Neljäskolmatta luku
– Pölyä hiukka vain
Pikarissamme meidät inholla
Saa liatusta juomast' kääntymään.
Ruostunut naula, kompassin luo pantu,
Kurssista laivan johtaa rantahan.
Arvoton aivan suuttumuksen syy
Voi ruhtinasten liitot rikkoa
Ja suuret aikeet tehdä tyhjäksi.
*Ristiretki.*
Lukia voipi nyt helposti arvata, kuka ethiopialainen orja oikeastaan oli, missä aikomuksessa hän oli tullut Richardin leiriin, sekä miksi ja millä toivolla hän nyt seisoi aivan Leijonasydämen lähellä, kun tämä, Englannin ja Normandian mahtavat päärit ympärillänsä, seisoi pyhän Yrjön kukkulan huipulla, vieressänsä Englannin lippu, jota kantoi etevin henkilö armeijassa, nimittäin hänen oma luonnollinen veljensä, William Pitkämiekka, Salisburyn kreivi, hedelmä Henrik Toisen rakkaudenliitosta mainion Rosamunda Wooostockin kanssa.
Monesta lauseesta kuninkaan eilispäiväisessä keskustelussa Nevillen kanssa oli nubialainen ruvennut isosti pelkäämään, että hänen valepukunsa oli vääräksi havaittu, varsinki koska kuningas näkyi tietävän, että koiran apua tarvittiin sen konnan ilmisaamiseksi, joka oli lipun varastanut, vaikka se seikka, että semmoinen eläin oli tuossa tapauksessa haavotettu, vain sivumennen oli Richardin läsnä-ollen mainittu. Mutta kun kuningas häntä ei kohdellut toisella tapaa kuin hänen ulkomuotonsa vaati, jäi nubialainen epätietoiseksi, oliko hän tullut ilmi taikka ei, ja päätti ainoastaan pakosta valepukuansa heittää.
Sillä aikaa erinäisten, ristiretkeen osaa ottavien ruhtinasten sotajoukot, järjestetyt kuninkaallisten ja ruhtinaallisten johtajiensa komennon alle, kulkivat pitkissä jonoissa pienen kukkulan juuren ympäri; ja kun kunki eri maan väki marssi ohitse, ratsasti päällikkö pari askelta kukkulaa ulospäin kohteliaasti tervehtimään Richardia ja Englannin lippua, "kunnioituksen ja ystävyyden, vaan ei alamaisuuden eli vasalliuden merkiksi", niinkuin päivän juhlamenoa koskeva protokolla varovaisesti lausui. Korkeat hengelliset herrat, jotka tällä aikakaudella eivät kenenkään ihmisen edessä päätänsä paljastaneet, antoivat kuninkaalle ja hänen päällikkyytensä kuvalle siunauksensa muun tottelevaisuuden osotuksen sijasta.
Pitkät kolonnat näin kulkivat sivutse, ja vaikka niin monesta syystä heikenneinä, näyttivät yhä vielä rautajoukolta, jolle Palestinan vallottaminen olisi pitänyt olla helppo asia. Sotamiehet, joita tieto yhdistyneestä voimasta elähytti, istuivat pystöinä terässatuloissaan, torvien säveleet tuntuivat raikkuvan riemullisemmin, ja levosta sekä hyvästä muonasta virkistyneet hevoset pureskelivat kuolaimiansa ja polkivat tannerta ylpeämmästi. Joukko joukon perästä he marssivat eteenpäin, liput liehuen, keihäät kiiltäen, kypärintöyhtöt heiluen, pitkässä jonossa – armeija, jonka jäsenet kansallisuutensa, kasvojensa värin, kielensä, aseittensa ja ulkonäkönsä puolesta erkanivat toisistansa, vaan joita kaikkia tällä hetkellä innostutti pyhä, vaikka haaveellinen aikomus pelastaa Zionin murheellista tytärtä hänen orjuudestaan sekä vapauttaa uskottomain pakanain ikeestä sen siunatun maan, jota ihmisenpoika oli polkenut. Ja myöntää täytyy, että jos senlainen kohteliaisuus, jota nyt Englannin kuninkaalle niin lukemattomat soturit osottivat, jotka eivät olleet hänelle minkään kuuliaisuuden velassa, toisissa oloissa olisi voinut näyttää jotakin nöyryytystä sisältävältä, sodan syy ja laatu kuitenki niin suuressa määrässä soveltui hänen ritarillisen luonteensa ja mainioiden sankaritöittensä kanssa yhteen, että vaatimuksia, joita muussa tapauksessa ehkä olisi tehty, tässä unehutettiin; ja urhoollinen osotti kernaasti kunnioitustaan urhoollisimmalle tämmöisellä retkellä, jossa pelkäämättömin, kestävin rohkeus oli välttämätön ehto voitonsaamiseen.
