Talismani

Viideskolmatta luku

 
Se käytös, josta moitit minua,
Kiitostas pikemmin ansaita voisi,
Sill' en mä rakastais niin sinua,
Jos mulle kunnia rakkaamp' ei oisi.
 

Montrose.

Kun kuningas Richard palasi telttaansa, käski hän tuoda nubialaisen luoksensa. Tämä astui sisään tavallisella nöyrällä tervehyksellä ja koskettuaan otsalla lattiaan jäi seisomaan kuninkaan eteen herransa käskyjä vartoavan orjan asentoon. Oli onni että hänen rollinsa säilyttäminen vaati silmien kiinnittämistä lattiaan, sillä hänelle olisi ehkä muuten ollut vaikea kestää sitä terävää silmäystä, jolla Richard ääneti häntä hetken katseli.

"Sinä olet jotenki harjaantunut metsästäjä", sanoi kuningas vähän ajan takaa, "ja olet ajanut otuksesi ylös ja saattanut sen pitämään paikkaansa yhtä taitavasti kuin jos itse Tristrem olisi sinua opettanut. Mutta ei siinä ole kyllin – otus on myöskin kaadettava. Itse olisin mielelläni kohottanut jahtikeihääni sitä vastaan; vaan vissien asianhaarain vuoksi näyttää siltä, kun minun olisi siitä luopuminen. Sinä tulet nyt palaamaan sulttanin leiriin kirjeen kanssa, jossa häntä pyydetään suosiollisesti valitsemaan jonkun rauhallisen paikan tätä ritarillista toimitusta varten sekä, jos hänen tekee mieli, yhtymään meidän kanssa sitä katsomaan. Nyt on minulle juolahtanut mieleen, että sinä samassa leirissä ehkä voisit löytää jonkun ritarin, joka rakkaudesta totuuteen ja kunniansaamisen himosta, tahtoisi taistella tuon petturin Montserrat'n kanssa".

Nubialainen nosti silmänsä ja loi kuninkaaseen innollisen katseen; nosti ne sitten taivasta kohti sellaisella juhlallisella kiitollisuudella, että kyyneleet niissä kimaltelivat – sen perästä painoi alas päänsä, ikäänkuin osottaakseen myöntymystänsä kuninkaan tahtoon ja asettui jälleen tavalliseen nöyrään ja tarkkaavaiseen asentoonsa.

"Hyvä", sanoi kuningas, "minä näen että sinä tässä asiassa haluat minua palvella, ja minun täytyy myöntää että semmoinen palvelia, kuin sinä, on aivan erinomainen, joka ei voi vastustella aikeitamme eikä pyytää päätöksistämme selitystä. Englantilainen olisi sinun sijassasi jörömäisesti minua neuvonut jättämään taistelun jollekulle hyvälle keihäälle omassa hovissani, jossa kaikki, veljestäni Pitkämiekasta saakka ja sitten koko rivi alaspäin, hehkuvat halusta sotia puolestani; ja lörppämäinen franskalainen olisi tehnyt tuhansia kokeita saadakseen tietää, minkätähden minä etsin soturia uskottoman leiristä. Vaan sinä, harvapuheinen sanansaattajani, voit toimittaa asiani sitä urkkimatta tahi ymmärtämättä; sinulle on kuulla sama kuin totella".

Kumarrus ja polvien notkistus oli nubialaisen sovelias vastaus näihin arveluihin.

"Vaan nyt toiseen asiaan", sanoi kuningas äkkiä ja odottamatta. "Oletko jo nähnyt Edith Plantagenet'ä?"

Mykkä nosti päänsä, ikäänkuin jotakin sanoakseen – niin, hänen huulensa olivat alkaneet selvästi lausua kieltosanaa, vaan hänen onnistumattomasta yrityksestänsä ei tullut muuta kun mykän epäselvä soperrus.

"No, katsos vain!" sanoi kuningas. "Kuninkaallisen neitosen paljas nimi, kun hän on niin erinomaisen ihana kuin herttainen serkkumme, näkyy milt'ei voivan päästää mykkien kielen irti. Mitä ihmeitä hänen silmänsä sitte vaikuttaisivat semmoisessa! Minä tahdon tehdä kokeen, musta ystäväni. Sinä saat nähdä tämän hovimme valiovaimon ja toimittaa ruhtinallisen sulttanin asian."

Taasen iloinen silmäys – taasen polvien notkistus; mutta kun hän nousi ylös, laski kuningas kätensä raskaasti hänen olkapäälleen ja jatkoi puhettaan tuiman vakavana näin: "salli minun yhdessä suhteessa varottaa sinua, musta lähettilääni. Vaikkapa sinä havaitsisitkin, että hän, jonka pian olet näkevä, terveellisellä vaikutusmahdillaan olisi irrottamaisillaan kielesi siteet, joka nyt, kuten urhoollinen sulttani sanoo, on vangittuna palatsinsa elfenluisten muurien sisällä, niin varo harvapuheista rolliasi muuttelemasta ja sanaakaan hänen läsnäollessa lausumasta, vaikka puhelahjasi ihmeteltävällä tavalla annettaisiin sinulle takaisin. Ole vakuutettu, että minä siinä tapauksessa kiskoisin kielesi juurineen irti ja sen elfenluisen palatsin, jolla arvaten tarkotetaan hammasjataa, hävittäisin vääntämällä ulos kaikki hampaasi toinen toisensa perään. Ole siis viisas ja vieläkin mykkä."

