Tohtori, joka jo oli kuninkaan taudin oireita tiedustelut, tutki nyt kauan aikaa ja suurella tarkkuudella sairaan valtasuonta, jolloin ymparilläseisojat olivat ääneti, hartaassa odotuksessa. Viisas täytti sitten pikarin lähdevedellä ja pisti siihen sen pienen punaisen kukkaron, jonka hän, samoin kuin ennen, otti povestaan. Kun hän näytti arvelevan, että vesi oli tarpeeksi valmistettu, hän aikoi sitä tarjota kuninkaalle; vain tämä keskeytti häntä, sanoen: "odota silmänräpäys! – Sinä olet minun valtasuontani koetellut – annas kun minä nyt sormeni painan sinun suontasi vastaan. – Hyvänä ritarina minäki hieman tiedettäsi tajuan".
Arapialainen tarjosi oitis kätensä, ja hänen pitkät, hoikat, mustat sormensa peittyivät ja katosivat hetkeksi Richardin suureen käteen.
"Hänen verensä virtaa tyveneesti kuin lapsen", sanoi kuningas; "niin ei sen suoni syki, joka ruhtinaita myrkyttää. De Vaux, josko elämme tai kuolemme, niin toimita tämä Hakim, kunnioitettuna ja täydessä turvassa, täältä pois. Ystäväni, vie meiltä terveisiä jalolle Saladinille. Jos kuolen, en epäile hänen rehellisyyttään – jos jään elämään, niin tulen häntä kiittämään, niinkuin sotilasta sopii".
Hän nousi tämän jälkeen vuoteelleen istumaan, otti käteensä pikarin ja kääntyi markiisin ja suurimestarin puoleen: "muistakaa mitä sanon, ja kuninkaalliset veljeni vastatkoot maljaani Cyperin viinissä: katoomaton kunnia ensimäiselle ristiretkeiliälle, joka keihäällä eli miekalla Jerusalemin portille kolkuttaa; ja häpeä ja ikuinen kunniattomuus jokaiselle, joka siitä aurasta kääntyy, johon hän kerran on tarttunut".
Hän tyhjensi pikarin pohjaan asti, jätti sen takaisin arapialaiselle ja vaipui, ikäänkuin uuvuksissa, alas vuoteensa patjoille, jotka olivat hänelle varustetut. Äänettömällä, vaan käskevällä viittauksella lääkäri nyt kehotti kaikkia lähtemään teltasta pois; hän itse ainoastaan jäi sisään sekä de Vaux, joka ei millään ehdolla suostunut menemään. Huone siis muista tuli tyhjäksi.
Kymmenes luku
Salaisen kirjan teille avaan nyt,
Ja harmiksenne asioista luen
Vaarallista, kauhistuttavista.
Shakspeare.
Montserrat'n markiisi ja temppeliritarein suurimestari seisahtuivat ulkopuolelle kuninkaallista telttaa, missä tämä omituinen toimitus oli tapahtunut, ja näkivät vahvan joukon keihäsniekkoja ja joutsimiehiä marssitetun ulos muodostamaan saartokehää teltan ympärille ja pitämään loitolla kaikkea, joka voisi nukkuvaa hallitsiaa häiritä. Sotamiehillä oli se alakuloinen, hiljainen ja synkkä katsanto, jolla he hautaussaatossa laahaavat aseitansa, ja he astuivat niin varovasti että ei voinut kuulla kilven helähtämistä eikä miekkain kalinaa, vaikka niin monta miestä täydessä varusteessa liikkui ympäri telttaa. He laskivat aseensa alas syvällä kunnioituksella, ylimysten kulkiessa heidän riviensä läpitse, mutta pysyivät yhtä äänettöminä.
"Mikä muutos eikö ole noissa saarimaan koirissa tapahtunut", sanoi suurimestari Konradille, kun he Richardin vartiain ohitse olivat kulkeneet. "Mikä hälinä ja melu eikö aina ollut tuon teltan edustalla! Nuo lihavat soturit eivät tienneet muuta tehdä, kuin rautakankia heitellä, lyödä pallia, painia, renkuttaa loilujansa, helistellä lasejaan ja tyhjennellä pullojansa, ikäänkuin he olisivat viettäneet pitoja maalla ja heidän keskenänsä olisi ollut juhlariuku eikä kuninkaallinen lippu".