Kuningas istui hevosensa seljässä puolivälissä mäenrinnettä, päässä kruunulla koristettu rautalakki, joka jätti hänen miehekkäät kasvonsa paljaiksi, kun hän tyynellä, tarkkaavaisella silmällä seurasi jokaista riviä, joka hänen sivutse kulki, ja vastasi päällikköjen tervehyksiin. Hänen levättinsä oli taivaansinisestä hopealevyillä päällystetystä sametista, ja hänen housunsa karmosininpunaisesta silkistä kultatankaisilla neulomuksilla. Hänen sivullansa seisoi ethiopialainen orja, pidellen jaloa koiraansa jahtihihnassa. Tämä seikka ei huomiota herättänyt, sillä useat ristiretken ruhtinaat olivat jäljitellen saracenein raakamaista komeilemistapaa ja hovijoukkoonsa ottaneet mustia orjia. Kuninkaan pään päällä liehui suuri lippu, ja vaikka hän aina väliin heitti silmänsä siihen, näytti kuitenki kuin jos nämät juhlamenot olisivat hänen itsensä suhteen olleet mitättömät, ja jonku arvoisina pidettävät ainoastaan hyvityksenä siitä solvauksesta, jota hänen valtakuntansa oli kärsinyt. Perällä päin, tilaisuutta varten kukkulan huipulle rakennetussa puutornissa, oli kuninkaatar Berengaria etevimpäin hovineitostensa kera. Sitä kohti kuningas katsahti tuo tuostakin, ja loi sitten taas uudestaan silmänsä nubialaiseen ja hänen koiraansa, mutta vain silloin kun semmoiset päälliköt lähenivät, joita hän edellisten kiistain johdosta varoi osallisiksi lipun varkauteen, eli muuten arveli mahdollisiksi niin halpaan konnantyöhön.
Hän ei siis katsonut sinne päin kun Philip August, Franskan kuningas, lähestyi loistosan Gallialaisen hevosväkensä etupäässä. Päin vastoin hän ratsasti franskalaista kuningasta vastaan, niin että he kohtasivat toisiansa puolivälissä tietä, jossa molemmat hallitsiat niin kohteliaasti tervehtivät toisiansa, että olisi uskonut heidän olevan veljellisessä sovinnossa. Nähdessään Europan kahden suurimman ja mahtavimman ruhtinaan näin julkisesti osottavan yksimielisyyttään, puhkesi ristiretkeiliäin armeija raikuviin suostumuksenhuutoihin, jotka kuuluivat monen virstan päähän ja saivat kuljeksivia arapialaisia vakoojia säikäyttämään Saladinin leiriä sillä ilmotuksella, että kristitty armeija oli tulossa. Mutta kuka, paitsi kuningasten kuningas, voi tutkia hallitsiain sydämet? Tämän ulkonaisen kohteliaisuuden alla piili Richardin povessa tyytymättömyys ja epäilys Philippiä kohtaan, joka puolestaan mietti sotamiehinensä lähteä ristiretkeiliäin leiristä ja heittää Richardin omin voimin onnistumaan taikka tappiolle tulemaan pyhässä yrityksessä.
Toisenlaiselta näytti Richard, kun temppelin ritarit ja asekantajat lähenivät tummissa asuissaan – miehet, joitten kasvot Palestinan aurinko oli painanut ruskeiksi kuin aasialaisten, ja jotka ratsujensa ja asepukuinsa ihmeellisen hyvyyden kautta kauas jälkeensä jättävät Franskan ja Englanninkin valiojoukot. Kuningas iski pikimmältään silmänsä nubialaiseen; mutta tämä seisoi paikallaan liikkumatta, ja uskollinen koira istui hänen jalkainsa juuressa älykkäillä silmillä katsellen ohitsekulkevia rivejä. Kuninkaan silmä kääntyi taasen ritarillisten temppeliherrain puoleen, kun heidän Suurimestarinsa, käyttäen kaksipuolista virkaansa, antoi pappina Richardille siunauksensa, sen sijasta että olisi päällikkönä osottanut hänelle kunnioitustansa.
"Tuo tyhmänylpeä amfibillinen roisto tervehtii munkkina minua", sanoi Richard Salisburyn kreiville. "Vaan ollaan siitä huolimatta, Pitkämiekka. Kristikunta ei tyhjän tähden saa näitten kokeneitten sotilasten palveluksia kadottaa, joskin heidän voittonsa ovat tehneet heidät vähän hävyttömiksi. Mutta kas tässä tulee urhokas riitaveljemme, Itävallan arkkiherttua; tarkkaa hänen käytöstään ja olentoaan, Pitkämiekka, ja sinä, nubialainen, laita että koirasi saa häntä oikein nähdä. No, herran nimessä, eikö hänellä ole narrinsa muassa!"
