"Armollinen herra", sanoi Edith, "valtanne sallii teidän käyttää itseänne hirmuvaltiaana. Minun kunniani, herra kuningas, on yhtä puhdas kuin teidän, ja kuninkaatar voipi sen todistaa, jos niin hyväksi näkee. Vaan minä jo sanoin, etten ole tänne tullut itseäni puollustamaan tai muita syyttämään. Minä vain pyydän teiltä, että henkilölle, joka hairahtui väkevän kiusauksen johdosta, osotatte sitä armahtavaisuutta, jota teidän itsenne, herra kuningas, kerran täytyy korkeamman oikeuden edessä pyytää kenties vähemmän anteeksi annettavista rikoksista".
"Voipiko tämä olla Edith Plantagenet?" sanoi kuningas katkerasti. "Älykäs, jalo Edith Plantagenet? Tahi eikö se ole lemmentuskainen nainen, joka ei pidä omalla maineellansa väliä, kun rakastetun henki on kysymyksessä? Kuningas Henrikin sielun kautta! En tiedä, mikä minua estää käskemästä, että lemmittysi pääkallo otetaan hirsipuusta ja alituiseksi koristeeksi kiinnitetään luostarikammios ristiinnaulitun kuvaan!"
"Ja joskin lähetät sen hirsipuusta iäti silmäini eteen asetettavaksi", sanoi Edith, "tulen aina pitämään sitä kelpo ritarin muistona, jonka julmasti ja syyttömästi mies murhasi" – hän hillitsi mielensä – "mies, josta vain sanon, että hänen paremmin olisi pitänyt ymmärtää kuinka ritarillisia töitä palkita. Minun lemmitykseni sinä kutsut häntä?" hän jatkoi yhä kiihtyen – "Hän oli tosiaan rakastajani ja erinomaisen uskollinen; mutta suosion osotusta hän ei minulta koskaan pyytänyt, ei sanoilla eikä silmillä, vaan tyytyi semmoiseen nöyrään palvelukseen, jota pyhimyksille omistetaan. Ja sentähden tuon kunnollisen – tuon rohkean – tuon uskollisen täytyy kuolla!"
"Oi, vaiti, vaiti. Jumalan nimessä!" kuiskasi kuninkaatar, "te vain suututatte häntä yhä enemmän!"
"Siitä en huoli", sanoi Edith, "saastuttamaton neitsyt ei pelkää raivoavaa leijonaa. Täyttäköön hän pahat aikeensa tätä kelvollista ritaria vastaan. Edith, jonka edestä hän kuolee, tietää itkeä hänen muistoansa – minulle ei kenenkään enään tarvitse puhua valtiollisista seikoista, tämän heikon käden kautta vahvistetuista. Minä en voinut – en tahtonut ruveta hänen morsiameksi hänen eläissänsä – väli keskenämme oli liian iso. Mutta kuolema yhdistää ylhäisen ja alhaisen; minä olen tästälähin vainajan morsian".
Kuningas oli antaa hyvin kiivaan vastauksen, kun eräs karmeliitamunkki, jonka pää ja muu ruumis oli kääritty pitkään raitaisesta, karkeasta villavaatteesta tehtyyn kaapuun ja päähineeseen, jonkatapaista hänen veljeskuntansa kantoi, äkkiä astui huoneeseen ja heittäytyen polvillensa kuninkaan eteen rukoili häntä kaiken pyhän nimessä luopumaan mestauksesta.
"No, miekan ja valtikan kautta!" sanoi Richard, "koko mailma on liittynyt yhteen tehdäksensä minun hulluksi! Narrit, vaimonpuolet ja munkit, astuivat jokaisella askeleella tielleni. Mistä se tulee, että hän vielä elää?"
"Armollinen herra", sanoi munkki, "minä rukoilin Gilslandin lordia lykkäämään mestausta siksi kuin olin saanut heittäytyä teidän – "
"Ja hän oli itsepäinen kyllä myöntyäkseen anomukseesi", keskeytti kuningas; "vaan se on hänen tavallisen omavaltaisuutensa tapaista. Ja mitä sinulla on sanomista? Puhu perkeleen nimessä!"
"Mylord, se on tärkeä salaisuus, vaan rippi-istuimen pyhyys sitä peittää; minä en uskalla sitä kertoa edes kuiskaamalla, mutta minä vannon pyhän veljeskuntamme ja pukuni sekä siunatun Eliaksen, munkkikuntamme perustajan kautta, hänen, joka siirrettiin toiseen mailmaan ihmiskunnan tavallisia kuolontuskia tuntematta, että tämä nuorukainen on minulle ilmottanut salaisuuden, joka, jos uskaltaisin sen uskoa sinulle, luovuttaisi sinua kokonaan verisestä aikeestasi hänen suhteen".
