Kahdeskolmatta luku
Ken siellä on? – Tuu likemmäks,
Taitava lääkäri ja ystävä,
Sä hyvin teit.
Sir Eustace Grey.
Kertomuksemme nyt palaa takaisin viimeksi mainituita tapauksia vähän varempaan ajankohtaan, jolloin, niinkuin lukia muistanee, onneton Leopartin Ritari, jonka kuningas Richard oli arapialaiselle lääkärille lahjottanut pikemmin orjana kuin muun viran toimittajana, ajettiin pois ristiretkeiliäin armeijasta, jonka riveissä hän niin usein ja niin loistavasti oli itseänsä kunnostanut. Hän seurasi uutta herraansa, sillä siksi hänen nyt täytyi Hakimia kutsua, maurilaisille teltoille, joissa tällä oli saattoväkensä sekä tavaransa, tunteiltaan yhtä tylsistyneenä kuin se joka putoaa jyrkän kallion huipulta alas ja vastoin kaikkea luuloa vielä henkiin jäätyään juuri kykenee konttaamaan tuolta katalalta paikalta pois, mutta ei pysty kärsittyjen vammojensa koko suuruutta käsittämään. Telttaan tultuaan hän sanaa sanomatta heittäysi muokatuista puhvelinnahoista tehdylle vuoteelle, jonka hänen saattajansa hänelle osotti, ja kätkien kasvot käsiinsä voivotteli katkerasti ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtua. Lääkäri, joka juuri käski lukuisia palvelioitansa tekemään kaikki valmiiksi heidän lähtöään varten seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa, kuuli hänen valituksensa ja säälitellen häntä keskeytti askaroimisensa sekä istui ristiin lasketuilla jaloilla hänen viereensä itämaalaisen tavalla häntä lohdutellaksensa.
"Ystäväni", sanoi hän, "ole huoletta sillä mitä runoilia sanoo: "parempi on ihmisen palvella hyvää isäntää, kuin olla omain hillitsemättömäin himojensa orja". Vielä kerran, älä pelkää; sillä sinun tilasi on toisellainen kuin Ysouf Ben Yagouben – Juosepin, Jaakobin pojan – vaikka se siitä muistuttaa: hänen möivät hänen veljensä vieraalle kuninkaalle, nimittäin Pharaolle, Egyptin kuninkaalle, vaan sinun on kuningas lahjottanut miehelle, joka on oleva sinulle kuin veli".
Sir Kenneth koetti Hakimia kiittää; mutta hänen sydämensä oli kovin kyllissään, ja ne epäselvät äänet, jotka seurasivat hänen onnistumatonta puhumisen yritystänsä, kehottivat hyväntahtoista lääkäriä luopumaan liian aikaisista lohduttamisaikeistansa. Hän jätti, uuden palveliansa eli vieraansa itsekseen surunsa valtaan ja annettuaan kaikki tarpeelliset käskyt huomen-aamuista lähtöä varten, istui matolle teltassansa ja rupesi kohtuulliselle atriallensa. Kun hän oli syönyt, pantiin samanlaista ruokaa skotlantilaisen ritarin eteen; mutta vaikka orjat merkeillä hänelle selittivät, että kappale huomispäivän kuluisi ennenkuin pysähdyttäisiin einehtimään, ei sir Kenneth kumminkaan voinut voittaa vastenmielisyyttänsä kaikenlaista ruokaa vastaan ja saattoi ainoastaan juoda vähän kylmää vettä.
Hän makasi valveillaan, kauan senjälkeen kuin hänen arapialainen isäntänsä oli toimittanut tavallisen rukouksensa ja käynyt levolle, eikä hän vielä ollut saanut unta sydänyön aikaan, kun palveliain joukosta kuului liike, josta hän, vaikkei sitä seurannut mikään puhe eikä hälinä, kumminki saattoi ymmärtää että ne lastasivat kameeleja sekä valmistautuivat matkaan. Viimeinen henki, jota näiden valmistusten kestäessä häirittiin, oli paitsi lääkäriä itseänsä, sir Kenneth, jota jonkunlainen majordomo eli hovimestari noin kolmen aikana aamulla pyysi nousemaan ylös. Hän totteli mitään vastaamatta, ja seurasi häntä ulos kuutamaan, jossa useimmat kameelit jo seisoivat lastattuina ja yksi vain vielä oli polvillaan odottaen kuormansa täyttämistä.