Joko tottumuksesta taikka luultavimmin näyttääkseen halveksimista sen juhlatempun suhteen, jota hänen nyt tuli täyttää, oli Leopold todellaki toverikseen ottanut Spruch-Sprecherinsä ja hovinarrinsa, ja Richardia lähetessään hän vihelsi, tavalla jonka piti näyttää huolettomalta, vaikka hänen tylsistyneissä kasvoissaan kuvastui se pelvonsekainen nyreys, jolla havaitsee laiskan koulupojan opettajaansa lähestyvän. Kun tuo vastahakoinen ylimys häveten ja äreännäköisena teki määrätyn tervehyksen, helisti Spruch-Sprecher sauvaansa ja julisti ikäänkuin sota-airut, että mitä Itävallan arkkiherttua nyt teki, ei ollut pidettävä itsenäisen ruhtinaan arvoa ja oikeuksia alentavana; siihen narri vastasi ääneensä amen, joka sai ympärillä seisojat hartaasti nauramaan.
Kuningas katsoi useat kerrat nubialaiseen ja hänen koiraansa; mutta edellinen ei liikahtanut eikä jälkimmäinen temponut kahleitansa, niin että Richard vähän ylenkatseellisesti sanoi orjalle: "vaikka sinä, musta ystäväni, olet ottanut koirasi tarkan aistin omasi avuksi, pelkään kuitenki että menestyksesi tässä seikassa ei tule erittäin enentämään loihtiamainettasi, eli lisäämään ansioitasi minun suhteen".
Nubialainen vastasi, tavallisuuden mukaan, vain syvällä kumarruksella.
Sillä aikaa Montserrat'n markiisin joukot kulkivat Englannin kuninkaan sivutse. Saadaksensa sotavoimansa näyttämään suuremmalta kuin se todella oli, oli tämä mahtava ja viekas paroni jakanut sen kahteen osaan. Edellistä, johon kuului hänen vasallinsa ja läänitysmiehensä ja joka oli nostettu hänen syrialaisista alusmaistaan, johdatti hänen veljensä Enguerrand ja hän itse seurasi jälestä kahdentoista sadan pulskan stradiotin etupäässä; ne olivat eräs laji keveästi varustettua hevosväkeä, jonka venetialaiset olivat dalmatialaisista maakunnistansa pestanneet, ja jonka olivat asettaneet tasavallalle moninaisissa velvollisuuden suhteissa seisovan markiisin komentoon. Nämät stradiotit olivat osaksi europalaisen, vaan vielä enemmän itämaisen vaateparren mukaan puetut. Heillä oli vallan lyhyet haarniskat, mutta niitten yllä kallisarvoiset, moniväriset levätit sekä väljät roimahousut ja puolisaappaat jaloissa. Päähineinä heillä oli korkeat, pystössä sojottavat lakit, kuin kreikkalaisilla, ja aseina sapeleita, puukkoja, joutsia, nuolia ja pienet kilvet. Hevoset olivat valittuja ja hyvin hoidettuja Venetsian tasavallan kustannuksella; satulat ja hevoskalut olivat turkkilaisten näköiset, ja he ratsastivat näitten tavalla lyhyillä jalustimilla, paksusti täytetyissä satuloissa. Tämä sotajoukko oli hyvin hyödyllinen kahakoissa arapialaisia vastaan, vaikka ei niin kelpaava taistelemaan suljetuissa riveissä kuin läntisen ja pohjoisen Europan rautaanpuetut ratsastajat.
Tätä kaunista joukkoa johdatti Konrad, jolla oli samankaltainen puku kuin stradioteilla, mutta niin kalliista kankaasta, että hän hohti kullalle ja hopealle; ja lumivalkea, timanttisoljella lakkiin kiinnitetty höyhentupsu näytti kyllin korkealta pilviin kosimiseen. Jalo ratsu, jolla hän istui, hyppeli ja pyöri sekä osotti tulista vireyttänsä tavalla, joka olisi peljättänyt jokaista vähemmän taitavaa ratsastajaa kuin markiisi oli; vaan hän sitä sievästi ohjasi yhdellä kädellään, toisessa pitäen komentosauvaa, jonka valta niiden sotilasten yli, joita hän johti, näytti yhtä rajattomalta. Kuitenkin hänen valtansa stradiotein suhteen oli enemmän näennäinen kuin todellinen; sillä hänen sivullansa ratsasti mitä kesuimmalla konkarilla pieni, mustiin puettu ukko, ilman partaa ja viiksiä, ja joka näytti varsin halvalta ja mitättömältä, verrattuna tuohon suureen loistoon hänen ympärillä. Mutta tämä näöltään vähä-arvoinen vanhus oli yksi niistä lähettiläistä, joita venetialaisen hallituksen oli tapa lähettää leireihin komentavien kenraalin käytöstä valvomaan ja voimassa pitämään sitä epäluuloista vakoamis- ja tarkastusjärjestelmää, josta tasavallan politiiki jo kauan oli tunnettu.