Nubialainen, niin pian kuin kuningas oli ottanut raskaan kätensä hänen hartioilta, painoi päänsä alas ja pani kätensä huulilleen, kuuliaisuuden ja vaiti-olon merkiksi.

Vaan Richard laski taasen kätensä hänen päällensä, vaikka hiljemmin, sekä lisäsi: "Tämän määräyksen teemme sinulle, koska olet orja. Jos olisit ritari ja aatelismies, pyytäisimme kunniansanasi takaukseksi vaiti-olostas, joka on vasituinen ehto sille luottamustoimelle, jonka nyt uskomme sinulle."

Nubialainen oikaisi uljaasti vartalonsa, katsoi kuningasta suoraan silmiin, ja pani oikean kätensä sydämelle.

Richard huusi nyt kamariherraansa.

"Neville", sanoi hän, "vie tämä orja kuninkaallisen puolisomme telttaan ja sano että meidän tahtomme on, että hän laskettakoon orpanamme Edithin puheille ja aivan yksinänsä. Hänellä on asiaa hänelle. Sinä voit myöskin neuvoa hänelle tietä, jos hän tarvitsee opastustasi, vaikkapa ehkä lienet havainnut, kuinka ihmeteltävän perehtynyt hän jo näkyy olevan leirissämme. Ja sinä, ethiopialainen ystäväni", jatkoi hän, "mitä teet, tee pian ja palaa tänne puolen tunnin sisään."

"Minä olen tullut ilmi", ajatteli luultu nubialainen, kun hän silmät maahan luotuina ja kädet ristissä seurasi Nevilleä, joka pitkillä askelilla kulki kuningatar Berengarian telttaa kohti. "Kuningas Richard tuntee minun aivan epäilemättä; vaan en kuitenkaan voi huomata, että hän olisi kovin suuttunut minuun. Jos oikein ymmärsin hänen sanansa – ja mahdotonta on varmaan väärin ymmärtää niitä – antaa hän minulle jalon tilaisuuden kunniani takaisinsaamiseen tuon ylpeän ja viekkaan markiisin kukistamalla, jonka rikollisuuden selvästi havaitsin hänen säikähtäneestä silmästään ja värisevästä huulestaan, kun syytös häntä vastaan tehtiin. – Roswal, uskollisesti olet herraasi palvellut, ja kalliisti olen tuskasi kostava! – Mutta mikä tarkotus on tällä puheille-pääsylläni hänen luokse, jota en koskaan ole toivonut näkeväni jälleen? – Ja kuinka kuninkaallinen Plantagenet voipi sallia, että minä saan tavata hänen ihanaa orpanaansa – olinpahan sitten pakanallisen Saladinin lähettiläs taikkapa tuo rikollinen maanpakolainen, jonka hän äskettäin ajoi leiristänsä ja jonka rikoksen pahin puoli on sen rakkauden rohkea tunnustaminen, joka on hänen ylpeytensä? Että Richard sallii orpanansa vastaanottaa kirjeen pakanalliselta rakastavalta ja vieläpä sellaisen henkilön käden kautta, joka on niin paljo häntä alempi arvossa, molemmat nämät seikat ovat yhtä käsittämättömät kuin toistensa kanssa yhteen sopimattomat. Mutta kuin kiivas luonne ei valtaa Richardia, on hän lempeä, ylevämielinen ja todellisesti jalo ja semmoisena tahdon häntä pitää ja menetellä hänen nimenomaisten käskyjensä ja annettujen osviittojensa mukaan, yrittämättä ymmärtää enempää, kuin mitä vähitellen itsestänsä voipi ilmaantua ilman mitään tiedustelemista minun puoleltani. Hänelle, joka on antanut minulle niin oivan tilaisuuden tahratun kunniani löytämiseen, olen velkapää osottamaan alamaisuutta ja kuuliaisuutta, ja olipahan kuinka tuskallista tahansa, on velka maksettava. Ja kuitenkin", kuiskasi hänen ylpeydestä paisuva sydän, "Leijonasydämen, kuten hän kutsutaan, olisi pitänyt arvostella muiden tunteita omiensa mukaan. *Minä* tunkeutua hänen sukulaisensa puheille! *Minä*, joka en koskaan puhunut hänelle sanaakaan, vastaanottaessani kuninkaallisen palkinnon hänen kädestään, silloin kun minua ristin puollustajain joukossa ei pidetty huonoimpana ritarillisissa sankaritöissä. *Minä* lähestyä häntä, kun olen halvassa valepuvussa ja orjan vaattehissa ja, voi, kun olen todellinen orja, vaakunan sijasta kantaen häpeäpilkkua entisessä kilvessäni! *Minä* tehdä tätä? Hän tuntee minua varsin vähän. Kuitenkin kiitän häntä tästä tilaisuudesta, joka tehnee meidät kaikki paremmin tutuiksi toistemme kanssa."

