Muu esitteleminen oli joutavaa. Molemmat sankarikuninkaat, sillä semmoisia he olivat kumpikin, heittäysivät samalla kertaa alas ratsuiltansa, ja joukkojen pysähtyessä sekä soiton äkkiä loppuessa, he kulkivat kohti toisiansa syvällä äänettömyydellä ja molemminpuolisen kohteliaan kumarruksen jälkeen syleilivät toisiansa veljinä ja vertaisina. Loisto ja komeus kummallaki puolella ei enään herättänyt huomiota – ei nähty muuta kuin Richardia ja Saladinia, ja heki katselivat vain toisiansa. Ne silmäykset, jotka Richard loi Saladiniin, osottivat kuitenkin hartaampaa uteliaisuutta, kuin ne jotka Saladin kiinnitti häneen ja sulttani myöski ensin rupesi puhumaan:
"Melek Ric on Saladinille yhtä tervetullut kuin vesi tälle erämaalle. Minä toivon että tämä seurueeni paljous ei herätä hänessä minkäänlaista epäluuloa. Paitsi aseellisia koti-orjiani ovat kaikki, jotka kummeksivilla ja ystävällisillä silmäyksillä teitä katselevat, etevimpiä ylimyksiä tuhansista heimokunnistani; sillä kuka, jolla oli oikeus läsnäolemaan, olisi tahtonut pysyä kotona, kun semmoinen ruhtinas kuin Richard olisi nähtävänä, jonka nimi on tullut niin peljättäväksi aina Yemenin sannikoille saakka, että äitit sillä asettavat lapsiansa ja vapaa arapialainen taltuttaa äksyä orittansa!"
"Ja ovatko nämä kaikki arapialaisia ylimyksiä?" kysyi Richard, kääntyen katselemaan noita haikeihinsa kääriytyneitä, julmia miehiä ahavoittuneilla kasvoillaan, elfenluunvalkoisilla hampailla, mustilla turbanin alta tuimasti, melkein yliluonnollisesti kiiltävillä silmillä ja ylimalkaan yksinkertaisella milteipä köyhällä puvulla.
"He vaativat itsellensä sitä arvoa", sanoi Saladin; "mutta vaikka luvultansa monta, ovat ne sopimuksen mukaan asustetut eikä varustetut muilla aseilla kun sapelilla – keihästensä teräskärjetkin he ovat jättäneet kotiin".
"Minä pelkään", mutisi de Vaux englannin kielellä, "että ne ovat jättäneet ne paikkaan, josta ne pian löytyvät. – Hyvin kukoistava ylähuone, se on myönnettävä, ja itse Westminster-Hall kävisi heille hieman ahtaaksi".
"Hiljaa, de Vaux", Richard sanoi, "älä semmoista puhu. – Jalo Saladin", hän jatkoi, "epäluulot eivät menesty samalla paikalla sinun kanssasi. Katsos", ja hän viittasi kantotuoleihin, "minäkin olen ottanut muutamia kelpo poikia myötäni, vaikka varustettuja kenties vasten sopimusta, sillä kirkkaat silmät ja kauniit kasvot ovat aseita, joita ei käy jättää kotia".
Sulttani kääntyi kantotuoleihin päin ja kumartui niin syvään, kuin jos hän olisi seisonut Mekkaa kohti, sekä suuteli hiekkaa kunnioituksensa osotteeksi.
"Ei, veljeni", Richard sanoi, "he eivät säikähdä likemmältä katselemista. Etkö tahdo ratsastaa kantotuolien luo, niin esiriput heti vedetään syrjään?"
"Allah varjelkoon!" lausui Saladin; "sillä kaikki ne arapialaiset, jotka ovat ympärillämme, pitäisivät näille jaloille naisille häpeällisenä, jos heitä nähtäisiin paljain kasvoin".
"Sinä saat nähdä heitä erikseen, veljeni", Richard vastasi.
"Mitä hyvää siitä olisi?" Saladin surullisesti vastasi, "Viimeinen kirjeesi oli toiveilleni kuin vesi tulelle; ja miksi taas uudestaan virittäisin liekin palamaan, joka kyllä voipi kuluttaa, mutta ei voi minua lämmittää? – Mutta eikö veljeni suvaitse lähteä sille teltalle, jonka nimen palveliansa on hänelle valmistanut? Etevin musta orjani on saanut käskyn prinsessojen vastaanottamisesta – hoviväkeni on pitävä huolta saattoväestänne ja itse tahdomme olla Richard kuninkaan kamariherra".