Vähän matkaa kameeleista seisoi muutamia valmiiksi satuloittuja ja suistettuja hevosia, ja kun Hakim tuli ulos, nousi hän itse yhden selkään niin sukkelaan kuin hänen virkansa arvollisuus salli ja käski taluttaa toista hevosta, johon hän viittasi, sir Kennethille. Eräs englantilainen upseeri oli myös läsnä saattaaksensa heitä turvallisesti ristiretkeläisten leiristä ulos, ja niin oli kaikki lähtöä varten valmis. Se teltta, jossa he olivat levänneet, oli sillä välin erinomaisen joutusasti purettu alas, telttapuut ja kankaat pantu viimeisen kameelin selkään – ja kun lääkäri juhlallisesti lausui värssyn koranista: "Jumala olkoon saattajamme ja Mahomet suojeliamme, niin hyvin erämaassa kuin kostutetulla kentällä", lähti koko karavani liikkeelle viipymättä.
Kun he kulkivat leirin kautta, kajahti heitä vastaan tuo tuostaki erinäisten vartiain kysymyshuuto, jotka sitte laskivat heidät menemään joko ääneti tai hiljaa kiroillen heidän profeetaansa, jos vartia sattui hyvin hurskas olemaan. Viimein he olivat jälkeensä jättäneet viimeisen puomin, ja karavania järjestettiin marssiin sotaisilla varokeinoilla. Kaksi eli kolme ratsumiestä laukkasi eteenpäin etujoukoksi; yksi eli kaksi pysyi joutsenampuman päässä takana; ja niin usein kuin maa sen salli, lähetettiin muutamia miehiä sivupuolia tarkastamaan. Tällä tapaa kuljettiin eteenkäsin, ja kun kunniansa ja vapautensa menettänyt sir Kenneth kääntyi taaksepäin kuutamon valossa katselemaan leiriä kiiltävillä lipuillaan, joitten turvissa hän oli toivonut yhä saavuttavansa lisää mainetta, saattoi hän syystä pitää itseänsä karkotettuna niin hyvin ritariston kuin kristikunnan ja – Edith Plantagenet'n asunnoista.
Hakim, joka ratsasti hänen sivullansa, muistutti tavallisella lohduttavalla mietelauseellaan: "taaksensa katsominen ei ole viisasta, kun matka pitää eteenpäin"; ja hänen puhuessaan ritarin hevonen äkkiä oli pahasti kompastua, ikään kuin sitä olisi pelotettu käytännöllisesti todistamaan muistutuksen sopivaisuutta.
Ritaria tämä varovaisuus pakotti tarkemmin hoitamaan hevostansa, joka useat kerrat tarvitsi ohjaksen apua ja tukea, vaikka muutoin ei mikään voinut olla mieluisempaa kuin se konkarinkäynti, jolla eläin – se oli tamma – kulki eteenpäin.
"Tämä hevonen", sanoi opetteleva lääkäri, "on kuin ihmisen onni; sillä kuin se astuu joutuisimmin ja tasaisimmin, täytyy ratsastajan varoa kompastumista, ja samoin meidän viisautemme täytyy suurimmassa menestyksessä olla varovaisin ja tarkin onnettomuutta estääksensä".
Kun on yltäkylläisesti ravittu, iljettää hunajakakkuki, eikä voi kummastella, että onnen oikuista ja häväistyksestä murtunut ritari alkoi kärsivällisyytensä menettää kuullessaan onnettomuutensa alinomaa tehtävän sananlaskujen ja oppilauseiden esineeksi, niin oikeoita ja sattuvia kuin ne olivatkin.
"Enpä luulisi", hän sanoi jotenki tylysti, "tarvitsevani enempiä selityksiä onnen vaihtelevaisuudesta vaikka kiittäisin sinua, Hakim, siitä kuin valitsit minulle hevosen, jos tämä tamma vain kompastuisi niin lujasti että samalla kertaa katkaisis sekä minun niskani että omansa".