Kun hän oli tullut tähän päätökseen, he seisahtuivat kuningattaren teltan sisäänkäytävän edustalle.

Vahdit arvattavasti laskivat heidät sisään ja Neville, jättäen nubialaisen pieneen etukamariin, jonka hän vallan hyvin muisteli, meni kuningattaren tavalliseen vastaan-ottohuoneeseen. Hän kertoi kuninkaansa käskyn matalalla, kunnioittavalla äänellä, ja monta kertaa hienommin kuin tyly Thomas de Vaux, jolle Richard oli kaikki kaikissa, ja koko muu hovi, itse Berengaria siihen luettuna, ei mitään. Kuunteliat purskahtivat nauruun, kun Neville oli asiansa ilmottanut.

"Minkä näköinen hän on tuo nubialainen orja, joka on sulttanin lähettiläs tällaisessa asiassa? Neekerin näköinen, Neville, eikö niin?" sanoi vaimonpuolen ääni, jonka pian tunsi Berengariaksi. "Neekerin näköinen, eikö niin, Neville, mustalla iholla, pää kähärä kun pässin, nenä litteä ja huulet paksut – vai kuin, herra Henry?"

"Teidän armonne ei saa unohtaa sääriä", sanoi toinen ääni, "jotka ovat ulospäin kaarevat, kuin saracenin miekka."

"Pikemmin kuin Cupidon jousi, koska hän tulee rakkauden asioissa", sanoi kuningatar. "Rakas Neville, sinä olet aina valmis palvelemaan meitä naisraukkoja, joilla on niin vähän huvitusta joutohetkinämme. Meidän täytyy saada nähdä tätä lemmen lähettilästä. Turkkilaisia ja maureja olen nähnyt useoita, vaan neekeriä en koskaan."

"Minä mielelläni tottelen teidän Armonne käskyjä, jos vaan tahdotte puolustella minua kuninkaani luona", vastasi myöntyväinen ritari. "Voin kuitenkin vakuuttaa, että teidän Armonne tulee näkemään jotain peräti toista kuin mitä odotatte."

"Sen parempi – vielä rumempi kuin me voimme ajatella, ja kuitenkin urhoollisen sulttanin valittu lemmen lähettiläs!"

"Rohkenenko pyytää teidän majesteettianne", sanoi neiti Kalista, "että sallisitte ritarin viedä tämän sanansaattajan suorinta tietä lady Edithin luo, jolle hänen kirjeensä ovat kirjotetut? Me olemme jo olleet vähällä tarttua kovasti kiinni samanlaisesta leikistä."

"Kovasti kiinni?" kertoi kuninkaatar ylenkatseellisesti. "Kuitenkin sinä voit olla oikeassa, Kalista, varovaisuutta neuvoessasi – ajakoon tämä nubialainen, joksi häntä kutsut, ensin asiansa orpanamme luona. Muuten hän on mykkä – eikö niin, Neville?"

"Niin on, armollinen rouva", vastasi ritari.

"Kuinka paljon huokeampi itämaan ylhäisten naisten on elää", sanoi Berengaria, "heitä kun palvelee henkilöt, joitten kuullen he voivat sanoa mitä tahansa, ilman että ne saattavat kertoa mitään; kun sitä vastoin meidän leirissämme taivaan lintuset levittävät joka-ikisen sanan, kuten pyhän Judan papilla on tapa sanoa".

"Siksi", sanoi de Neville, "kun teidän Armonne unohtaa puhuvansa liinaisten seinien sisällä".

Äänet hiljenivät tästä muistutuksesta ja vähäisen kuiskauksen perästä ritari palasi nubialaisen luo ja käski viittaamalla hänen seurata perässä. Hän totteli ja Neville vei hänen telttaan, joka oli pystytetty vähän syrjään kuningattaren teltasta, niinkuin näytti lady Edithin ja hänen palveliainsa mukavuudeksi. Toinen noista Koptilaisista tytöistä vastaanotti Nevillen sanoman ja muutaman minuutin perästä nubialainen saatettiin Edithin luokse, vaan Neville jäi teltan ulkopuolelle seisomaan. Naisorja, joka vei hänen sisään, astui emäntänsä viittauksesta ulos ja suurimmalla nöyryydellä, ei ainoastaan asennossaan, vaan myöskin sisimmässä sydämmessään, onneton ritari kummallisessa valepuvussaan laskeusi toiselle polvelleen, silmänsä luotuina maahan ja kädet rinnalla ristissä juurikuin pahantekiä, joka odottaa tuomiotansa, Edith oli puettu samalla tapaa kun silloin, kun hän vastaanotti kuningas Richardia, ja hänen pitkä, läpituultava, musta huntunsa peitti hänen vartaloansa kuni kesäisen yön hämärä ihanaa maisemaa, verhoten ja epämuotoisiksi tehden ne kauneudet, joita se ei voinut salata. Hänellä oli kädessä hopeainen lamppu, täytetty jollakin hyvänhajuisella väkiviinalla, joka paloi tavattoman kirkkaalla valolla.

