V.
Skotlantilainen aateliskartano
Puolenpäivän seuduissa kapteeni Waverley saapui Tully-Veolanin hajalliseen pikku kylään, jonka vierellä sen omistajan kartano oli. Talot näyttivät mitä viheliäisimmiltä hökkeleiltä, varsinkin englantilaisten kylien hauskaan siisteyteen verraten. Ne olivat sikin sokin molemmin puolin kiveämätöntä, mutkittelevaa katua, jolla lapset kieriskelivät miltei ilki alastomina, ikäänkuin ensimäisen hevosen kavioiden poljettaviksi. Toisinaan tosiaankin näytti sellainen tapaus mahdottomalta välttää, ja silloin ryntäsi jostakin hökkelistä vanha valpas mummo myssyineen ja värttinöineen kuin raivoava Sibylla keskelle katua, sieppasi ahavoittuneiden vetelehtijäin joukosta oman holhottinsa, antoi lujan töytäyksen ja laahasi hänet takaisin vankilaansa, pikku valkotukka lurjuksen koko ajan täyttä kurkkua kirkuessa kimakkaa säestystä vihastuneen viejänsä murahteleville torumisille. Toista puolta tästä konsertista ylläpiti parinkymmenen joutilaan rakin herkeämätön ulina; ärhennellen, haukkuen ja vinkuen ne hyppivät hevosen kintereillä. Tämä vastus oli Skotlannissa siihen aikaan niin yleinen, että muuan ranskalainen matkailija, joka muiden matkustajien tapaan halusi löytää hyvän ja järkevän selityksen kaikelle näkemälleen, on merkinnyt erääksi Caledonian merkillisyydeksi sen, että valtio piti joka kylässä rakkivaraston, jonka tehtävänä oli kaahata postihevosia (liian nälkiintyneitä ja uupuneita liikkumaan sellaisetta yllykkeettä) kylästä toiseen ja vihdoin matkan perille asti. Tämä epäkohta ja sen apu ovat olemassa vielä tänä päivänä – vaan se ei kuulu kertomukseni alaan ja on mainittuna ainoastaan nyt mr. Dentin lakiehdotuksen aikana, koiraveron kerääjien harkittavaksi.
Waverleyn edelleen ratsastaessa hoiperteli siellä täällä joku työn ja vuosien köyristämä ukko mökkinsä ovelle ijän ja savun sumentamilla silmillään tähystelemään muukalaisen pukua ja ratsujen muotoa ja liikuntoa, ja sitte jälkeenpäin kyläsepän pajaan naapuriensa keralla keskustelemaan, mistä vieras mahtoi tulla ja mikä saattoi hänen matkansa määränä olla. Kolme tahi neljä neitokaista oli mieluisempaa nähtävää, ruukut ja sangot päänsä päällä palatessaan kaivolta tahi purolta, lyhyine mekkoineen ja yksine alushameineen, paljaine käsivarsineen, säärineen ja jalkoineen sekä huivittomine palmikkoineen hiukan muistuttaen italialaisten maisemamaalausten olentoja. Eikä kukaan kuvanaiheellisen harrastaja olisikaan voinut löytää huomauttelemisen sijaa heidän pukunsa sievyydessä tahi vartalonsa soreudessa, vaikka pelkkä englantilainen, totta pulmakseni, aina etsien mukavuutta (se sana alituiseen on hänen kielellään) olisi saattanut toivotella vaatetusta vähemmän niukaksi, jalkoja ja sääriä hiukankaan suojelluiksi sään vaihdoksilta, päätä ja hipiää verhotuksi päiväpaisteelta, jopa kenties arvellut koko henkilölle ja puvulle melkoiseksi eduksi runsasta lähdeveden ja riittävää saippuan käyttöä. Kaikki näytti masentavalta, osottaen ensi katseella ainakin uutteruuden ja ehkäpä ymmärryksen puutetta. Uteliaisuuskin, joutilasten kiihkein mieliteko, näkyi menneen penseäksi Tully-Veolanissa; ainoastaan äskenmainitut koirat tuntuivat jossakin määrin säilyttäneen vireytensä, asujanten pysyessä uneliaina. He seisoivat tuijottelemassa komeaa nuorta upseeria ja hänen palvelijaansa, vaan vailla tuota liikkeiden ripeyttä ja katseiden kiihkoa, millä kodin yksitoikkoisessa rauhassa eläneet ilmaisevat hupiaan jokaisesta etäisemmän maailman vilahduksesta. Kuitenkaan eivät rahvaan kasvonpiirteet tarkemmin silmäillessä suinkaan ilmaisseet tyhmyyden tylsyyttä. Ne olivat karkeat, mutta ilmeisen älykkäät – totiset, vaan eivät millään muotoa tajuttomat; ja neitosista olisi taiteilija voinut valita useampiakin esikuvia Minervan kasvonpiirteille ja vartalolle. Lapsillakin, joiden ihon aurinko oli ruskettanut ja hiukset valkaissut, oli elämää ja suloa liikkeissään sekä katseissaan. Ylimalkaan näytti vain köyhyys ja sen tavallinen kumppani leväperäisyys olevan ehkäisemässä sitkeän, lahjakkaan ja ajattelevan maalaisväestön luontaisia taipumuksia ja saavuttamia tietoja.
