Kahdeksaskolmatta luku
Kuuluiko tappelun tuima ääni,
Miekan melske, ratsun korske?
Gray.
Ilman-alan kuumuuden vuoksi oli suostuttu, että se kaksintaistelu, jota varten niin monta eri kansakuntaa nyt oli kokoontunut Erämaan Timantin luokse, tapahtuisi tiimaa jälkeen auringon nousun. Ne avarat turnausaidakkeet, jotka oli rakennettu Leopartin ritarin valvonnan alla, kulkivat kiinteähiekkaisen tantereen ympäri, joka oli satakahdeksankymmentä kyynärää pitkä ja kuusikymmentä leveä. Radan pituus oli pohjasta etelään, että kummallaki taistelulla olisi sama etu nousevasta auringosta. Saladinin kuninkaallinen istuin oli pystytetty radan vasemmalle syrjälle, aivan keskikohdalla jossa taisteliat arvaten tulisivat toisiansa kohtaamaan rynnäkössä. Sitä vastapäätä oli lehteri suljetuilla akkunoilla, niin rakennettu, että naiset, joiden mukavuudeksi se oli pystytetty, saattoivat taistelua katsella, muiden nähtäväksi itse joutumatta. Radan kummassakin päässä oli portit, joita voitiin mielen mukaan avata ja sulkea. Istuimia oli myöskin rakennettu kummeille, vaan arkkiherttua, huomaten että hänen istuimensa oli matalampi kuin Richardin, kielsi siihen istumasta; ja Leijonasydän, joka olisi suostunut vaikka mihin kernaammin, kuin antanut minkään muodonasian lykätä kaksintaistelua vastaiseksi, myönsi mielellään että kummit taistelun kestäessä olisivat ratsujen selässä. Aidakkeiden toisessa päässä seisoivat Richardin ja toisessa Konradin seuralaiset. Sulttanin istuimen ympärille oli hänen loistava georgilainen kaartinsa järjestetty ja muun osan aidakkeesta täyttivät kristityt ja mahomettiläiset katseliat.
Kotvan ennen päivänkoittoa piiritti turnauskenttää vieläki suurempi lukumäärä saracenejä, kuin Richard oli edellisenä iltana nähnyt. Kun auringon loistavan terän ensimäinen säde nousi yli erämaan, kuului tuo heleä huuto: "rukoukseen, rukoukseen!" sulttanin omasta suusta ja siihen vastasi muut, joiden arvo ja hurskaus oikeutti heitä toimittamaan muezzinin virkaa. Mieltä liikuttava oli nähdä kaikkien näiden ihmisten Mekkaan päin kääntyneillä kasvoilla heittäyvän maahan rukoilemaan. Vaan kun he nousivat ylös, näyttivät nyt kirkkaasti loistavat auringon säteet vahvistavan lord Gilslannin edellisenä iltana lausumaa arvelua; sillä ne heijastuivat monesta keihään kärjestä, joka ei eilispäivänä vielä ollut varressansa. De Vaux huomautti herraansa tästä, joka vastasi kärsimättömästi, että hän täydelleen luotti sulttanin rehellisyyteen; vaan jos de Vaux pelkäsi paksua ruumistansa, saisi hän pötkiä tiehensä.
Kohta sen jälkeen kuului vaskirumpujen pärinä, jolloin kaikki saraceniläiset ratsumiehet hyppäsivät hevostensa selästä ja heittäysivät pitkäkseen maahan, aivan kuin toista aamurukousta varten. Tämän he tekivät, antaaksensa kuningattarelle tilaisuutta Edithin sekä muitten hovinaistensa kanssa kulkemaan teltastansa heitä varten määrätylle lehterille. Viisikymmentä miestä Saladinin seraljivartiastosta saattoi heitä, aukinaiset sapelit kädessä, ja oli heille annettu käsky hakata kappaleiksi jokaisen, oli hän ruhtinas tai talonpoika, joka uskaltaisi katsella ohitse kulkevia naisia tahi rohkenisi edes kohottaa päätään, ennenkuin soiton lakkaaminen oli kaikille ilmottanut, että he olivat saapuneet lehterillensä uteliailta silmiltä suojaan.
Tämä taika-uskoinen osote itämaisesta kunnioituksesta kaunista sukupuolta kohtaan antoi kuningatar Berengarialle aihetta lausumaan muutamia moittivia muistutuksia Saladinista ja hänen maastaan, vaan koska heidän luolansa, joksi ihana kuninkaatar nimitti lehteriä, oli tarkasti suljettu ja vartioittu, täytyi hänen tällä haavaa tytyä katselemiseen ja jättää vastaiseksi tuon paljo suuremman huvin tulla katsotuksi.
Sillä välin molempain taisteliain kummit velvollisuutensa mukaan kävivät tarkastelemassa, olivatko he asianomaisesti asustetut ja valmistetut taistelua varten. Itävallan arkkiherttua ei huolinut suuresti kiirehtiä tämän tehtävän suorittamisessa, syystä että hän edellisenä iltana runsaammin kuin tavallisesti oli vääntänyt itseensä Schirazviiniä. Vaan temppeliherrain suurimestari, jolle taistelun päättyminen oli tärkeämpi, tuli varhain aamulla Konradin teltalle. Hänen suureksi kummakseen eivät markiisin palveliat laskeneet häntä sisään.