Kun Edith läheni polvilleen langennutta, liikkumatonta orjaa askeleen päähän, piti hän lamppua hänen kasvojensa edessä, ikäänkuin tarkemmin katsellakseen hänen kasvojensa juonteita, peräytyi sitten hiukan ja asetti lampun niin, että ritarin poskikuvan varjo kuvastui vieressä olevalle esiripulle. Viimein hän puhui vakavalla, vaan hyvin surullisella äänellä:

"Tekö te olette? Tekö te tosiaan olette, Leopardin urhoollinen ritari, jalo sir Kenneth Skottlannista – hänkö te tosiaan olette? Orjaksi puettuna – tuhansien vaarain keskellä?"

Kun ritari näin odottamatta kuuli sydämmensä lemmityn häntä puhuttelevan äänellä, jonka sääliväisyys melkein muuttui hellyydeksi, tunkeutui samanluontoinen vastaus hänen huulilleen ja töin tuskin Richardin käskyt ja hänen oma vaiti-olo-lupauksensa saattoivat häntä estää sanomasta, että se näky, minkä hän näki, ja ne säveleet jotka hän juuri kuuli, olivat riittäväinen palkinto elinkautisesta orjuudesta ja vaaroista, jotka joka hetki uhkasivat hänen henkeänsä. Hän malttoi kuitenkin mielensä ja syvä, tuskallinen huokaus oli hänen ainoa vastauksensa korkeasukuisen Edithin kysymykselle.

"Minä näen, minä tunnen, että olen arvannut oikein", jatkoi Edith. "Minä huomasin teidät heti kun tulitte lähelle alttaania, jossa seisoin kuningattaren kanssa. Minä tunsin myöskin komean koiranne. Se ei olisi oikea lady eikä ansaitsisi sellaisen ritarin palvelusta, kuin sinä olet, jolle valheellinen puku ja ihonväri voisi tehdä uskollisen palvelian tuntemattomaksi. Puhu siis pelvotta Edith Plantagenet'lle, Hän ymmärtää vastoinkäymisessä antaa arvoa urhoolliselle ritarille, joka häntä palveli ja kunnioitti sekä toimitti sankaritöitä hänen nimessään, kun onni oli hänelle suopea. Sinä olet yhä vaiti? Kahlehtiiko pelko kielesi vai häpeä? Pelon pitäisi olla sinulle tuntematon ja mitä häpeään tulee, niin olkoon se heidän osansa, jotka ovat onnettomuuteesi olleet syypäät."

Epätoivossaan siitä, että hänen täytyi olla olevinaan mykkä, vaikka häntä näin liikuttavalla tavalla puhuteltiin, saattoi ritari ilmaista tunteitansa ainoastaan uudella, syvällä huokauksella ja panemalla sormen huuliensa päälle. Edith astahti muutaman askeleen taaksepäin, ikäänkuin pahastuneena.

"Mitä!" sanoi hän, "aasialainen mykkä ei ainoastaan puvussa, vaan aivan toden totta? Tuotapa en olisi odottanut. Ehkäpä ylönkatsot minua, koska niin rohkeasti tunnustan hyvin huomanneeni kunnioituksesi minua kohtaan. Älä sentähden pidä halpoja ajatuksia Edithistä. Hän aivan hyvin tuntee, mitkä rajat kainous ja varovaisuus määräävät korkeasukuiselle neidolle sekä tuntee myöskin, milloin ja minkä verran niiden tulee antaa tilaa kiitollisuudelle ja hänen hartaalle halullensa, että hänen vallassaan olisi korvata ne palvelukset ja kostaa ne vääryydet, jotka ovat alkunsa saaneet urhoollisen ritarin rakkaudesta häntä kohtaan. – Minkätähden puristat kätesi yhteen ja vääntelet niitä niin kiivaasti? Olisko mahdollista", lisäsi hän ja peräytti säikähyksissään tästä ajatuksesta, "että heidän julmuutensa olisi riistänyt sinulta puhelahjan? Sinä puistelet päätä. Olkoonpa lumous taikka itsepintaisuus, en kysy sinulta enempää, vaan annan sinun ajaa asiasi omalla tavallasi. Minäkin voin olla mykkä."

Valepukuinen ritari teki liikenteen ikäänkuin sekä omaa tilaansa valittaaksensa että rukoillaksensa häneltä anteeksi ja jätti hänelle samassa sulttanin kirjeen, joka tavallisuuden mukaan oli kääritty kalliisen silkkiin ja kultavaatteeseen. Hän vastaanotti kirjeen ja katseli sitä huolettomasti sekä laski sen sitten pois, ja vielä kerran luoden silmänsä ritariin sanoi matalalla äänellä: "eikö sanaakaan asiasi ajamiseksi minulle?"