"Hurskas isä", sanoi Richard, "että minä kirkkoa kunnioitan, siitä todistavat ne aseet, joita sen hyväksi kannan. Ilmota minulle se salaisuus, niin teen, mitä tässä asiassa katson soveliaaksi. Vaan minä en ole mikään sokea Bayard, joka hypähdän pimiään kahden papillisen kannuksen petoksesta".
[Kuva] "Korkea herra", sanoi pyhä mies, heittäen taaksepäin päähineensä ja kaapun ja jälkimäisen alta paljastaen vuohennahkatakin sekä edellisen alta ilman-alan kuumuudesta, paastomisista ja ruumiinkurituksista niin laihtuneet kasvot, että ne enemmän olivat elävän pääkallon kuin ihmiskasvoin näköiset, "kahdenkymmenen vuoden kuluessa olen suurta rikosta sovittaakseni kiusannut tätä kurjaa ruumista Engaddin vuorenrotkoissa. Luuletteko te, että minä, joka olen mailmalle kuollut, tahtoisin sepittää valheen, saattaakseni oman sieluni vaaraan? Eli luuletteko, että mies, joka niinkuin minä pyhimmillä valoilla on sitoutunut vaiti-oloon, jolla ei ole kuin yksi ainoa maallinen toivomus, että saisi nähdä kristityn Zionimme jälleen perustetuksi – luuletteko, että semmoinen mies tahtoisi ilmaista rippi-istuimen salaisuudet? – Sieluni inhoo yhtä isosti molempaa kauhistusta".
"Vai niin", vastasi kuningas, "sinä olet siis se usein mainittu erakko? Täytyy myöntää, että olet jotenki niiden henkien kaltainen, jotka maleksivat karkeoilla kallioilla; mutta Richard ei säikähdä kummituksia – ja sitäpaitsi sinä muistaakseni olet sama mies, jonka luokse kristityt ruhtinaat lähettivät tämän saman pahantekiän sovintotuumain alottamista varten sulttanin kanssa, kun minä, jonka neuvoa etupäässä olisi pitänyt kysyä, makasin sairasvuoteella. Sinä ja nuo ruhtinaat voitte olla siitä vakuutetut, että minä en pane kaulaani karmeelitamunkin köysivyön juoksu-ansaan. Ja mitä lähettiläänne tulee, niin hänen täytyy kuolla ja sitä suuremmasta syystä kuin sinä hänen edestä rukoilet".
"No Jumala sinua armahtakoon, herra kuningas!" sanoi erakko kovasti liikutettuna; "sinä saat onnettomuuden aikaan, jota vasta soisit tehneeksi jättämättä, vaikka se olisi maksanut sinulle jäsenen. Mieletön, sokaistu mies, säästä häntä!"
"Pois, pois", sanoi kuningas, polkien laattiaan; "aurinko on valaissut Englannin häpeää, ja se on vielä kostamatta. – Naiset ja pappi poistukaa, jos ette tahdo kuulla käskyjä, jotka eivät ole teille mieleen; sillä pyhän Yrjön kautta vannon – "
"Älä vanno!" kuului jonku telttaan vasta astuneen ääni.
"Ah, oppinut ystäväni, Hakim!" sanoi kuningas; "te tulette, toivon ma, jalomielisyyttämme koettamaan".
"Minä tulen pyytämään, että saisin teitä puhutella – nyt heti – ja hyvin tärkeässä asiassa".
"Nähkää tässä ensin vaimoni, Hakim, ja tervehtiköön hän teissä miehensä pelastajaa".
"Minun ei sovi", sanoi lääkäri, pannen jonkulaisella itämaisella kainoudella ja kunnioituksella käsivartensa ristiin ja luoden silmänsä maahan – "minun ei sovi katsella hunnutonta kaunotarta kaikessa hänen ihanuudessaan".
"Mene sitten, Berengaria", sanoi kuningas, "ja mene sinäkin Edith; – ei, älkää rukouksianne uudistako! Ainoa, minkä voin luvata, on, että mestaus ei tapahdu ennen puoltapäivää. Mene ja rauhotu rakas Berengaria, mene. – Edith", lisäsi hän silmäyksellä, joka hämmästytti hänen sukulaisensaki rohkeaa mieltä, "mene, jos olet viisas!"
Vaimonpuolet lähtivät eli pikemmin hyökkäsivät teltasta ulos, ajattelematta sääty-erotusta ja arvojärjestystä, aivan kuin parvi metsälintuja, joita havukka odottamatta on peljättänyt.
