"Sen mukaan mitä poika, joka häntä hoitaa, on minulle vakuuttanut", sanoi sir Kenneth, "ei hän kuuteen vuorokauteen ole nukkunut".
"Jalo skotlantilainen", sanoi Tuomas de Vaux tarttuen ritarin käteen, jota hän puristi suuremmalla sydämellisyydellä, kuin mitä luuli suullisesti voivansa ilmaista, "majanne tila on parannettava. Teidän aseenkantajallanne on kovin huono hoito".
Viimeiset sanansa hän lausui tavallisella, kovalla äänellään. Sairas häirittyi levossansa.
"Hyvä herra", hän sanoi, ikäänkuin unissaan puhuen, "jalo sir Kenneth – eikö teistä samoin kuin minusta, Clyden vesi maistu kylmältä ja virvottavalta, kun olemme Palestinan suolaisista lähteistä juoneet?"
"Hän uneksii syntymämaastaan ja on houreissansa onnellinen", kuiskasi sir Kenneth de Vaux'lle; mutta tuskin oli hän nämä sanat lausunut, ennenkuin lääkäri, nousten paikaltansa vuoteen vierestä ja varovasti vuoteelle laskien potilaan käden, jota hän oli pidellyt valtasuonen tykytystä merkitäksensä, astui molempain ritarein luo ja tarttuen kumpaistaki käsivarteen sekä viitaten heille olemaan hiljaa, talutti heitä ulkopuolelle majaa.
"Issa Ben Mariamin nimessä", hän sanoi, "jota me kunnioitamme niinkuin tekin, vaikka ei samalla sokealla epäuskolla, älkää turmelko sen siunatun lääkkeen vaikutusta, jonka hän on ottanut. Hänen herättämisestä tällä hetkellä seuraisi kuolema eli järjen menetys; mutta tulkaa takaisin sillä tunnilla, jolloin muezzin moskean minaretista kehottaa iltarukoukseen, ja jos hän siihen asti saa olla häiritsemättä, niin lupaan teille, että tämä frankilainen sotilas, ilman vahingotta terveydellensä, on kykenevä lyhykäisesti kanssanne keskustelemaan niistä asioista, joita te molemmat ja etenkin hänen herransa halunnette häneltä tiedustella".
Ritarit eivät yrittäneet vastustella näitä mahtisanoja, joitten lausuja täydellisesti näytti käsittävän tuon itämaisen sananlaskun merkitystä, että sairashuone on lääkärin kuningaskunta.
Molemmat olivat vaiti ja jäivät seisomaan majan ovelle, sir Kenneth sen näköisenä, joka odottaa vieraansa hyvästiheittoa – ja de Vaux, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain mielessä, joka esti häntä jäähyväissanaa lausumasta. Koira oli sillä välin seurannut heitä ulos majasta ja pisti nyt pitkän, karvaisen kuononsa isäntänsä käteen, ikäänkuin nöyrästi anoen jonkulaista mielihyvän osotetta. Tuskin hän oli hellän sanan ja vähäisen silityksen muodossa tämän saanut, ennenkuin hän, kiivaasti haluten ilmottaa kiitollisuuttaan sekä iloaan herransa koteutumisesta, täyttä laukkaa ja häntä oikoisena rupesi juoksemaan sinne tänne, edes takaisin, pitkittäin ja poikittain sillä paikalla niiden hävinneitten hökkelien välissä, josta ylempänä olemme kertoneet, kuitenkaan yhtäkään kertaa käymättä niiden rajain ulkopuolelle, joihin asti hän älysi herransa lipun suojeluksen ulottuvan. Vähän aikaa näin hypeltyänsä koira palasi herransa tykö, ja äkkiä luopuen ilomielisyydestänsä sekä muuttuen taasen vakaisen näköiseksi näytti ikäänkuin häpeävän, että mikään oli voinut häntä saada näin isosti poikkeamaan tyynestä mielenmaltistaan.
Molemmat ritarit katselivat mielihyvällä päältä; sillä sir Kenneth oli syystä ylpeä jalosta koirastansa ja englantilainen paroni tietysti oli harras metsästäjä ja pystyi hyvästi arvostelemaan jahtikoiran ansioita.
"Oikein kelpo koira", hän sanoi; "luulenpa, hyvä herra, että kuningas Richardilla ei ole yhtäkään sen vertaista alania, jos hän on yhtä kestävä kuin sukkela. Mutta suokaa anteeksi – minä puhun kaikessa kunniassa ja ystävyydessä – ettekö ole kuulleet sitä kuulutusta ettei kukaan, jolla ei ole kreivin arvo, saa pitää jahtikoiria Richard kuninkaan leirissä ilman kuninkaallisetta luvatta, jota luullakseni ei teille, sir Kenneth, ole annettu? – Minä puhun hovitallimestarina".