Siihen tapaan mietiskeli Waverley ratsunsa verkalleen astellessa Tully-Veolanin rosoista kivikatua, milloin jo mainittujen koirakasakkain hyökkäykset eivät pakottaneet jaloa elukkaa äkillisiin hypähdyksiin. Kylä oli runsaasti puolen penikulman pituinen, mökkejä kun erottivat toisistaan kaikenkokoiset ryytimaat eli tarhat, niinkuin asukkaat niitä nimittelivät. Nykyään yleinen peruna oli näissä tuntematon (kuusikymmentä vuotta takaperin); ne olivat nokkospensastojen ympäröiminä kaalimaina, ja siellä täällä suuri katkero tahi ohdakepensas varjosti neljänneksen tuollaisesta pikku tilkusta. Kylä oli rakennettu aivan tasottamattomalle maalle; kasvitarhatkin senvuoksi milloin nousivat pengerminä, milloin painuivat parkkihautojen näköisiksi. Muurien lomassa, jotka olivat – monin paikoin sen pahempi aivan sortuneena – aitauksena näille Tully-Veolanin riippuville puutarhoille, johti kapea kuja kylän viljelysmaalle, missä asukkaat yhteisellä työllä viljelivät pikku sarkoina ja pälvekkeinä ruista, kauraa, ohraa ja hernettä, niin pieninä alueina, että maanpinnan köyhä erilaisuus jonkin matkan päästä näytti räätälin näytetilkkukirjalta. Muutamissa suotuisimmissa tapauksissa näkyi mökkien takana mullasta, kivistä ja turpeista rakennettu viheliäinen suojus, joissa varakkailla kenties oli nälkiintynyt lehmä tahi pilalle hankautunut hevonen elätettävänä. Miltei jokaisen mökin edessä oli suuri musta turvekasa oven toisella ja uljas lantatunkio toisella puolella.
Noin jousenkantaman päässä kylän viimeisistä taloista oli se aidattu alue, joka komeili Tully-Veolanin puistojen nimellä – muutamia nelikulmaisia, viiden jalan korkuisten muurien jakamia kenttiä. Ulomman rajamuurin keskessä oli puistokujan ulkoveräjä – huippuisessa holvikaaressa, joka oli koristettu kahdella suurella, rappeutuneella, murtuneella kivenlohkareella. Näillä kylätarinan mukaan oli aikoinaan ollut tehtävänä kannattaa kahta pystyssä seisovaa karhua, Bradwardine-suvun vaakunakuvaa. Puistokuja oli suora ja kohtalaisen pitkä. Sen molemmin puolin oli kaksoisrivi ikivanhoja kastanjapuita ja vaahteroita, jotka ylenivät harvinaisen korkealle ja olivat niin reheväkasvuisia, että niiden oksat kaareusivat täydellisenä holvina alapuolellaan olevan leveän tien yli. Noiden valtavien rivien takana ja samassa suunnassa kulkien oli kaksi nähtävästi yhtä vanhalta ajalta peruisin olevaa korkeaa muuria, jotka olivat verhoutuneet kuusamain ja muiden köynnöskasvien peittoon. Puistokujaa nähtävästi käyttivät ainoastaan jalan kulkijat, eivätkä hekään paljon, niin että sen leveä siimeksinen alue oli rehevänä vihreänä ruohokenttänä, satunnaisten matkustajain muodostaman jalkapolun polvitellessa koko matkan yläveräjältä alaveräjälle asti. Alempi holvikäytävä, kuten ylempikin, oli karkeatekoisilla veistoskuvilla koristellussa huippuisessa muurissa, jonka yli näkyivät puolittain puistokujan lehvistöjen kätkeminä kartanon korkeat jyrkkäharjaiset katot ja kapeat päädyt pikku torneilla varustettuine nurkkauksineen. Alemman veräjän toinen puolikas oli avoinna, ja auringon täydeltä terältään paistaessa sen takana olevaan pihaan heittäysi aukosta pitkä sädejuova pimeään, viileään puistokujaan. Tuollaisia valoaiheita taidemaalarit mielellään esittävät – lehvistöholvin läpi tunkeutuvan hämyn rinnalla se tuntui ihmeellisen vaikuttavalta.