"Englannin talonkoirat ovat uskollista rotua", sanoi Konrad, "ja heidän isäntänsä, kuningas, on saavuttanut heidän suosionsa kun hän aina, milloin häntä vain on haluttanut, on ollut valmis painimaan, rähisemään ja mässäämään heidän kanssa kilvan".
"Hän on oikkuja ihan täynnä", sanoi suurimestari. "Huomasitteko millä sanoilla hän joi maljamme, sen sijaan että olisi rukouksen lukenut tuota armopikaria tyhjentäessään?"
"Se olisi kyllä armopikari ollut, ja vieläpä hyvästi valmistettu", sanoi markiisi, "jos Saladin olisi minkään toisen turkkilaisen kaltainen, joka turbania on pitänyt tai muezzinin käskystä Mekkaanpäin kääntynyt. Mutta hän on olevinaan vilpitön, kunniallinen ja jalomielinen – ikäänkuin kastamattoman koiran niinkuin hänen sopisi harjottaa kristityn ritarin avuja! Puhutaan, että hän on kääntynyt Richardin puoleen ja pyytänyt päästä ritarikunnan jäseneksi".
"Sankt Bernhard!" huudahti suurimestari, "sitte meidän olisi aika, sir Konrad, riisua vyömme ja kannuksemme, hävittää vaakunamerkkimme ja nakata kypärimme kauas päältämme, jos kristikunnan korkein arvonsäätös annettaisiin ristimättömälle turkkilaisella, joka ei ole markan arvoinen".
"Te määräätte sulttanille halvan hinnan", markiisi vastasi; "vaan vaikka hän on jotenki kaunis mies, olen orjamarkkinoilla nähnyt parempia pakanoita myötävän neljään markkaan".
He olivat nyt lähellä hevosiansa, jotka seisoivat vähän matkan päässä kuninkaallisesta teltasta pöyhistellen keskellä niitä koreoita tallimestareita ja hovipoikia, jotka niitä hoitivat, kun Konrad, hetken vaitiolon perästä, ehdotteli että he nauttisivat iltatuulen viileyttä ja lähettäisivät hevoset ja saattojoukon pois, sekä jalkaisin astuisivat kortteereihinsa kristityn leirin laajain linjain halki. Suurimestari suostui, ja he niin muodoin lähtivät yksissä kävelemään, karttaen, ikäänkuin keskinäisestä päätöksestä, tiheämpään asuttua osaa telttakaupungista, ja kulkien sitä leveää kävelypuistoa, joka oli telttain ja ulkovarustuksien välillä, jossa he saattoivat puhella häiritsemättä ja muitten, paitsi sivukuljettavain vahtein, näkemättä.
He puhelivat vähän aikaa sota-asioista ja puollustuslaitteista; mutta tämä puhe, joka ei näkynyt kumpaistakaan huvittavan, sammui vähitellen ja pitkällinen äänettömyys syntyi, jonka Montserrat'n markiisi katkaisi, äkkiä pysähtymällä niinkuin se joka on pikaisen päätöksen tehnyt; ja muutamia hetkiä katseltuaan suurimestarin synkkiin taipumattomiin kasvoihin, hän viimein puhutteli häntä näin: "Jos olisi soveliasta teidän urhoollisuudellenne ja hurskaudellenne, korkea-arvoisa sir Giles Amaury, niin pyytäisin teitä yhden ainoan kerran päältänne riisumaan sen synkän naamarin, jota te aina pidätte, ja paljain kasvoin juttelemaan ystävän kanssa".
Temppeliherra hymyili.
"Heleävärisiä maskeja", hän sanoi, "löytyy yhtä hyvin kuin tummia naamareita, ja ne peittävät luonnollisia kasvoja yhtä täydellisesti kuin toiset".
"Olkoon niin", sanoi markiisi, kohottaen kätensä leualleen ja laskien sen alas liikunnolla aivan kuin hän olisi riisunut naamarin kasvoiltaan; "tuossa on valhepukuni. Ja nyt, mitä arvelette tämän ristiretken menestymisestä, sikäli kuin se koskee teidän veljeskuntanne etuja?"