"Ja minä vastaan teille vapaana, skotlantilaisena ritarina", sanoi sir Kenneth vakavasti. "Tätä nykyä seuraan Englannin lippua, vaan en voi muistaa koskaan noudattaneeni sen jahtisääntöjä, enkä myöskään kunnioita niitä niin paljon, että voisin taipua niitä tottelemaan. Kun torvi kutsuu taisteluun, on minun jalkani jalustimessa yhtä pian kuin kenenkään muun – kun se soipi rynnäkköön, ei keihääni ole tähän saakka viimeisenä laskettu. Mutta vapaina ja joutilaina hetkinäni ei kuningas Richardilla ole mikään oikeus estellä minua huvituksissani".
"Kumminkin", sanoi de Vaux, "on tottelemattomuus kuninkaan käskyä vastaan hulluutta, niin että minä, jolla tässä asiassa on valta, teidän hyväntahtoisella suostumuksella, tahdon lähettää suojeluskirjan ystävälleni tässä".
"Paljon kiitoksia", sanoi skotlantilainen kylmästi; "mutta se tuntee minulle annetun tiluksen rajat, ja niitten sisässä voin itse sitä suojella. – Vaan", sanoi hän äkkiä muuttaen äänensä, "tämä on jotenkin kylmä vastaus hyväntahtoiseen tarjomukseen. Minä kiitän teitä sydämestäni, mylord. Kuninkaan tallirengit eli jahtimiehet voisivat joskus tavata Roswalin ja häntä vahingoittaa jollain lailla, jota minä en olisi hidas kostamaan, ja niin voisi harmia syntyä. Te olette jo nähneet niin paljon taloudenhoidostani, mylord", – lisäsi hän hymyten, "että minun ei tarvitse hävetä tunnustaa, että Roswal on meidän paras ruokavarain toimittaja, ja minä olen siitä vakuutettu, että Leijona-Richardimme ei ole sadun leijonan tapainen, joka lähti metsästämään ja itse piti koko saaliin. Minä en voisi uskoa että hän köyhältä aatelismieheltä, joka uskollisesti häntä seuraa, kadehtisi vähäistä jahtihuvitusta ja riistan kappaletta, varsinkin kun on kyllä vaikea saada muuta ruokaa".
"Totta totisesti, te ajattelette kuninkaasta aivan oikein – ja kumminki", sanoi paroni, "on jotain sanoissa metsä ja metsänriista, joka panee normannilaisten ruhtinastemme päät pyörälle".
"Me olemme nykyään ministreleilta ja pyhissävaeltajilta kuulleet", sanoi skottilainen, "että lakiheitot talonpoikanne Yorkin ja Nottinghamin kreivikunnissa ovat kokouneet suuriin joukkoihin, joita johtaa eräs rohkea joutsimies Robin Hood ja hänen luutnanttinsa Pikku John. Minun mielestäni olisi parempi, että Richard lieventäisi jahtisääntöjään Englannissa, kuin että hän koettaisi saada ne voimaan pyhällä maalla."
"Hurja hanke, sir Kenneth", vastasi de Vaux, kohottaen olkapäitään, ikäänkuin hän olisi tahtonut karttaa vaarallista ja vastenmielistä ainetta – "mailma on hullu, sir. – Vaan minun täytyy nyt lähteä ja heti palata kuninkaan telttaan. Iltarukouksen aikana tahdon, teidän luvallanne, taasen tulla luoksenne ja puhella tuon uskottoman tohtorin kera. Sillä välin ellette pane pahaksenne, lähetän teille jotain ruokavarastonne parantamiseksi".
"Kiitoksia paljon, sir", virkki sir Kenneth; "mutta se on tarpeetonta. Roswal on jo pariksi viikoksi varustanut aittani; ja joskin Palestinan aurinko on terveydelle vahingollinen, on se kuitenki hyvä tuoreen lihan palvaamiseen".
Molemmat sotilaat erkanivat toisistaan paljon parempina ystävinä kuin mitä tavatessaan olivat; vaan ennen hyvästijättöään de Vaux tarkasti kyseli niitä seikkoja, jotka olivat yhteydessä itämaisen lääkärin lähetyksen kanssa, ja vastaanotti skotlantilaiselta ritarilta ne luottamuskirjat, jotka tämä oli tuonut Saladinilta kuningas Richardille.
Kahdeksas luku
Ei armeijat yhteiseks hyväksi
Niin paljon tee kuin kelpo lääkäri.
Popen Iliadi.
"Tämä on kummallinen juttu, sir Tuomas", sanoi sairas kuningas, kuultuaan uskollisen Gilslannin paronin kertomuksen; "oletteko siinä varma, että tuo skotlantilainen on rehellinen ja vilpitön mies?"