Konrad, joka Richardin luonteen jälkeen mukaantumalla oli jossakin määrin päässyt hänen suosioon, ei ennen ollut ehtinyt näkyviin, ennenkuin Richard ratsasti muutaman askeleen häntä vastaan, huudahtaen: "ah, terve sinulle, herra markiisi, keveäin stradiotein etupäässä, ja musta varjosi muassas niinkuin tavallisesti, paistoi päivä eli ei! – Eikö sinulta saisi kysyä, josko varjo vaan ruumis sotajoukkojasi komentaa?"
Konrad aikoi hymyillen ruveta vastaamaan, kun Roswal, tuo jalo koira, vimmatusti haukkuen, syöksi esiin. Nubialainen samassa päästi kahleen irti, ja koira hyökkäsi Konradin jalon ratsun päälle, iski markiisia kurkkuun ja tempasi hänen satulasta alas. Tupsupää ratsastaja vyöryi pitkänään hieditolla, ja säikähtänyt hevonen karkasi täyttä neliä läpi leirin.
"Koirasi on kaatanut oikean otuksen, sen takaan", kuningas sanoi nubialaiselle, "ja minä vannon pyhän Yrjön kautta, että se on kymmenhaarainen hirvi! – Mutta ota koirasi pois, se puree hänen muutoin kuoliaaksi".
Ethiopilainen erotti tämän johdosta, vaikka ei ilman vaivatta, koiran Konradista, ja piteli sitä kiinni, kun se yhä oli varsin ärtyneenä ja riuhtoi kahlenuoraa. Sillä välin juoksi paljon väkeä paikalle, etenki Konradin vasalleja ja stradiotein upseereja, jotka, kun näkivät päällikkönsä pitkänään maassa tuimasti tuijottaen ilmaan, nostivat hänen ylös, sekaisin huutaen: "hakatkaa orja ja hänen koiransa kappaleiksi!"
Mutta Richardin kaunis kaikuva ääni kuului selvään yli kaikkein toisten huutojen: "se kuolee paikalla, joka koiraan koskee! Hän on vain velvollisuutensa tehnyt, sen terävän aistin jälkeen, jonka Jumala ja luonto ovat jalolle eläimelle lahjottaneet. – Astu esiin ilmisaatuna konnana. Konrad, Montserrat'n markiisi! Minä syytän sinua petoksesta".
Useita syrialaisia päälliköitä oli nyt paikalle saapunut, ja Konrad, jonka kasvoissa ja äänessä harmi, häpeä ja hämmästys vihan kanssa taisteli, huusi: "mitä tämä merkitsee? – Mistä minua syytetään? – Miksi tämä häpäisevä kohtelu, nämät solvaavat nuhteet? Onko tämä se sovinnollisuus, johon Englanti juuri on jälleen sitoutunut?"
"Pitääkö kuningas Richard ristiretken ruhtinaita jäniksinä ja metsänotuksina, koska hän heidän päälle koiria härsyttää?" virkkoi temppelikunnan suurimestari syvällä, kolkolla äänellään.
"Tämä lienee joku omituinen sattumus – joku onneton erehys", sanoi Franskan Philip samassa ratsastaen esiin".
"Joku paholaisen ansa", lausui Tyron arkkipiispa.
"Joku saracenein temppu", huusi Champagnen Henrik. "Pitäisi hirttää koira ja laskea orja kidutuslaudalle".
"Joka henkeänsä kalliina pitää, älköön kättänsä heihin satuttako!" sanoi Richard. – "Astu esille, Konrad, jos uskallat, ja kiellä tyhjäksi se syytös, jonka tämä puhumaton eläin jalon vaistonsa kautta on sinua vastaan tehnyt, että sinä olet sitä haavottanut ja kelvottomasti Englannin kunniaa loukannut!"
"Minä en ole koskenut lippuun", vastasi Konrad pikaisesti.
"Omat sanasi pettävät sinun. Konrad!" sanoi Richard; "sillä kuinka tiesit että kysymys koskee lippua, ellei omatuntosi sinua vaivais?"
"Etkö sinä vain sen tähden ole koko leirissä nostanut melun?" Konrad vastasi; "ja rohkenetko syyttää prinssiä ja liittolaisia rikoksesta, jonka arvattavasti joku katala rosvo on tehnyt kultakutousten tähden? Taikka tahdotko liitossa olevaa ruhtinasta nyt syyttää koiran kanteen johdosta?"
Meteli alkoi tähän aikaan käydä niin yleiseksi, että Franskan Philip astui väliin.
"Ruhtinaat ja aatelismiehet", hän sanoi. "Te puhelette niitten läsnä-ollen, joitten miekat kohta paljastuvat toisiansa vastaan, jos he kuulevat päällikköjensä kauvemmin tällä tapaa hastelevan. Viedään, Taivaan nimessä, kukin joukkonsa heidän erityisiin kortteereihinsa ja kokoonnutaan itse tiiman kuluttua neuvottelutelttaan jotenki selvittelemään tätä uutta häiriötä".