"Ettekö tunne minua, lurjukset?" sanoi suurimestari vallan närkästyneenä.
"Kyllähän me tunnemme teidät, urhoollinen ja korkeasti kunnioitettava herra", vastasi Konradin asekantaja; vaan ette *tekään* saa tällä hetkellä astua sisään. Markiisi on juuri ripillä".
"Ripillä!" huudahti temppeliherra äänellä, joka osotti levottomuutta samalla kuin kummastusta ja ylenkatsetta. "Ja kuka, jos saan luvan kysyä, häntä ripittää?"
"Herrani kielsi minun sitä sanomasta", sanoi asekantaja, jonka jälkeen suurimestari sysäsi hänen syrjään ja astui telttaan melkein väkisin.
Montserrat'n markiisi oli polvillaan Engaddin erakon edessä ja aikoi juuri alkaa synnintunnustustansa.
"Mitä tämä merkitsee, markiisi?" sanoi suurimestari; "hyi, nouse ylös – tahi jos välttämättä tahdot tunnustaa syntisi, enkö minä ole täällä?"
"Minä olen jo liian usein tunnustanut syntini teille", vastasi Konrad kalpeilla kasvoilla ja epävakaisella äänellä. "Jumalan tähden, suurimestari, mene matkoihisi ja anna minun paljastaa omantuntoni tälle pyhälle miehelle!"
"Missä suhteessa hän on minua pyhempi?" sanoi suurimestari. "Erakko, profeeta, mielipuoli – sano, jos uskallat, missä suhteessa sinä olet minua parempi?
"Rohkea ja häijy ihminen", vastasi erakko, "tiedä, että minä olen lasi-ikkunan kaltainen, jonka kautta jumalallinen valkeus tunkeupi muitten hyväksi, vaikkapa se minua poloista ei hyödytä. Sinä olet rautaristikkojen kaltainen, jotka eivät itse vastaanota valoa, eivätkä sitä jakaa kellekään muulle".
"Älä höpise, vaan laittau tästä teltasta tiehesi", sanoi suurimestari; "tänä aamuna ei markiisi tule tunnustamaan syntinsä kellekään jollei minulle, koska minä en hänestä erkane".
"Onko tämä *teidän* tahtonne?" sanoi erakko Konradille; "sillä älkää luulko että minä tuota ylpeää miestä rupean tottelemaan, jos te vain yhä haluatte apuani".
"Ah", sanoi Konrad neuvotonna, "mitä tahdotte, että minun pitää vastata? Jääkää hyvästi hetkeksi; puhutaan asiasta vasta tarkemmin".
"Oi katala toistaiseksi lykkääminen!" sanoi erakko; "sinä olet sielunsurmaaja! Onneton mies, jää hyvästi ei hetkeksi ainoastaan, vaan kunnes tapaamme toisemme – yhdentekevä missä. Ja mitä sinuun tulee", lisäsi hän, kääntyen suurimestarin puoleen: "*vapise!*"
"Vapise!" sanoi suurimestari ylenkatseellisesti. "Vapista en voi, vaikka tahtoisinki".
Erakko ei kuullut hänen vastaustansa, sillä hän oli jo teltasta lähtenyt.
"Kas niin, tuota pikaa asiaan", sanoi suurimestari, "koska sinun välttämättä pitää suorittaa tuon narripelin. Vaan kuules – minä luulen melkein tuntevani useimmat sydämmesi heikkoudet, niin että voinemme jättää sikseen niiden luettelemisen, joka saattaisi venähtää pitkäksi, ja ryhtyä synninpäästöön heti. Mitäpä niiden likapilkkujen luetteleminen hyödyttää, jotka aiomme pestä pois käsistämme?"
"Kun itse tiedät, mitä olet", sanoi Konrad, "niin herjaat, kun puhut toiselle syntein anteeksi antamisesta".
"Tämä ei ole kanonisen lain mukaan, herra markiisi", sanoi temppeliherra; "sinä olet enemmän tunnollinen, kuin puhdasoppinen. Synninpäästö on yhtä voimallinen, antoipa sen kelvoton pappi tahi pyhimys; jos asianlaita olisi toisin, armahtakoon Jumala kurjaa ripitettävää! Kysyykö haavotettu, onko välskärillä, joka tutkii hänen haavojansa, puhtaat kädet, vai ei? No, ryhdytäänkö tuohon leikkiin?"
"Ei", sanoi Konrad, "kernaammin tahdon kuolla ilman ripitystä, kuin sakramenttia pilkata".
"Kas niin, jalo herra markiisi", sanoi temppeliherra, "ole hyvässä toivossa, äläkä puhu sillä tavoin. Tunnin sisään seisot voittajana turnauskentällä tahi tunnustat syntisi kypärässäsi, kuten urhoollinen ritari ainakin".