Ritari painoi molemmat kätensä otsaansa vasten, ikäänkuin osottaakseen, mikä tuska hänellä oli siitä ettei hän voinut häntä totella; vaan neito kääntyi vihoissaan hänestä pois.

"Pois!" sanoi hän. "Minä olen puhunut kyllin – liian paljo – sille, joka ei tahdo tuhlata sanaakaan minulle vastaukseksi. Pois! ja muista, että jos olen tehnyt vääryyttä sinulle, olen kyllä saanut kärsiä siitä; sillä jos olen ollut onneton välikappale sinun alentamiseen kunniakkaasta tilasta, olen tämän keskustelun aikana unohtanut oman arvoni, ja halventanut itseäni sekä sinun silmissäsi että omissani."

Hän peitti silmänsä kädellään ja näkyi olevan suuresti liikutettu. Sir Kenneth tahtoi lähestyä; vaan hän viittasi hänelle peräytymään.

"Älä tule, sinä, jonka sielun taivas on sovelluttanut uuteen säätyys! Jokainen vähemmän pelkuri ja typerä kuin orjistunut mykkä olisi lausunut kiitollisuuden sanan, jospa vain sovittaakseen minua oman alennukseni kanssa. – Miksi te viivytte? Menkää!"

Valepuvussa oleva ritari loi melkein tahtomattansa silmänsä kirjeesen, siten selittääkseen miksi hän viipyi. Neitonen sieppasi kirjeen ja sanoi pistävällä, ylenkatseellisella äänellä: "minä olin unohtaa, että nöyrä orja odottaa vastausta lähetykseensä. Mitäs tämä on? – Sulttanilta!"

Hän silmäili äkkiä kirjeen läpi, joka oli kirjotettu sekä arabian että franskan kielellä ja päätettyään lukemisen vastasi katkeralla naurulla:

"No, tätä ei olisi voinut ajatella! Ei yksikään silmänkääntäjä voi näin taitavaa muutosta saada toimeen! Näppäryydellään semmoinen voipi muuttaa zekinejä ja byzantinejä duyteiksi ja maravedeiksi,¹⁵ vaan voipiko hän koko taidollaan kääntää kristityn ritarin, joka aina luettiin pyhän ristiretken urhoollisimpien joukkoon, uskottoman sulttanin maata-suutelevaksi orjaksi, joka, unohtaen sekä uskonsa että ritarisuuden pyhät lait, tuopi pakanan hävyttömiä esityksiä kristitylle neitoselle? Vaan ristimättömän koiran tottelevaisen orjan kanssa ei kannata keskustella. Kerro herrallesi, kun hänen ruoskansa on antanut sinulle puhelahjan takaisin, mitä olet nähnyt minun tekevän." Samassa heitti hän sulttanin kirjeen lattialle ja pani jalkansa sen päälle. "Ja sano hänelle, että Edith Plantagenet ylönkatsoo kastamattoman pakanan kunnioituksen."

Näin sanottuaan hän aikoi kiiruhtaa pois, kun ritari, joka yhä oli polvillaan hänen jalkojensa juuressa, katkerassa tuskassa rohkeni tarttua hänen vaatteisiinsa pidättääkseen häntä.

"Etkö kuullut mitä sanoin, sinä typerä orja?" sanoi hän kääntyen ritarin puoleen ja puhuen kiihkeästi: "Kerro herrallesi, pakanalliselle sulttanille, että minä yhtä paljon ylenkatson hänen kosimistansa, kuin semmoisen kurjan kumarruksia, joka on hyljännyt uskonsa ja ritarillisuuden – Jumalan ja sydämensä lemmityn!"

Näin sanoen hän riuhtoi itsensä irti, nykäisi vaatteensa hänen kynsistään ja lähti teltasta pois.

Samassa Nevillen ääni huusi häntä ulkoa. Uuvuksissaan ja murtuneena niistä tuskista, joita hän tämän keskustelun kestäessä oli kärsinyt ja joita hän ainoastaan olisi voinut välttää rikkomalla pyhää lupaustansa kuningas Richardille, pikemmin hoiperteli kuin käveli onnetoin ritari englantilaisen paronin perässä, kunnes he saapuivat kuninkaalliselle teltalle, jonka edustalla parvi ratsumiehiä juuri oli astunut hevostensa selästä. Teltassa oli valoa ja liikettä ja kun Neville valepukuisen seuralaisensa kanssa astui sisään, oli kuningas ja useat hänen hovimiehistänsä juuri tervehtimäisillään tulokkaita.

Kuudeskolmatta luku

 
"Ain' kyyneleitä vuodatan.
Vaan ystävää kaukaista en
Mä itke – kerran armahan
Kenties mä tapaan sulhasen.
 
 
Kuolleita en mä itke myös,
He vaivoist' ovat vapahat;
Kun oomme olleet kuolon yöss',
Meit' yhdistääpi taivahat".
 
 
Ei ero, kuolo neitoa
Jalosukuista itketä,
Pahempi hällä huolena:
Sulhonsa sorto, häpeä.
 