He palasivat sitten kuninkaattaren telttaan, jossa antausivat hyödyttömän surun valtaan ja yhtä hyödyttömäin syytösten tekemiseen. Edith oli ainoa, joka näkyi halveksivan näitä tuskan tavallisia lievennyskeinoja. Huokaamatta, kyyneltä vuodattamatta, ainoatakaan nuhtelevaa sanaa lausumatta hän palveli kuninkaatarta, jonka heikko sielu ilmaisi suruaan kovain hysteristen tuskain ja tuimain hypokondrillisten kohtausten kautta, joitten kestäessä Edith ahkerasti ja hellästikin häntä hoiteli.
"Se on mahdotonta, että hän on voinut tätä ritaria rakastaa", sanoi Florise Kalistalle, joka oli vanhempi näistä kahdesta hovineidosta. "Me olemme erehtyneet, hän suree häntä vain niinkuin vierasta, joka hänen tähtensä on joutunut onnettomuuteen".
"Vaiti, vaiti!" vastasi hänen kokeneempi ja tarkkanäköisempi kumppalinsa; "hän on Plantagenet'n ylpeää sukua, jotka eivät ikinä tunnusta, että mikään haava heille tuottaa kipua. Heidän on nähty sitovan heikompiluontoisten kumppalinsa naarmuja, samalla kuin heidän verensä omista kuolinhaavoista on juossut tyhjiin. – Florise! Me olemme tehneet kauhean pahasti, ja minä puolestani tahtoisin antaa kaikki kalliit kiveni, jos tuo onneton kujeemme olisi jäänyt tekemättä".
Kahdeksastoista luku
Tää toimi vaatii tarkkaa tietoa
Jupiteristä sekä Auringosta;
Tähdet on ylpeöitä, täynnä oikkuja,
Eik' ihmiskunnan palvelukseen helppo
Niit' ole houkutella.
*Albumazar.*
Erakko seurasi naisia Richardin teltasta, kuten varjo seuraa päivän sadetta, kun pilvet kiitävät auringon ohitse. Mutta kynnyksellä hän kääntyi taaksepäin ja nostaen kätensä kuningasta kohti varottavana, eli miltei uhkaavalla tavalla, lausui: "onneton se, joka ylenkatsoo kirkon neuvot ja turvautuu uskottomain jumalattomiin yllytyksiin! Kuningas Richard, vielä en karista tomua jaloistani enkä lähde leiristäsi – miekka ei putoa vielä – mutta se riippuu vain hiuskarvan varassa. Kopea hallitsia, me tapaamme toisemme vielä".
"Käyköön niin, ylpeä pappi", vastasi Richard; "ylpeämpi vuohennahkoissaki kuin ruhtinaat purppurassa ja hienossa palttinassa".
Erakko katosi teltasta, ja kuningas jatkoi, arapialaiseen kääntyen: "viisas Hakim, ovatko itämaan dervishit yhtä rohkeapuheiset ruhtinastensa edessä?"
"Dervishi", Adonebek vastasi, "on joko viisas tai hullu; keskisuuntaa ei löydy sille, jolla on khirkhah11 päällänsä, joka yöt valvoo ja päivät paastoo. Siitä seuraa että hänellä joko on kyllin älyä soveliaasti käyttääkseen itseänsä ruhtinasten edessä, taikka että hän ei ole käytöksestään edesvastauksessa, kun hän ei ole ymmärrystä saanut ensinkään".
"Minä uskon", sanoi Richard, "että meidän munkit ylipäätään ovat jälkimäisen luonteen ottaneet omaksensa. Mutta asiaan! Millä tavoin saatan teille, taitava lääkärini, tehdä palveluksen?"
"Suuri kuningas", sanoi El Hakim ja teki syvän itämaisen kumarruksen, "salli orjasi sanoa sanan ja kuitenkin elää. Minä tahtoisin muistuttaa sinulle, että olet velkaa – ei minulle, heidän halvalle välikappaleellensa – vaan niille korkeammille voimille, joitten hyviä lahjoja minä kuolevaisille jakelen, ihmishengen – "
"Ja arvatakseni sinä tahtoisit saada toisen sijaan, eikö niin?" keskeytti kuningas.
"Semmoinen on nöyrä pyyntöni suurelle Melek Ric'ille", sanoi Hakim.
"Juuri tuon urhean ritarin hengen, joka on tuomittu kuolemaan, ja vain samasta rikoksesta, jonka myöski teki sulttani Aatami, liikanimellä Abulbeschar eli kaikkein ihmisten isä".