"Voi, suurimestari", vastasi Konrad, "kaikki ennustaa onnettomuutta tälle taistelulle. Tuo eriskummainen ilmisaatto koiran vainun kautta, tuon skotlantilaisen ritarin ylösnousemus ja hänen ilmautuminen kuni kummitus turnauskentälle – kaikesta aavistan pahaa".
"Joutavia", sanoi temppeliherra, "minä olen nähnyt sinun rohkeasti laskevan keihääsi häntä vastaan ritarileikeissä ja samanlaisella menestyksellä kummallekin; – ajattele olevasi vain leikkiturnauksessa, ja kukapa sinua voittaa turnausradalla? Hoi, asekantajat ja palveliat, herranne tahtoo varustautua taisteluun!"
Palveliat astuivat nyt sisään ja alkoivat pukea aseet markiisin päälle.
"Minkälainen ilma meillä on tänään?" sanoi Konrad.
"Taivas on pilvessä", vastasi eräs asekantajista.
"Näetsen, suurimestari", sanoi Konrad, "ei mikään ole meille suosiollista".
"Sitä viileämpi on taistella, poikaseni", vastasi temppeliherra. "Kiitä Jumalaa, joka on lauhkeuttanut Palestinan auringon varsin sinun vuoksi".
Näin suurimestari laski leikkiä; vaan hänen pilapuheensa ei enään vaikuttanut markiisin huolestuneeseen mieleen, ja vaikkapa hän koki näyttää iloiselta, tarttui markiisin synkkämielisyys häneenki.
"Tuo raukka", ajatteli hän, "tulee joutumaan tappiolle ainoastaan heikkoutensa ja pelkurimaisuutensa vuoksi, jota hän kutsuu araksi omaksitunnoksi. Minä, joka en aaveista enkä enteistä säikähdä, joka olen aikeissani luja kuin kallio, minun olisi itseni pitänyt taistella hänen sijastaan. Suokoon Jumala, että skotlantilainen tappaisi hänen paikalla – se olisi, lähinnä hänen voittoaan, paras mitä voisi tapahtua. Mutta käyköön miten hyvänsä, hän ei saa saada toista rippi-isää kuin minua – syntimme ovat liian yhteiset ja hän voisi tunnustaa minun osani omansa kanssa".
Näin ajatellen mielessänsä hän yhä auttoi markiisia asetten päällepukemisella, vaan sanaakaan lausumatta.
Määrätty tunti tuli viimein, torvet rätisivät, ritarit ratsastivat aidakkeiden sisälle, niin varustettuina ratsukaluilla ja aseilla, kuin miesten sopi, joiden tuli tapella kuningaskunnan kunnian puolesta. Heidän kypäränsilmikkonsa olivat aukaistut ja he ratsastivat kolmasti radan ympäri näytelläkseen itseään katsojille. Molemmat olivat uljaita miehiä ja molemmilla oli jalot kasvot. Mutta skotlantilaisen otsa osotti miehuullista uskallusta, loistavaa toivoa, joka melkein oli iloisuuden kaltaista, kun sitävastoin onnettomuutta ennustava alakuloisuus kuvautui Konradin kasvoilla, vaikka hän ylpeydestä koki saada luonnollisen rohkeutensa takaisin. Hänen ratsuhevosensakin näkyi astuvan vähemmin keveästi ja virkusti torvein toitotuksesta, kuin sir Kennethin kaunis arapialainen; ja Spruch-Sprecher puisteli päätään muistuttaessaan, että kun miekkasille vaatija ratsasti radan ympäri myötäpäivään, se on oikealta vasemmalle, suoritti hänen vastapuolensa saman kiertokulun päinvastoin eli vasemmalta oikealle, jota useimmissa maissa pidetään huonona enteenä.
Väli-aikainen alttari oli rakennettu kuningattaren lehterin alapuolelle ja sen vieressä seisoi Engaddin erakko karmelitamunkkien veljeskunnan puvussa. Muita hengellisiä miehiä oli myöskin saapuvilla. Tämän alttarin luo astuivat toinen toisensa perästä kummiensa saattamina sekä miekkasille vaatija että hänen vastapuolensa. Kumpikin ritari astui hevosen selästä alttarin edessä ja vakuutti asiansa oikeaksi juhlallisella valalla evankeliumin päälle sekä rukoilemalla, että tappelun päätös osottaisi hänen valansa totuutta tahi vääryyttä. He vannoivat myöskin, että olivat tulleet taistelupaikalle ritarillisessa puvussa ja tavallisilla aseilla, ilman loihtimista, talismaneja tahi velhokeinoja voiton saamiseksi puolelleen. Päällekantaja teki valansa vakavalla, miehuullisella äänellä ja rohkealla, reippaalla katsannolla. Kun tämä temppu oli päättynyt, nosti sir Kenneth silmänsä lehteriä kohti ja notkisti päänsä alas, ikäänkuin kunnian-osotuksena niille näkymättömille kaunottarille, jotka olivat siellä, ja hyppäsi sitten, niin raskasaseisena kuin hän oli, ylös satulaan, jalustimeen koskematta, jonka perästä hän antoi ratsunsa, hiljalleen laukaten, kantaa itseänsä määräpaikalle radan pohjoiseen päähän. Konrad astui myöskin alttarin luokse jotenkin rohkeasti, vaan vannoessa hänen äänensä kuului epäselvältä, juurikuin kypärä olisi sen tukehuttanut. Hänen huulensa, joilla hän rukoili taivasta suomaan hänen oikealle asiallensa voittoa, kalpenivat jumalattomaa herjausta lausuessaan. Kun hän kääntyi noustakseen hevosensa selkään, läheni suurimestari häntä, ikäänkuin korjatakseen jotakin hänen kauluksessaan, ja kuiskasi: "pelkuri ja narri! Rohkaise mielesi ja taistele urhoollisesti; muuten, Jumal' auta, vaikka pääsisitkin häntä pakoon, et pääse *minua*!"