"Veljeni", vastasi viisas arapialainen järkähtämättömän totisesti, "sinä puhut kuin houkka. Sinä ajattelet sydämessäsi että viisas olisi antanut sinulle, vieraallensa, nuoremman ja paremman hevosen, sekä pitänyt vanhemman itse; mutta näetsen vanhemman hevosen puutteet korvaa nuoren ratsastajan voima, niinkuin nuoren hevosen tulisuutta vanhemman mielenvakaus sopii hillitsemään".
Niin puheli viisas; mutta sir Kenneth ei tähän muistutukseen vastannut mitään, joka olisi voinut antaa aihetta heidän keskustelunsa jatkamiseen, ja sentähden lääkäri, joka ehkä kyllästyi sitä lohduttamaan, joka ei lohdututsesta huolinut, viittasi eräälle saattajallensa.
"Hassan", hän sanoi, "eikö sinulla ole mitään, jolla matkaa lyhentäisit?"
Hassan, viraltaan runoilia ja sadunkertoja, kannusti hevostaan ja ratsasti käskystä esiin virkaansa toimittamaan. – "Elämän palatsin herra", hän sanoi lääkäriin kääntyen, "sinä jonka edessä enkeli Azrael levittää siipensä pakoon – sinä, viisaampi Soliman Ben Daoudia, jonka sinettiin oli piirretty *se oikea nimi*, joka alkuhenget hallitsee – Jumala varjelkoon että matkasi synkistyisi laulun ja satujen puutteesta, kun vaellat hyväntekeväisyyden tiellä, tuoden terveyttä ja hoivaa mihin ikinä tulet. Katso, niin kauan kuin palvelias on vieressä on hän muistonsa aarteita ammentava, niinkuin lähde juoksuttaa vetensä polkua pitkin, sitä kulkevan matkailian virvotukseksi".
Tämän esipuheen jälestä Hassan kohotti äänensä ja alotti pitkän kertomuksen rakkaudesta ja loihtimisesta, jota aina väliin katkaisi jonku sotaisen sankarityön selitys ja jota koristi lukuiset otteet persialaisista runoilioista, joitten teoksiin puhuja näkyi olevan hyvin tutustunut. Lääkärin seurue, paitsi niitä joita kamelien hoitaminen välttämättä pidätti poissa, tunkeusi niin likelle kertojaa kuin kunnioitus heidän herraansa kohtaan salli, nauttiakseen ajanvietettä, jota itämaalaiset kaikkina aikoina ovat pitäneet mitä hupaisimpana.
Vaikka hän vaillinaisesti tunsi kieltä, olisi sir Kenneth ehkä toisessa tilaisuudessa mielellään kuunnellut kertomusta, joka, vaikka vallattoman mielikuvituksen luoma ja pöyhkeällä ja kuvannollisella kielellä lausuttu, kuitenkin oli hyvin niiden ritariromanein kaltainen, joista siihen aikaan pidettiin Europassa niin paljon. Mutta siinä tilassa kuin hän nyt oli, hän tuskin huomasi että yksi mies karavanissa lähes kaksi tiimaa matalalla äänellä puhui ja lauloi, kohottaen ja alentaen ääntänsä kertomuksessa kuvailtujen tapausten mukaan, ja vastineeksi saaden milloin hiljaisen mieltymyksenhyminän, milloin epäselviä ihmettelemisen huutoja, milloin huokauksia ja kyyneleitä, ja joskus, mikä oli vaikeampaa saada tämmöisiltä kuulioilta, hymyilyn sekä naurunki.
Kertomuksen kestäessä maanpakolaisen huomio, niin syvästi vaipunut kuin hän suruunsa oliki, tuo tuostaki kääntyi muutaman koiran matalaan ulinaan, jota kuljetettiin yhden kamelin selkään ripustetussa pajuvasussa ja jonka hän tottuneena metsästäjänä kohta ulinasta tunsi omaksi uskolliseksi koiraksensa; ja eläimen valittavasta äänestä hän varmaan arvasi, että se tunsi isäntänsä olevan lähellä ja nyt tällä tavoin anoi hänen apua vapauttamiseensa.
"Voi, Roswal parka!" sanoi hän, "sinä anot apua ja osanottoa siltä, joka on vielä kovemmassa orjuudessa kuin sinä. Minä en tahdo olla huomaavinani sinua enkä tahdo uskollisuudenosotteisiis vastata, koska se eromme katkeruutta vain enentäisi".