"Ja sinun, Hakim, joka olet viisas mies, pitäisi muistaa että Aatami sentähden kuoli", sanoi kuningas jotensakin ankarasti, ja alkoi sitten kiivastuneena kulkea ahtaassa teltassa edestakaisin, puhellen itseksensä: "No Jumala nähköön – minä tiesin mitä hän tahtoi jo samassa silmänräpäyksessä kuin hän astui telttaan! Tässä on vähäpätöinen ihmishenki oikeasti tuomittu sammutettavaksi, ja minulla, kuninkaalla ja soturilla, jonka käskystä tuhansia on kuoliaaksi lyöty ja joka omalla kädellä olen tappanut satoja, ei ole mitään valtaa sen yli, vaikka vaakunani, perheeni ja oman kuninkaattareni kunniaa tuo pahantekiä on häväissyt. Pyhän Yrjön nimessä, tuolle minun täytyy nauraa! – Pyhän Ludvigin kautta, se johtaa mieleeni Blondelin satua lumotusta linnasta, jonne eräs ritari pyrki, mutta johon pääsemästä häntä jälekkäin esti monenmuotoisimmat haahmot ja olennot, mitkä kaikki vastustivat hänen aikomustaan. Niin pian kuin yksi poistui tuli toinen esiin! Puoliso – orpana – erakko – Hakim – jokainen astuu taistelutantereelle, niin pian kuin toinen on kaatunut! Saakeli, tässähän yksinäinen ritari saa otella koko turnauskentän joukkoa vastaan – hah! hah! hah!" – Ja Richard nauroi kohti kurkkuaan; sillä hän oli todellakin alkanut joutua toiselle mielelle, koska hänen vihansa tavallisesti oli liian pikainen kestääkseen kauan.
Lääkäri sillä välin katseli häntä kummastusta ja ylönkatsettaki osottavilla kasvoilla; sillä itämaalaiset eivät suvaitse noita äkillisiä mielen muutoksia ja pitävät ääneen nauramista useimmissa tapauksissa miehen arvoa alentavana ja ainoastaan vaimonpuolille ja lapsille soveliaana. Viimein hän puhutteli kuningasta, kun havaitsi hänen rauhottuneen.
"Kuolemantuomio ei olisi lausuttava hymyilevin huulin. – Anna palveliasi toivoa että olet hänelle lahjottanut tuon miehen hengen".
"Ota tuhannen vangin vapaus sijaan", sanoi Richard; "vie takaisin niin monta kansalaistasi heidän teltoillensa ja puheillensa, ja minä heti annan käskyn siitä. Tuon miehen henki ei voi olla sinulle miksikään hyödyksi ja se on jo menetetty".
"Kaikkein meidän henki on menetetty", sanoi El Hakim, kohottaen kättänsä lakkiin. "Mutta suuri saamamies on laupias eikä vaadi maksoa kovin ankarasti eikä ennen aikaa".
"Et voi minulle näyttää", sanoi Richard, "että sinulla on mitään erityistä syytä, minkä tähden astut minun ja oikeuden väliin, jota kruunattuna kuninkaana olen vannonut valvovani".
"Sinä olet vannonut olevasi armelias yhtä hyvin kuin oikeutta tekeväsi", sanoi El Hakim; "mutta, suuri kuningas, se minkä perään sinä pyrit, on vain oman tahtosi täyttäminen. Ja mitä siihen tärkeään syyhyn tulee, jonka vuoksi tämän anomukseni teen, niin tiedä että monen ihmisen henki riippuu sen myöntämisestä".
"Selvitä sanojasi", sanoi Richard; "vaan älä usko voivasi minua pettää valheellisilla tekosyillä".
"Olkoon se kaukana palveliastasi", sanoi Adonebek. "Tiedä siis, että se lääke, jota sinun, herra kuningas, niinkuin useain muitten, tulee kiittää parantumisesta, on talismani, tehty kiertotähtien ollessa semmoisessa asemassa, jolloin jumalalliset voimat ovat suotuisimmat. Minä olen vain sen vaikutusten halpa jakelia. Minä pistän lääkkeen vesipikariin, varron sopivaa aikaa sen antamiseksi potilaalle ja juoman voima tekee parannuksen".
"Varsin oivallinen ja erittäin mukava lääke tuo", sanoi kuningas, "ja kun sitä voidaan kuljettaa lääkärin kukkarossa, säästyisi sen kautta se kamelein karavani, joka muutoin tarvitaan rohtojen ja lääkkeiden kuljetukseksi. Minua kummastuttaa että mitään muuta koskaan käytetään".
"On kirjotettu", jatkoi Hakim järkähtämättömällä vakavuudella, "älä hevosta rääkkää, joka sinun on tappelusta tuonut. Tiedä että tuonlaisia talismaneja kyllä voidaan tehdä, mutta harvat ovat ne oppineet, jotka rohkenivat sen voimaa käyttää. Tarkkaa kohtuullisuutta, vaivoja, rasituksia, paastoamista ja kidutuksia täytyy sen viisaan kärsiä, joka käyttää tätä lääketapaa. Ja jos hän huolimattomuudesta valmistuksissaan, mukavuuden halusta taikka taipumuksesta hekumallisiin himoihin, ei kunkin kuukauden kuluessa paranna ainakin kaksitoista henkeä, kadottaa taikakalu jumalaisen voimansa, ja niin hyvin lääkäri kuin viimeksi parannettu sairas ovat äkillisen onnettomuuden omat, eivätkä elä vuotta umpeen. Minä tarvitsen vielä yhden hengen saadakseni määrän täyteen".