Se leppymätön ääni, jolla tämä uhkaus kuiskattiin, teki ehkä markiisin mielenhämmennyksen täydelliseksi, sillä hän kompastui, aikoessaan nousta hevosen selkään; ja vaikka hän kohta jälleen pääsi tasapainoon ja hyppäsi satulaan tavallisella notkeudellaan sekä näytti taitavuuttansa ratsumiehenä, kun hän laukkasi paikalleen vastustajansa vastapäätä, ei tapaus kuitenkaan jäänyt niiltä huomaamatta, jotka pitivät vaaria tappelun päätöstä ennustavista merkeistä.
Kun papit olivat juhlallisesti rukoilleet, että Jumala näyttäisi, kellä oli oikeus puolellansa, menivät he radalta pois. Miekkasille vaatijan torvet nyt kajahtivat muutaman kerran, ja julistaja huusi turnauskentän pohjoisesta päästä: "täällä seisoo hyvä ritari, sir Kenneth Skotlannista, taistelia Englannin kuninkaan Richardin puolesta, joka syyttää Konradia, Montserrat'n markiisia, ilkityöstä ja häväistyksestä mainittua kuningasta vastaan".
Kun sanat Kenneth Skotlannista ilmottivat taistelian nimen ja arvon, jotka eivät ennen olleet yleisesti tunnetuita, kuului kova ja iloinen mieltymyksenhuuto kuningas Richardin seuralaisten puolelta ja teki vastustajan vastauksen melkein kuulumattomaksi, vaikka useaan kertaan vaadittiin äänettömyyttä. Vastustaja vannoi tietysti olevansa viaton ja tarjousi puoltamaan viattomuuttaan ruumiillansa. Molempien taisteliain asekantajat astuivat nyt esiin ja antoivat heille kilven ja keihään, auttaen heitä ripustamaan edellistä kaulaansa, jotta heillä oli molemmat kädet vapaina ohjaksien ja keihään hoitamiseen.
Skotlantilaisen kilvessä näkyi hänen vanha vaakunamerkkinsä Leoparti, vaan siihen oli lisätty kaulapanta ja katkaistu kahle, jotka muistuttivat hänen äskeisestä vankeudesta. Markiisin kilvessä oli hänen arvonimensä16 johdosta kuvattuna jyrkkä, piikkinen vuori. Ritarit nostivat ja puistelivat keihäitään ikäänkuin koetellakseen kömpelöiden aseiden painoa ja vahvuutta, jonka perästä laskivat ne alas. Kummit, julistajat ja asekantajat vetäytyivät nyt aidakkeiden luo ja molemmat taisteliat istuivat vastapäätä toisiansa, kasvot kasvoja vastaan, keihäät lasketut alas ja kypärinsilmikot kiinni sekä ruumiit niin asepuvulla verhottuina, että he pikemmin olivat valettujen rautapatsaiden kuin lihasta ja verestä luotujen olentojen näköisiä. Odotuksen äänettömyys oli nyt yleinen – katseliat hengittivät nopeasti ja heidän sielunsakin näyttivät siirtyneen silmiin; ei ainoatakaan ääntä kuulunut, paitsi tulisten sotaratsujen korskumista ja raappimista, jotka arvaten mitä oli tulemassa levottomina odottivat saada rynnätä eteenpäin. Näin he seisoivat noin kolme minutia, kun sulttanin merkistä sadan soittokoneen kimeä ääni yhtä haavaa kaikui läpi ilman ja ritarit kannustivat hevosensa, laskivat ohjakset höllälleen, täyttä laukkaa hyökkäsivät eteenpäin ja kohtasivat toisiansa radan keskellä töminällä, joka oli ukkosen jyrinän kaltainen. Voitto ei ollut epäilyksen alainen, ei silmänräpäystäkään. Konrad kyllä osotti olevansa tottunut soturi; sillä hän osasi keskelle vastustajansa kilpeä ja käytti keihästä sellaisella voimalla ja tarkkuudella, että se meni pirstaleiksi teräskärjestään aina rautahansikkaan saakka. Sir Kennethin hevonen peräytyi muutaman askeleen ja lankesi kintuilleen; vaan ratsastaja nosti sen helposti pystyyn kädellä ja ohjaksilla. Mutta Konrad oli auttamattomissa. Sir Kennethin keihäs oli lävistänyt kilven ja milanolaisen teräshaarniskan sekä tunkeunut sen secretin eli pansaripaidan läpi, joka pidettiin haarniskan alla, haavottanut häntä syvästi rintaan ja viskannut hänen satulasta, katkennut keihäänkärki haavassa. Kummit, julistajat ja itse Saladin, joka oli astunut alas istuimeltansa, riensivät haavotetun luokse; sillä välin sir Kenneth, joka oli hypännyt hevosen seljästä ja paljastanut miekkansa, koska hän ei vielä tiennyt Konradin aivan avuttomaksi, käski hänen tunnustaa rikollisuutensa. Kypäri riisuttiin kiireesti päästä, ja haavotettu, tuimasti tuijottaen taivasta kohti, vastasi: "mitä vielä tahdotte? – Jumala on tuominnut oikein – minä olen syyllinen – vaan leirissä löytyy syyllisempiä kuin minä, säälikää sieluani ja hankkikaa minulle rippi-isä."
