VII
Tihutyö
Seuraavan aamun aurinko tapasi mökissä haudan hiljaisuuden. Äiti ja poika olivat nousseet, ryhtyen kumpainenkin omiin hommiinsa. Hamish puhdisteli ja laittoi kuntoon aseitaan mitä huolellisimmin, mutta hänen sävynsä ilmaisi suurta apeutta. Sieluntuskassaan rauhattomampana puuhasi Elspat aterian valmistamisessa; eilispäivän ahdistava jännitys oli saanut heidät molemmat unohtamaan kaiken ravinnon. Hän kattoi pöydän pojalleen ja lausui geeliläisen runoilijan sanoilla:
"Ilman jokapäiväistä ravintoa seisoo talonpojan auransaara alallaan vaossa; ilman jokapäiväistä ravintoa on soturin miekka liian raskas hänen käteensä. Ruumiimme ovat orjiamme, mutta niitä on ruokittava, jos tahdomme niiltä palvelusta. Niin haastoi ennen vanhaan Sokea Runoseppo Fionin sotureille."
Nuori mies ei vastannut, mutta hän nautti eteensä pantua ikäänkuin kerätäkseen voimia siihen kohtaukseen, joka hänen oli kestettävä. Nähtyään hänen syöneen kyllikseen täytti äiti jälleen tuon onnettoman juomapikarin ja tarjosi sitä aterian lopuksi. Mutta Hamish hätkähti syrjään sekä pelkoa että inhoa kuvastavin elein.
"Ei, poikani", vakuutti Elspat, "tällä kertaa sinulla varmastikaan ei ole mitään syytä pelkoon."
"Älä tyrkytä, äiti", vastasi Hamish, "tai pane myrkyllinen sammakko haarikkaan, ja minä juon – mutta tuosta kirotusta pikarista ja sen pökerryttävästä sisällöstä en enää eläissäni maista pisaraakaan!"
"Niinkuin tahdot, Hamish", virkkoi Elspat korskeasti ja alkoi näköjään hyvin uutterana hyöriä kaikenlaisissa askareissa, jotka olivat edellisenä päivänä keskeytyneet.
Mitä hänen sydämessään liikkuikaan, kaikki tuskaloisuus näytti häipyneen hänen katseistaan ja käyttäytymisestänsä. Ainoastaan hänen ylenpalttisesta touhuamisestaan olisi likeisesti tarkaten saattanut havaita, että hänen toimiaan kannusti joku sisäinen ahdistavan kiihtymyksen aihe; ja samalla olisi myös tullut huomanneeksi, että hän usein keskeytti nähtävästi itsetiedottoman hyräilynsä, pikaisesti vilkaistakseen ulos mökin ovesta.
Mitä Hamish ajattelikaan, hänen sävynsä oli aivan päinvastainen kuin äidin. Laitettuaan aseensa kuntoon mökissä istuutui hän mökin oven edustalle ja piti silmällä vastapäistä tunturia kuin paikalleen asetettu etuvartija, joka odottaa vihollisen lähenemistä. Puolipäivä tapasi hänet samassa muuttumattomassa asennossa, ja tuntia myöhemmin hänen äitinsä seisahtui hänen viereensä, laski kätensä hänen olalleen ja kysyi niin välinpitämättömällä äänenpainolla kuin olisi puhunut jostakin ystävällisestä vierailusta:
"Milloin odotat heidän saapuvan?"
"He eivät voi olla täällä ennen kuin varjot pitenevät itään päin", vastasi Hamish, "siinäkään tapauksessa nimittäin, että läheisin patrulli, kersantti Allan Breack Cameronin johtama, on Dunbartonista lähetetyllä pikaviestillä käsketty tänne, niinkuin on varsin luultavaa".
"Tule sitten äitisi katon alle vielä nyt; nauti hänen laittamaansa ruokaa viimeinen kerta; sen jälkeen tulkoot he, ja sinä saat nähdä, onko äitisi taistelun hetkellä hyödyttömänä rasituksena. Sinun kätesi on kyllä hyvin harjaantunut, mutta se ei pysty laukomaan näitä aseita niin nopeasti kuin minä kykenen ne lataamaan – niin, jos käy tarpeelliseksi, en itsekään pelkää väläystä tai pamausta, ja tähtäystäni on pidetty tehoisana."