"Enpä tiedä sanoa, mylord", vastasi epäluuloihin kerkäs rajalordi. "Minä asun heitä vähän liiaksi likellä voidakseni suuresti heihin luottaa, kun aina olen havainnut heidät viekkaiksi ja liehakoitseviksi. Mutta tämä mies näyttää kunnon mieheltä, oli hän sitte paholainen niin totta kuin skotlantilainen – se minun täytyy hänestä omantuntoni päälle myöntää."
"Ja mitä arvelet hänen käytöksestään ritarina, de Vaux?" kuningas kysyi.
"Teidän majesteetinne asia on enemmän kuin minun ottaa vaari ritarein käytöksestä; ja olen varma siitä, että te olette huomanneet sitä tapaa, jolla tuo Leopartin Ritari on käyttänyt itseään. Hänellä on hyvä maine".
"Ja täydellä syyllä, Tuomas", sanoi kuningas. "Me olemme itse pitäneet häntä silmällä. Aikomuksemme onki, kun aina asetumme tappelun eturintaan, katsella kuinka vasallimme ja palveliamme velvollisuutensa täyttävät, eikä kuni moni arveleepi, sillä hankkiaksemme katoavaista kunniaa itsellemme. Me tunnemme, kuinka ihmisten kiitos on turhuus aivan kuin haihtuva huuru, ja puemme varustuksen päällemme muita tarkotuksia varten kuin sitä saavuttaaksemme".
De Vaux säpsähti kuullessaan kuninkaan antavan hänen luonteelleen niin oudon selityksen, ja luuli ensin, että ei mikään vähempi syy kuin kuoleman lähestyminen olisi voinut saada kuningasta noin halventavilla sanoilla puhumaan sotaisesta kunniasta, joka muuten oli hänelle hengentarve. Vaan muistellessaan, että hän oli kohdannut kuninkaan rippi-isän etuteltassa, oli hän kyllin älykäs lukemaan tätä itsensä-alentamista tuon arvoisan miehen työksi ja antoi kuninkaan estelemättä jatkaa.
"Niin", pitkitti Richard, "minä olen todellakin huomannut millä tavoin tuo ritari velvollisuutensa täyttää. Komentosauvani ei olisi enemmän arvoinen kun narrin räikkä, jos hän olisi jäänyt minulta huomaamatta – ja hän olisi jo aikoja saanut suosioamme nauttia, ellen myöskin olisi havainnut hänen määrätöntä julkeuttansa".
"Armollinen herra", sanoi Gilslannin paroni, nähdessään kuninkaan punastuvan, "minä pelkään rikkoneeni tahtoanne vastaan, kun tavallansa olen hänen rikostaan puoltanut".
"Kuinka, de Multon? Sinä?" sanoi kuningas vihaisella kummastuksella äänessään ja rypistäen kulmakarvojansa. – "Sinä puoltanut hänen hävyttömyyttään? – Se on mahdotonta".
"Teidän majesteetinne suvaitkoon minun muistuttaa, että minä virkani puolesta voin vapaasukuisille miehille antaa luvan yhden taikka kahden koiran pitämiseen leirissä, ainoastaan jalon metsästystaiteen harjottamiseksi; ja sitä paitsi olisi ollut sääli turmella eli pilata niin oivaa eläintä, kun tuo ritarin koira on".
"Onko hänellä sitte niin kaunis koira?" sanoi kuningas.
"Täydellisin eläin auringon alla", vastasi paroni, joka oli innokas metsästäjä, "jalointa pohjalaista rotua – leveärintainen, väkevä lanteilta, korvaltaan musta, kaileva rinnalta ja sääriltään ei valkeapilkkuinen, vaan tasaisen harmaja – väkevä vaikka sonnia kaatamaan – sukkela vaikka antilopia saavuttamaan".
Kuningas nauroi hänen innostukselleen. "Hyvä, sinä olet luvannut hänelle pitää koiraa, ja sen pituinen se. Mutta älä kumminkaan ole kovin auli lupauksissa näille seikkailiaritareille, jotka eivät kuulu minkään pään eli ruhtinaan alle – he ovat hillitsemättömiä ja tuhoavat kaikki metsänelävät Palestinassa. – Vaan palatakseni tuohon oppineeseen pakanaan: sanotko että skotlantilainen tapasi hänen korvessa?"
"Ei, armollinen herra – skotlantilaisen kertomus kuuluu näin: – Hän oli lähetetty vanhan Engaddin erakon luo, josta ihmiset niin paljon puhuvat – "
"Kuolema ja helvetti!" sanoi Richard, hypähtäen ylös. "Kuka on hänen lähettänyt, ja mitä varten? Kuka uskalsi lähettää jonku sinne, kun kuningattaremme oli Engaddin luostarissa, vaellusretkellään meidän parantumisemme edestä?"
"Ristiretken suuri neuvosto lähetti hänen, mylord", vastasi paroni de Vaux; "mutta missä asiassa, sitä kielsi hän minulle ilmottamasta. Minä luulen leirissä tuskin tiedettävänkään, että teidän majesteetinne puoliso on millään vaellusretkellä. – Minä puolestani en sitä tiennyt eivätkä ruhtinaatkaan lie sitä tienneet, sillä kuninkaatar ei ole vastaanottanut vieraita, sittenkun teidän majesteetinne, taudin tarttumisen pelvosta, on kieltänyt häntä luoksenne tulemasta".