Näin kului yön tiimat ja se lyhyt sumuinen hämärä, joka käypi syrialaisen päivänkoiton edellä. Mutta niin pian kuin auringon terän ylin laita näkyi tasaisen ilmanrannan takaa ja ensimäinen päivänsäde kastehelmissä välkkyen kosketti erämaan pintaa, johon matkustavaiset nyt olivat ehtineet, katkaisi ja vaienti Hakimin sointusa ääni sadunkertojan historian, kun hän juhlallisesti kertoi sen kehotuksen, jonka muezzinit aamuisin huutavat jokaisen moskean minaretista:
"Rukoukseen, rukoukseen! Jumala on ainoa Jumala. – Rukoukseen, rukoukseen! Mahomet on Jumalan profeeta. – Rukoukseen, rukoukseen! Aikaa pakenee. – Rukoukseen, rukoukseen! Tuomio lähenee".
Silmänräpäyksessä musulmanit hyppäsivät hevosiltaan, käänsivät kasvonsa Mekkaa kohti ja toimittivat sannalla ne pesemiset, jotka kaikkialla muualla olisivat vedellä olleet tehtävät, sen ohessa itsekukin lyhyellä mutta palavalla rukouksella sulkien itsensä Jumalan ja profeetan hoimeen sekä pyytäen heiltä anteeksi syntejänsä.
Vaikka se loukkasi sir Kennethin sekä järkeä että ennakkoluuloja, kun hän näki kumppalinsa toimituksessa, jota hän piti epäjumalain palveluksena, ei hän kumminkaan voinut olla heidän väärälle tielle joutuneen uskonintonsa vilpittömyyttä kunnioittamatta ja heidän hartaudeltansa kiihtymättä puhtaammassa muodossa taivasta rukoilemaan, kummastellen sitte sentään mitkä vastasyntyneet tunteet olivat saaneet häntä, vaikka eri tavalla, yhdistymään noitten saracenein hartauteen, joitten pakanallista palvelusta hän oli pitänyt rikoksena, joka häpäisi sitä maata, missä suuria ihmetöitä oli tehty ja jossa lunastuksen aamutähti oli koittanut.
Tämä hartaudenharjotus, vaikka näin omituisessa seurassa toimitettu, lähti kuitenki hänen luonnollisesta nöyryydentunteestaan ja toi myötään tavallisen rauhottavan vaikutuksen hänen sieluunsa, jota jälekkäin seuranneet onnettomuudet niin kauan olivat kiusanneet. Kristityn vilpitön ja totinen astuminen Kaikkivaltiaan istuimen eteen opettaa hänelle paraiten kärsivällisyyttä surussa; sillä mehän pilkkaisimme Jumalaa anomisillamme, jos me Häntä herjaisimme Hänen päätöksistään nurkumalla. Eli kun rukoustemme jokaisessa sanassa olemme tunnustaneet ajallisten asiain turhuutta ja mitättömyyttä ijankaikkisuuteen verraten, kuinka voisimme toivoa sydänten tutkijaa pettävämme, jos sallimme mailman ja mailmallisten himojen uudelleen päästä valtaan samassa silmänräpäyksessä kuin rukouksemme on päättynyt? Mutta sir Kenneth ei kuulunut senkaltaisten joukkoon. Hän tunsi itsensä vahvistetuksi ja lohdutetuksi sekä paremmin valmiiksi täyttämään eli kestämään, mitä vain kohtalo saattoi määrätä hänen tehtäväksi tai kärsittäväksi.
Saracenit sillä välin nousivat uudestaan satuloihinsa matkaa jatkamaan, ja sadunkertoja Hassan ryhtyi jälleen katkaistuun kertomukseensa, mutta hänellä ei enään ollut yhtä hartaat kuunteliat. Muuan ratsumies, joka oli ajanut eräälle pienen matkueen oikealla puolen olevalle kukkulalle, oli täyttä laukkaa kiiruhtanut takaisin El Hakimin luo ja kertonut hänelle jotain. Neljä eli viisi ratsumiestä oli sitte lähetetty samalle paikalle ja pieni matkue, johon saattoi kuulua noin pari- kolmekymmentä henkeä, rupesi heitä silmillä seuraamaan, ikäänkuin tahtoen heidän liikunnoistaan ennustaa hyviä tai huonoja sanomia. Hassanki jätti laulunsa kesken, joko kuunteliainsa puuttuvan huomion tähden taikka siksi että hänen omansa oli kääntynyt noihin arveluttaviin liikuntoihin tuolla syrjällä, niin että marssi muuttui aivan äänettömäksi, paitsi milloin joku kamelinkuljettaja huusi nöyrälle kuormankantajalleen, taikka joku levotoin ratsastaja hiljaan ja kiireesti kuiskasi sivukumppanillensa.