"Tuo on peitteen vetäminen minun ajatuksiltani pikemmin kun omainne ilmaiseminen", sanoi suurimestari; "kuitenki tahdon vastata vertauksella, jonka muuan pyhimys erämaassa minulle kertoi. Muuan talonpoika rukoili kerran taivaalta sadetta ja nurkui, kun sitä ei tullut tarvittaissa. Hänen kärsimättömyyttään rangaistaksensa", erakko kertoi, "sallei Allah Euphrat-virran tulvata hänen maallensa ja hän hukkui kaikkine tiluksineen, juuri omain toiveidensa täyttyessä".
"Hyvin sattuvasti sanottu", lausui markiisi Konrad; "minä soisin että meri olisi niellyt yhdeksänkymmenen osaa näiden länsimaisten ruhtinasten laivastoista! Se mitä olisi jäljille jäänyt, olisi enemmän hyödyttänyt Palestinan kristityitä aatelisia ja Jerusalemin latinalaisen kuningaskunnan surkeoita tähteitä. Oman onnemme nojaan jätettyinä olisimme ehkä myrskyyn menehtyneet, taikka, kohtuullisesti autettuina väellä ja rahoilla, saaneet Saladinin kunnioittamaan urhoollisuuttamme ja suomaan meille rauhaa ja suojelusta huokeoilla ehdoilla. Mutta juuri sen suuren vaaran tähden, jolla tämä ristiretki on sulttania uhannut, voimme olla vakuutetut siitä, että jos se menee ohitse, saraceni ei ole salliva kenenkään meistä omistaa tiluksia eli ruhtinaskuntia Palestinassa, ja vielä vähemmin hän on salliva, että nämät sotaiset veljeskunnat, jotka hänelle ovat tuottaneet niin suurin määrin vahinkoa, jäävät henkiin".
"Niin", sanoi temppeliherra, "mutta nuo rohkeat ristiretkeiliät voivat onnistua ja jälleen Zionin muureille asettaa ristin".
"Ja mitä se hyödyttää temppeliherrain veljeskuntaa eli Montserrat'n Konradia?" sanoi markiisi.
"Teitä se voipi hyödyttää", vastasi suurimestari. "Montserrat'n Konradista voipi tulla Konrad Jerusalemin kuningas".
"Se kuuluu joltakin", sanoi markiisi, "mutta heleyttä siinä äänessä ei ole. – Gottfried de Bouillon valitsi syystä orjantappurakruunun vertauskuvakseen. Suurimestari, minä tahdon teille tunnustaa että olen vähän rakastunut itämaiseen hallitusmuotoon: Puhtaaseen ja yksinkertaiseen monarkiaan ei pitäisi kuulua muuta kuin kuningas ja alamaiset. Senlainen on alkuperäinen ja mutkaton valtiorakennus – paimen ja hänen karjansa. Koko välissä oleva läänitysvallan jono on keksitty ja mielivaltainen, ja minä kernaammin vakain käsin ja omin päin heiluttelen köyhän markiisikuntani sauvaa, kuin kuninkaan valtikkaa, jos minua silloin estelee ja hillitsee jokaisen ylpeän läänitysparonin tahto, jolla on tiluksia Jerusalemin kuninkaan kädestä. Kuninkaan tulisi vapaasti saada liikkua, suurimestari, eikä olla rajotettu tältä puolen ojalla, tuolta puolen aidalla – täällä läänitysoikeus, tuolla sitä suojelemassa teräkseen puettu paroni miekka kädessä. Suoraan sanoen, minä tiedän että Guy de Lusignanin oikeutta valta-istuimeen pidetään parempana kuin minun, jos Richard paranee ja hänellä on maalissa mitään sanomista".
"Hyvä", sanoi suurimestari, "sinä olet todella vakuuttanut minua vilpittömyydestäsi. Moni ehkä ajattelee samoin, mutta harva, paitsi Montserrat'n Konradi, olisi uskaltanut suoraan tunnustaa, että hän ei halaja Jerusalemin kuningaskunnan jälleen perustamista, vaan kernaammin tahtoo päästä jonku sen tähteen isännäksi; aivan kuin ne villit saarelaiset, jotka eivät huoli lähteä komeaa laivaa aalloista pelastamaan, kun toivovat raadosta enemmän rikastuvansa".