"Hyvä, minä tahdon asiaa paremmin tutkia. Siis skotlantilainen, tuo lähettiläs, tapasi erään matkustavan tohtorin Engaddin luolassa – hä?"
"Ei niin, armollinen herra; mutta hän luullakseni lähellä tuota paikkaa kohtasi saracenilalsen emiirin, jonka kanssa hän joutui kaksintaisteluun, ja kun havaitsi hänen ansaitsevan urhean miehen seuraa, he yksissä, kuni vaeltavat ritarit ainakin, kulkivat Engaddin luolaan".
Tässä de Vaux vaikeni, sillä hän ei ollut niitä, jotka yhteen hengenvetoon voivat puhua pitkät pätkät.
"Ja sielläkö he tapasivat lääkärin?" kysyi kuningas malttamattomasti.
"Ei, armollinen herra", de Vaux vastasi; "mutta saraceni, kuultuaan teidän majesteetinne kovasta taudista, lupasi että Saladin lähettäisi oman lääkärinsä teille, monin kerroin ylistettyään hänen suurta taitoaan; ja hän tuliki tämän johdosta luolalle, jossa ritari häntä odotti päivän pari. Hänen saattokuntansa on kuin prinssin, vaskitorvilla ja rummuilla, häntä seuraa palvelioita hevoisin ja jalan, ja hän tuopi myötänsä Saladinilta luottamuskirjat".
"Onko Giacomo Loredani niitä tarkastanut?"
"Minä näytin ne tulkille, ennenkuin otin ne tänne myötäni, ja tässä on englanninkielinen käännös niistä".
Richard tarttui pergamenttikääryyn, joka sisälti seuraavan kirjotuksen:
"Allahn ja hänen profeetansa Mahometin siunaus". – Vieköön piru sen koiran, sanoi Richard, sylkien ylenkatseellisesti. – "Saladin, kuningasten kuningas. Egyptin ja Syrian sulttani, mailman valkeus ja turva, suurelle Melek Ricille, Englannin Richardille, tervehys. – Koska meille on kerrottu, kuinka tauti kovasti rasittaa sinua, kuninkaallista veljeämme, ja että sinulla luonasi on vain semmoisia nazarenilaisia ja juutalaisia lääkäreitä, jotka toimivat ilman Allahn ja pyhän profetamme siunauksetta" – Kirottu olkoon hänen päänsä! mutisi taas englantilainen hallitsia – "niin tässä lähetämme, sinua hoitamaan ja palvelemaan, oman lääkärimme Adonebel el Hakimin, jonka kasvojen edestä enkeli Azrael5 levittää siipensä ja sairashuoneesta pakenee; joka tuntee yrtien ja kivien voiman, auringon, kuun ja tähtien tien, ja voipi ihmistä pelastaa kaikesta mikä ei hänen otsalleen ole kirjotettu. Ja tämän teemme, hartaasti pyytäen sinua kunnioittamaan ja käyttämään hänen taitoansa; sillä tavoin ei ainoastaan tehdäksemme palveluksen sinun arvollesi ja urhoollisuudellesi, jotka ovat kaikille Frangistanin kansoille kunnia, vaan myöski saadaksemme loppuun sen riidan, joka välillämme on, joko kunniallisella sopimuksella taikka julkisen taistelun kautta aseillamme sotatanterella; koska yhtä vähän olisi sinun asemallesi ja rohkeudellesi soveliasta kuolla kuni orja, jonka ajajan kovuus on uuvuttanut, kuin meidän maineellemme sopivaa, että tämmöinen tauti riistäisi aseittemme alta näin kelpo vihollisen. Ja sentähden rukoilemme pyhää – "
"Pidä, pidä", sanoi Richard, "en tahdo kuulla enempää hänen koirastaan profeetasta! Minä tulen kipeäksi kun ajattelen, että tuo urhea ja arvokas sulttani voipi uskoa kuolleen koiran päälle. – Niin, minä tahdon puhutella hänen lääkäriään. Minä tahdon uskoa itseni tuolle Hakimille – tahdon vastata ylevän sulttanin jalomielisyyteen – minä tahdon kohdata häntä sillä sotatantereella, jonka hän niin sopivasti esittää, ja hänellä ei tule olemaan syytä moittia Englannin Richardia kiittämättömäksi. Minä lyön hänet sotanuijallani maahan – minä käännän hänen pyhän kirkon uskontoon semmoisilla iskuilla, joita hän harvoin lienee tuntenut – hän on tunnustava ja peruuttava erehyksensä oivan miekankahvani ristin edessä, ja minä kastan hänen sotatantereella omasta kypäristäni, jos tuo puhdistava vesi olisiki meidän molempain verellä sekotettu. Joudu, de Multon. Miksi viivyttelet niin suotuisaa loppua? Tuo heti Hakim tänne".