"Mene ulos leiriin, veikkoni El Hakim, niin olet löytävä monta", sanoi kuningas, "äläkä koettele telottajaltani ryöstää *hänen* potilaitansa; niin mainion lääkärin kuin sinun ei sovi sekaantua toisen ammattiin. – Sitäpaitsi en käsitä, kuinka pahantekiän vapauttaminen hyvin ansaitusta kuolemasta voipi enentää kummallisten parannuskeinojesi lukua".
"Sitten kun saatat selittää, miten annos kylmää vettä on voinut sinun parantaa, kun kalliimmat lääkkeet eivät ole vaikuttaneet niin mitään", sanoi El Hakim, "niin voit haastella toisista salaisuuksista, jotka ovat yhteydessä tämän kanssa. Mitä minuun tulee, en nykyään pysty tuohon suureen toimintaan, koska tänäpänä olen saastaista eläintä kosketellut. Älä siis kysele tarkemmin, olkoon sinulle siinä kyllin, että minun pyynnöstäni, säästäessäsi tämän miehen hengen, pelastat itsesi, suuri kuningas, sekä palveliasi suuren vaaran surmasta".
"Kuules, Adonebek", vastasi kuningas, "minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lääkärit käärivät lauseensa hämärään ja sanovat tähdistä saavansa viisautensa, mutta kun käskette Richard Plantagenet'n varoa vahingon tuloa jonkun pahan enteen eli tekemättä jätetyn tempun tähden, ette puhu typerälle saksilaiselle eikä yksinkertaiselle akalle, joka sentähden luopuu aikeestaan, että jänes juoksee tien poikki, eli korppi huutaa taikka kissa aivastaa".
"Minä en voi teitä estää sanojani epäilemästä", sanoi Adonebek; "mutta myöntäköön kuitenki herrani ja kuninkaani, että totuus sijaitsee hänen palveliansa kielellä. Voipiko hän oikeana pitää, että hän koko mailmalta ja jokaiselta onnettomalta, joka tästedes kärsii niitä tuskia, mitkä vastikään pitelivät häntä tällä vuoteella, ryöstää tämän varsin tehokkaan talismanin siunauksen, kernaammin kuin suopi anteeksi viheliäiselle pahantekiälle? Muista, herra kuningas, että jos voitkin tuhansia tappaa, et voi ainoatakaan parantaa. Kuninkailla on saatanan kiusaamisvoima; viisailla Allahn parantamismahti. Varo ettet estä ihmiskuntaa osalliseksi tulemasta siitä hyvästä, jota et itse voi saada aikaan. Sinä voit kaulan katkaista, vaan et pakottavaa hammasta parantaa".
"Tämä on kovin hävitöntä", sanoi Richard kuningas, alkaen suuttua samassa määrässä kuin Hakim muutti äänensä korkeammaksi ja miltei käskeväksi. "Me olemme ottaneet sinun lääkäriksemme, eikä neuvon antajaksi eli rippi-isäksemme".
"Ja näinkö mainioin Frangistanin ruhtinas palkitsee hyväntekoa hänen omaa kuninkaallista henkeänsä vastaan?" sanoi El Hakim, oikaisten ruumiinsa pystyksi ja käskeväiseksi entisestä nöyrästä ja kumartuneesta asemastansa, jossa hän tähän asti oli kuningasta puhutellut. "Tiedä sitte", hän sanoi, "että minä syytän sinua, Melek Ric, kiittämättömäksi ja epäjaloksi, jokaisessa Europan ja Aasian hovissa mahomettiläisten ja nazarenein, ritarein ja naisten edessä – kaikkialla, missä kanteleet soivat ja miekat välkkyy – kaikkialla, missä kunnia on rakastettu ja epäkunnia inhottu – jokaisessa mailman nurkassa; ja nekin maat – jos semmoisia löytyy – mihin ei mainees vielä ole ennättänyt, tulevat häpeäsi tuntemaan!"
"Sopiiko sinun noin puhua minulle, uskoton konna?", huusi Richard syösten vimmastuneena häntä vastaan. "Oletko elämiseen kyllästynyt?"
"Lyö!" sanoi El Hakim. "Oma tekosi silloin sinua todistaa kelvottomammaksi, kun minun sanani voivat tehdä, vaikkapa niillä jokaisella olisi ampiaisen pistin".