"Taivaan nimessä, äiti, älä sekaannu tähän asiaan!" kielsi Hamish. "Allan Breack on ymmärtäväinen mies ja hyväntahtoinen, ja hän on hyvää sukujuurta. Kenties voi hän luvata upseeriemme puolesta, ettei minua tuomita mihinkään häpeälliseen rangaistukseen; ja jos minulle tarjotaan tyrmässä istumista tai musketinluotiin kaatumista, en ota sitä vastustaakseni."
"Voi, rupeatko sinä uskomaan heidän sanaansa, hupsu lapsi? Sinun pitää muistaa, että Dermidin heimo on aina ollut liukaskielinen ja petollinen, ja niin pian kuin ovat saaneet raudat ranteisiisi, riisuvat he hartiasi ruoskaa varten."
"Säästä neuvosi, äiti", sanoi Hamish ankarasti; "minun päätökseni on tehty."
Mutta vaikka hän äitinsä kiusallista taivuttelukiihkoa välttääkseen puhui siten, olisi Hamish sillä hetkellä havainnut mahdottomaksi sanoa, minkä menettelytavan hän muka oli valinnut. Vain yhdessä kohden oli hän tehnyt selvän päätöksen; hän tahtoi odottaa kohtaloaan, oli se mikä tahansa. Vasten tahtoansa jouduttuaan sanansa rikkojaksi ei hän tahtonut lisätä syyllisyyttänsä rangaistuksen välttämiseksi tehdyllä pakoyrityksellä.
Tähän uhrautumiseen hän katsoi olevansa velvollinen sekä oman että maanmiestensä kunnian tähden. Kehen hänen toveriinsa luotettaisiin vastedes, jos hänen ajateltaisiin harkitusti rikkoneen lupauksensa ja pettäneen upseeriensa luottamuksen? Ja ketä muuta kuin Hamish Bean MacTavishia syyttäisivät geeliläiset niiden epäluulojen varmentamisesta, joita saksilaisella kenraalilla tiedettiin olevan ylämaalaisten vilpittömyydestä?
Lujasti oli hän senvuoksi päättänyt pysyä alallaan. Mutta oliko hänen tarkotuksenaan rauhallisesti antautua kiinniottajiksi lähetetylle patrullille vai aikoiko hän näennäisellä vastarinnalla yllyttää heidät surmaamaan hänet paikalla, siihen kysymykseen ei hän itsekään olisi osannut vastata. Halu tavata Barcaldine ja selittää poissaolonsa syy kehotti häntä edelliseen menettelyyn, mutta häpäisevän rangaistuksen pelko ja äidin katkeruus tukivat voimakkaasti jälkimäistä ja vaarallisempaa aietta. Hän jätti asemansa sattuman ratkaistavaksi käänteen tullessa; eikä hänen tarvinnut pitkälle odottaakaan sitä.
Ilta läheni; vuorten jättiläisvarjot loivat tummia viiruja kauvas itään päin, läntisten huippujensa vielä hehkuessa purppuran ja kullan hohteessa. Ben Cruachania kiertävä tie oli täydellisesti näkyvissä mökin ovelta, kun viisi ylämaalaista soturia, joiden aseet kimmelsivät auringossa, äkkiä kääntyi esille etäisimmästä päästä, missä valtatie kätkeytyi vuoren taakse.
Yksi eteni hiukan edellä muista neljästä, jotka marssivat kahtena rivinä, sotilaallisen järjestyksen mukaan. Heidän kantamistansa luikuista kuten asunaan olevista leväteistäkin ja lakeista kävi ehdottomasti selville, että tulijat olivat aliupseerin johtama osasto Hamishin omaa rykmenttiä, ja yhtä vähän saattoi olla epäilyksiä heidän tarkotuksestaan Loch Awen äärellä.
"Ne tulevat rivakasti", virkkoi MacTavish Mhorin leski. "Kuinkahan kiireesti tai verkkaan jotkut heistä palannevatkaan! Mutta niitä on viisi, ja siinä on liiaksi ylivoimaa tasapuoliseen otteluun. Astu takaisin mökkiin, poikani, ja laukaise ampumareijästä oven vierestä. Kaksi voit kaataa ennen kuin he poikkeavat valtatieltä polulle – jäljelle jää silloin vain kolme, ja isäsi on minun avullani usein asettunut sitä lukumäärää vastaan."