"Mylord", sanoi paroni, joka ehkä pelkäsi tämän liikanaisen luottamuksen olevan kuumeenhourion vaikuttama – "muistakaa, että sulttani on pakana ja että te olette hänen voimallisin vihollinen – "
"Juuri sentähden hän vielä suuremmassa määrässä on velvotettu minua tässä asiassa palvelemaan, jotta ei kehno kuume saako kahden tämmöisen kuninkaan riitaa ratkaista. Minä sanon sinulle, hän rakastaa minua niinkuin minä rakastan häntä – niinkuin jalot vastustajat aina rakastavat toisiaan – kunniani kautta, eikö olisi synti epäillä hänen rehellisyyttään".
"Kuitenkin mylord, olisi ehkä paras vartoa hänen rohtojensa vaikutusta skotlantilaiseen asekantajaan", sanoi Gilslannin lordi; "minun oma henkeni riippuu siitä, sillä ansaitsisinpa kuolla kuin koira, jos tässä tapauksessa kovan kiirutta pitäisin ja siten saattaisin ehkä koko kristikunnan onnen haaksirikkoon".
"En koskaan ennen ole kuullut sinun kuolemaa kammoksuvan", sanoi Richard nuhtelevasti.
"Ja enkä sitä nytkään tekisi, armollinen herra", vastasi jäykkä paroni, "ellei se koskisi teidän henkeä, niin hyvin kuin minunki".
"No, luuleva ihminen", sanoi Richard, "mene sitte katsomaan lääkkeen vaikutusta. Minä miltei soisin, että se joko parantaisi taikka kerrassaan kuolettaisi minun; sillä jo olen kyllästynyt eläinruttoon sairastuneen sonnin tavalla tässä makaamaan kuoleman kielissä, kun tuolla rummut pärisevät, hevoset hirnuvat ja torvet soivat".
"Juo", sanoi lääkäri sairaalle, "nuku ja herää tervennä".
Paroni lähti nyt kiiruusti pois, vaan päätti kuitenki matkallaan puhutella jotakuta hengellistä miestä, koska hänen omaatuntoansa vaivasi se ajatus, että pakana tulisi hoitamaan hänen isäntäänsä.
Tyron arkkipiispa oli ensimäinen, jolle hän nämä arvelemisensa ilmaisi, koska hän tiesi tämän vaikutusvoiman Richardiin, joka rakasti ja piti suuressa arvossa tuota nerokasta pappismiestä. Piispa kuulteli de Vaux'n arveluita sillä tarkkaavaisuudella, joka on romalaiskatoliselle papistolle omituista. Hän kohteli de Vaux'n uskonnollisia epäilyksiä niin huolettomasti kuin suinkin säädyllisyys maallikkoa kohtaan hänelle salli.
"Lääkärit", hän sanoi, "samoin kuin heidän käyttämät rohtonsa ovat meille usein tarpeeseen, jos edelliset syntynsä ja tapansa puolesta ovatki huonoimpia olentoja, niinkuin jälkimäisiä usein valmistetaan halvimmista aineista. Ihminen", hän lisäsi, "käyttäköön hädässään pakanain ja uskottomain apua, ja sillä luulolla voipi olla hyvä perustus, että yksi niistä syistä, jonka tähden Jumala on sallinut heidän jäädä mailmaan, on se, että he olisivat todellisten kristittyin hyödyksi. Sentähden teemmekin lain mukaan pakanallisia vankeja orjiksemme. – Lisäksi", jatkoi pappi, "ei ole ensinkään epäilemisen alaista, että ensimäiset kristityt käyttivät kääntymättömäin pakanain palveluksia. Niin matrosit sillä laivalla, jolla pyhä apostoli Paavali matkusti Alexandriasta Italiaan, epäilemättä olivat pakanoita, ja kuitenki, mitä siunattu pyhimys sanoi, kun heidän apuansa tarvittiin? – "Nisi hi in navi manserint, vos salvi fieri non potestis – Jos nämät miehet eivät jää laivaan, ette voi pelastetuiksi tulla!" – Sitä paitsi juutalaiset, jos asiaa tarkastaa kristityltä kannalta, yhtähyvin ovat uskottomia kuin mahomettilaiset; mutta meillä on leirissä harva lääkäri, joka ei ole juutalainen, ja kumminkin niitä käytämme arvelematta ja pahennuksetta. Sentähden mahomettiläisiä käytettätöön samalla tavoin – quod erat demonstrandum."
Tämä selitys poisti kokonaan kaikki Tuomas de Vaux'n arvelemiset, jonka vakuutukseen varsinki nuo latinaiset lainalauseet vaikuttivat, joista hän ei ymmärtänyt sanaakaan.