"Siihen olen tyytyväinen", sanoi kuningas Richard, "vaikka kernaasti olisin tahtonut tuota konnaa tutkia niin kauan kun hänen korea takkinsa oli hiekalla tahrattu. – Mutta Philipin tahto on oleva meidän tässä asiassa".
Päälliköt erkanivat niinkuin oli esitetty, kukin asettuen omain joukkojensa etupäähän; ja sitten joka taholta kuului komentohuutoja ja asentomerkkejä torvilla ja trumpeteilla, joitten kautta ympäri kuljeksivia kutsuttiin lippujensa alle; ja heti sen jälkeen nähtiin joukkojen lähtevän liikkeelle eri teitä marssien leirin läpi erinäisille olinpaikoilleen. Mutta vaikka ilmi tappelua tällä tavoin oli estetty, piti kuitenkin äskeinen tapaus kaikkein mieliä levottomana, ja ne vieraat kansakunnat, jotka samana aamuna olivat Richardia tervehtäneet kelvollisimpana armeijan johtajana, tarttuivat jälleen entisiin epäluuloihinsa hänen ylpeyttään ja kärsimättömyyttänsä vastaan, kun sitävastoin englantilaiset, jotka pitivät isänmaansa kunniaa yhdistettynä tähän riitaan, josta monta erilaista puhetta oli kulkemassa, arvelivat toisia kansakuntia kateellisiksi Englannin ja sen hallitsian maineellisuudelle, sekä valmiiksi sitä vähentää vaan halvimmilla juonilla. Monilukuiset ja monenlaatuiset olivat ne huhut, joita liikkeelle levitettiin, ja muun muassa myöski vakuutettiin, että kuninkaatar ja hänen neitonsa olivat metelistä isosti säikähtäneet ja että yksi heistä oli pyörtynyt.
Neuvosto kokoontui määrättyyn aikaan. Konrad oli sillä aikaa riisunut ryvettyneen pukunsa ja samalla myöski tointunut siitä häpeästä ja hämmästyksestä, joka, niin sukkela ja kekseliäs kuin hän oliki, alussa oli hänen vallannut tuon eriskummaisen tapahtuman ja odottamattoman syytöksen johdosta. Hänellä oli nyt ruhtinaallinen vaatteus yllään ja kun hän astui neuvotteluhuoneeseen, seurasi häntä Itävallan arkkiherttua, Temppeli- ja Johanniita-ritarein suurimestarit sekä useat muut ylimykset, jotka tahtoivat näyttää että he muka puollustivat häntä ja kannattivat hänen asiaansa, etupäässä kenties valtiollisista syistä taikka yksityisestä vihamielisyydestä Richardia vastaan.
Tämä näennäinen yksimielisyys Konradin hyväksi ei Richardiin vähääkään vaikuttanut. Hän astui neuvostosaliin tavallisella, välinpitämättömällä katsannolla ja samassa puvussa, jossa hän juuri oli hevosen seljästä astunut. Hän heitti huolimattoman, melkein halveksivan silmäyksen päällikköjen puoleen, jotka teeskennetyllä osanottavaisuudella olivat asettuneet Konradin ympärille, ikäänkuin hänen asiaansa omanaan pitäen, ja syytti Montserrat'n Konradia mitä jyrkimmillä sanoilla Englannin lipun varastamisesta ja sen uskollisen eläimen haavottamisesta, joka sitä oli ollut puollustamassa.
Konrad nousi rohkeasti ylös vastaamaan ja vakuutti olevansa syytön siihen rikokseen, josta häntä syytettiin, uhiksi, niinkuin hänen sanansa sattuivat, ihmiselle ja eläimelle, kuninkaalle ja koiralle.
"Veli, Englannin kuningas", Philip sanoi, joka kernaasti neuvostossa toimitti välittäjän virkaa, "tämä on outo kanne. Me emme ole kuulleet teidän väittävän että teillä olisi muuta tietoa tässä asiassa, kuin että luulonne perustuu tämän koiran käytökseen markiisia vastaan. Epäilemättä on ritarin ja ruhtinaan sanalle annettava isompi arvo kuin koiran haukunnalle".