"Sinä kait et tahdo minua pettää?" sanoi Konrad, terävästi ja epäilevästi silmäillen häntä. "Ole vakuutettu siitä että kieleni ei koskaan pane päätäni vaaraan, etteikä käteni jätä molempia puollustamatta. Nosta kanne minua vastaan, jos tahdot – minä olen valmis turnauskentällä puollustamaan itseäni parhainta temppeliherraa vastaan, joka koskaan on keihästä laskenut".
"Sinä hörähtelet kuitenki vähän liika kiivaasti, niin urhea ratsu ollaksesi", sanoi suurimestari. "Mutta minä vannon sen pyhän temppelin kautta, jota veljeskuntamme valalla on sitoutunut puollustamaan, uskollisena kumppalina keskustellakseni kanssasi".
"Minkä temppelin kautta?" sanoi Montserrat'n markiisi, jonka taipumus pistopuheisiin usein sai hänen unohtamaan kohteliaisuutensa ja varovaisuutensa; "vannotte sen temppelin kautta, jonka kuningas Salomo Zionin kukkuloille rakensi, eli sen vertauskuvannollisen rakennuksen kautta, jota teidän sanotaan neuvotteluissanne koulujenne holveissa mainitsevan asiana, joka väkevälle ja kunnioitettavalle veljeskunnallenne tuottaa lisää mahtavuutta?"
Temppeliherra loi häneen kuolettavan silmäyksen, mutta vastasi tyynesti: "minkä temppelin kautta vannonenki, ole vakuutettu siitä, herra markiisi, että valani on pyhä. – Minä soisin tietäväni, kuinka sitoa *sinua* yhtä lujalla lupauksella".
"Minä vannon sinulle uskollisuutta", sanoi markiisi nauraen, "sen pienen kreivikuununi kautta, jonka ennen tämän sodan loppua toivon parempaan muuttavani. Se tuntuu kylmältä otsallani, sama pieni koriste; herttuallinen päähine olisi parempi suoja semmoista yöviimaa vastaan kuin nyt tuulee, ja kuninkaallinen kruunu vielä mukavampi, se kun on sisustettu kärpännahalla ja sametilla. Sanalla sanoen, meidän etumme sitovat meitä yhteen; sillä älkää uskoko, herra suurimestari, että, jos nämät liittoruhtinaat vallottavat Jerusalemin ja sinne asettavat itsevalitsemansa kuninkaan, he sallisivat teidän veljeskuntanne enemmän kuin minun köyhän markisaatini säilyttää sitä itsenäisyyttä, kuin meillä nykyään on. Ei, pyhän neitsyemme kautta! Siinä tapauksessa ylpeät johanniita-ritarit saisivat taas alkaa laastaria levitellä ja rutto-ajoksia hoitaa sairashuoneissa; ja te, mahtavat ja kunnioitettavat temppeliherrat, saisitte palata entiseen halpaan sotilassäätyynne, maata kolme yhdellä vuoteella ja nousta kaksi yhden hevosen selkään, niinkuin nykyinen sinettinne vielä osottaa olleen muinaisena kohtuullisena tapananne".
"Veljeskuntamme arvo, etuoikeudet ja rikkaudet varjelevat meitä siitä alennuksesta, jolla uhkaatte", vastasi temppeliherra kopeasti.
"Ne juuri lankeemuksenne saavat aikaan", sanoi Konrad de Montserrat; "ja te, kunnioitettava suurmestari, tiedätte yhtä hyvin kun minä, että jos kristittyin ruhtinasten aikeet onnistuisivat Palestinassa, olisi heidän ensimäinen politiikitoimensa hävittää teidän veljeskuntanne itsenäisyyden, joka jo aikoja olisi tapahtunut, ellei pyhä isämme paavi olisi teitä suojellut ja teidän apuanne olisi Palestinan vallottamiseen tarvittu. Anna heidän täydellisesti voittaa ja he viskaavat teidät syrjään niinkuin katkaistun peitsen palaset turnauskentältä nakataan pois".
"Se voipi kyllä olla totta, mitä nyt puhutte", sanoi temppeliherra synkästi hymyillen; "mutta minkälaiset toiveemme olisivat, jos liittolaiset veisivät joukkonsa pois ja jättäisivät Palestinan Saladinin käsiin?"