Koko näkymön yksinäisyys ja rauha tuntui luostarimaiselta.
Waverley; joka jo ensimäisen veräjän luona oli antanut ratsunsa palvelijan talutettavaksi, asteli virkistävässä siimeksessä hiljakseen puistokujaa pitkin; leppoinen tyyneyden tunne haihdutti hänen mielestään taakseen jääneen kylän kurjuuden ja likaisuuden. Katsaus kivillä lasketulle pihalle osotti että sama rauhaisuus vallitsi kautta koko kartanon. Yhdellä puolella oli kolmisen korkeaa, kapeaa ja jyrkkäkattoista rakennusta käsittävä talo. Se oli rakennettu aikana, jolloin ei enää tarvittu linnoja ja jolloin skotlantilaiset arkkitehdit eivät vielä olleet saavuttaneet asuttavan rakennuksen piirtämisen taitoa. Ikkunat olivat epälukuiset, vaan kovin pieniä kaikki; katto ulkoni kummallisiksi lisäkkeiksi, kussakin kulmauksessa tornipahasia, jotka enemmän muistuttivat pippuriastiaa kuin goottilaista vahtitornia. Rakennuksen etupuolikin ilmaisi, että asukkaat eivät uskoneet olevansa aivan vapaita vaarasta – siellä osui silmään ampumareikiä ja alikerran ikkunoissa rautaristikoita, varmaankin kiertelevien mustalaisjoukkojen tahi läheisen ylänkömaan sissien rosvoilevan vierailun varalta. Tallit ja muut ulkohuoneet olivat pihan toisella sivulla. Edelliset olivat matalia holveja, ikkunain asemesta kapeilla railoilla varustettuja, muistuttaen Edwardin rengin huomautuksen mukaan "pikemmin murhamiesten ja vorojen sekä lakituvassa tuomittavien vankilaa kuin oikeaa kristitylle karjalle tarkotettua suojapaikkaa." Noiden tyrmän näköisten tallien päällä oli jyväaittoja ja varastohuoneita, joihin ulkopuolelta johtivat jyhkeät kiviportaat. Kaksi huipukasta muuria täydensi alueen rajat – toinen oli vastapäätä puistokäytävää ja toinen erotti pihan puutarhasta.
Ei ollut pihakaan koristuksia vailla. Eräässä nurkassa oli hyvin suurikokoinen ja pullea kyyhkyslakka, columbarium, kuten sitä sen omistaja nimitti; se ei ollut siihen aikaan mikään aivan pieni tulolähde skotlantilaiselle lairdille. Toisessa pihan sopessa oli suihkukaivo – suuri kivestä hakattu karhu suihkuttamassa vettä tilavaan kivialtaaseen. Tämä taideteos oli maan ihmeenä kymmenen penikulman laajuudelta. On muistettava että kaikenkokoisia karhuja, suuria ja pieniä, puolessa ja täydessä ko'ossa, oli hakattu ikkunain yläpuolelle, päätyjen kärkiin, räystäiden päihin ja noiden pikku torniloiden kannattajiksi, ja perheen tunnuslause "WARO CARHUA" oli leikattu jokaisen jalustaan.
Piha oli avara, hyvin kivetty ja aivan puhdas; varmaankin oli tallin takana toinen käytävä tunkioiden poistamista varten. Yltympäri vallitsi rauha, jota vain suihkukaivon loiske häiritsi; kaikella pysyi yhäti se luostarimainen sävy, jonka Waverleyn mielikuvitus oli loihtinut esille.
VI.