Tätä epätietoisuutta kesti, kunnes he olivat kiertäneet muutaman korkean hietasärkän ympäri, mikä pääjoukkoon oli estänyt sitä esinettä näkymästä, joka oli tehnyt vakojat niin levottomiksi. Sir Kenneth saattoi nyt runsaan penikuorman13 päässä erottaa mustan esineen, joka joutusaan liikkui erämaan poikki ja jonka hänen tottunut silmänsä havaitsi heidän omaa karavaniansa paljon lukuisemmaksi ratsumiesjoukoksi; ja ne tiheät, välkkyvät säteet, joilla aamu-auringon tasainen paiste heijastui heidän aseistansa, osottivat selvään, että ratsumiehet olivat europalaisia täysissä varustuksissa.
Ne huolelliset katseet, jotka El Hakimin ratsumiehet nyt heittivät johtajaansa, näyttivät ilmottavan suurta pelkoa; mutta samalla järkähtämättömällä vakavuudella, jolla hän kehotti seuralaisiansa rukoukseen, hän luoksensa kutsui kaksi parhainta ratsumiestään ja käski heidän, niin paljo kuin varovaisuus salli, lähetä noita erämaan kulkijoita sekä tarkemmin ottaa selvä heidän lukumäärästään, heidän matkastaan ja, jos mahdollista, heidän tarkotuksestaan. Lähestyvä vaara, eli mikä semmoisena pidettiin, oli sir Kennethille niinkuin polttava juoma taidottomalle ja havahutti hänen täyteen tuntoon itsestänsä sekä asiastansa.
"Mitä te pelkäätte noilta kristityiltä ratsumiehiltä, sillä semmoisia ne näkyvät olevan?" sanoi hän El Hakimille.
"Pelkään!" sanoi El Hakim ylenkatseellisesti kertoen sanaa. – "Viisas ei pelkää ketään paitsi Jumalaa – mutta hän odottaa aina pahinta häijyilta ihmisiltä".
"Ne ovat kristityitä", sanoi sir Kenneth, "ja välirauhaa vielä kestää – miksi siis lupauksen rikkomista pelkäisitte?"
"Ne ovat temppelin papillisia sotilaita", vastasi El Hakim, "joitten lupaus kieltää heitä pitämästä sanaa ja valaa Islamin palvelioita vastaan. Profeeta heidät kuivattatoon juurineen, oksineen sekä taimineen! – Heidän rauhansa on sota ja heidän rehellisyytensä viekkaus. Muut Palestinan vallottajat osottavat toisinaan jalomielisyyttä. Leijona Richard säästää, voitettuaan; kotka Philip laskee siipensä kokoon saaliinsa siepattuaan; itse itävaltalainen karhu asettuu makaamaan, kun on kylliksensä syönyt; mutta nämät alati nälkäiset sudet eivät saaliinhimossaan tiedä kohtuutta eikä määrää. – Etkö näe, että he erottavat joukon päävoimasta, joka lähtee itäänpäin? Ne ovat heidän hovipoikiansa ja asekantajiaan, joita he kasvattavat kirottuihin salatietoihinsa, ja joita he keveämmin varustettuina lähettävät meitä juottopaikastamme katkaisemaan. Mutta he tulevat pettymään. *Minä* tunnen sotatavan erämaissa paremmin kuin he".
Hän puhui muutaman sanan ylimmän upseerinsa kanssa ja samalla koko hänen ulkonäkönsä ja käytöksensä, joka tähän asti oli ollut juhlallinen ja vakava, kuten enemmän ajattelemisiin kuin toimintaan tottuneelle itämaalaiselle viisaalle sopi, yht'äkkiä muuttui reippaaksi ja ylpeäksi niinkuin rohkean soturin, jonka kaikkia voimia lähestyvä vaara jännittää, vaara, jonka hän sekä huomaa että ylenkatsoo.