Hamish Bean otti äitinsä tarjoaman pyssyn, mutta mökin ovelta hän ei hievahtanut. Maantieltä tuleva joukkue huomasi hänet pian, koska se lisäsi vauhtinsa juoksuksi, vaikka rivit kuitenkin pysyivät koossa kuin kahlitut ajokoiraparit, edeten hyvin joutuisasti. Paljoa lyhemmässä ajassa kuin tottumattomammat vuoristonkulkijat olisivat kyenneet suoriusivat he valtatieltä polulle ja lähenivät pistoolinkantaman päähän majasta, jonka ovella Hamish seisoi järkähtämättömänä kuin patsas, pyssy kädessään. EIspat oli asettunut hänen taakseen ja melkein raivopääksi vimmastuneena moitti häntä voimakkaimmin sanoin, mitä epätoivon hurjuus saattoi keksiä, päättämättömyydestä ja hentomielisyydestä.
Hänen sanansa kartuttivat katkeraa äkää, jota alkoi kuohua nuoren miehen omassa mielessä, kun hän katseli, millä epäystävällisellä kiireellä hänen entiset toverinsa olivat innokkaasti rientämässä häneen käsiksi kuin koirat karkaamassa kiinni uroshirveen, joka on kääntynyt vastarintaan. Isältä ja äidiltä periytyneet kesyttömät ja tuimat intohimot heräsivät takaa-ajajien oletetusta vihamielisyydestä, ja se hillintä, jolla hänen terve järkensä oli tähän asti hallinnut näitä tunteita, alkoi vähitellen myödätä.
Kersantti huusi nyt hänelle:
"Hamish Bean MacTavish, laske alas aseesi ja antaudu."
"Seisahdu sinä, Allan Breack Cameron, ja käske miestesi pysähtyä, muutoin asia kääntyy pahemmaksi meille kaikille."
"Seis, miehet", sanoi kersantti, mutta lähestyi itse edelleen. "Hamish, ajattele, mitä teet, ja anna pois pyssysi; voit vuodattaa verta, mutta rangaistuksesta et pääse."
"Ruoska – ruoska, poikani – vältä ruoskaa!" kuiskasi Elspat.
"Varo itseäsi, Allan Breack", sanoi Hamish. "En tahtoisi tuottaa vammaa, – mutta minä en anna ottaa itseäni kiinni, jollet voi taata minulle vapautusta saksilaisesta suomimisesta."
"Hupsu!" vastasi Cameron; "tiedäthän, etten sitä voi. Mutta parhaani kyllä panen hyväksesi. Sanon kohdanneeni sinut paluumatkalla, ja rangaistus tulee vähäinen – mutta anna pois muskettisi. Tulkaa, miehet."
Samassa hän ryntäsi eteenpäin, kurottaen käsivartensa ikäänkuin työntääkseen syrjään nuoren miehen ojennetun luikun.
"Nyt – älä säästä isäsi verta, puoltaaksesi isäsi majaa!" huudahti
Elspat.
Hamish laukaisi pyssynsä, ja Cameron kaatui hengettömänä.
Tämä kaikki tapahtui melkein silmänräpäyksessä. Sotamiehet säntäsivät paikalle ja tarttuivat Hamishiin, joka ei yrittänyt vähäisintäkään vastarintaa, näköjään tyrmistyneenä tihutyöstänsä. Toisin oli hänen äitinsä laita; nähdessään miesten olevan asettamassa käsirautoja hänen ranteisiinsa heittäysi tämä soturien kimppuun niin raivokkaasti, että heistä täytyi kahden pidellä äitiä, muiden kytkiessä vangikseen pojan.
"Jo sinä teit kirotun pillan", päivitteli muuan miehistä Hamishille, "kun surmasit parhaan ystäväsi, joka kaiken aikaa tänne tullessamme mietti keinoa, miten saada sinut pelastetuksi karkurin rangaistuksesta."