Mutta piispa ei lausunut ajatustansa niin sujuvasti, kun hän rupesi miettimään sitä mahdollisuutta, että saracenin käytöksessä joku petos saattoi olla salattuna, ja tässä hän ei päässyt niin pikaiseen päätökseen. Paroni näytti hänelle luottamuskirjat. Hän luki ne kerran, luki uudestaan, ja vertaili käännöstä alkuperäiseen kirjotukseen.
"Se on kelpo tavalla valmistettu herkkupala Richard kuninkaan kurkkulaelle", hän sanoi, "enkä voi niitä epäilyksiäni tukehuttaa, joita pidän viekasta saracenilaista kohtaan. He ovat varsin taitavia myrkkyjen seottamisessa, ja tietävät niitä niin tarkoin määritellä että ne vain hitaasti vaikuttavat sairaaseen, jolla välin pahantekiä saattaa päästä pakoon. He osaavat vaatteeseen ja nahkaan, niin, jopa paperiin ja pergamenttiinki hieroa hienointa myrkkyä. – Pyhä neitsyemme minua armahtakoon! – Ja minä, vaikka tiedän tuon, pidän tätä luottamuskirjaa näin likellä kasvojani! – Ottakaa se, sir Tuomas, ottakaa se joutusaan!"
Hän oikasi samassa käsivartensa suoraksi ja antoi kiireesti paronille paperin. "Mutta tulkaa, mylord de Vaux", hän jatkoi, "lähdetään sairaan asekantajan telttaan, jossa saamme nähdä, jos tuolla Hakimilla tosiaan on se lääketaito, josta hän kerskaa, ennenkuin rupeamme miettimään, josko uskallamme sallia hänen käyttää taitoansa kuningas Richardin suhteen. – Vaan seis! Antakaa minun ensin ottaa sienirasiani, sillä nämät taudit ovat tarttuvaisia. Minä neuvoisin teitä, mylord, käyttämään kuivattua rosmarinia etikalla kastettua. Minäkin lääkäritaitoa hieman tunnen".
"Paljon kiitoksia, kunnianarvoisa herra", Gilslannin Tuomas vastasi; "vaan jos tauti olisi minuun tahtonut tarttua, olisin jo aikoja herrani tautivuoteen ääressä sairastunut".
Tyron piispa punastui, sillä hän oli melkein kokonaan karttanut kipeän kuninkaan huonetta; ja hän pyysi paronin tietä neuvomaan.
Kun he tulivat tuolle huonolle hökkelille, jossa sir Kenneth asui sairaan palveliansa kera, sanoi piispa de Vaux'lle: "no, mutta totisesti, mylord, eivätkö skotlantilaiset ritarit pidä vähemmän huolta palveliainsa mukavuudesta kun me kodistamme. Tässä on ritari, jota sanotaan urhoolliseksi sodassa ja pidetään soveliaana käytettäväksi tärkeissä tehtävissä rauhanaikoina, ja kumminkin hänen asekantajallansa on huonompi asunto kuin huonoin koirankoppi Englannissa. Mitä arvelette noista naapureistanne?"
"Että herra silloin kyllin hyvästi hoitaa palveliataan, kun hän ei hänelle anna kehnompaa asuinsijaa kuin mitä hänellä itsellänsä on", sanoi de Vaux ja astui majaan.
Piispa seurasi jälissä, kuitenki nähtävällä vastahakoisuudella; sillä vaikka häneltä ei puuttunut rohkeutta monessa kohdin, niin sitä kuitenkin hillitsi väkevä ja vilkas oman turvallisuuden tunne. Mutta hän muisteli, että hänen omin silmin täytyi tutkia arapialaisen lääkärin mahtia, ja hän astui siis majaan semmoisella komealla ryhdillä, joka hänen mielestään oli sovelias muukalaisessa herättämään kunnioitusta.
Tuo hengellinen ylimys olikin tosiaan huomiota ja arvoa herättävä olento. Nuoruudessaan hän oli ollut vallan kaunis ja tahtoi kernaasti vielä vanhanakin siltä näyttää. Hänen piispallinen pukunsa oli komean komea, kalliimmilla turkiksilla reunustettu ja peitetty verrattomista pitseistä tehdyllä kardinalikauluksella. Sormukset hänen sormissaan olivat hyvän paronitilan arvoiset, ja kaapun päähineessä, joka hänellä nyt kuumuuden tähden oli aukinaisena ja taaksepäin heitettynä, näkyi puhtaasta kullasta tehtyjä solkia sen kiinnipitämistä varten. Hänen pitkä harmahtava partansa valui alas rinnalle. Häntä seurasi kaksi acolytiä eli kuoripoikaa, joista toinen, itämaiseen tapaan, hankki hänelle tekosiimestä varjeten häntä palmulehdistä tehdyllä varjostimella, ja toinen riikinkukon höyhenistä kudotulla viuhkalla löyhytteli vilvotusta korkea-arvoiselle herralleen.