Nämät sanat lausuttuaan hän pyörtyi.
"Talismani, se voimakas lääke, kuninkaallinen veljeni", sanoi Richard Saladinille.
"Tuo petturi", vastasi sulttani, "ansaitsisi pikemmin että häntä jaloista laahattaisiin turnauskentällä hirsipuuhun, kuin että hän tulisi osalliseksi talismanin voimasta – ja joku semmoinen kohtalo on myös kirjotettu hänen kasvoihinsa", hän lisäsi tarkasti katseltuaan haavotettua; "sillä vaikka haava ehkä voidaan parantaa, on Azraelin merkki painettu tuon katalan otsaan".
"Kaikessa tapauksessa pyydän sinua tekemään, mitä voit hänen hyväksensä", sanoi Richard, "että hän edes ennättäisi syntinsä tunnustaa – älä tapa sekä ruumista että sielua! Puoli tuntia voipi hänelle olla tuhannen kertaa suuremmasta arvosta, kuin vanhimman patriarkan elinaika".
"Kuninkaallisen veljeni tahto tapahtukoon", sanoi Saladin, "Orjat, kantakaa telttaamme tämä haavotettu mies".
"Se ei saa tapahtua", sanoi temppeliherra, joka tähän saakka oli synkällä äänettömyydellä tapausta katsellut. – "Itävallan arkkiherttua ja minä emme salli, että tämä onneton, kristitty ruhtinas jätetään saraceneille heidän loihtukeinojensa esineeksi. Me olemme hänen kummit ja vaadimme, että hän jätetään meidän hoidettavaksi".
"Se tahtoo sanoa, te kiellätte käyttämästä niitä varmoja keinoja, jotka ovat tarjona hänen tointumiseen?" sanoi Richard.
"Ei, ei suinkaan", vastasi suurimestari, malttaen mielensä. – "Jos sulttani käyttää luvallisia keinoja, niin hän hoitakoon sairasta minun teltassani".
"Veli kulta, tee se, ole hyvä", sanoi Richard Saladinille, "vaikka lupa on jotensakin epäkohteliaasti annettu. Vaan nyt hauskempiin asioihin! – Puhaltakaa torvensoittajat, hurratkaa, englantilaiset, Englannin sankarin kunniaksi!"
Vaskirummut, torvet ja cymbalit helähtivät yhtä haavaa, ja se voimakas säännöllinen hurrahuuto, jolla englantilaiset vanhuudesta ovat ilmottaneet mielisuosiotansa, kuului arabialaisten kimeäin, epäsäännöllisten kirkunain keskellä, kuten urkujen akordit myrskyn vinkuessa. Viimein oltiin ääneti.
"Leopartin urhoollinen ritari", jatkoi Richard, "sinä olet osottanut, että ethiopialainen voipi muuttaa ihonsa värin ja leoparti täplänsä, vaikka oppineet raamatun todistuksella väittävät sitä mahdottomaksi. Kuitenkin minulla on enemmän sanomista teille naisten kuullen, joiden luo minä nyt saatan teidät ja jotka paraiten voivat arvostella ja palkita ritarillisia sankaritöitä".
Leopartin ritari suostuen kumarsi.
"Ja sinä, ruhtinaallinen Saladin, tulet myöskin heitä tervehtimään", jatkoi Richard. "Minä vakuutan, että meidän kuninkaattaremme ei pidä itseänsä tervetulleena, jollei hänelle suoda tilaisuus kiittää kuninkaallista isäntäänsä aivan ruhtinaallisesta vastaanotosta".
Saladin kumarsi miellyttävällä tavalla, vaan ei suostunut kutsuun.
"Minun täytyy haavotettua hoitaa", sanoi hän. "Lääkäri yhtä vähän luopuu sairaastansa, kuin soturi taistelukentältä, vaikkapa hän kutsuttaisiin itse paratiisin saliin. Tiedä sitäpaitsi, kuningas Richard, että itämaalaisen veri ei juokse niin tyynesti kaunotarten seurassa, kuin kansalaistesi. Mitä itse raamattu sanoo? "Hänen neitsyeellinen silmänsä on kuin profetan miekanterä; kukapa rohkenee siihen katsella? Joka ei tahdo tulla poltetuksi, karttaa tulisille hiilille astumasta – ymmärtäväinen ihminen ei pidä tappuroita palavan tulisoiton edessä. – Hän, sanoo viisas, joka on menettänyt aarteen, ei ole järkevä, jos kääntää päänsä sitä katsellakseen".