Hän osotti sitte tietä komeaan telttaan, jossa nähtiin kaikkea, mitä kuninkaallinen ylöllisyys voipi ajatella. De Vaux, joka oli seurannut myötä, riisui sen capan, eli pitkän ratsulevätin, jota Richard kantoi, ja tämä seisoi nyt Saladinin edessä ruumiinmukaisessa puvussaan, joka edullisesti näytti hänen vartalonsa voimaa ja tasamäärää samalla kuin se oli jyrkkänä vastakohtana niille väljille liehuville vaatteille, jotka peittivät itämaisen hallitsian hentoa ruumista. Richardin kahden käsin pidettävä miekka herätti varsinkin Saracenin huomiota; se oli leveä, suora säilä, jonka näennäisesti hallitsematon pituus melkein ulottui kuninkaan hartiosta kantapäähän.
"Ellen olisi", sanoi Saladin, "nähnyt tuon miekan välähtelevän tappelun eturinnassa, niin tuskin olisin uskonut, että ihmisen käsivarsi sitä voisi heilutella. Saisinko pyytää saada nähdä Melek Ricin sillä lyövän iskun nyt rauhan aikana, ja vain voimansa osotteeksi?"
"Kernaasti, jalo Saladin", Richard vastasi; ja katsoen ympärillensä jonku perään, jota vastaan voimaansa osottaisi, hän huomasi rautanuijan, jota yksi läsnä-olioista kantoi ja jonka varsi oli samaa metallia sekä noin puolentoista tuumaa poikkimitaten – sen hän asetti puupölkylle.
De Vaux, joka kävi levottomaksi herransa kunnian puolesta, kuiskasi hänelle englanniksi: "pyhän neitsyen tähden, miettikää mitä aiotte tehdä! Te ette vielä ole täydelleen saaneet voimanne takaisin – älkää antako uskottomalle syytä voiton riemuun".
"Vaiti houkka", sanoi Richard, asettuen vakavasti seisomaan ja silmäillen ylpeästi ympärillensä, "luuletko että voisin erehtyä *hänen* läsnäollessa?"
Välkkyvä miekka, johon kuningas tarttui molemmin käsin, kohosi korkealle hänen vasenta olkapäätänsä kohti, heilahti pään ympäri, putosi alas tuimasti kuin jostaki kauheasta sotakoneesta, ja rautakanki vyörähti laattialle kahtena kappaleena, ikääskuin se vain olisi ollut vesa, minkä metsänvahti puukollaan oli katkaissut.
"Profeetan pään kautta, aivan eriskummallinen isku!" sanoi sulttani, epäilevän huolellisesti tarkastaen poikkihakattua rautakankea ja miekanterää, joka oli niin hyvin karaistu, ettei siinä huomattu vähintäkään vikaantumisen merkkiä tämmöisen aimotyön jälkeen. Hän tarttui sitten kuninkaan suureen, jäntevään käteen ja nauroi pitäessään sitä omansa vieressä, joka oli niin laiha ja pieni ja niin paljon heikompi lihan ja jännetten suhteen.
"Niin, katsele sitä tarkkaan", de Vaux lausui englanniksi, "kotvan viipynee, ennenkuin sinun pitkät marakattisormesi pystyvät semmoiseen iskuun tuolla hienolla, kullatulla sirpilläsi".
"Hiljaa, de Vaux", sanoi Richard. "Pyhän neitsyen kautta, hän käsittää taikka arvaa tarkotuksesi. Älä puhu noin tylysti, velikulta".
Sulttani todellaki heti virkki: "jotaki kernaasti tahtoisin yrittää, vaikka en juuri tiedä miksi heikko näyttäisi huonouttaan väkevän läsnä ollen. – Mutta kullakin maalla on omat harjotuksensa ja tämä lienee Melek Ricille jotakin uutta". – Näin sanoen hän otti lattialta silkillä päällystetyn höyhenpolsterin ja asetti sen pystyyn. "Voisiko aseesi, veljeni, tuon polsterin halkaista?" kysyi hän kuningas Richardilta.
"Ei suinkaan", kuningas vastasi. "Ei mikään miekka mailmassa, vaikkapa olisi itse kuningas Arthurin Excalibur, voi halkaista mitään, joka ei iskulle tee vastarintaa".