"Kuninkaallinen veljeni", Richard vastasi, "muista että Kaikkivaltias, joka meille on koiran antanut osanottajaksi hupihimme ja vastuksiimme, on lahjottanut sille jalon luonnon, joka on mahdoton petokseen. Hän ei unhota ystävää eikä vihollista – tarkkaan hän muistaa sekä hyväntyön että loukkauksen. Hänellä on osaksi ihmisen ymmärrys, vaan ei hänen viekkautensa. Te voitte sotamiehen lahjoa miekallaan ihmistä tappamaan, eli vieraanmiehen ostaa väärän valan kautta ihmishenkeä menettämään; mutta te ette saa koiraa hyväntekiäänsä puremaan – se on ihmisen ystävä, ellei se syystä tule hänen vihamieheksensä. Pukekaa tuo markiisi minkälaisen riikinkukon höyheniin tahansa, tehkää hänen ulkonäkönsä jos kuinka rumaksi, muuttakaa hänen ihonsa värien ja nesteiden avulla, kätkekää hänen sadan ihmisen sekaan, ja minä lyön veikkaa valtikastani, että koira hänen löytää ja samalla tapaa ilmottaa vihansa, kuin tänäpänä olette nähneet sen tekevän. Tämä ei ole ensimäinen tapahtuma tätä laatua, niin erinomainen kuin se onkin. Murhamiehiä ja ryöväreitä on jo tätä ennen saatu syypäiksi ja ovat kärsineet kuoleman rangaistuksen tämmöisten todistusten kautta, joista on sanottu, että niissä näkyy Jumalan säätävä sormi. Sinun omassa maassasi, kuninkaallinen veljeni, ratkaistiin kerta murha-asia samankaltaisessa tapauksessa juhlallisen kaksintaistelun kautta koiran ja miehen välillä, joista toinen oli päällekantajana, toinen vastaajana. Koira sai voiton, mies tunnusti rikoksensa ja rangaistiin. Usko minua, kuninkaallinen veljeni, että salaisia rikoksia usein on ilmi saatu hengettömien kappalten todistusten kautta, puhumattakaan eläimistä, jotka aistien terävyydessä eivät hetikään vedä koiralle vertaa, joka on ihmiskunnan ystävä ja toveri".
"Semmoinen kaksintaistelu", Philip vastasi, "on todella tapahtunut yhden meidän edeltäjämme hallitessa, jolle Jumala olkoon laupias. Vaan se oli ennen muinoin emmekä me voi sitä pitää sopivana esikuvana tässä tilassa. Puheen-alainen vastaaja oli halpasukuinen ja arvoton mies; ryntäysaseena hänellä vain oli nuija, ja puollustusaseena nahkainen takki. Mutta me emme voi ruhtinasta siihen määrään alentaa, että pakottaisimme häntä käyttämään niin alkuperäisiä aseita eli antaumaan niin häpäisevään taisteluun".
"Sitä en ollenkaan ole tarkottanutkaan", keskeytti Richard kuningas; "epärehellistä olisi panna oivan koiran hengen alttiiksi tuommoisen kavalan petturin henkeä vastaan, kuin tuo Konrad on osottanut olevansa. Mutta tuossa on oma hansikkamme – me vaadimme häntä kaksintaisteluun sen todistuksen nojalla, jonka olemme vetäneet esiin häntä vastaan. – Kuningas ainakin lienee enemmän kuin saman-arvoinen markiisin kanssa".
Konrad ei kiirehtinyt tarttumaan siihen taistelunmerkkiin, jonka Richard oli nakannut keskelle seuraa, ja Philip kuningas ennätti vastata, ennenkuin markiisi liikahtikaan hansikkaa nostamaan.
"Kuningas", sanoi Philip, "on arvossa yhtä paljon markiisi Konradia ylempi kuin koira on häntä alempi. – Veli Richard, tätä ei voida sallia. Sinä olet tässä ristiretkessä johtajamme – kristikunnan kilpi ja miekka".
"Minä panen vastalauseen semmoista tappelua vastaan", sanoi venetialainen proveditori, "ellei Englannin kuningas maksa niitä viittäkymmentätuhatta byzantiniä, jotka hän on tasavallalle velkaa. Siinä on kyllin, että meitä uhkaa saamisemme menetys, jos velallisemme pakanain iskusta kuolee, eikä määräämme tarvitse lisätä sillä mahdollisuudella, että hän kaatuisi tappelussa kristityn kanssa, koirain ja lippujen tähden".
"Ja minä", sanoi Wilhelm Pitkämiekka, Salisburyn kreivi, "panen vuorostani vastaan, että kuninkaallinen veljeni tämmöisessä asiassa uskaltaa henkensä, joka on Englannin kansan omaisuus. Kas tässä, jalo veljeni, ota takaisin hansikkasi ja ajattele vain, että tuuli on sen kädestäsi puhaltanut. Minun on tuossa sen sijasta. Kuninkaan poika, joskin hänen kilvessään on poikkipuu, lienee ainakin yhtä hyvä kuin tuo markiisi marakatti".