"Kuuletko sitä, äiti?" virkahti Hamish, kääntyen Elspatiin päin sen verran kuin kahleensa sallivat – mutta tämä ei kuullut eikä nähnyt mitään. Hän oli pyörtynyt mökkinsä permannolle.
Hänen toipumistaan odottamatta läksi joukkue melkein heti kotimatkalle Dunbartonia kohti, vieden vankinsa mukanaan. He katsoivat kuitenkin tarpeelliseksi viivähtää tuokion Dalmallyn kylässä, josta lähettivät muutamia asukkaita tuomaan pois kovaonnisen johtajansa ruumiin, itse poiketen järjestyksenvalvojan luo ilmottamaan tapauksesta ja kuulustamaan hänen ohjeitansa asian järjestämisestä edelleen. Kun rikos oli sotilaallista laatua, määrättiin heidät kiireesti saattamaan vanki Dunbartoniin.
Hamishin äiti oli kauvan tainnuksissa, sitä kauvemmin kenties, kun hänen täytyi voimakkaasta ruumiinrakenteestaan huolimatta olla hyvin uupunut kolmipäiväisestä jännittyneestä kiihtymyksestä. Hänet herättivät vihdoin horrostilasta naisäänet, jotka kättenläiskeen ja äänekkäiden huudahdusten lomassa lauloivat itkuvirttä, samalla kun tuon tuostakin kuului säkkipillin valittavina sointuina erityinen Cameronin heimon kuolinsävelmä.
Elspat kavahti ylös kuin kuolleista herännyt, ilman mitään selvää muistoa kohtauksesta, joka oli tapahtunut hänen silmäinsä edessä.
Mökissä oli vaimoja, jotka parhaillaan käärivät ruumista veriseen viittaan, kantaakseen sen pois tästä turman paikasta.
"Sanokaa", virkahti Elspat noustessaan seisaalle, keskeyttäen heidän veisuunsa ja työnsä, "sanokaa, minkätähden laulatte MacDhonuil Dhun itkuvirttä MacTavish Mhorin majassa?"
"Vaiti siinä ulvahtelemasta, senkin naarassusi", vastasi muuan vaimo, vainajan sukulainen, "ja anna meidän täyttää velvollisuutemme rakasta omaistamme kohtaan! Ei lauleta ikinä itkuvirttä tai soiteta kuolinsävelmää sinulle tai verenhimoiselle sudenpenikallesi. Korpit saavat nokkia hänet hirsipuusta, ja ketut ja villikissat repivät sinun ruumiisi tunturilla. Kirottu olkoon se, joka tahtoisi siunata sinun luusi tai lisätä kiven hautaroukkioosi!"
"Sinä hupsun äidin tytär", sanoi MacTavish Mhorin leski, "pane mieleesi, että hirttolava, jolla meitä uhkaat, ei kuulu meidän perintöömme. Kolmekymmentä vuotta isosi rakasta miestäni musta lain puu, jossa on vainajien ruumiita omenina, mutta urhon tavoin hän kuoli, miekka kädessä, joutumatta sen oksaan riippumaan."
"Niin ei käy lapsellesi, katala noita-akka", vakuutti toinen, yhtä rajuna luonnoltaan kuin Elspat itsekin. "Korpit saavat kiskoa hänen vaaleita hiuksiaan pesiensä sisustukseksi, ennen kuin aurinko painuu Treshornishin saarten taakse."
Nämä sanat johdattivat Elspatin mieleen kolmen viime päivän koko kamaluuden. Ensimältä hän seisoi hievahtamattomana kuin tuskansa rajattomuudesta puutunut; mutta piankin karaisi luontainen ylpeys ja hurjamielisyys hänet vastaamaan, etenkin kun häntä mielestään kohdeltiin röyhkeästi omalla kynnyksellänsä:
"Jos vaaleatukkainen poikani kuoleekin, herjä akka, niin se ei tapahdu valkoisin käsin. Hän on kostuttanut kouransa vihollisen vereen, Cameronin heimon parhaaseen – muista se; ja kun laskette vainajanne hautaansa, olkoon hänen soveliaimpana muistokirjotuksenaan, että hänet surmasi Hamish Bean, kun hän yritti käydä käsiksi MacTavish Mhorin poikaan tämän omalla ovella. Hyvästi – häviön ja mieshukan häpeä jääköön siihen heimoon, joka on sen kokenut!"