"Katso sitten", sanoi Saladin; ja käärien ylös pukunsa hihan, hän paljasti käsivartensa, joka kyllä oli hoikka ja laiha, vaan alituisesta harjotuksesta niin kovettunut, että siinä vain oli luuta, lihaksia ja jäntereitä. Hän veti sitte huotrasta sapelinsa, jonka käyrä ja kaitainen terä ei välkkynyt kuin frankkilaisten miekat, vaan päinvastoin oli tummansinistä väriä, merkitty kymmentuhansilla aaltoilevilla linjoilla, jotka osottivat kuinka huolellisesti aserautio oli metallia kuonnuttanut. Kohottaen tätä asetta, joka Richardin miekkaan verrattuna näytti niin mitättömältä, luotti hän koko painollaan vasemmalle vähän eteenpäin pistetylle jalallensa, viippui muutaman kerran edestakaisin, ikäänkuin saadakseen tarkempaa silmämäärää ja astahtaen sitten äkkiä eteenpäin, vetäisi miekkansa polsterin läpi niin taitavasti ja niin vähäisellä näennäisellä voiman ponnistuksella, että tyyny pikemmin näytti itsestänsä hajoavan, kuin väkivallan kautta kahtia lohkeavan.
"Tuo oli silmänkääntäjän temppu", sanoi de Vaux, syösten esiin ja nostaen ylös poikkileikatun palasen tyynystä ikäänkuin vakuuttaakseen itseänsä asian todellisuudesta; "loihtimista siinä tapahtui".
Sulttani näkyi ymmärtävän häntä, sillä hän otti pois sen hunnuntapaisen, jota hän siihen asti oli kantanut, pani sen kaksin kerroin sapelin terälle, ojensi aseen terä ylöspäin, ja vetäen sitä äkkiä vaatteen halki, joka aivan löysästi riippui terän päällä, erotti sen kahteen osaan, jotka sitten liehuivat eri haaroille teltassa, samassa määrässä todistaen aseen erinomaista karaistusta ja terävyyttä sekä sen kantajan verratonta taitavuutta.
"No kunniani kautta, veljeni", Richard sanoi, "sinä olet ilman vertaistasi sapelin käyttämisessä, ja vaarallista kyllä olisi joutua kanssasi otteluun! Mutta kuitenkin luotan enemmän suoraan englantilaiseen iskuun, ja mitä emme saa vikkelyydellä aikaan, sen korvaamme väkevyydellä. Sinä sentään kieltämättä olet yhtä harjaunut haavojen tekemiseen kuin viisas ystäväni Hakim niitten parantamiseen. Minä saan kait tavata sitä oppinutta lääkäriä – minä olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa ja olen tuonut hänelle muutamia pieniä lahjoja".
Hänen puhuessaan Saladin vaihtoi turbaninsa tatarilaiseen lakkiin. Tuskin hän olisi sen tehnyt ennenkuin de Vaux aukaisi ammolleen leveän suunsa ja suuret pyöreät silmänsä, ja Richard katsoa tuijotti hänen päälle tuskin vähemmän kummastuksissaan, kun sulttani puhui totisella ja muutetulla äänellä: "sairas, sanoo runoilia, tuntee lääkärinsä astunnasta; mutta terveeksi tultuaan hän ei edes tunne hänen kasvojaan häntä katsellessaan".
"Ihmetyö! – ihmetyö!" huudahti Richard.
"Epäilemättä Mahoundin tekemä", de Vaux sanoi.
"Kun en tuntenut oppinutta Hakimiani", sanoi Richard, "ainoastaan sentähen että hänen lakkinsa ja pukunsa puuttui, ja kun löydän hänestä kuninkaallisen veljeni Saladinin!"
"Niin on mailman meno", vastasi sulttani. "Rikkinäinen takki ei aina tee dervishiä".
"Ja sinun välityksesi kautta", Richard sanoi, "tuo Leopartin ritari pelastui kuolemasta, ja sinun sukkelasta toimestasi hän valhepuvussa uudestaan kävi leirissäni?"
"Niin juuri," Saladin vastasi; "minä olin kyllin lääkäri nähdäkseni että hänen elonsa päivät pian olivat luetut, elleivät hänen vertavuotavan kunniansa haavat tulisi sidotuiksi. Vaikka hänen valhepukunsa tuli pikemmin ilmi, kuin olin odottanut omani onnistumisesta".