Richard, niinkuin hyvin saattaa arvata, kunnioitti tätä hienotuntoisuutta, jonka perustuksena oli hänen omasta käsityksestään niin suuresti eroavat tavat, eikä sen kovemmin uudistanut pyyntöänsä.
"Päivälliseksi", sanoi sulttani poislähtiessään, "toivon, että te kaikki suvaitsette atrioida kurdilaisen päällikön mustan kamelinahka teltan suojassa".
Sama kutsumus kulki kaikille kristityille, jotka arvonsa puolesta olivat kyllin ylhäisiä päästäkseen ruhtinaallisiin kemuihin osallisiksi.
"Kuulkaa!" sanoi Richard, "rummut ilmottavat että kuninkaattaremme ja hänen naisensa lähtevät pois lehteriltänsä – ja kas, turbanit vaipuvat maahan, ikäänkuin murhan-enkeli olisi niihin koskenut! Kaikki makaavat pitkänänsä, juurikuin arapialaisen silmän katsahus voisi himmentää ladyn poskien hohdetta! – Tulkaa, lähdetään telttaan ja viedään voittajamme riemusaatossa sinne. Kuinka surkuttelen jaloa sulttania, joka tuntee rakkautta ainoastaan sellaisena kuin alhaisemmat luontokappaleet sitä tuntevat".
Blondel viritti harppunsa sotaisimpiin säveliin, kun voittaja tuotiin kuningatar Berengarian telttaan. Hän astui sisään ja molemmat hänen kumminsa Richard ja Tuomas Pitkämiekka seurasivat häntä kummallakin puolen. Voittaja laskeusi kauniisti polvilleen kuningatar Berengarian eteen, vaikka enemmän kuin toinen puoli tästä kunnianosotuksesta kaikessa hiljaisuudessa oli aiottu kuningattaren oikealla puolella istuvalle Edithille.
"Riisukaa, jalot naiset, häneltä aseet", sanoi kuningas, joka kernaasti noudatti vanhoja ritarillisia tapoja. "Kauneus kunnioittakoon ritarillisuutta! Päästä häneltä kannukset irti, Berengaria! Jos oletki kuningatar, olet kuitenkin velvollinen hänelle osottamaan kaikkea suosiota mitä suinkin voit. – Ota kypäri hänen päästään Edith! Tämän käden kautta vannon, että sinun täytyy se tehdä, vaikka olisit ylpein Plantagenet koko suvussa ja hän olisi köyhin ritari maan päällä!"
Molemmat naiset tottelivat kuninkaan käskyä; Berengaria kiirehtivällä toimeliaisuudella, ikäänkuin pelokkaasti haluten täyttää miehensä tahtoa, ja Edith välistä punastuen, välistä vaaleten, kun hän Pitkämiekan avulla verkalleen ja kömpelösti aukaisi soljet, jotka kiinnittivät kypäriä kaulukseen.
"Ja mitähän odotatte löytävänne tämän rautakuoren alta?" sanoi Richard, kun päästä otettu kypäri paljasti sir Kennethin jalot kasvot, jotka hehkuivat yhtä paljon äsken kestetyistä vaivoista kuin nykyhetken mielenliikutuksesta. "Mitä pidätte hänestä, aatelismiehet ja kaunottaret?" jatkoi Richard. "Onko hän nyt nubialaisen orjan taikka nimettömän, arvottoman seikkailian näköinen? Ei tosiaan, hyvän miekkani nimessä, tässä hänen moninaiset valepukunsa loppuvat! Hän on laskeunut polvilleen teidän eteenne, ilman että olette häntä tunteneet muuta kuin hänen miekkansa kautta – hän nousee ylös, yhtä mainittavana rikkautensa kuin syntyperänsä puolesta. Onnea etsivä ritari Kenneth nousee ylös Davidina, Huntingdonin kreivinä, Skotlannin perintöruhtinaana!"
Yleinen hämmästyksen huuto kuului tämän selityksen johdosta ja Edith pudotti kypärän, jota hän piti kädessään.
"Niin, ystäväni", sanoi kuningas, "niin on tosiaan asianlaita. Te tiedätte, kuinka Skotlannin kuningas petti meidät, kun hän lupasi lähettää tämän urhoollisen kreivin johdannon alla paraat ja jaloimmat soturinsa auttamaan meitä Palestinan vallottamisessa, vaan ei välipuhettansa täyttänyt. Tämä jalo nuorukainen, jonka johdolla skotlantilaiset ristiretkeläiset olisivat marssineet, piti häpeällisenä olla osaa ottamatta pyhään sotaan ja yhtyi meihin Siciliassa pienen ja uskollisen palveliaseurueen kanssa, johon tuli lisäksi monta hänen maanmiestänsä, jotka yhtyivät heihin tuntematta päällikkönsä arvoa. Kaikki kuninkaallisen prinssin uskotut miehet olivat joutuneet kuoleman saaliiksi, paitsi yksi ainoa asekantaja, ja hänen liian hyvästi säilytetty salaisuutensa oli saattaa minun katkaisemaan yhden Europan toivorikkaimman vesan siinä luulossa, että hän ainoastaan oli skotlantilainen seikkailia. – Miksi ette ilmottaneet arvoanne, jalo Huntingdon, kun pikaisen ja kiukkuisen tuomioni kautta jouduitte vaaraan? Oliko se sentähden, että luulitte Richardin voivan väärinkäyttää valtaansa, kruununperillisen kuoleman kautta kostaaksensa kuninkaalle, joka niin usein oli osottanut vihamielisyyttään?"