Sir Kennethistä oli lähenevä peljättävä hetki aivan toisen näköinen ja kun Adonebek sanoi hänelle: "sinun täytyy pysyä minun rinnallani", vastasi hän juhlallisesti kieltämällä.
"Tuolla", hän sanoi, "ovat minun asekumppalini, ne miehet joitten seurassa olen vannonut sotivani tai kaatuvani, ja joitten lipusta meidän siunattu lunastusmerkkimme loistaa. – Minä en voi puolikuun seurassa lähteä ristiä pakoon".
"Houkka", sanoi El Hakim, "heidän ensimäinen tekonsa olisi tappaa sinun, joskin vain rauhanrikkomisensa salaamiseksi".
"Siinä tapauksessa saan kohtalooni tyytyä", vastasi sir Kenneth; "mutta uskottoman kahleita en kanna silmänräpäystäkään kauvemmin, kun voin ne päältäni heittää".
"Sitte pakotan sinua seuraamaan", sanoi El Hakim.
"Pakotat!" vastasi sir Kenneth suuttuen. "Jos et olisi hyväntekiäni, eli olisi osottanut tahtovasi semmoinen olla ja jos ei minun tulisi sinun luottavaisuuttasi kiittää siitä että nämät käteni, jotka olisit voinut kahleisiin panna, ovat vapaat, niin näyttäisin sinulle, että pakottaminen ei olisi kovin helppo, niin aseeton kun olenki".
"Kyllä, kyllä", vastasi arapialainen lääkäri, "meiltä kuluu aikaa, joka alkaa käydä kalliiksi".
Tämän sanottuaan, hän kohotti käsivartensa ilmaan ja päästi kovan, kimeän huudon merkiksi seuralaisilleen, jotka heti hajosivat niin monelle eri taholle kuin kuulat rukousnauhassa, rihman katketessa. Sir Kenneth ei joutanut enään ottaa vaari mitä sitte seurasi; sillä samassa silmänräpäyksessä El Hakim tarttui hänen hevosensa ohjakseen ja kiiruhti omaansa, ja niin molemmat yhtä haavaa lähtivät nuolen nopeudella menemään, että skotlantilainen ritari tuskin saattoi hengittää eikä mitenkään olisi voinut, jos olisi tahtonutki, hillitä saattajansa salamantapaista vauhtia. Sir Kenneth oli kyllä ensi lapsuudestansa harjaantunut ratsutaitoon, mutta nopein hevonen, jolla hän tähän saakka oli ratsastanut, oli hidas kuin kilpikonna viisaan arapialaisen hevosiin verraten. Ne potkivat hiekan taaksensa – ne näyttivät ikäänkuin nielevän erämaata edestänsä – neljänneksen ne lensivät muutamassa minutissa, ja kuitenkin niiden voima näytti olevan vähenemättä ja niiden hengitys yhtä vapaa, kuin milloin ne ensin alottivat ihmeellisen juoksunsa. Liikunto oli sen ohessa yhtä tasainen kuin joutusa, enemmän ilmassa lentämisen kuin maan päällä ratsastamisen tapainen, eikä sitä seurannut mikään vastenmielinen tunne, jos ei ota lukuun sitä pelkoa, jota näin kummastuttavalla nopeudella ennen kokemattoman tietysti täytyi tuntea, ja sitä vaikeutta hengittämisessä, jonka ilman vastustus synnytti näin kiireellä kululla.
Vasta kun he tätä suunnatonta vauhtia olivat tuntikauden matkustaneet ja kaikki takaa-ajajat olivat kaukana, kaukana heidän jälissänsä, hillitsi El Hakim viimein ratsujansa ja vähentäen heidän kulkuansa tavalliseen laukkaan, alkoi niin tyynellä ja vakavalla äänellä, kuin jos hän koko viimeisen tunnin olisi vain ollut kävelemässä, skotlantilaiselle ylistellä juoksiainsa kelvollisuutta, vaikka tämä, hengästyneenä, puolisokeana, puolikuurona ja aivan pyörryksissä tuon omituisen ratsastuksen kiivaudesta, tuskin käsitti niitä sanoja, jotka niin sujuvasti juoksivat hänen seuraajansa huulilta.