"Sattuma", sanoi kuningas Richard, arvattavasti tarkottaen sitä tilaisuutta, kun hän luultun nubialaisen haavasta imi pois myrkyn, "minulle ilmaisi, että hänen ihonsa oli taidon avulla muutettu; ja kun kerran olin tolalle päässyt, kävi ilmisaanti helposti, sillä hänen vartaloansa ja kasvojansa ei niin hevillä unhoteta. Minä varmaan odotan että hän huomena ilmestyy taistelutantereelle".
"Hän on täydessä valmistuspuuhassa ja hyvässä toivossa", sanoi sulttani. "Minä olen varustanut hänen aseilla ja hevosella, koska sen nojalla mitä erinäisissä valepuvuissa olen nähnyt, panen häneen paljon arvoa".
"Tietääkö hän nyt", Richard sanoi, "ketä hänen tulee kaikesta tästä kiittää?"
"Tietää", vastasi saraceni. "Minun täytyi ilmaista kuka olin, kun tein hänelle ehdotukseni".
"Ja tunnustiko hän teille mitään?" kuningas kysyi.
"Ei mitään nimen omaan", vastasi sulttani; "mutta paljosta mitä välillämme on tapahtunut, minä arvaan, että hänen rakkautensa on liian rohkea onnellisesti päättyäksensä".
"Ja sinä tiesit, että hänen julkea, häpeämätön rakkaudenhimonsa oli omille toiveillesi vastariitainen?" sanoi Richard.
"Minä saatoin arvata sen", sanoi Saladin; "mutta hänen rakkautensa oli vanhempi minun toiveitani ja, täytynee lisätä, näyttää jäävän eloon niitten jälkeen. Minä en kunnialla voinut kostaa huonoa menestystäni hänelle, jolla ei ollut siihen osaa. Ja jos tämä korkeasukuinen neito pitää hänestä enemmän kuin minusta, ken voipi sanoa, ettei hän tee oikeutta ritarille, joka on hänen omaa uskontoansa ja kaikin puolin täydellinen aatelismies?"
"Mutta kuitenkin aivan alhaista säätyä naimisen kautta yhdistyäkseen Plantagenet'n sukuun", sanoi Richard kopeasti.
"Semmoiset ovat ehkä perusaatteenne Frangistanissa", sanoi Saladin; "mutta meidän itämaalaiset runoiliat sanovat, että urhoollinen kameelinajaja on kyllin arvollinen suutelemaan kauniin kuninkaattaren huulia, kun sitävastoin pelkuri ruhtinas ei ole kelvollinen hänen hameensa liepeitä lähestymään. Mutta sinun suostumuksellasi, jalo veli, minun täytyy nyt lähteä vastaanottamaan Itävallan arkkiherttuata sekä tuota toista nazarenilaista ritaria, jotka paljon vähemmän ansaitsevat vieraanvaraisuutta, mutta joita sentään tulee soveliaasti kohdella, ei heidän, vain oman kunniani tähden; sillä mitä viisas Lokman lausuu? "Älä sano, että se ruoka on mennyt hukkaan, jonka vieraalle olet antanut; sillä jos se on hänen ruumistansa ravinnut ja vahvistanut, niin se yhtä suuressa määrässä on korottanut ja enentänyt omaa hyvää nimeäsi ja mainettasi!"
Saracenilainen hallitsia lähti kuningas Richardin teltasta, ja pikemmin viittauksilla kuin sanomalla osotettuaan mihin kuninkaattaren ja hänen hovineitostensa teltta oli pystytetty, hän meni vastaanottamaan Montserrat'n markiisia ja hänen seuruettaan, joitten mukavuudesta komeutta rakastava hallitsia oli pitänyt huolta vähemmällä hyvällätahdolla, mutta yhtä suurella vieraanvaraisuudella. Ylöllisimpiä virvotuksia niin itämaisen kuin europalaisen maun-aistin mukaan asetettiin kuninkaallisen ja ruhtinaallisten vierasten eteen heidän teltoissansa; ja niin tarkasti sulttani piti muistissa heidän tapojaan ja makuaan, että kreikalaisia orjia käytettiin heille tarjoamaan viinipikaria, joka on mahomettilaisen kauhistus. Ennenkuin Richard oli atriansa lopettanut, astui sama vanha emiiri sisään, joka oli tuonut Saladinin kirjeen kristittyjen leiriin, ja esitteli hänelle huomispäivän taistelussa noudatettavien juhlamenojen kaavaa. Richard, joka tunsi vanhan tuttavansa mieliteon, kehotti häntä juomaan kanssansa lasin Shirazviiniä; mutta katuvaisen näköisenä Abdallah ilmotti, että itsensäkieltämys hänelle nykyään oli hengen asia; sillä niin suvaitsevainen kuin Saladin monessa muussa suhteessa olikin, noudatti hän sekä ylläpiti kovilla rangaistuksilla profeetan lakia.