"Ruhtinaat ja aatelismiehet", sanoi Konrad, "minä en myönny Richard kuninkaan taistelunvaatimukseen. Hän on valittu johtajaksemme saraceneja vastaan, ja jos *hänen* omatuntonsa voipi vastata siitä, että hän niin mitättömästä asiasta vaatii liittolaistansa tappeluun, ei *minun* ainakaan voi sallia sitä vaatimusta vastaanottamaan. Mutta mitä hänen luonnolliseen veljeensä, Wilhelm Woodstockiin tulee, eli ketä vastaan tahansa, joka hänen sijassaan ottaa hyväksyäkseen ja kannattaakseen tuota häpäisevää syytöstä, olen valmis turnauskentällä kunniaani puollustamaan ja näyttämään että jokainen syyttäjä on kamala valehtelia".
"Montserrat'n markiisi", sanoi Tyron arkkipiispa, "on puhunut kuin viisas ja ymmärtäväinen herra, ja minun mielestäni voisi riita tähän loppua, ilman häpeättä kummallekaan puolelle".
"Minäkin arvelen, että se tällä tapaa voipi päättyä", sanoi Franskan kuningas, "jos kuningas Richard peruuttaa kanteensa, koska se on kovin heikkoihin syihin perustettu".
"Franskan Philip", vastasi Leijonasydän, "sanani eivät koskaan tule olemaan niin vastariitaiset ajatukselleni. Minä olen tätä Konradia syyttänyt varkaaksi, joka yön pimeydessä on vienyt Englannin arvollisuuden merkkikuvan paikaltansa. Vielä yhä luulen ja syytän häntä siksi; ja jos päivä määrätään taistelua varten, niin olkaa siitä vakuutetut, että, koska Konrad kieltää meitä itseämme kohtaamasta, minä kyllä löydän taistelian, joka rupeaa syytöstäni kannattamaan; sillä sinä, Wilhelm, et ilman meidän erityisettä luvatta saa vetää pitkää miekkaa tässä riidassa".
"Koska minun arvoni tekee minun tuomariksi tässä varsin ikävässä asiassa", sanoi Franskan Philip, "määrään viidennen päivän tästä lukien asian ratkaisemiseksi ritarien tavalla kaksintaistelun kautta – jolloin Richard, Englannin kuningas, saapukoon taisteliansa kautta paikalle päällekantajana, ja Konrad, Montserrat'n markiisi, itse vastaajana. Mutta minun täytyy sanoa, etten tiedä missä löydämme rauhallisen paikan taistelun suorittamiseksi; sillä se ei saa tapahtua lähellä leiriä, jossa kumpaisenki puolueen sotilaat helposti voisivat joutua kahakkaan toisiensa kanssa".
"Olisi ehkä parasta", Richard vastasi, "vetoa kuninkaallisen Saladinin jalomielisyyteen; sillä, niin pakana kuin hän on, en ole koskaan tuntenut jalompaa ritaria eli ketään, jonka rehellisyyteen paremmin voisimme turvautua. Minä sanon tätä heidän tähden, jotka pahoja pelkäävät – mitä itseeni tulee, niin missä vihamieheni tapaan, siinä tappelen".
"Käyköön niin", sanoi Philip; "me tahdomme antaa Saladinille tästä tiedon, vaikka senkautta ilmaisemme viholliselle sen eripuraisuudenhengen, jota meidän kernaammin pitäisi koettaa salata itseltämmeki, jos se olisi mahdollista. Ja sillä hajotan tämän kokouksen ja varotan teitä kaikkia kristittyinä miehinä ja jaloina ritareina, ettette salli tämän riidan aikaansaada leirissä muuta kiistaa, vaan pidätte sitä juhlallisesti laskettuna Jumalan tuomittavaksi, jolta jokainen teistä rukoilkoon voittoa sille jolla on oikeus puolellaan; ja niin hänen tahtonsa tapahtukoon!"
"Amen, amen!" vastattiin kaikilta tahoilta; jolla välin temppeliherra kuiskasi markiisille: "Konrad, etkö aio tähän liittää rukouksen, että pääsisit koiran vallasta, niinkuin psalttarissa seisoo?"
"Ole sinä vaiti – !" vastasi markiisi; "ulkona liikkuu kielevä haltia, joka muitten uutisten muassa voisi kertoa, kuinka laajasti sinä selittelet veljeskuntasi mietelausetta – Feriatur Leo".
"Sinä siis aiot otteluun lähteä?" sanoi temppeliherra.
"Älä epäile sitä", sanoi Konrad. "Tosin en kernaasti olisi kohdannut Richardin omaa rautakouraa, enkä häpeä tunnustamasta, että iloitsen kun pääsen hänen kanssa ottelemasta. Vaan hänen luonnollisesta veljestä alkaen ei hänen armeijassaan löydy ainoaakaan jota pelkäisin kohdata".