Lisää kartanosta ja sen ympäristöstä
Uteliaisuuttaan tyydytellen Waverley silmäili ympärilleen muutaman minuutin, vaan alkoi sitte raskaalla kolkutusnuijalla lyödä pääoveen, jonka poikkipienoissa oli vuosiluku 1594. Mutta vastausta ei kuulunut, vaikka iskut kajahtelivat kautta koko huonerivin ja kimposivat takaisin pihan muurista, säikäyttäen kyyhkyset, vieläpä jo tunkioilleen nukkumaan vetäytyneet kylän rakitkin hereille. Aiheuttamaansa hyödyttömään meluun kyllästyen Waverley alkoi luulla saapuneensa Orgoglion linnaan, ikäänkuin voitokas prinssi Artur, ja
kun ääneen alkaa huutaa asujoita,
ei vastausta anna ainutkaan;
hiljaisuus jylhä vain on eikä noita
myös missään näy, kaikk' kuollutt' on kuin haudassaan.
Miltei odottaen saavansa nähdä jonkun "vanhuksen harmaaparran", jolta voisi kysellä tämän hylätyn linnan vaiheita, sankarimme avasi pienen rautanauloilla lujitetun veräjän, pihamuurin ja rakennuksen nurkkauksessa. Se johti talon puutarhaan, joka tarjosi viehättävän näyn. Talon eteläsivu, hedelmäpuiden ja monien köynnöskasvien verhoamana, ulotti säännötöntä, mutta kunnianarvoisaa edustaansa pitkin osaksi kivettyä, osaksi soralla siroteltua, reunoiltaan kukilla ja koristepensailla istutettua pengertä. Tämä koroke aleni kolmena porrasjaksona, joista yksi oli keskuksessa ja toiset molemmissa päissä pengertä, varsinaiseksi puutarhaksi; pitkin sen yläreunaa kulki kivinen jalkakäytävä, joka oli raskaalla rauta-aidalla varustettu. Tätäkin koristivat aina määrättyjen matkojen päähän asetetut suuret, takajaloillaan istuvat eläinten kuvat, joiden joukossa karhu edelleenkin pysyi suosituimpana. Pengermän keskellä, talon lasioven ja keskimäisen porrasjakson välillä, kannatteli mahtava samaan lajiin kuuluva elukka päällään ja etukäpälillään suunnatonta aurinkokelloa, johon oli piirretty mittausopillisia kuvioita enemmän kuin Edwardin matemaattiset tiedot pystyivät selville saamaan.
Puutarha, jota näyttiin hoideltavan hyvin huolellisesti, oli täynnä hedelmäpuita sekä omituisin tavoin leikeltyjä kukkia ja ikivihreitä kasveja. Se laskeutui pengerminä läntisestä muurista alkaen leveälle purolle asti. Tämä puutarhan rajana ollessaan oli tyyni ja verkalleen soluva, mutta sen ulkopäässä syöksähti lujan patouksen yli, joka oli aiheuttanutkin tuon tyyneyden. Siinä se muodosti putouksen, jonka partaalla oli kahdeksannurkkainen huvihuone, ja tämän harjalla oli kullattu karhun kuva viirinä. Urotyönsä jälkeen puro sai luonnollisen, vuolaan juoksunsa ja katosi syvään, metsäiseen notkoon, jonka tiheiköstä kohosi suuri, vaan raunioiksi sortunut torni, Bradwardinen paroonien entinen asuinsija. Puutarhaa vastapäätä oleva puron reuna oli kapeana niittynä eli sivupalstana, kuten sitä nimitettiin. Sitä käytettiin pesurantana; sen takana olevaa äyrästä peittivät ikivanhat puut. Niin miellyttävä kuin tämä näky olikin, se ei kuitenkaan tyyten ollut Alcinan kukkatarhojen veroinen, vaikk'ei tässä edes puuttunut tuon lumotun paratiisin "due donzelette garrule", koskapa äskenmainitulla nurmikolla kaksi paljasjalkaa naikkosta seisoskeli avarassa altaassa, ollen patentti-tappumena polkemassa pesuvaatteita. Nämä eivät sentään Armidan impien tapaan pysähtyneet tervehtimään lähestyvää vierasta ääntensä sulosoinnulla, vaan säikähtivät rannan toiselle puolelle ilmestynyttä komeaa vierasta ja pudottivat hameensa liepeet yli säärien, jotka tuossa toimessa olivat hieman liiaksi näkyvissä, ja kimakasti kirahtaen "Hui, herroja!" juoksivat eri tahoille kuin vainotut hirvet – vaan puoliksi keimaillenkin kainoudessaan.