"Suuret ja varmat", vastasi Konrad; "Sulttani antaisi meille laajat maakunnat, jos me hänen varalla pitäisimme kunnossa joukon hyviä frankilaisia keihäsmiehiä. Egyptissä, Persiassa, satamäärä tämmöisiä apulaisia, yhdistyen hänen omaan keveään ratsuväkeensä, antaisi tappelussa voiton peljättävintä vihollista vastaan. Tämä vallanalaisuus ei voisi kauan kestää – ehkä tämän toimeliaan sulttanin elinajan – mutta itämaissa valtakuntia syntyy kuin sieniä. Ajatelkaamme Saladin kuolleeksi ja meidän joukkomme myötäänsä vahvistetuksi rohkeoilla onnenhakioilla Europasta; mitä emme voisi toivoa toimittavamme, kun ei meitä esteleisi nuot hallitsiat, joitten korkea arvo tätä nykyä asettaa meidät syrjään ja jotka, jos he jäisivät tänne ja onnistuisivat yrityksessään, kernaasti nöyryyttäisivät meitä ja ijäksi laskisivat meitä valtansa alle?"
"Te puhutte totta, herra markiisi", sanoi suurimestari, "ja kaiku sydämessäni vastaa sanoihinne. Meidän tulee kuitenki olla varovaiset; Franskan Philip on yhtä viekas kun urhokas".
"Niin todella, ja sentähden hän sitä helpommin on luovutettava hankkeesta, johon hän ajattelematta on antaunut, hetken innostuksesta eli aatelistensa kehotuksesta. Hän kadehtii luonnollista vihamiestään, Richard kuningasta, ja halajaa maahansa panemaan kunnianhimoisia tuumiansa toteen, joitten esineet ovat lähempänä Parisia kuin Palestinaa. Hän tulee jokaista välttävää syytä käyttämään päästäkseen taistelutanterelta, jossa hän havaitsee vain kuningaskuntansa voimia uuvuttavansa".
"Ja Itävallan herttua?" sanoi temppeliherra.
"Oh, mitä herttuaan tulee", vastasi Konrad, "niin hänen ylpeytensä ja turhamaisuutensa saattaa hänen samaan päätökseen, jonka Philip älystä ja politiikista tekee. Hän pitää itseänsä – Jumala häntä siinä luulossa vahvistakoon! – kiittämättömyydellä kohdeltuna, koska kaikki ihmiset, yksin hänen omat minnesängerinsäki7, ylistävät kuningas Richardia, jota hän pelkää ja vihaa ja jonka onnettomuudesta hän iloitsisi, niinkuin nuo huonosti opetetut pelkurit jahtikoirat, jotka, kun ensimäinen koira kahlerivistä on suden kanssa ottelussa, ennen takaapäin tarttuvat häneen kiinni, kuin kiirehtivät hänen avukseen. – Mutta miksi tätä sinulle kertoisin, ellen näyttääkseni, että mutkittelematta toivon tämän liittokunnan hajoavaksi ja maan vapautettavaksi näistä suurista hallitsioista sotalaumoineen? Ja sinä tiedät hyvin ja olethan omin silmin nähnyt, kuinka kaikki mahtavat ja arvolliset ruhtinaat, paitsi yksi ainoa, ovat halukkaat rupeamaan sovintotuumiin sultanin kanssa?"
"Sen myönnän", sanoi temppeliherra. "Se olisi sokea, joka ei sitä olisi huomannut heidän viimeisissä keskusteluissa. Vaan nosta naamarisi vielä tuumaa ylemmäksi ja selitä minulle todelliset syyt miksi neuvostossa vaadit, että tuo pohjolainen engelsmanni, taikka skotlantilainen, tai miksi nimittänette tuota Leopartin ritaria, veisi heidän rauhan-ehdotuksensa perille?"
"Ne olivat valtioviisaudesta lähteneet", vastasi italialainen. "Jo se että hän oli syntyään Brittiläinen, riitti vaikuttamaan luottamusta Saladinissä, joka tiesi hänen palveleman Richardin alla, kun hänen skotlantilaisuutensa ja eräät muut yksityiset riidansyyt, jotka ovat tiedossani, tekivät hyvin vähän luultavaksi, että lähettiläämme palattuaan joutuisi sairaan kuninkaan tykö, joka ei hänen läsnäoloaan kaipaa".