"Hyvä, että olet niin varma asiastasi", jatkoi temppeliherra; "ja siinä tapauksessa tuon koiran hampaat ovat tehneet enemmän tämän ruhtinasliiton hajottamiseksi, kuin sekä sinun paulat että charegitin puukko. Etkö näe, kuinka Philip, vaikka hän on otsaansa rypistävinään, tuskin voipi salata sitä tyytyväisyyttä, jota hän tuntee toivoessaan olevansa kohta vapaa liitosta, joka niin raskaasti häntä painaa? Huomaa, kuinka Champagnen Henrik itsekseen hymyilee, ikäänkuin säihkyvä pikari hänen omaa viiniänsä – ja katso kuinka Itävaltalainen hartaasti irvistää ajatellessaan, että hänen oma häpeänsä kohta on kostettu ilman vaaratta eli huoletta hänelle itselleen. Vaiti, hän lähenee. – Hyvin surullinen tapaus, kuninkaallisen Itävallan hallitsia, että nämät halkeamat meidän Zionin muureissa – "
"Jos tarkotat tätä ristiretkeä", vastasi herttua, "niin soisin että se olisi särkynyt kappaleiksi ja että jokainen onnellisesti olisi kotonansa. – Olkoon tämä sanottu meidän kesken."
"Mutta", sanoi Montserrat'n markiisi, "kukapa olisi voinut ajatella, että kuningas Richard olisi tämän eripuraisuuden herättänyt, hän, jonka oikkuja niin uskollisesti olemme kärsineet ja jolle olemme olleet yhtä nöyrät, kuin orja herralleen, toivoen että hän käyttäisi urhollisuuttansa vihollistamme, eikä ystäviämme vastaan!"
"Minä en puolestani voi havaita, että hän olisi niin suuresti muita urhoollisempi", sanoi arkkiherttua. "Jalo markiisi olisi luullakseni kyllä kurittanut häntä turnauskentällä; sillä vaikka saarelainen tapparalla lyöpi kovia iskuja, ei hän siltä ole erittäin taitava keihään pitämisessä. Minä itse en olisi epäillyt kohdata häntä vanhan riitamme vuoksi, jollei kristikunnan etu kieltäisi kahta hallitsevaa ruhtinasta saattamasta henkeänsä kaksintaistelossa vaaranalaiseksi. – Vaan jos niin haluat, jalo markiisi, rupean kummiksesi tässä taistelussa."
"Ja minä myös", sanoi suurimestari.
"Tulkaat sitte, jalot herrat, päivälliselle telttaani", sanoi herttua, "niin saamme keskustella tästä asiasta, juodessamme pullon puhdasta Nierensteiniä."
He kulkivat yksissä arkkiherttuan teltalle.
"Mistä patronamme ja nuo vallat juttelivat?" sanoi Jonas Schwanker toverilleen Spruch-Sprecherille, joka omin lupinsa oli tunkeunut herransa luokse, niin pian kuin neuvoskunnan kokous oli päättynyt, kun narri jäi seisomaan kunnian-arvoisemman matkan päähän,
"Hulluuden palvelia", vastasi Spruch-Sprecher, "hillitse uteliaisuuttasi! Ei minun sovi sinulle ilmaista herramme tuumia."
"Viisaudenmies, sinä erehdyt", vastasi Jonas; "me olemme kumpikin herramme alituiset seurakumppanit ja yhtä tärkeätä on meille molemmille tietää, onko sinulla vai minulla – viisaudella vai hulluudella – suurempi valta hänen luonansa."
"Hän sanoi markiisille ja suurimestarille", vastasi Spruch-Sprecher, "että hän oli kyllästynyt tähän sotaan ja mielellään olisi onnellisesti kotonaan taasen."
"Tämä on seisontaheitto, eikä lueta pelissä miksikään", sanoi narri; "tuo oli hyvin järkevästi ajateltu, vaan sen kertominen muille oli suuri tyhmyys. – Jatka!"
"Hm!" sanoi Spruch-Sprecher; "hän sanoi sitten että Richard ei ollut muita urhoollisempi, eikä liioin taitava turnausradalla."
"Puumiekkani nimessä", sanoi Schwanker, "tämä oli ääretön tyhmyys. – Entäs vielä!"
"Olepas vaiti, olen jotenkin huonomuistinen", vastasi viisauden mies, "hän käski heidän tulla juomaan pullon Nierensteiniä."
"Tuossa on hiukka viisauden haamua", sanoi Jonas, "ja sinä voit vastaiseksi merkitä sen tulopuolellesi; vaan jos hän juopi liiaksi, joka on hyvin mahdollista, niin minä siirrän sen omalle tulopuolelleni. – Eikö mitään muuta?"
"Ei mitään, joka ansaitsee mainitsemista", vastasi puhuja, "paitsi että hän katui laiminlyöneensä tilaisuutta kohdataksensa Richardia turnauskentällä."
"Vei hänen hiisi", sanoi Jonas, "tuo nyt oli niin tyhmää kerskausta, että melkein hävettää tässä pelissä senkautta saada voiton. – Yhtäkaikki, olipa hän kuinka suuri narri tahansa, niin seurataan me häntä kuitenkin, viisain Spruch-Sprecher, saadaksemme meki osamme Nierensteinistä."