Waverley alkoi jo epäillä, tokko konsanaan pääsisi tuohon näköjään loihdittuun, yksinäiseen linnaan, vaan näki silloin jonkun mieshenkilön lähenevän pitkin muuatta puutarhakäytävää. Arvellen tätä puutarhuriksi tahi talon palvelijaksi Edward astui alas portaita hänet kohdatakseen; mutta olennon saapuessa lähemmä ja ennenkuin hänen kasvonpiirteitään vielä saattoi erottaa, ilmeni hänessä jotakin kummallista. Toisinaan tämä omituinen olento kohotti kätensä päänsä yläpuolelle ristiin kuin katumusharjotuksiaan toimittava intialainen jogi; toisinaan heilutteli niitä sivullaan kuin kellon lerkkua; vieläpä löi niillä rintaansa nopeasti ja herkeämättömästi kuin ajuri, kirkkaana pakkaspäivänä joutuessaan hevosineen työttömänä odottelemaan ja ollessaan siten estettynä ruoskalla voimistelemasta. Hänen käyntinsä oli yhtä outoa kuin liikkumisensakin, sillä väliin hän suurta kestävyyttä osottaen hyppeli oikealla jalallaan, sitte vasemmallaan ja lopuksi molemmat jalat yhteen lyöden tasajalan. Pukukin oli miehellä vanhanaikuinen ja räikeä: harmaa mekko, hihansuut tulipunaiset ja hihat liuskotut, jotta niiden punainen sisustuskin oli näkösällä – ja tätä väriä oli muukin vaatetus, jopa sukat ja hattukin, jossa ylpeästi liehui kalkkunan höyhen. Edward, jota tulija ei näkynyt huomaavan, sai nyt hänen kasvonpiirteistään vahvistuksen sille, mitä hänen elkeensä jo olivat ilmaisseet. Noiden luonnostaan pikemmin kauniiden kasvojen rajua, hillitöntä, rauhatonta ilmettä ei nähtävästi tylsämielisyys tahi mielettömyys aiheuttanut, vaan jonkinlainen näiden molempien yhtymä, jossa narrin yksinkertaisuus sulautui sekautuneen mielikuvituksen ylenpalttisuuteen. Hän lauloi hyvin totisena eikä aivan aistittomasti vanhaa skotlantilaista laulunpätkää:
Vain leikkiäkö lemmelläin
nuo kesäkauden muiskut?
Oi, maksan sulle, ystäväin,
kun saapuu talven tuiskut:
jos et, jos et, sä uskoton,
jos et sä jälleen käänny,
hymyni muille armas on,
en huoliin vuokses näänny!
Nyt hän toki nosti silmänsä, tähän asti vain katseltuaan, miten jalat pysyivät säveleen tahdissa. Hän näki Waverleyn ja tempasi heti hatun päästään monilla kummallisilla hämmästyksen, kunnioituksen ja tervehtimisen elkeillä. Vaikka Edward tuskin odotti saavansa häneltä vastausta mihinkään järjelliseen kysymykseen, hän tiedusti kuitenkin oliko mr. Bradwardine kotona, tahi missä joku talon palvelija olisi tavattavissa. Kyselty vastasi – ja, kuten Thalaban noidan, "puheensa yhä laulun laatuun kävi" – :
Nyt metsällä herra
jo torvea soittaa,
ja puoliso seppeltä
solmia koittaa;
on kammariss' Ellin
sammalist' alus,
kun hiljaa Lord William
hiipiä halus.
Tästä ei mitään tietoa lähtenyt, ja uudistellessaan kyselyitään Edward sai nopean vastauksen, josta joutuisuuden ja murteen omituisuuden vuoksi ainoastaan sana "kellarimestari" oli tajuttavissa. Waverley siis pyysi päästä kellarimestarin puheille. Ovelalla katseella ilmaisten asian älynneensä, mies viittasi Edwardia seuraamaan, ja alkoi tanssia ja hyppelehtiä samalle taholle mistä oli saapunutkin. – "Omituinenpa on tämä oppaaksi", ajatteli Edward, "ja suurestikin Shakespearen temppuilijain kaltainen. En ole ylen viisas mokoman luotsin varaan heittäytyessäni; mutta viisaampiakin miehiä ovat narrit ohjanneet." – Sillävälin olivat he saapuneet puistokujan päähän, missä se marjakuusiaidan idästä ja pohjoisesta ympäröimän kukkalavan kohdalla teki äkillisen mutkan. Siellä hän näki paitahihasillaan työskentelevän vanhan miehen, jonka ulkomuoto oli ylemmän palvelijan ja puutarhurin väliltä: edelliseen ammattiin kuului punainen nenä ja röyhykauluksinen paita, kun taasen terve ja ruskettunut naama sekä vihreä esiliina tuntuivat ilmaisevan jälkimäistä.