"No, ellei hän rakasta viiniä, tuota ihmisen sydämen ilahuttajaa", sanoi Richard, "niin ei ole toivoa hänen kääntymisestään, ja Engaddin hullun papin ennustus raukeaa tyhjäksi kuin akanat tuuleen".
Kuningas ryhtyi nyt määrittelemään tappelu-ehtoja, johon meni melkoinen aika, koska oli tarpeellinen muutamissa pykälissä kuulustella niin hyvin sulttanin kuin vastapuolueitten ajatuksia.
Viimein ne lopullisesti hyväksyttiin ja vahvistettiin franskan ja arapian kivisellä pöytäkirjalla, jonka allekirjottivat Saladin sotatuomarina sekä Richard ja Leopold molempain sotureitten takausmiehinä. Kun Abdallah oli jättänyt kuningas Richardille viime kerran hyvästi sinä iltana, astui de Vaux sisään.
"Se kelpo ritari, joka huomenna on taisteleva", sanoi hän, "pyytää saada tietää, jos hänen sallitaan tänä ehtoona käydä tervehtimässä kuninkaallista kummiansa?"
"Oletko sinä nähnyt häntä, de Vaux?" sanoi kuningas hymyillen; "ja tunsitko entisen tuttavan?"
"Lanercostin neitsyeen kautta", vastasi de Vaux, "niin paljon odottamattomia seikkoja ja muutoksia tapahtuu tässä maassa, että heikkoa päätäni ihan rupeaa pyörryttämään. Tuskin olisin tuntenut Skotlannin sir Kennethiä, ellei hänen kaunis koiransa, joka vähän aikaa on huostassani ollut, olisi hyväillen juossut vastaani; ja sittekin tunsin koiran ainoastaan hänen leveästä rinnastansa, hänen pyöreästä jalastaan sekä omituisesta haukunnastansa; sillä tuo elukka raukka oli maalattu aivan kuin venetialainen portto".
"Sinun älysi pystyi paremmin eläimiin kuin ihmisiin, de Vaux", sanoi kuningas.
"En tahdo kieltää", de Vaux sanoi, "että ne minusta usein ovat tuntuneet rehellisemmiltä eläviltä. Teidän majesteetinne on myöski toisinaan suvainnut kutsua minua itseäni eläimeksi; sitäpaitsi minä palvelen leijonaa, jonka koko mailma tunnustaa eläinten kuninkaaksi".
"Pyhän Yrjön kautta, tuossa osasit keihäälläsi sangen hyvästi kypärääni", sanoi kuningas. "Minä olen aina sanonut että sinussa on vissi määrä sukkeluutta, de Vaux, vaikka saa iskeä moukarilla saadakseen kipinän esiin. Mutta asiaan takaisin! Onko tuo kelpo ritari hyvin varustettu ja asustettu?"
"Täydellisesti, armollinen herra, ja komeasti", de Vaux vastasi. "Minä hyvin tunnen asun – se on sama, jonka venetialainen komisarius tarjosi teidän majesteetillenne juuri kuin sairastuitte, viidellä sadalla byzantinillä".
"Ja jonka hän nyt on uskottomalle sulttanille myönyt arvaten muutamasta dukaatista enemmän ja paikalla tapahtuvaa maksua vastaan? Nuo venetialaiset möisivät itse pyhän haudan!"
"Asepukua ei voitaisi konsanaan kantaa jalommassa asiassa", sanoi de Vaux.
"Kiitos olkoon saracenin jalomielisyyden, eikä venetialaisten ahneuden", kuningas sanoi.