*Balladi.*

Richardin rohkea ja väkevä ääni kuului lausuvan iloisia tervetulemia:

"Thomas de Vaux! vankka Gilslannin Tommi! Kuningas Henrikin pään kautta, sinä olet minulle yhtä tervetullut, kuin koskaan viinipullo iloiselle tuomarille. Tuskin olisin tiennyt kuinka sotarintani järjestää, jollei minulla olisi ollut sinun paksu vartalosi tunnusmerkkinä, jonka mukaan rivini sijottaisin. Jos pyhimykset ovat suosiollisin meille, Tuomas, saadaan kohta taas tapella; ja jos olisimme taistelleet sinun poissa ollessasi, olisin odottanut saavani kuulla, että sinä olisit hirttänyt itsesi lähimpään puuhun".

"Mielipahani olisin, luulen ma, kantanut enemmän kristillisellä kärsimisellä", vastasi Thomas de Vaux, "kuin että olisin kuollut uskonhylkääjän kuoleman. Mutta minä kiitän teidän majesteetiänne armollisesta tervehyksestänne, joka on sitä mieluisampi, koska se lupaa meille tappelukemuja, joissa te kuitenkin, luvalla sanoen, aina olette halukas osaksenne ottamaan suurimman palan. Vaan tässä olen muassani tuonut henkilön, jota teidän armonne varmaan on vielä hellemmästi tervehtivä".

Henkilö, joka nyt astui esiin Richardia kumartamaan, oli pieni ja hento nuori mies. Hänen pukunsa oli yhtä yksinkertainen, kuin hänen ulkonäkönsä vähäpätöinen, vaan lakissa hänellä oli kultasolki, varustettu jalokivellä, jonka kiillolle ainoastaan lakin varjossa olevain silmien kirkkaus saattoi vertoja vetää. Silmät olivat ainoa merkillinen osa hänen kasvoissaan; mutta kun ne kerran olivat kääntäneet puoleensa huomion, vaikuttivat ne aina katsojaan mahtavasti. Hänen kaulassaan riippui sinisessä silkkinauhassa wresti, niinkuin sitä silloin kutsuttiin – se on se avain, jolla harppua jännitettiin ja joka oli kokonansa kultainen.

Tämä mies tahtoi nöyrästi notkistaa polvensa Richardille, vaan kuningas nosti hänen iloisella kiireellä pystyyn, likisti häntä hellästi rintaansa vasten ja suuteli hänen molempia poskiansa.

"Blondel de Nesle!" hän riemastuneena huusi, "terve tultuasi Cyperistä, sinä ministrelien kuningas! Terve tultuasi Englannin kuninkaan tykö, jolle ei oma arvonsa ole kalliimpi kuin sinun. Minä olen ollut sairas, veikkoseni, ja luulenpa toden totta että se oli kaipauksesta sinun perään; sillä jos olisin puolitiessä taivaan porteille, voisivat säveleesi palauttaa minun takaisin. No, mitäs uutta, rakas opettajani, lyyryn maasta? Kuuluuko mitään uuden uutukaista Provencen trubadureista? Taikka mitään iloisen Normandian ministreleistä? Ennen kaikkea, oletko itse ollut ahkera? Vaan tuota ei minun tarvitse kysyä; sinä et voi olla joutilaana, vaikkapa tahtoisitkin – jalot omaisuutesi ovat kuni sisällinen tuli, joka pakottaa sinua ilmaisemaan tunteesi soitannossa ja laulussa".

"Hiukka olen oppinut ja hiukka olen tehnyt, jalo kuningas", vastasi kuuluisa Blondel nöyrällä häveliäisyydellä, jota Richard kaikella hänen taiteensa haaveksivalla ihmettelemisellään ei koskaan ollut voinut poistaa.

"Me tahdomme kuulla sinua, veikkoseni – tahdomme kuulla sinua heti paikalla", lausui kuningas, vaan lisäsi kohta hiljaa kosketellen Blondelin olkapäätä, "se on, jollet ole matkasta väsynyt; sillä mieluummin tahdon ratsastaa paraimman hevoseni kuoliaaksi, kuin turmella yhdenkään säveleen äänessäsi".

"Ääneni on nyt, kuten aina, valmis kuninkaallisen suojeliani palvelukseen", sanoi Blondel; "mutta teidän majesteetillänne", lisäsi hän nähdessään muutamia papereita, jotka olivat hajallansa pöydällä, "näkyy olevan tärkeämpiä tehtäviä ja jo alkaa olla myöhäinen".

"Ei suinkaan, ei suinkaan, rakkahin Blondeli! Olin vain tekemäisilläni sotarintasuunnitelmaa saracenilaisia vastaan – silmänräpäyksen työ, joka käypi miltei yhtä nopeasti, kuin niiden pakosalle ajaminen".

"Minusta kuitenkin", sanoi Thomas de Vaux, "ei olisi sopimatonta kuulustella, kuinka monta sotilasta teidän majesteetinne voipi asettaa. Minä tuon tietoja tämän suhteen Askalonista".