"Nämä hevoset", hän sanoi, "ovat niinkutsuttua siivellistä rotua eivätkä tiedä vertaistansa nopeudessa, paitsi Profeetan Borakia. Niitä ruokitaan Jemenin kultaohralla, johon sekotetaan kryytejä sekä vähän kuivattua lampaanlihaa. Kuninkaat ovat maakuntia antaneet niitä saadakseen ja ne ovat vanhoina yhtä vireöitä kuin nuoruudessansa. Sinä olet ensimäinen nazareni, jolla on allasi ollut hevonen tätä jaloa rotua – lahja itse profeetalta siunatulle Alille, hänen sukulaisellensa ja sijaisellensa, jota syystä on kutsuttu Jumalan leijonaksi. Aika laskee kätensä niin kepeästi näihin uljaisiin eläimiin, että se tamma, jolla istut, on nähnyt viisi kertaa viisi vuotta jo kuluvan, ja on kuitenkin säilyttänyt koko alkuperäisen voimansa ja vilkkautensa, vaikka se nyt vaatii ohjausta tottuneemmalta kädeltä kuin sinun on. Siunattu olkoon profeeta, joka oikea-uskoisille on suonut välikappaleet rynnäköntekoon ja peräytymiseen, joitten kautta heidän rautaan puetut vihollisensa uupuvat omasta raskaasta painostansa! Kuinka noitten temppelikoirain konit ovat mahtaneet läähöttää ja puhkua, vuohista myöten upoten hiekkaan päästäksensä eteenpäin kahdennenkymmenennen osan siitä matkasta, jonka nämät kelpo juoksiat ovat taaksensa jättäneet ilman ainoaakaan sydämen ailahusta taikka ainoaa vaahtopisaraa sileällä samettikarvallansa!"
Skotlantilainen ritari, joka nyt alkoi saada takaisin hengitys- ja ajatuskykynsä, ei voinut muuta kuin mielessään myöntää sitä etua mikä itämaalaisilla sotureilla oli hevosrodussa, joka yhtä hyvin kelpasi ryntäyksiin kuin pakenemiseen ja oli ihmeellisen sovelias Syrian ja Arapian erämaitten hiekkatasangoilla. Mutta hän ei mielinyt musulmanin ylpeyttä enentää tämän pöyhkeitä etevyyden vaatimuksia myöntämällä, jonka tähden hän antoi puheen katketa siihen ja rupesi silmäilemään ympärillensä; ja kun he nyt kulkivat hiljempaa vauhtia, havaitsi hän ei enään olevansa ventovieraalla paikalla.
Kuolleen meren kuihtuneet rannikot ja synkät aallot, se röysteinen ja jyrkkä vuoriharjanne, joka kohosi vasemmalla kädellä, tuo pieni palmupuulehto, joka oli ainoa vihreä paikka keskellä ääretöntä erämaata – esineitä, joita kerran nähtyään ei kernaasti voinut unhottaa – näyttivät sir Kennethille, että he lähestyivät Erämaan Timantiksi kutsuttua lähdettä, jonka luona hän joku aika taapäin oli kohdannut saracenilaisen emirin Shirkohfin eli Ilderimin. Muutaman minutin jälkeen he seisahtivat hevosensa lähteen reunalle, ja El Hakim käski sir Kennethin nousta alas levähtämään, koska nyt oltiin turvallisella paikalla. He riisuivat suitset hevosiltaan, jolloin El Hakim muistutti, että heidän ei tarvinnut niistä muuta huolta pitää, sillä muutamat hänen parhaimmista orjistaan tulisivat kohta heidän luo toimittamaan mitä vielä vaadittaisiin.
"Syö ja juo sillä välin", sanoi hän asetellen ruohikolle vähän ruokaa, "äläkä ole alakuloisena. Onnetar voipi tavallisen ihmisen ylentää eli alaspainaa; mutta viisaan ja sotilaan tulee halveksia hänen oikkujaan".
