edes saatu vähäisintäkään vihiä hänen kohtalostaan.
Naapuristo oli eri mieltä hänen katoamisensa syystä. Herkkäuskoiset ajattelivat, että pahahenki, jonka vaikutettavana hän näytti toimineen, oli perinyt hänet ruumiineen ja sieluineen; ja monet ovat vieläkin vastahakoisia hankalina hetkinä kulkemaan tuon tammen ohi, jonka juurella he väittävät hänen yhäti näkyvän istuskelemassa tapansa mukaan. Vähemmän taikauskoiset taasen olettivat, että jos olisi ollut mahdollista naarata Corrie Dhun vuono, järven ylettömät syvyydet tai virran upottavat kurimukset, olisi voitu tavata Elspat MacTavishin ruumis, koska hänen tilaansa ajatellessa ei mikään ollut luonnollisempaa kuin että hän oli tapaturmaisesti pudonnut tai tahallaan syöksynyt tuollaiseen varmaan tuhopaikkaan.
Seurakunnan pastorilla oli oma mielipiteensä.
Hän ajatteli, että alkaneesta vartioimisestaan kärsimättömän kovaonnisen vaimon vaisti oli ohjannut hänet useiden kotieläinten tavoin lymyämään oman lajinsa näkyvistä, jotta kuolinkamppailu tapahtuisi jossakin salaisessa luolassa, missä hänen maalliset jäännöksensä kaiken todennäköisyyden mukaan eivät milloinkaan esiintyisi kuolevaisten katseille. Tällainen vaistomainen tunne näytti pastorista yhdenmukaiselta hänen onnettoman elämänsä koko tolan kanssa ja olevan parhaiten omiansa vaikuttamaan häneen sen lähetessä loppuaan.