"Sinä olet muuli-aasi. Tuomas", sanoi kuningas, "oikea hidas ja itsepintainen aasi! – Kas niin, aatelismiehet, istumaan, istumaan! Asettukaa hänen ympärilleen! – Antakaa Blondelille jakkarainen! Missä hänen harpunkantajansa on? Tahi odottakaa – ojentakaa hänelle minun harppuni; ehkäpä hänen omansa on matkan perästä epäsoinnussa".

"Minä soisin, että teidän majesteetinne suvaitsee kuulla kertomukseni", sanoi Thomas de Vaux. "Minä olen ratsastanut pitkältä ja haluaisin kernaammin mennä levolle kuin saada korvani kutkutetuiksi".

"Sinun korvasi kutkutetuiksi!" sanoi kuningas; "se täytyy tapahtua metsonkynällä eikä suloisilla säveleillä. Kuules Tuomas, voivatko korvasi erottaa Blondelin laulua aasin kirkumisesta?"

"En totta maar tiedä, armollinen herra", vastasi Tuomas; "mutta Blondelia lukuun ottamatta, joka on syntyisin aatelismies ja epäilemättä suurilla lahjoilla varustettu, en, teidän majesteetinne kysymyksen johdosta, vastedes koskaan voi ministreliä katsella, aasia ajattelematta".

"Etkö kohteliaisuuden vuoksi", sanoi Richard, "myöskin olisi voinut olla minua lukuun ottamatta, joka myöskin olen syntyperäinen aatelismies, yhtä hyvin kuin Blondel, ja kuten hän, iloisen tieteen ammattilainen?"

"Teidän majesteetinne muistanee", vastasi de Vauz hymyillen, "että aasilta on turha odottaa kohteliaisuutta".

"Aivan oikein sanottu", lausui kuningas; "ja pahantapainen elukka sinä olet. – Mutta tule tänne, herra muuli, taakkaa selästäsi laskemaan, jotta voit päästä pahnoillesi, ilman että sinua vaivataan minkäänlaisella soitannolla. – Sillä välin sinä, hyvä veli Salisbury, mene meidän puolisomme telttaan ja sano hänelle että Blondel on tullut, laukku täynnä uusinta runollisuutta. Käske hänen heti tulla tänne ja tee hänelle seuraa, ja katso, että orpanamme Edith Plantagenet ei jää jälkiin".

Hänen silmänsä tässä kääntyivät hetkeksi nubialaiseen tuolla umpimielisellä katsannolla, joka tavallisesti ilmausi hänen kasvoissaan, kun hän häntä katseli.

"Haa, meidän harvapuheinen ja varovainen sanansaattaja on jo palannut? Käy esiin, orja, ja asetu de Nevillen taakse, niin saat kohta kuulla säveleitä, jotka pakottavat sinua kiittämään Jumalaa siitä kun hän on tehnyt sinun mykäksi, eikä kuuroksi".

Näillä sanoilla hän muusta seurasta kääntyi de Vaux'n puoleen ja vaipui kohta niiden sota-asiain selittämiseen, jotka mainittu paroni jätti hänen tutkinnon alaiseksi.

Melkein samassa kuin hän oli päättänyt toimensa de Vaux'n kanssa, ilmotti lähettiläs, että kuningatar seurueineen lähestyi kuninkaallista telttaa. "Potelli viiniä tänne", sanoi kuningas; "vanhan kuningas Isakin kauan säilytettyä Cyperviiniä, jota me saimme Famagustaa vallottaessamme! Täyttäkää maljanne, herrat, uljaan lord Gilslandin kunniaksi – toimeliaampaa ja uskollisempaa palveliaa ei kellään ruhtinaalla koskaan ole ollut!"

"Minua ilahuttaa", sanoi Thomas de Vaux, "että teidän majesteetinne huomaa muulia hyödylliseksi juhdaksi, vaikka sen ääni on vähemmän soinnullinen kuin jouhi tai teräslanka".

"Mitä, etkö vielä voi sulattaa tuota pistopuhetta muulista?" sanoi Richard. "Huuhdo se alas kukkurapäisellä pikarilla, muuten se kurkkuusi tarttuu. Kas niin, se oli hyvästi juotu! – Ja nyt sanon sinulle, että sinä olet sotamies niinkuin minä ja että meidän täytyy kärsiä toistemme komppasanoja hovisalissa, yhtä hyvin kuin toistemme iskuja turnauksessa, ja olla sitä paremmat ystävät kuta kovemmin lyömme. Totta totisesti, jollet sinä viime ottelussamme lyönyt minua yhtä lujasti, kuin minä sinua, niin ainakin koetit iskuun kaiken nerosi panna. Vaan sinun ja Blondelin välillä on siinä erotus, että kun sinä olet toverini, voisinpa melkein sanoa oppilaani sotataidossa, on Blondel musiikissa ja ministrelien tieteessä mestarini. Sinulle minä suvaitsen ystävän tuttavaa vapautta – hänelle minun tulee osottaa kunnioitusta, koska hän taiteessansa on minua etevämpi. Kas niin, mies, älä ole näriä, vaan jää tänne kuulemaan lauluamme".