"Jumala suokoon, että teidän majesteetinne olisi hieman varovaisempi", sanoi de Vaux levottomasti. "Täällä me nyt seisomme aivan yksinään, kun kaikki liittolaisemme sen taikka tämän loukkauksen tähden ovat meistä luopuneet; me emme enään voi toivoa menestystä maalla, ja meidän tarvitsee vain joutua riitaan tuon amfibillisen tasavallan kanssa, että kadottaisimme kaikki keinot meritse kotia pääsemisen".
"Siitä kyllä minä pidän huolta", sanoi Richard kärsimättömästi; "mutta jätä nuhteesi jo vastaiseksi. Kerro minulle kernaammin, sillä se on tärkeämpää, onko ritarilla rippi-isää?"
"On", vastasi de Vaux; "Engaddin erakko, joka ennen kerta on hänelle toimittanut samaa palvelusta kun hän valmistausi kuolemaan, ripittää häntä nytkin; huhu kaksintaistelusta on houkuttanut erakon tänne".
"Se on hyvä", sanoi Richard; "mutta palatakseni ritarin pyyntöön, niin saat hänelle sanoa, että Richard on vastaanottava häntä, kun hänen velvollisuutensa täyttäminen Erämaan Timantin luona on sovittanut rikoksen Pyhän Yrjön kukkulalla; ja kun kuljet leirin kautta, niin anna kuninkaattarelle tiedoksi, että minä tahdon käydä häntä teltassa tervehtimässä; sano myöskin Blondelille, että hän kohtaa minua siellä".
De Vaux meni, ja noin tunnin kuluttua Richard kääriytyi levättiinsä, otti kitharan käteensä ja kulki kuningattaren telttaa kohti. Monta arapialaista tuli häntä vastaan, mutta käänsivät aina päänsä pois taikka loivat silmänsä maahan, vaikka hän huomasi että he uteliaina katsoivat hänen jälkeen, niin pian kun olivat hänen sivuuttaneet. Hän tästä aivan oikein päätti, että he hänen tunsivat, vaan että joko sulttanin käsky tai heidän oma itämainen häveliäisyys kielsi heitä olemasta huomaavinaan hallitsiaa, joka halusi tuntemattomaksi jäädä.
Kun kuningas tuli kuninkaattaren teltan luo, tapasi hän sen vartioina noita onnettomia, joita itämaalaisten mustasukkaisuus asettaa heidän Zenanansa ympäri. Blondel käveli oven ulkopuolella kosketellen silloin tällöin harppunsa kieliä, tavalla, joka sai afrikalaisia näyttämään elfenluuhampaitansa ja säestämään soittoa eriskummallisilla liikunnoilla sekä kimeillä, luonnottomilla äänillä.
"Mitä sinä puuhaat tämän mustan eläinlauman kanssa, Blondel?" kuningas sanoi; "miksi et mene sisälle telttaan?"
"Siksi että taitoni ei tule päättäni eikä sormittani toimeen", vastasi Blondel, "ja nämä kunnon murjaanit uhkaavat leikata minun pala palalta kappaleiksi, jos yritän eteenpäin".
"Seuraa sitte minua", kuningas sanoi, "niin olen vartiasi".
Mustanahat laskivat tietysti heti Richard kuninkaan edessä piikkinsä ja miekkansa alas sekä loivat silmänsä maahan, ikäänkuin eivät olisi olleet mahdolliset häntä katsomaan. Teltassa he tapasivat kuninkaattaren keskustellen de Vaux'n kanssa. Sillävälin kuin Berengaria tervehti Blondelia, haasteli Richard kuningas hetken aikaa hiljaa ja erillään kauniin sukulaisensa kera.
"Olemmeko vihollisia vielä, ihana Edith?" sanoi hän viimein kuiskaten.
"Emme ole, armollinen herra," Edith vastasi kyllin matalalla äänellä, ettei se soittoa häirinnyt, "ei kukaan voi kantaa vihaa kuningas Richardia vastaan, kun hän vain suvaitsee näyttäytyä semmoisena kuin hän todella on, ylevämielisenä ja jalona, yhtähyvin kuin urhoollisena ja oikeutta rakastavana".