Surmatun Cameronin omainen korotti äänensä vastaukseen, mutta Elspat halveksui sanasodan pitkittämistä tai kenties tunsi murheensa olevan masentamaisillaan vihansa voiman, äkkiä poistuen majasta ja etääntyen kirkkaassa kuutamossa.
Surmatun miehen ruumista vaalivat vaimot kiirehtivät surullisesta työstänsä katsomaan kookkaan haamun häipymistä kallioiden joukkoon.
"Hyvä, että meni", virkkoi muuan nuorempi apuri. "Yhtä mielelläni pukisin ruumista itse sielunvihollisen – Jumala armahtakoon – seistessä näkyvänä edessämme kuin Puun Elspatin ollessa mukana. Niin, niin – liiaksikin on hän aikoinaan seurustellut paholaisen kanssa."
"Sinua tyhmää", muistutti se vaimo, joka oli ollut sananvaihdossa Elspatin kanssa, "luuletko maan päällä tahi allakaan olevan pahempaa häijyydenhenkeä kuin tuollaisen loukkaantuneen syöjättären raivoisa ylpeys? Veri on ollut hänelle yhtä tuttua kuin kaste tunturikaunokille. Monen urhean miehen on hän toimittanut päiviltä pikku vääryyden takia, mitä he olivat tehneet hänelle tai hänen likeisilleen. Mutta hänen kinnerjänteensä ovat nyt katkenneet, kun hänen sudenpenikalleen koituu murhamiehen loppu."
Vaimojen siten haastellessa Allan Breack Cameronin ruumiin ääressä samosi hänen kuolemansa onneton aiheuttaja yksinäistä tietänsä vuoren yli. Mökin näkösällä ollessaan hän hillitsi itseään tiukasti, jottei olisi millään astunnan tai ryhdin muutoksella suonut vihollisilleen sitä voitonriemua, että he olisivat päässeet arvostelemaan hänen sieluntuskaansa. Hän harppoi sen vuoksi pikemmin verkallisin kuin joutuisin askelin ja näytti suorana pysytellen lujana kestävän menneen turman, ja uhmaavan tulevaista onnettomuutta.
Mutta edettyään mökkiin jääneiden katseen kantamattomiin hän ei enää kyennyt taltuttamaan tavatonta järkkymystään. Vetäen viittansa kiivaasti ympärilleen hän seisahtui ensimäisen kunnaan luo, kapusi sen laelle, ojensi kätensä kirkasta kuuta kohti, ikäänkuin syyttäen taivasta ja maata vastoinkäymisistänsä, ja kirkui vihlovasti kuin kotka, jonka pesästä on poikaset riistetty. Tovin purki hän murhettaan näihin sanoiksi muodostumattomiin huudahduksiin ja ryntäsi sitten eteenpäin kiireisin ja kompastelevin askelin siinä turhassa toivossa, että saavuttaisi joukkueen, joka oli kuljettamassa hänen poikaansa vankina Dunbartoniin. Mutta niin yli-inhimillisiltä kuin hänen voimansa tuntuivatkin, pettivät ne koetuksessa, eikä hänen onnistunut äärimäisinkään ponnistuksin toteuttaa tarkotustansa.
Edelleen hän kuitenkin samosi niin joutuisasti kuin voipuneessa tilassaan suinkin kykeni. Kun ravinto kävi välttämättömäksi, hän astui ensimäiseen mökkiin. "Antakaa jotakin syödäkseni", hän sanoi; "olen MacTavish Mhorin leski – olen Hamish MacTavish Beanin äiti, – antakaa jotakin syödäkseni, jotta saan vielä kerran nähdä vaaleatukkaisen poikani".
Hänen pyyntöänsä ei kertaakaan evätty, vaikka myöntäessä useinkin sääli taisteli pelon apuna inhoa vastaan. Ei tarkalleen tiedetty, mikä osuus hänellä oli ollut Allan Breack Cameronin kuolemaan, joka oli arvattavasti sovitettava hänen poikansa hengellä, mutta kun tunnettiin hänen raju luonteensa ja entiset elämäntapansa, ei yksikään epäillyt, että hän oli tavalla tai toisella ollut tihutyön syynä, ja Hamish Beania pidettiin pikemmin äitinsä välikappaleena kuin apurina surmateossa.