Richard kääntyi äkisti hänestä pois, pani käsivartensa ristiin, kulki niinkuin ennen telttaa edestakaisin, ja huudahti sitte: "kiittämätön ja epäjalo! Miksi ei yhtä hyvin pelkuri eli pakana? Hakim! Sinä olet palkintosi valinnut ja vaikka kernaammin olisin suonut, että olisit vaatinut kruununi kalliit kivet, en kumminkaan kuninkaana voi sitä sinulta kieltää. Ota siis tuo skotlantilainen huostaasi – telottaja jättää hänen sinulle, kun näytät tämän käskyn".
Kiireesti hän piirsi pari riviä, ja antoi ne lääkärille. "Käytä häntä orjanasi, tee hänen kanssaan mitä mielit, mutta varokoon hän koskaan Richardin silmäin eteen tulemasta. Kuules, ystäväni, sinä olet viisas: hän on ollut liika rohkea niiden kesken, joitten suloisille silmäyksille ja heikolle käsitysvoimalle me uskomme kunniamme, niinkuin te, itämaalaiset, säilytätte aarteitanne arkuissa, jotka ovat tehdyt hopealangasta, yhtä hienosta ja kestämättömästä, kuin hämähäkinverkko".
"Palveliasi tajuaa kuninkaan sanat", sanoi viisas, joka heti muutti äänensä yhtä nöyräksi, kuin millä hän oli keskustelun alkanut. "Kun kallisarvoinen matto on liattu, viittaa houkka tahraan, vaan viisas peittää sen kauhtanallaan. – Minä olen kuullut herrani käskyn, ja kuulla on totella".
"Se on hyvä", sanoi kuningas; "jos hänen henkensä on hänelle rakas, älköön hän koskaan näyttäkö itseään edessäni. – Voinko missään muussa olla sinulle hyödyksi?"
"Kuninkaan armo on täyttänyt maljani ääriin saakka", sanoi viisas.
"Niin, se on ollut niin runsas kuin lähde, joka puhkesi ilmi, kun Moussa Ben Amram löi sauvallaan kallioon".
"Niin", sanoi kuningas hymyillen, "mutta vaadittiinki, kuten korvessa, kova kolkutus kallioon, ennenkuin se aarteensa ilmi antoi. Soisin tietäväni jotain, mikä sinua huvittaisi ja minkä voisin sinulle antaa yhtä helposti kuin luonnollinen lähde vesiään viertelee".
"Sallikaa minun kosketella tuota voitollista kättä", sanoi viisas, "merkiksi, että Adonebek El Hakim, jos hän tästä lähtien pyytäisi jonkulaista suosionosotusta Englannin Richardilta, on siihen oikeutettu".
"Sinulla on käsi ja hansikka sen päälle, mies", vastasi Richard; "vaikka kernaammin velkani suorittaisin toisella tavalla, kuin että potilastesi lukumäärän täyttämiseksi vaadit minua ansaitusta rangaistuksesta vapauttamaan niitä, joita oikeuden jälkeen olen siihen tuominnut".
"Pitentykööt päivänne monenkertaisesti", vastasi El Hakim lähtien teltasta tavallisella syvällä kumarruksellaan.
Kuningas Richard katsoi hänen jälkeensä kun hän oli mennyt, ikäänkuin ei aivan tyytyväisenä siihen mitä oli tapahtunut.
"Merkillinen itsepäisyys tuossa El Hakimissa", sanoi hän, "ja kumma sattumus, joka pelastaa tuon julkean skotlantilaisen rangaistuksesta, minkä hän niin runsain määrin on ansainnut. Kuitenkin, hän eläköön! On siten yksi urhokas mies lisää mailmassa. – Mutta nyt ajatelkaamme itävaltalaista. – Halloo! Onko Gilslannin parooni siellä ulkopuolella?"
Tämän kysymyksen johdosta näkyi Tuomas de Vaux'n kookas vartalo varjostavan sisäänpääsöaukkoa, ja hänen jäljessänsä hiipi, kuin kummitus, ilmottamatta, mutta estelemättä Engaddin erakon julma, vuohennahkaturkkiin kääritty haahmo sisään.