Major domus, sillä sellainen hän oli ja kieltämättä paroonikunnan toinen virkamies arvojärjestyksessä (niin, jopa sisäasiain ministerinä sekä keittiö- ja kellariosaston päällikkönä rättäri Macwheeblea ylempikin), – major domus laski pois lapionsa ja sujautti kiireesti takin ylleen, luoden raivoisan silmäyksen Edwardin oppaaseen, nähtävästi siitä syystä, että tämä oli tuonut paikalle vieraan hänen ollessaan tässä työläässä ja, kuten tuo saattaisi arvella, alentavassa toimessa. Sitte tiedusti hän mitä vieras tahtoi. Saatuaan kuulla, että tämä halusi tavata hänen herraansa, että hänen nimensä oli Waverley, j.n.e., vanhus kävi hyvin arvokkaan ja samalla kunnioittavan näköiseksi. Hän selitti ottavansa omalletunnolleen, että hänen armonsa oli tapaava mr. Waverleyn mitä erityisimmällä mielihyvällä. Eikö mr. Waverley ottaisi joitakin virvokkeita matkansa jälkeen? Hänen armonsa oli väen mukana, joka oli hakkaamassa alas mustaa noitaa; häntä olivat seuranneet molemmat puutarhurioppilaat (hän lausui molemmat erikoisella äänenpainolla); ja hän itse puolestaan oli sillävälin huvikseen järjestellyt Rose neidin kukkapengertä, ollakseen lähettyvillä ja tarpeen tullen noudattaakseen hänen armonsa käskyjä; hän kiihkeästi harrasti puutarhanhoitoa, niin vähän aikaa kuin hänellä sellaiseen hupiin olikin.
"Kahteen päivään viikossa se ei mahdu millään kurin", virkahti Edwardin omituinen seuralainen.
Julma silmäys kellarimestarilta rankaisi tätä keskeytystä. David Gellatley – siksi hänet nyt mainittiin – sai jyrkän käskyn etsiä hänen armoaan "mustalta noidalta" ja ilmottaa hänelle, että hoviin oli saapunut muuan herra etelästä.
"Kykeneekö tämä mies parka viemään kirjettä perille?" kysyi Edward.
"Aivan uskollisesti, sir, kaikille, joita hän pitää arvossa. Tuskin sentään uskoisin hänelle mitään pitkää suusanallista viestiä – vaikka hän on enemmän ilkimys kuin narri."
Waverley antoi suosituskirjeensä mr. Gellatleylle, joka näytti vahvistavan kellarimestarin viime huomautuksen, hänen toisaanne kääntyessään vääntämällä hänelle kasvonsa saksalaisen tupakkapiipun pesää koristavan ilvenaaman muotoon. Kummallisesti nyökäten Waverleylle hän teiskaroitsi toimittamaan asiaansa.
"Hän on hupakko, sir", sanoi kellarimestari, "sellaisia on melkein jokaisella herrastilalla, vaan meidän on perin pitkälle mennyt. Vielähän hän entisaikaan toisinaan sai päivän työn suoritetuksi, vaan kun loordi Killancureitin uusi englantilainen härkä oli tappaa Rose neidin ja hän pääsi olemaan apuna, niin siitä asti on hän ollut pelkkänä vetelyksenä. Hän nähkääs sai tuon loistavan vaatetuksensa, hänen armonsa ja nuoren neidin suosiosta (herrasväellä on omat pikku mielitekonsa), ja sen koommin hän on vain teiskaroinut tyhjäntoimittajana pitkin seutua – tainneepa joskus parannella herran kalastuskojeita tahi pyydystää kantamuksen mulloja silloin kun niistä ei ole käytettäväksi. Mutta tässä tulee miss Rose, ja otan vastatakseni siitä, että hän on erityisellä ilolla näkevä isänsä kartanossa Tully-Veolanissa Waverley-suvun jäsenen."
Mutta Rose Bradwardine ansaitsee arvottomalta historioitsijaltaan parempaa kuin joutua luvun lopussa esitetyksi.