"Niin pahaa en ajatellut teistä, kuningas Richard", vastasi Huntingdonin kreivi, "vaan ylpeyteni ei myöntänyt minulle ilmaista itseäni Skotlannin prinssinä pelastaakseni henkeä, jonka olin menettänyt velvollisuudestani luopumalla. Muuten olin tehnyt lupauksen olla säätyäni ilmaisematta, kunnes ristiretki oli päättynyt, ja minä ilmaisin sen ainoastaan in articulo mortis ja ripin sinetin alla tälle pyhälle erakolle".
"Se oli sitte tieto tästä salaisuudesta, joka pakotti tuota pyhää miestä niin hartaasti rukoilemaan että minä peruuttaisin ankaran tuomioni?" sanoi Richard. "Syystä hän sanoi, että jos tämä urhoollinen ritari minun käskystäni tapettaisiin, minä vastedes soisin sen teon tekemättömäksi, vaikka se olisi maksanut jäseneni – jäsenen! Minä olisin suonut sen jääneeksi tekemättä, vaikkapa henkeni olisin menettänyt – sillä mailma olisi sanonut, että Richard oli väärinkäyttänyt sitä tilaa, johon Skotlannin kruununperillinen, luottaen hänen jalomielisyyteen, oli joutunut".
"Vaan emmekö teidän majesteetiltänne voi saada tietää minkä kummallisen ja onnellisen sattumuksen kautta tämä arvotus viimein on arvattu?" kysyi kuninkaatar Berengaria.
"Minä sain Englannista kirjeitä", sanoi kuningas, "jotka muiden ikävien uutisten joukossa myöskin kertoivat, että Skotlannin kuningas oli vanginnut kolme englantilaista aatelismiestä, jotka olivat vaellusretkellä pyhän Ninianin tykö, ja syyksi maininnut, että hänen perillisensä, jonka oli luultu taistelevan saksalaisten ritarien riveissä pakanoita vastaan Preussissa, tosiaan oleskeli leirissämme ja minun vallassani; ja sen vuoksi Wilhelm aikoi pidättää nämät aatelismiehet panttivankina. Tästä minä ensiksi aloin aavistaa Leopartin ritarin todellista säätyä ja epäluulojani vahvisti de Vaux, joka Askalonista palatessaan toi takaisin Huntingdonin kreivin ainoan palvelian, erään paksupäisen orjan, joka oli kävellyt kolmekymmentä peninkuormaa ilmottaakseen de Vaux'lle salaisuuden, jonka hän olisi voinut ilmottaa minulle".
"Vanhalle Strauchanille on annettava anteeksi", sanoi Gilslannin lordi; "sillä hän tiesi omasta kokemuksesta, että minun sydämeni on hiukan hellempi, kuin jos nimeni olisi Plantagenet".
"Sydämesi hellä, sinä vanha rautamöhkäle, sinä Cumberlannin pii!" huudahti Richard. "Juuri me, Plantagenet'n perhekunnan jäsenet, voimme kerskailla hellistä, tuntehikkaista sydämistä. Edith", sanoi hän kääntyen orpanansa puoleen silmäyksellä, joka juoksutti veret tytön poskille, "anna minulle kätesi, kaunis serkkuni, ja myöskin sinä, Skotlannin prinssi".
"Malttakaa, teidän majesteetinne", sanoi Edith, vetäytyen pois ja koettaen salata hämmennystänsä yrittämättä laskea leikkiä kuninkaallisen sukulaisensa herkkäuskoisuudesta. "Ettekö muista, että käteni piti olla merkki saracenein ja arapialaisten – Saladinin ja koko hänen turbaniin puetun sotajoukkonsa kääntymiseen kristinuskon?"
"Aivan niin, vaan ennustuksen tuuli on siirtynyt ja puhaltaa nyt toisaalta", vastasi Richard.