Tästä maanmiestensä yleisestä mielipiteestä ei ollut suurtakaan hyötyä Hamish-poloiselle. Hänen kapteeninsa, Ripsas Colin, tunsi maan tavat ja käsitykset, joten hänen oli helppo saada Hamishilta selville hänen oletetun karkaamisensa yksityiskohdat ja miten aliupseeri oli saanut surmansa. Hän surkutteli sydämensä pohjasta nuorukaista, joka oli siten joutunut vanhemman ylenpalttisen hellyyden uhriksi. Mutta hänellä ei ollut esitettävänä mitään perustetta onnettoman tarjokkaansa pelastamiseksi tuomiosta, jonka julisti häntä vastaan sotilaallinen kuri ja sotaoikeuden nimenomainen päätös.
Tämän toimenpiteissä ei oltu hukattu hetkeäkään, ja tuomio määrättiin myös pantavaksi täytäntöön viivyttelemättä. Kenraali oli päättänyt toimittaa ankaran esimerkin ensimäisestä kiinnisaadusta karkurista, ja tässä oli riveistä poistunut, joka oli puolustautunut väkivallalla ja kahakassa surmannut pidättäjäkseen lähetetyn upseerin. Soveliaampaa rangaistavaa ei olisi voinut esiintyä, ja Hamish sai nopean kuolemantuomion. Hänen kapteeninsa ei kyennyt välityksellään saamaan aikaan hänen hyväkseen muuta kuin että hänelle myönnettiin sotilaan kuolema, sillä aikomuksena oli ollut hirttää hänet.
Glenorquhyn arvoisa pappi osui parhaillaan olemaan Dunbartonissa joillakin kirkon asioilla. Hän kävi kovaonnisen seurakuntalaisensa luona vankilassa, huomaten hänet kylläkin kehittymättömäksi, vaan ei kovakorvaiseksi, ja ne vastaukset, joita hän uskonnollisista asioista puhellessaan sai vangilta, olivat sellaisia, että hän tunsi kaksin verroin mielipahaa luonnostaan puhtaan ja ylvään mielenlaadun jäämisestä noin rajuksi ja muokkaamattomaksi.
Saatuaan varmuuden nuoren miehen todellisesta luonteesta ja elämänkatsomuksesta soimasi arvoisa sielunpaimen itseään katkerasti arkamaisuudestaan, joka Hamishin suvun pahasta maineesta johtuen oli pidättänyt hänet armeliaasti yrittämästä tuoda tätä eksynyttä lammasta talteen.
Syvästi pahotellessaan raukkamaisuutta, joka oli pelottanut hänet panemasta itseänsä alttiiksi vaaraan, kenties pelastaakseen kuolemattoman sielun, päätti hän torjua vastedes tuollaisen arkailun mielestään ja yrittää hänen upseereihinsa vetoamalla saada edes armonaikaa, – jollei armahdusta – rikolliselle, joka hänessä herätti tavatonta harrastusta sekä säveydellään että jalomielisellä luonteellaan.
Pastori siis haki puhuteltavakseen varusväen kasarmista kapteeni Campbellin. Ripsaan Colinin kasvot kuvastivat synkkää surumielisyyttä, joka lisääntyi papin mainitessa nimensä, säätynsä ja asiansa.