Näin sanoen hän ojensi kätensä kuninkaalle, joka sitä sovinnonmerkiksi suuteli ja sitten jatkoi: "te luulette, kaunis serkkuni, että vihastukseni tuonnoin oli teeskennelty; mutta te erehdytte. Rangaistus, jonka tuolle ritarille määräsin, oli oikeutettu; sillä kuinka suuri kiusaus olikin, petti hän kuitenkin hänelle osotetun luottamuksen. Mutta minä iloitsen kenties yhtä paljon kuin te siitä, että hänellä huomenna on tilaisuus saada kunniansa takaisin ja todellisen varkaan ja kavaltajan päälle heittää se häpeä, joka jonkun aikaa on hänen mainettansa himmentänyt. Ei! jälkimailma moittikoon Richardia hurjasta pikaisuudesta; mutta se tulee samalla sanomaan, että hän tuomarina oli oikea, kun hänen tuli olla, ja armollinen, kun hän saattoi olla.
"Älä itseäsi mairittele, kuninkaallinen serkkuni", Edith sanoi. "Kenties he kutsuvat oikeuttasi julmuudeksi, ja oikullisuudeksi armeliaisuuttas".
"Äläkä sinä ylpistele", sanoi kuningas, "ikäänkuin jos ritarisi jo voittajana olisi riisumaisillansa sitä asua, jota hän ei vielä ole päällensäkään pukenut – Montserrat'n Konradia pidetään hyvänä keihäsniekkana. Mitäs, jos skotlantilainen joutuisi tappiolle?"
"Se on mahdotonta!" sanoi Edith vakavasti. "Omat silmäni näkivät tuon Konradin vapisevan ja vaalenevan kuin kelvoton varas. Hän on syyllinen ja kaksintaistelu on Jumalan oikeuteen vetoaminen – minä taistelisin itse pelvotta häntä vastaan tämmöisessä asiassa."
"Messun kautta, enkä usko että sen tekisit, tyttö", kuningas sanoi, "ja vieläpä hänen voittaisit; sillä ei ole koskaan löytynyt todellisempaa Plantagenet'ä kuin sinä".
Hän vaikeni ja lisäsi hyvin totisella äänellä: "Varo, että yhä edespäin muistat, mitä olet sukuperällesi velkaa".
"Mitä tuo noin totinen neuvo tällä hetkellä merkitsee?" Edith kysyi. "Olenko minä luonnostani niin kevytmielinen, että voisin nimeni ja säätyni unhottaa?"
"Minä tahdon puhua suoraan, Edith", kuningas vastasi, "ja niinkuin ystävälle. – Mitä on tuo ritari oleva teille, jos hän voittajana selviää tästä taistelusta?"
"*Minulle?*" Edith sanoi, häpeän ja närkästyksen punastuksella. "Mitä muuta hän minulle *voipi* olla kuin kunnon ritari, ansaiten semmoista suosioa, kuin kuninkaatar Berengaria saattaisi hänelle osottaa, jos hän olisi valinnut hänen kunnioituksensa esineeksi vähempi-arvoisen sijasta? Köyhin ritari voipi pyhittää itsensä keisarinnan palvelukseen; mutta hänen kunniallinen vaalinsa", sanoi tyttö ylevästi, "täytyy olla hänen ainoa palkintonsa".
"Kumminkin hän on tehnyt ja kärsinyt paljon teidän tähtenne", kuningas sanoi.
"Minä olen palkinnut hänen palveluksensa kunnioituksen ja mielihyvän osotuksella, ja hänen kärsimisensä kyyneleillä", Edith vastasi. "Jos hän toivoi toista palkintoa, olisi hänen pitänyt rakastaa jotakuta omasta säädystään".
"Sinä et siis aio veristä yönuttua hänen tähtensä kantaa?" sanoi Richard kuningas.
"Yhtä vähän", Edith vastasi, "kuin olisin voinut vaatia häntä panemaan henkensä alttiiksi enemmän turhamaisessa kuin kiitettävässä ottelussa".
"Niin tytöt ainian puhuvat", kuningas sanoi; "mutta kun suosittu rakastaja käypi kiihkeämmäksi, sanovat he huo'aten, että tähdet toisin ovat määränneet".
"Teidän majesteetinne on nyt jo toisen kerran uhannut minua onnentähteni vaikutuksella", Edith vastasi ylevästi. "Olkaa siitä vakuutettu, armollinen herra, että, tähtien voimasta huolimatta, ei teidän köyhä sukulaisenne ole menevä pakanan eikä halpasäätyisen seikkailian omaksi. – Sallikaa minun kuunnella Blondelin soitantoa; sillä kuninkaallisten nuhdettenne säveleet ovat tuskin niin mieluiset korvalle".
Loppu illasta ei tarjonnut mitään mainittavata.