Huomaamatta hänen läsnäoloaan, sanoi Richard korkealla äänellä paronille: "sir Tuomas de Vaux, Lanercostin ja Gilslannin herra, mene heti torvensoittajan sekä sanansaattajan kanssa *hänen* teltalle, jota kutsutaan Itävallan arkkiherttuaksi, ja varro aikaa, jolloin hänen ritarinsa ja vasallinsa ovat lukuisimmasti koossa hänen ympärillään joka luultavasti tapahtuu tällä hetkellä, sillä tuo germanilainen metsäsika einehtii, ennenkuin on ollut kuulemassa messua – mene sitten sisään hänen luoksensa niin vähällä kunnioituksella kuin voit ja syytä häntä julkisesti Englannin Richardin puolesta, että hän mennä yönä omakätisesti taikka toisten kautta on varastanut Englannin lipun sen riu'usta. Lausu hänelle sentähden sen tahtomme että hän, tunti sanomansaamisen jälkeen, kaikella kunnialla tuokoon takaisin sanotun lipun, jolloin hänen itsensä sekä hänen ylhäisimpäin paroneinsa tulee olla paljain päin ja ilman minkäänlaisia arvonmerkkejä; ja että hän sitä paitsi sen toiselle puolen istuttaa itävaltalaisen lipun ylösalas käännettynä, koska se on varkaudella ja konnantöillä tahrattu, ja toiselle puolen keihään kantamaan sitä veristä päätä, joka lähinnä on neuvonut taikka auttanut häntä tässä ilkeässä häväistystyössä. – Ja sano hänelle, että kun tämä vaatimuksemme on tarkoin täytetty, tahdomme me ristiretkivalamme tähden ja pyhän maan hyödyksi, suoda hänelle hänen muut rikoksensa anteeksi".
"Mutta jos Itävallan arkkiherttua kieltää ollenkaan osaa ottaneensa tähän konnantyöhön ja siitä tietäneensä?" sanoi Tuomas de Vaux.
"Sano hänelle silloin", vastasi kuningas, "että tahdomme sen todistaa hänen ruumiinsa päälle, niin, joskin häntä kaksi hänen urhoollisinta soturiaan olisi auttamassa. Ritarillisesti me sen tahdomme todistaa, hevosella eli jalkaisin, korvessa eli turnauskentällä – ajan, paikan ja aseet, kaiken sen jätämme hänen omaan valtaansa".
"Ajatelkaa Jumalan ja kirkon rauhaa, armollinen herra", sanoi Gilslannin paroni, "jota tähän pyhään ristiretkeen osaaottavat ruhtinaat ovat vannoneet".
"Ajatelkaa, kuinka käskyjäni toimitatte, palvelukseen velvotettu vasallini", vastasi Richard kärsimättömästi. "Luulenpa ajateltavan, että minun aikeitani voidaan muuttaa paljaalla hengittelemisellä, niinkuin poikanulikat puhaltelevat höyheniä sinne tänne. Kirkon rauha! – Kuka siitä huolii, jos saan kysyä? Kirkon rauha ristiretkeiliäin seassa vaatii sotaa saracenejä vastaan, joitten kanssa nämät ruhtinaat ovat tehneet välirauhan, ja yksi lakkaa toisen kanssa. Etkö sitäpaitsi näe kuinka jokainen näistä ruhtinaista kokee omia tarkotuksiaan edistää? – Minäki tahdon omaani edistää, ja se on kunnia. Kunnian tähden olen tänne tullut, ja kun en sitä voi saracenein suhteen tavottaa, en ainakaan suvaitse vähintäkään häväistystä tuolta halpamieliseltä herttualta, joskin häntä olisi auttamassa jokainoa ristiretken armeijan ruhtinaista".
De Vaux kääntyi mennäkseen kuninkaan käskyä täyttämään, vaikka hän samassa kohotti olkapäitään, koska hän luonnostaan oli kovin avomielinen voidakseen salata, että tämä käsky oli hänen vakuutuksiaan vastaan. Mutta Engaddin erakko astui nyt esiin katsannolla, joka näkyi osottavan, että hänellä oli korkeampia käskyjä kerrottavina kuin vain maallisen pohatan. Hänen karvainen nahkapukunsa, hänen harjaamaton ja leikkaamaton tukkansa ja partansa, nuo laihat, hurjat ja vääntyneet kasvot, ja tuo miltei mielipuolisuutta ilmaiseva tuli, joka tuikki hänen vahvain kulmakarvainsa alta, kaikki tosiaan teki hänen jotenki sen kuvan näköiseksi, minkä olemme saaneet vanhan testamentin tietäjistä, jotka tuoden luojan käskyjä Juudaan ja Israelin syntisille kuninkaille, laskeusivat alas kallioiltansa ja luolistansa, joissa he asuivat täydellisessä yksinäisyydessä, hämmästyttääksensä mailman hirmuvaltiaita keskellä heidän ylpeyttänsä Jumalallisen Majesteetin ankaria uhkauksia ilmottamalla, aivan kuin ukkosenpilvestä lennähtävä salama iskee linnain ja palatsein torneihin ja varustuksiin. Hurjimmassakin vihassansa Richard kunnioitti kirkkoa ja sen palvelioita, ja vaikka suuttuneena erakon tunkemisesta hänen telttaan, hän nöyrästi tervehti häntä, samassa kuitenkin tehden merkin de Vaux'lle kiirehtimään asiallensa.