Skotlantilainen ritari koetti tottelemalla osottaa kiitollisuuttaan; mutta vaikka hän kohteliaisuudesta koki syödä, niin kumminkin se merkillinen erinkaltaisuus hänen nykyisen tilansa välillä ja sen, jossa hän viimein tällä samalla paikalla oli ollut, kun hän toimitti ruhtinasten asioita ja oli kaksintaistelussa jäänyt voittajaksi, synkisti ikäänkuin pilvi hänen sielunsa ja paastoominen, väsymys sekä rasitukset masentivat hänen ruumiinvoimansa. El Hakim tutki hänen kiivaasti tykyttävää valtasuontansa, hänen punaisia, tulehtuneita silmiänsä, hänen kuumaa kättänsä ja pikaista hengenvetoansa.
"Sielu", hän sanoi, "viisastuu valvomisesta; mutta sen sisar, ruumis, on karkeammista aineista kokoonpantu ja tarvitsee lepoa. Sinun täytyy nukkua; ja että uni sinua virvottaisi, pitää sinun juoda tällä eliksiirillä sekotettua juomaa".
Hän otti povestaan pienen filigrantekoiseen tuppeen pistetyn kristallipullon, ja kaasi muutamia pisaroita tummankarvaista ainetta pieneen kultapikariin.
"Tämä", sanoi hän, "on yksi niistä tuotteista, joilla Allah on maan siunannut, vaikka ihmisten heikkous ja pahuus toisinaan ovat sen kiroukseksi kääntäneet. Sillä on sama voima kun nazarenein viinillä laskemaan esiripun unettoman silmän eteen ja huojentamaan huolestuneen sydämen kuormaa; mutta kun sitä käytetään nautintoon ja hekumaan, se veltostuttaa hermot, heikentää voimat, tylsyttää järjen sekä lyhentää elin-ajan. Mutta älä pelkää sen voimaa tarpeen hetkenä käyttämästä, sillä viisas lämmittelee itseänsä saman tulennoksen edessä, jolla mielipuoli polttaa koko teltan".
"Minä olen nähnyt kyllin tiedostasi, viisas Hakim, tehdäkseni määräyksellesi tenää," sanoi sir Kenneth, ja nielaisi nukutusaineen, joka oli sekotettu lähdeveteen, kääriytyi sitten siihen haikiin eli arapialaiseen levättiin, joka oli hänen satulanpukaansa sidottu ja paneutui lääkärin käskyn mukaan siimekseen luvattua lepoa odottamaan. Uni ei heti tullut, vaan sen sijaan joukko suloisia, vaikka ei kiihdyttäviä eli herättäviä tunteita. Sitte seurasi olo, jossa ritari täydellä tunnolla itsestänsä ja tilastansa katseli onnensa kovia kohtaloita ei ainoastaan ilman huoletta ja surutta, vaan yhtä tyvenesti kuin jos hän olisi nähnyt niitä teaterilla esitettävän, eli pikemmin niinkuin ruumiistaan eronnut sielu katselisi taaksensa edellisen elämänsä toimintoihin. Tästä lepotilasta, joka entisyyden suhteen melkein vivahti tunnottomuuteen, hänen ajatuksensa kääntyivät eteenpäin tulevaisuutta kohti, joka, vaikka niin paljo löytyi sitä synkäksi tekemään, kuitenki loisti niin heleöissä väreissä, että hänen mielikuvituksensa entisinä onnellisimpina aikoina ei edes enimmän kiihtyneessä tilassaan olisi voinut senvertaista aikaansaada. Vapaus, kunnia, palkittu rakkaus, näytti olevan se varma eikä kovin etäältä siintävä osa, joka odotti maanpakoon ajettua orjaa, häväistyä ritaria ja toivotonta rakastajaa, joka oli asettanut onnellisuutensa toiveen niin korkealle, että sen toteuttaminen näytti sijaitsevan mahdollisuuden äärimmäisten rajain tuolla puolen. Vähitellen, sikäli kuin sielun näkö himmeni, poistuivat myös nämä iloiset harhakuvat, kuten iltaruskon pelehtyvä puna, kunnes ne viimein katosivat täydelliseen unhotukseen ja sir Kenneth makasi El Hakimin jalkain juuressa niin liikkumatonna, että olisi voinut häntä hengettömänä ruumiina pitää, ellei hänen syviä hengenvetojansa olisi kuullut.