"Ette voi puhua minulle siitä miehestä parempaa kuin olen taipuvainen uskomaan", vastasi ylämaalainen upseeri; "ette voi pyytää minua tekemään hänen hyväkseen enempää kuin itsestäni haluan ja olen jo yrittänyt tehdä. Mutta kaikki on turhaa. Kenraali on puolittain alamaalainen, puolittain englantilainen. Hänellä ei ole käsitystäkään siitä ylväästä ja intomielisestä luonteesta, joka täällä vuoristossa usein saattaa jaloja avuja kosketuksiin suurten rikosten kanssa, näiden kuitenkin vähemmin ollessa sydämen pilloja kuin ymmärryksen erheitä. Olen mennyt niin pitkälle, että olen vakuuttanut hänelle tuon nuoren miehen kuoleman merkitsevän parhaan ja uljaimman soturin surmaamista komppaniastani, jossa jokseenkin kaikki ovat kunnon urhoja. Selitin hänelle, mistä kummallisesta harhaannuksesta MacTavishin näennäinen karkaaminen aiheutui ja kuinka vähän hänen sydämensä oli mukana rikoksessa, jonka hänen kätensä valitettavasti teki. Kenraalin vastauksena oli: 'Nuo ovat ylämaalaisia näkyjä, kapteeni Campbell, yhtä haihattelevia ja tyhjänpäiväisiä kuin kaukonäkemyksenkin ilmiöt. Törkeätä karkaamistapausta voidaan milloin hyvänsä lievennellä juopumukseen vetoamalla; upseerin murhaa saatetaan yhtä helposti kaunistella tilapäisen mielenhäiriön väitteellä. Esimerkki on tehtävä, ja jos se on osunut muutoin kunnolliseen sotamieheen, tehoaa se sitä paremmin.' – Kun kenraalin horjumaton päätös on sellainen", pitkitti kapteeni Campbell huoaten, "olkoon teidän huolenanne, herra pastori, että holhottinne valmistautuu huomispäivän koitteeseen asti siihen suureen muutokseen, jonka alaisiksi me kaikki jonakuna päivänä joudumme."
"Ja johon Jumala meidät kaikki valmistakoon", toivotti hengenmies, "niinkuin minä koetan velvollisuuteni mukaisesti tuon nuorukaisparan suhteen".
Seuraavana aamuna, kun päivännousun kaikkein varhaisimmat säteet tervehtivät eriskummallisen näköisen ja jylhän kallion harjalta kohoavia harmaita torneja, ilmestyivät uuden ylämaalaisrykmentin soturit Dunbartonin linnan harjotuskentälle ja riveihin järjestyttyään alkoivat siirtyä alas jyrkkiä porraskäytäviä ja kapeita solia myöten ulkoportille, joka on ihan kallion juurella. Aika-ajoin kuului säkkipillin valittavia säveliä, vaihtelunaan rummut ja poikkihuilut, jotka esittivät kuolonmarssia.
Onnettoman rikollisen kohtalo ei ensimältä herättänyt rykmentissä sitä yleistä myötätuntoa, jota hänen rankaisemisensa pelkästä karkaamisesta olisi kaiketi saanut osakseen. Allan Breackin surma oli antanut toisenlaisen värityksen Hamishin rikkomukselle, sillä vainaja oli suuresti suosittu ja kuului sitäpaitsi lukuisaan ja mahtavaan heimoon, jonka jäsenistä oli useita riveissä. Onneton rikollinen sitävastoin oli vähän tunnettu ja tuskin sukua kellekään rykmenttikumppanilleen. Hänen isänsä oli kyllä ollut kuuluisa voimakkuudestaan ja uljuudestaan, mutta hän kuului hajaheimoon, kuten niitä nimitettiin, joilla ei ollut päällikköä heimolaisten johtajaksi taisteluun.
Olisi ollut muussa tapauksessa melkein mahdotonta saada rykmentin riveistä sitä joukkuetta, joka tarvittiin tuomion täytäntöönpanoon; mutta tarkotukseen valitut kuusi miestä olivat vainajan ystäviä, MacDhonouil Dhun suvusta polveutuneita kuten hänkin, ja valmistautuessaan kolkkoon tehtävään, johon heitä vaati velvollisuus, tunsivat he tuimaa kostonkin tyydytystä.
Rykmentin johtava komppania alkoi nyt lyhyinä riveinä marssia ulkoportista, ja sitä seurasivat toiset, kukin perätysten liikkuen ja pysähtyen ajutantin määräysten mukaan, muodostaakseen pitkähkön suunnikkaan kolme sivua, rivit sisäänpäin kääntyneinä. Suunnikkaan neljännen sivun sulki se valtava ja korkea vuori, jonka laelle linna on rakennettu.