Kun Tyron piispa astui skotlantilaisen ritarin majaan, oli sen omistaja poissa, ja maurilainen lääkäri, jota hän oli tullut katsomaan, istui vielä samassa asemassa, johon de Vaux oli jättänyt hänen pari tuntia sitten, jalat ristissä lehdistä kudotulla matolla, potilaansa vieressä, joka näkyi sikeästi nukkuvan ja jonka valtasuonta hän silloin tällöin koetteli. Piispa jäi hänen eteensä ääneti seisomaan muutamaksi minuutiksi, ikäänkuin odottaen jotain nöyrää tervehystä, eli ainaki että saraceni näyttäisi hänen arvokkaasta käytöksestänsä hämmästyneeltä. Vaan Adonebek El Hakim silmäili häntä vain sivumennen ja kun piispa viimein häntä tervehti maassa käytetyllä frankin kielellä, vastasi hän siihen ainoastaan tavallisella itämaisella tervehyksellä: "Salem aleikum – rauha olkoon teille".
"Oletko sinä lääkäri, uskoton?" sanoi piispa, vähän loukattuna tästä kylmäkiskoisesta vastaanotosta. "Minä haluaisin sinun kanssasi haastella siitä taiteesta".
"Jos lääkäritaitoa ollenkaan tunnet", vastasi El Hakim, "tulisi sinun tietää, että lääkärit eivät pidä neuvotteluita ja keskusteluita potilastensa sairashuoneessa. Kuule", hän lisäsi, kun susikoiran murina kuului sisimmäisestä huoneesta, "koirakin voipi sinua opettaa, Ulema. Sen luonnonvaisto käskee sen olla haukkumatta sairaan kuullen. Tule ulos teltasta", hän sanoi, nousten ylös ja mennen edellä, "jos sinulla on mitään minulle sanomista".
Vaikka saracenilaisen lääkärin puku oli yksinkertainen ja hänen ruumiinrakennuksensa hento tuon pitkän pappismiehen ja jättiläisentapaisen englantilaisen paronin rinnalla, oli hänellä kumminkin jotain kunnioitusta vaativaa katsannossaan ja käytöksessään, joka pidätti Tyron pispaa kaunistelematta lausumasta sitä mielipahaa, minkä hän tunsi tästä peittelemättömästä nuhteesta. Kun he seisoivat majan ulkopuolella, hän äänetönnä hetken katseli Adonebekiin, ennenkuin saattoi päättää millä tavoin paraiten uudistaa keskustelua. Hivukset eivät näkyneet arapialaisen korkean nahkatakin alta, ja se peitti myöski osan otsasta, joka näytti korkealta ja leveältä, sileältä ja rypyttömältä, samoin kuin hänen poskensaki, sikäli kuin ne näkyivät hänen pitkän partansa varjosta. Ennen olemme jo maininneet kuinka terävät hänen mustat silmänsä olivat.
Hänen ilmeisestä nuoruudestaan kummastuneena pappi viimein ryhtyi puhumaan, kun toinen ei näyttänyt aikovan vaitioloa häiritä, kysyen arapialaiselta, kuinka vanha hän oli?
"Tavallisten ihmisten vuosia", sanoi saraceni, "luetaan heidän ryppyjensä jälkeen; viisasten heidän tutkimustensa jälkeen. Minä en rohkene ilmottaa itseäni vanhemmaksi, kuin sata hegiran vaihosta6".
Gilslannin paroni, joka käsittäen tätä sanojen mukaan luuli saracenin väittävän, että hän olisi vuosisadan vanha, katsoi epäilevästi pappiin, joka, vaikka hän paremmin ymmärti El Hakimin tarkotusta, kuitenkin vastasi hänen silmäykseensä päätä armelevasti puistamalla. Hän rupesi taasen arvokkaan näköiseksi ja kysyi uudelleen ylpeällä äänellä, mitä todistuksia lääketaidostansa Adonebek saattoi esiintuoda.
"Teillä on mahtavan Saladinin sana", viisas vastasi, kunnioituksen merkiksi kohottaen kättä lakkiinsa; "sana, jota ei konsanaan rikottu ystävää eitä vihollista kohtaan – mitä, nazareni, voit vaatia enempää?"
"Minä vaadin silminnähtäviä todistuksia taidostasi", sanoi paroni, "ja ilman niitä et saa Richard kuninkaan vuodetta lähestyä".