"Älkää laskeko leikkiä, jottei teitä sidottaisi vahvemmilla kahleilla", sanoi erakko, astuen esiin. "Taivaan sotajoukko ei kirjota muuta kuin totuutta loistaviin aikakirjoihinsa – ihmisen silmä on vain liian heikko selvästi lukemaan niiden kirjotusta. Tietäkää, että kun Saladin ja Kenneth Skotlannista nukkuivat luolassani, luin minä tähdissä, että kattoni alla lepäsi eräs prinssi, Richardin luonnollinen vihollinen, jonka sallimus oli määrännyt Edith Plantagenet'n puolisoksi. Saatoinko silloin epäillä, että tämä olisi sulttani, jonka hyvin tunsin, koska hän usein kävi kammiossani puhumassa taivaankappalten liikunnoista? Taivaslaen loistava valo sanoi vielä lisäksi, että tämä prinssi, Edith Plantagenet'n mies, olisi kristitty; ja minä heikko, tietämätön selittäjä, arvelin Saladinin kääntyväksi kristinuskoon, sitä enemmin, koska hänen suuret avunsa näkyivät tekevän hänen mahdolliseksi oikiaan oppiin. Tunto heikkoudestani on painanut minun maahan; vaan maassa olen löytänyt lohdutusta! En ole oikein lukenut muiden kohtaloita – kuka takaa, etten ole omaani väärin käsittänyt? Jumala ei tahdo, että ihminen tunkeupi hänen neuvotteluihin tahi tutkii hänen kätketyitä salaisuuksia. Meidän tulee odottaa hänen aikaansa, valvomalla, ja rukoilemalla, pelvossa ja toivossa. Minä tulin tänne ankarana ennustajana, ylpeänä profeetana, taitavana, kuten luulin, opettamaan ruhtinaita ja vieläpä varustettuna ylenluonnollisilla tiedoilla, vaan sellaisen taakan rasittamana, jota en luullut muiden hartioiden kuin omaini voivan kantaa. Vaan kahleeni ovat nyt ratkotut! Minä lähden täältä, nöyränä tietämättömyydessäni, katuvaisena vaan ei toivotonna".
Näin puhuttuaan hän erkani seurasta ja sanotaan, että siitä ajasta hulluuden kohtaukset harvemmin vaivasivat häntä, sekä että hänen katumuksenharjotukset tulivat leppeämmiksi ja että parempi toivo tulevaisuudesta seurasi niitä. Itse mielipuolisuudessakin on niin paljo itserakkautta, että vakuutus siitä, että hän niin suurella kiivaudella oli julistanut ja suosinut perätöntä ennustusta, näkyi vaikuttavan kuten suonen-isku ihmisruumiiseen ja asettavan kuumetta, joka raivosi hänen aivoissansa.
Turha on ruveta tarkemmin selvittelemään, mitä tämän perästä tapahtui kuninkaattaren teltassa, tahi tiedustamaan, oliko Kenneth Huntingdonin kreivinä yhtä mykkä Edithin läsnä ollessa, kuin ennen, koska hänen täytyi käyttää itseään tuntemattomana, halpana ritarina. Voipi varmana pitää, että hän nyt tarpeellisella voimalla ilmaisi sitä hellää liekkiä, jota hänen niin usein ennen oli ollut vaikea sanoilla selittää.
Päivällistunti lähestyi nyt ja Saladin odotteli kristittyjen ruhtinasten tuloa erääseen telttaan, joka, suuruuteen katsomatta, aivan vähän ulkonäöltään erosi köyhän kurdilaisen tahi arapialaisen tavallisesta asunnosta; vaan tuon laajan, mustan katon alla oli pidot valmistetut suurimmalla itämaisella komeudella; kallisarvoisimpia mattoja oli levitetty lattialle ja tyynyjä asetettu vierasten mukavuutta varten. Vaan me emme voi ruveta kertomaan komeoista kulta- ja hopeakankaista, uhkeoista arabeskikirjauksista, kallisarvoisista kashmirishaaleista ja indialaisista musliinivaatteista, jotka täällä olivat levitettyinä kaikessa loistossaan; vielä vähemmin kertomaan kaikista sylttiherkuista ja erivärisillä riiskryyneillä ympäröidyistä höystelihoista sekä kaikista muista itämaisen keittotaidon herkuista. Kokonaisia, paistetuita lampaita ja sekä metsä- että aljuja lintuja oli ladottu suurille kulta-, hopia- ja poslinivadeille ja näiden välissä seisoi suuria sorbetilla täytettyjä ruukkuja, jäähdytettyjä lumella ja jäällä Libanonin vuorirotkoista. Kasa komeoita päänaluksia juhlasalin yläpäässä näkyi olevan aiottu isännälle ja niille korkea-arvoisimmille henkilöille, joita hän katsoi hyväksi kutsua tälle kunnia-istuimelle; kaikkialla teltan katossa, vaan varsinkin mainitun kunnia-istuimen päällä riippui joukko lippuja ja viirejä, merkkejä voitetuista tappeluista ja kukistetuista valtakunnista. Vaan etumaisena ja ylinnä kaikkia näkyi pitkä keihäs, johon oli kiinnitetty ruumiin käärinliinat, tuolla merkillisellä kirjotuksella: "Saladinin, Kuningasten Kuninkaan – Saladinin Voitonsankarien Voittajan – Saladinin Täytyy Kuolla". Kaiken tämän loisteen keskellä seisoivat orjat, jotka olivat valmistaneet ruuan, päät kyyryssä ja kädet ristissä, vaiti ja liikkumattomina kuin kuvapatsas tahi automatit, jotka odottavat taideniekan koskettelemista joutuaksensa liikuntoon.