Kulkueen keskivaiheilla asteli sotalain onneton uhri avopäin, aseettomana ja sidotuin käsin. Hän oli kalman kalpea, mutta hänen ryhtinsä oli niin luja ja silmänsä niin kirkkaat kuin konsanaan. Pappi käveli hänen vieressään, ja edellä kannettiin arkkua, jonka piti vastaanottaa hänen maalliset jäännöksensä. Hänen toveriensa katsanto oli vakaa, tyyni ja juhlallinen. He säälittelivät nuorukaista, jonka komea muoto ja miehekäs, vaikka nöyrä esiintyminen olivat heti hänen tultuaan selvästi näkyviin pehmittäneet monenkin sydämen, – muutamien sellaistenkin, joihin kostonhimoiset tunteet olivat vaikuttaneet.
Hamish Beanin vielä elävälle ruumiille varattu arkku asetettiin suunnikkaan tyhjälle reunalle noin kahden kyynärän päähän jyrkänteen juurelta, joka kohoaa siinä kohden pystynä kuin kiviseinä kolmen- tai neljänsadan jalan korkeuteen. Sinne vietiin myös vanki, jonka vieressä hengenmies yhä lausui rohkaisevia ja lohduttavia kehotuksia; näitä näkyi nuorukainen kuuntelevan kunnioittavan hartaasti.
Vitkallisin ja näköjään melkein vastahakoisin askelin eteni ampumisjoukkue suunnikkaan sisäpuolelle ja asettui vastapäätä vankia, noin kymmenen kyynärän päähän. Pappismies teki nyt lähtöä.
"Ajattele, poikani", hän sanoi, "mitä olen sinulle selittänyt, ja perusta toivosi siihen ankkuriin, jonka olen osottanut. Silloin vaihdat lyhyen ja viheliäisen olon täällä elämään, jossa et joudu kokemaan surua etkä tuskaa. Onko mitään muuta, mitä voit uskoa toimitettavakseni?"
Nuorukainen katsahti hihanappeihinsa. Ne olivat kultaa, kenties hänen isänsä ottamia saaliikseen kansalaissotien aikana joltakulta englantilaiselta upseerilta. Pappi irrotti ne hänen hihoistaan.
"Äitini!" virkkoi tuomittu hiukan vaivaloisesti; "antakaa ne äiti-paralleni! Käykää hänen luonansa, hyvä isä, ja valaiskaa hänelle, mitä hänen pitäisi ajatella tästä kaikesta. Sanokaa hänelle, että Hamish Bean meni tyytyväisemmin kuolemaan kuin koskaan levolle pisimmän metsästyspäivän jälkeen. Hyvästi, herra pastori – hyvästi!"
Kunnon mies kykeni tuskin peräytymään turman paikalta. Muuan upseeri ojensi hänelle tueksi käsivartensa. Viimeksi katsahtaessaan Hamishiin näki hän tämän polvistuneena arkulla; harvat ympärillä olleet olivat kaikki vetäytyneet loitomma. Käskysana kuului, kallioseinä kajahti yhteislaukauksesta, ja Hamish tuupertui voihkaisten eteenpäin, mutta kuoli arvattavasti melkein ilman hetkellisenkään kivun tuntoa.
Kymmenkunta hänen oman komppaniansa miestä astui sitten esille ja asetti juhlallisen kunnioittavasti toverinsa jäännökset arkkuun, samalla kun kuolonmarssi alkoi taas soida ja eri komppaniat yksinkertaisina riveinä kulkivat arkun ohi yksitellen, jotta kaikki saisivat kamalasta näystä sen varotuksen, joka sillä erityisesti tahdottiin terottaa mieliin. Rykmentti marssitettiin sitte pois ja nousi taas ylös ikivanhan kallion kuvetta, mutta kuten sellaisissa tilanteissa on tavallista raiutti heidän soittokuntansa nyt iloisempia sävelmiä, ikäänkuin olisi surun tai syvän ajattelunkin pitänyt mahdollisimman lyhytaikaisena asustaa soturin povessa.
Edellämainittu pikku joukko kantoi sillävälin kovaonnisen Hamishin hänen halpaan hautaansa erääseen Dunbartonin kirkkomaan soppeen, jota tavallisesti käytettiin rikollisille. Siellä lepää pahantekijäin tomun seassa nuorukainen, jonka nimi olisi saattanut koristaa urhojen aikakirjoja, jos hän olisi säästynyt niiden onnettomien tapausten tuholta, jotka jouduttivat hänet rikokseen.