"Lääkärin taitavuus", sanoi arapialainen, "näkyy parhaiten sairaan parantumisesta. Katsokaa tätä sotamiestä, jonka veri on kuivettunut tuosta kuumeesta, joka on leirinne täyttänyt vaalenneilla luurangoilla ja jota vastaan nazarenilaisten lääkäreinne taito on ollut kuni silkkitakki teräspeistä vastaan. Katselkaa hänen sormiansa ja käsivarsiaan, jotka ovat niin laihtuneet että näyttävät kurjen kynsiltä ja sääriltä. Kuolema oli tänä aamuna jo pannut merkkinsä häneen; mutta jos Azrael olisi seisonut hänen vuoteensa toisella puolla, ja minä toisella, ei hänen sieluansa olisi voitu tempaista hänen ruumiistansa. Älkää minua pitemmillä kyselmillä häiritkö, vaan vartokaa ratkaisevan hetken lähenemistä, ja katselkaa hiljaisella kummastuksella ihmeellistä tapausta".
Lääkäri otti nyt astrolabinsa, eli tähtikiikarinsa, itämaitten viisaiden ennustuskalun, ja odotettuaan vakavalla tarkkuudella säntilleen sitä hetkeä, jolloin iltarukouksen aika oli tullut, hän lankesi polvilleen, kasvot Mekkaan päin käännettyinä, ja luki ne rukoukset, joilla mahomettiläiset päättävät päivän työt. Piispa ja englantilainen paroni katselivat sillävälin toinen toistansa ylenkatsetta ja vihaa ilmaisevin silmin, vaan ei kumpikaan pitänyt soveliaana häiritä El Hakimia hänen hartaudessaan, kuinka jumalaton se heistä olikin.
Arapialainen nousi maasta, johon hän oli polviansa notkistanut, ja käyden majaan, jossa sairas makasi, otti hän pienestä hopeakotelosta sienen, joka lienee ollut jossain kryytivedessä kasteltu; sillä kun hän pisti sen nukkuvan sairaan nenän alle, tämä aivasti, heräsi ja katseli ympärilleen hämmästynein silmin. Hän oli hirvittävän näköinen, kun hän miltei alastomana nousi istualleen makuusijaltaan; sillä hänen luunsa ja rustonsa kuultivat nahkan alta niin selvään kuin ei niitä liha koskaan olisi peittänyt; kasvonsa olivat kaitaisen pitkät ja ryppyiset, mutta silmänsä jotka ensin levottomasti olivat liikkuneet sinne tänne, muuttuivat vähitellen rauhallisemmiksi. Hän näkyi huomaavan ylhäisten vierasten läsnäolon, sillä hän yritti heikosti, kunnioituksensa osotteeksi, nostaa lakkiaan päästä, pidätetyllä ja nöyrällä äänellä kysyessään herraansa.
"Tunnetko meitä, palvelia?" sanoi Gilslannin lordi.
"Enpä oikein, mylord", vastasi asekantaja voipuneesti. "Uneni on ollut pitkä ja näköjä täynnä. Kuitenkin huomaan punaisesta rististä, että olette ylhäinen englantilainen lordi ja että tuo toinen on pyhä pappismies, jonka siunausta minä vaivainen syntinen pyydän".
"Se on sinulle suotu – Benedictio domini sit vobiscum", sanoi pappi tehden ristinmerkin, mutta sairaan sänkyä lähemmäksi menemättä.
"Te näette omin silmin", sanoi arapialainen, "että kuume on asettunut – hän puhuu rauhallisesti ja täydellä taidolla – valtasuonensa sykkii yhtä tasaisesti kuin teidänkin – koetelkaa itse".
Pappi kieltäytyi tuosta tehtävästä; vaan Gilslannin Tuomas, joka oli rohkealuontoisempi, tunnusteli suonta ja havaitsi kuumeen todellakin tauonneeksi.
"Tämä on ihmeen kummaa", pakisi ritari katsoen piispaan; "mies on totisesti parannettu. Minun täytyy hetimiten saattaa tämä parantaja Richard kuninkaan telttaan. – Vai mitä kunnian-arvoisuutenne arvelee?"
"Odottakaa, antakaa minun ensin lopettaa yhden hoidon, ennenkuin toiseen ryhdyn", sanoi arapialainen. "Minä seuraan teitä, kun olen potilaalleni antanut vielä annoksen tästä kaikkein pyhimmästä nesteestä".
Näin sanoen hän otti esille pienen hopeapikarin ja täytettyään sen vedellä sängyn vieressä seisovasta astiasta, veti hän vielä esiin pienen silkistä ja hopeasta kudotun kukkaron, jonka sisältöä läsnä-oliat eivät voineet nähdä, ja pistäen sen vedellä täytettyyn pikariin tarkasteli sitä ääneti jonku viisi minuutia. Katsojista näytti ikäänkuin vesi olisi kuohahtanut; mutta jos niin olikin, niin se paikalla loppui.
"Ja tuolla yksinkertaisen näköisellä juomalla sinä tahdot koettaa parantaa kuningasta?" sanoi Tyron piispa.
"Minä olen parantanut kerjäläisen, niinkuin näette", vastasi viisas. "Ovatko Frangistanin kuninkaat luodut muusta maasta kuin heidän halvimmat alamaisensa?"