"Kovin hienosti kudottu politiiki", sanoi suurimestari; "uskokaa minua, nuo italialaiset hämähäkinverkot eivät konsanaan tule sitomaan tuota keritsemätöntä saarimaan Simsonia – kiittäkää Jumalaa, jos voitte häntä sitoa uusiin, ja kaikkein sitkeimpiin köysiin. Ettekö näe, että tuo lähettiläs, jonka niin suurella huolella olette valinneet, on tuossa lääkärissä luoksemme tuonut ne keinot, jotka voivat nostattaa leijonasydämisen, häränniskaisen englantilaisen jatkamaan ristiretkihankettansa; ja niin pian kuin hän kerran kykenee ryntäämään eteenpäin, kuka toisista ruhtinaista uskaltaa panna vastaan? – Heidän täytyy häpeän vuoksi häntä seurata, joski yhtä mieluisasti kulkisivat itse paholaisen lipun alla".
"Ole huoleti", sanoi Montserrat'n Konradi; "ennenkuin tuo lääkäri, ellei hän ole velho, kerkeää Richardin parantaa, lienee mahdollinen saada aikaan ilmi riita franskalaisen, taikka ainakin itävaltalaisen ja heidän liittolaisensa, englannin kuninkaan, välillä, niin että rikkoutuminen on auttamaton; ja Richard nouskoon vuoteeltansa ehkä omia joukkojaan komentamaan, mutta ei koskaan enään ainoastaan omalla voimallaan koko ristiretkeä johdattamaan".
"Sinä olet näppärä joutsimies", sanoi temppeliherra; "mutta Konrad de Montserrat, joutsesi nuoli ei kanna pilkkuun asti".
Hän vaikeni samassa äkkiä, heitti epäilevän silmäyksen ympärilleen nähdäkseen jos joku häntä kuunteli, ja tarttuen Konradin käteen, puristi sitä kovasti, sekä katsoen italialaista terävästi silmiin, kertoi verkalleen: "Richard, sanoit, nousta vuoteeltaan? – Konrad, hän ei ikänä saa siitä nousta!"
Montserrat'n markiisi säpsähti. – "Mitä? – puhutteko Englannin Richardista – Leijonasydämestä – kristikunnan sankarista?"
Hänen poskensa vaalenivat ja hänen polvensa vapisivat puhuessa. Temppeliritari silmäili häntä ja veti rautakasvonsa ylenkatseelliseen hymyyn.
"Tiedätkö kenen näköinen tällä hetkellä olet, sir Konrad? Et valtioviisaan ja urhean Montserrat'n markiisin – et sen, joka tahtoisi johdattaa ruhtinasten neuvotteluita ja määrätä valtain kohtaloita – vain oppilaan näköinen, joka äkkiä tavattuaan manauslauseen mestarinsa loihtukirjassa on kutsunut paholaisen esiin silloin, kuin hän vähimmin on sitä ajatellut, ja nyt seisoo säikähyksissään ilmitulleen hengen edessä".
"Minä myönnän", sanoi Konrad, tointuen, "että – ellei muuta varmaa keinoa voida keksiä – sinä olet semmoisen osottanut, joka suorimmasti saattaa perille. Mutta – siunattu Maria! – me joudumme koko Europan kauhistukseksi jokainoan kirottavaksi, paavista hänen istuimellaan aina kerjäläisten kirkon ovella saakka, joka ryysyisenä ja spitalitautisena, viheliäisimmässä tilassa, johon ihminen voipi joutua, on kiittävä Jumalaa, että hän ei ole Giles Amaury eikä Montserrat'n Konrad".
"Jos asiaa siltä kannalta katsot", sanoi suurimestari samalla tyyneydellä, jota hän oli koko tämän merkillisen keskustelun aikana osottanut, "niin ajatellaan, ettei mitään ole välillämme tapahtunut – että olemme unissa puhuneet – olemme heränneet ja näky on kadonnut".
"Se ei koskaan voi kadota", vastasi Konrad.
"Herttuallisten kruunujen ja kuninkaallisten diademein uneksiminen tahtoo toisiaan vähän sitkeästi pitää paikkansa mielikuvituksessa", lausui suurimestari.
"Hyvä!" sanoi Konrad, "annas kun ensin koetan rikkoa Itävallan ja Englannin väliä".