"Kun näen teidän majesteetinne näin hyvällä tuulella", sanoi lord Gilsland, "voisin totisesti jäädä siksi kunnes Blondel on ehtinyt lopettaa tuon pitkän romansin kuningas Arthurista, joka kestää kolme päivää".

"Niin kovalle koetukselle emme tahdo kärsivällisyyttäsi panna", sanoi kuningas. "Vaan kas, tuo soihtujen loiste ulkona osottaa, että puolisomme tulee. Ulos, mies, häntä vastaan-ottamaan ja saamaan armoa kristikunnan kirkkaimpien silmien edessä! Ei, älä seisahdu panemaan levättiäsi reilaan. Kas nyt, sinä olet laskenut Nevillen tuulen ja kaleerisi purjeiden väliin".

"Hän ei koskaan ole ollut edelläni tappelutantereella", sanoi de Vaux, ei erittäin hyvillään siitä, kun oli myöhästynyt vikkelämmän kamariherran jälkeen.

"Ei hän, eikä kukaan muukaan ole siellä ennättänyt edellesi, hyvä Gilslannin Tommini", sanoi kuningas, "paitsi ehkä me itse silloin tällöin".

"Niin, armollinen herra", sanoi de Vaux, "vaan tehkäämme oikeutta onnettomalle – tuo viheliäs Leopartin ritari on myöskin joskus ollut edelläni; sillä, näette sen, hän oli keveämpi satulassa ja sentähden – "

"Vaiti!" sanoi kuningas, jyrkästi keskeyttäen häntä, "ei sanaakaan hänestä!" Sitten hän astui kuninkaallista puolisoansa vastaan häntä tervehtimään ja esitteli sen jälkeen hänelle Blondelia ministrelien kuninkaana ja opettajanansa iloisessa tieteessä. Berengaria, joka hyvin tiesi, että hänen kuninkaallinen miehensä rakasti runoutta ja soitantoa melkein yhtä innollisesti kuin sotaista mainetta ja että Blondel oli hänen erityinen lemmikkinsä, koki vastaan-ottaa häntä kaikella sillä mairittelevalla kohteliaisuudella, jota kuninkaan suosikille tuli osottaa. Vaan vaikka Blondel soveliaalla tavalla vastasi niihin kohteliaisuuden osotuksiin, joita kuninkaallinen kaunotar melkein liian ylenmäärin hänelle tuhlasi, näkyi kuitenkin selvästi, että hän syvemmällä kunnioituksella ja nöyremmällä kiitollisuudella vastaanotti Edithin teeskentelemättömän ja suloisen tervehyksen, ehkäpä siitä syystä, että hän piti Edithin sydämellistä tervetulemaa kaikessa lyhyydessä ja yksinkertaisuudessa vilpittömämpänä.

Sekä kuninkaatar että hänen kuninkaallinen miehensä huomasivat tämän erotuksen, ja Richard, joka havaitsi puolisonsa vähän pahaksi panevan orpanalle myönnettyä etevämmyyttä, josta hän ehkä itsekään ei ollut juuri mielissään, lausui jotenkin ääneen: "niinkuin voit huomata opettajamme Blondelin käytöksestä, Berengaria, osotamme me ministrelit suurempaa kunnioitusta ankaralle tuomarille, kuten sukulaisemme, kuin hyvälle puolueelliselle ystävälle, kuten sinä, joka olet taipuvainen umpimähkään antamaan meille arvoa".

Vähän loukattuna tästä pistosanasta, ei Edith epäillyt vastata, että "hän ei ollut ainoa Plantagenet'n suvusta, jota voitaisiin sanoa ankaraksi ja kovaksi tuomariksi".

Hän olisi ehkä lisännyt vielä enemmän, sillä hänelläkin oli joku määrä sen perheen sukuluonnetta, joka, vaikka se oli ottanut nimensä ja vaakunansa vähäpätöisestä ginstistä (planta genista) muka nöyryyden kuvana, kuitenkin oli ylpeimpiä sukuja, mitä koskaan on hallinnut Englannissa; vaan kun hänen vastatessa tulistuva silmänsä äkkiä kohtasi nubialaisen silmiä, vaikka tämä koki pysyä läsnäolevien aatelismiesten takana, vaipui hän alas istuimelleen ja tuli niin kalpeaksi, että kuningatar Berengaria piti velvollisuutenaan pyytää vettä ja hajuaineita, sekä suorittaa kaikki ne temput, jotka ovat tavallisia naisen tainnoksiin joutuessa. Richard, joka paremmin tunsi Edithin mielenlujuuden, kehotti Blondelia asettumaan paikalleen ja alkamaan lauluansa, selittäen, että soitanto ja laulu olivat kaikkia lääkkeitä tehollisemmat herättämään Plantagenet'ä henkiin. – "Laula meille", sanoi Richard, "tuo laulu Verisestä Nutusta, jonka sisällön kerroit minulle ennen lähtöäni Cyperistä; sinä olet kaiketi nyt oppinut sen täydellisesti, sillä muuten on jousesi särkynyt, kuten pyssymiehillämme on tapa sanoa".