He erosivat. – Konrad jäi samalle paikalle seisomaan ja katseli hitaasti poiskulkevan temppeliherran liehuvaa valkeaa viittaa, joka vähitellen katosi itämaan yön pikaisesti laskeutuvaan hämärään. Ylpeä, kunnianhimoinen, arastelematon ja viekas, ei Montserrat'n markiisi kuitenkaan luonnosta ollut julma. Hän oli hekumallinen epikurea ja niinkuin moni, joka tätä oppia saarnaa, juuri itsekkäistä syistä haluton tekemään kiusaa tai julmuutta näkemään; ja hänellä myöski oli yleinen oman maineensa kunnioittamisen tunne, joka usein täyttää niitten parempain perusaatteiden puutteen, joilla hyvää mainetta säilytetään.
"Minä olen", hän sanoi, silmät vielä kiinitettyinä siihen, missä hän oli nähnyt temppeliherran viitan viimeiseksi liehahtavan, "olen tosiaan loihtinut esiin itse paholaisen! Ken olisi uskonut, että tuo tyly, asketinen suurimestari, jonka koko onni tai onnettomuus liittyy hänen veljeskuntansa kohtaloon, tahtoisi tehdä enemmän sen hyväksi kuin minä joka vain omaa etuani valvon? Tämän turhamaisen ristiretken lopettaminen oli tosin tarkotukseni, mutta en rohjennut ajatella sitä sukkelaa keinoa, jota tuo pelvoton pappi uskalsi ehdotella – se on sentään varmin – kenties vähimmän vaarallisinki".
Tämmöiset olivat markiisin mietteet, kun hänen hiljaista itsekseen puhumista huuto vähän matkan päästä häiritsi, joka airueen juhlallisella äänellä julisti: "Muistele pyhää hautaa!"
Kehotusta kerrottiin vahtipaikalta toiseen, sillä vartiain velvollisuus oli aina väliin nostaa tuo huuto, jotta ristiretkeiliät yhäti muistaisivat sitä tarkotusta, joka heidät oli miekkaan saanut. Mutta vaikka Konrad oli jo tuohon tapaan tutustunut ja aina ennen pitänyt tuota varotushuutoa aivan tavallisena, niin se nyt kuitenki tuli niin jyrkkään ristiriitaan hänen omalle ajatusjuoksulleen, että se hänestä tuntui taivaan ääneltä, varottaen häntä siitä rikoksesta, jota hänen sielunsa mietti. Hän katseli säikähtäneenä ympärilleen, ikäänkuin hän, kuten muinaisajan patriarkka, vaikka aivan erilaatuisesta syystä, olisi odottanut näkevänsä oinaan pensikossa – sen uhrin sijaisena, jota hänen kumppalinsa oli ehdottanut tarjottavaksi, ei Korkeimmalle Olennolle, vain heidän oman kunnianhimonsa Molochille. Hänen katsellessaan sattuivat hänen silmänsä Englannin lipun leveöihin poimuihin, jotka raskaasti liehuivat vienossa iltatuulessa. Se oli pystytetty melkein leirin keskustaan ihmisten luomalle kummulle, jonka ehkä joku entinen hebrealainen ruhtinas eli soturi oli valinnut viimeisen lepokammionsa muistomerkiksi. Jos niin, oli sen nimi nyt unhottunut ja ristiretkeiliät olivat kastaneet sen Pyhän Yrjön kukkulaksi, koska tältä korkealta paikalta Englannin viiri näkyi yli koko leirin ja vallan kuvana väikkyi niiden monien ruhtinaallisten ja kuninkaallistenki viirien yli, joita nähtiin alemmilla paikoilla.
Vilkas äly, niinkuin Konradin, saapi mielijohteita silmänräpäyksessä. Yksi ainoa katse viiriin näytti poistavan sen epätietoisuuden, jossa hän tähän saakka oli ollut. Hän kulki telttaansa joutuisilla, vakavilla askelilla, miehen tavalla, joka on keksinyt tuuman, minkä hän lujasti aikoo panna toimeen, laski luotaan sen melkein ruhtinaallisen hovijoukon, joka hänen tuloaan oli odottamassa, ja asettuen maata arveli hiljaa itsekseen, että olisi parempi ensin koettaa siivompia keinoja, ennenkuin ryhdyttiin hurjimpiin.
"Huomenna", sanoi hän, "istun Itävallan arkkiherttuan pöydässä, – silloin saamme nähdä, mitä aiettemme onnistumiseksi voimme tehdä, ennenkuin lähdemme tuon temppeliherran kamalia tuumia hyväksymään".