Mutta erakko esti häntä viittauksella, silmäyksellä ja sanalla astumasta ainoatakaan askelta tuommoiselle toimitukselle; ja kohottaen paastoomisista laihtuneen ja kuritusruoskalta haavotetun paljaan käsivartensa, hän heilutteli sitä niin kovasti, että vuohennahkapeite solui siitä alas.
"Jumalan ja kaikkein pyhimmän isän, mailman kristillisen kirkon haltian, nimessä minä kiellän tätä jumalatonta, verenhimoista ja julmaa taisteluunvaatimusta kahden kristityn ruhtinaan välillä, joitten hartioilla on se siunattu merkki, minkä alla he ovat toisilleen veljeyttä vannoneet. Onneton se, joka sen rikkoo! – Englannin Richard, peruuta se jumalaton käsky, jonka tälle paronille annoit! Vaara ja kuolema ovat sinua lähellä! Puukko välähtää kohta laulusi päällä!"
"Vaara ja kuolema ovat Richardin leikkikumppaneita", vastasi kuningas kopeasti, "ja hän on uhaten kohdannut kovin monta miekkaa, puukkoa peljätäkseen".
"Vaara ja kuolema ovat lähellä", vastasi tietäjä, ja alentaen äänensä matalaksi, ikäänkuin maan alta tulevaksi, hän lisäsi: "ja kuoleman jälkeen tuomio!"
"Hurskas, pyhä isä", sanoi Richard, "minä kunnioitan sinua ja sinun pyhyyttäsi – "
"Älä minua kunnioita", keskeytti häntä erakko; "kunnioita kernaammin halvinta hyönteistä, joka Kuolleen Meren rannoilla matelee ja elää sen kirotusta limasta. Vaan kunnioita Häntä, jonka käskyjä minä ilmotan – kunnioita Häntä, jonka haudan olet luvannut pelastaa – muista valaa, jolla olet vannonut yksimielisyyttä kannattavasi, äläkä katkaise sitä liiton ja uskollisuuden hopealankaa, jolla olet sitonut itsesi ruhtinaallisiin liittolaisiis".
"Hurskas isä", sanoi kuningas, "te, kirkon miehet, rupeatte mielestäni liika rohkeiksi pyhän virkanne puolesta, jos maallisen miehen on lupa sanoa näin paljon. Kieltämättä oikeuttanne ottamaan huostaanne omiatuntojamme, pitäisi teidän mielestäni jättää omaksi huoleksemme kunniamme suojelemisen".
"Rohkeiksi!" kertoi erakko, "sopiiko minun ruveta rohkeaksi, kuninkaallinen Richard, joka vain olen kello, totellen soittajan kättä – vain tunnoton, vähäpätöinen torvi, ilmottaen sen käskyjä, joka siihen puhaltaa? – Katso, polvillani rukoilen sinua armahtamaan kristikuntaa, Englantia ja itseäsi!"
"Nouse ylös, nouse", sanoi Richard, pakottaen häntä nousemaan; "polvien, jotka niin usein Jumalan kunniaksi laskeuvat alas, ei sovi kosketella maata ihmistä kunnioittaakseen. Mikä vaara meitä uhkaa, arvoisa isä? Taikka milloin Englannin valta kävi niin vähäiseksi, että tuon vasta herttuaksi lyödyn melskaajan pahastuminen saattaisi vaaraan sitä eli sen kuninkaan rauhaa?"
"Minä olen kalliotornistani katsellut tähtien taivaallista joukkoa, kun ne öisillä matkoillaan jakelevat viisautta toisilleen ja tietoa niille harvoille, jotka heidän kieltänsä ymmärtävät. Elosi asunnossa väijyy vihollinen, herra kuningas, joka kadehtii sekä onneasi että kunniaasi – laskulainen Saturnosta, joka uhkaa sinua pikaisella ja verisellä vaaralla ja joka kohta masentaa sinut ylpeydessäni, ellet nöyryytä kopeaa tahtoasi velvollisuuden alle".
"Pois, pois! Tuo on pakanallista oppia", sanoi kuningas. "Kristityt eivät sitä harjota – ymmärtäväiset ihmiset sitä eivät usko. Vanhus, sinä höpiset".
"En höpise, Richard", vastasi erakko – "minä en ole niin onnellinen. Minä tunnen tilani, ja että hiukka järkeä vielä on minulle suotu ei omaksi, vaan kirkon ja ristin hyödyksi. Minä olen sokea mies, joka toisille soittoa pitelen, mutta jolle ei itselleen siitä ole valoa. Kysele minulta kaikkea, mitä kristikunnnan ja tämän ristiretken hyötyyn kuuluu, niin olen puhuva sinulle kuin viisain neuvonantaja, jonka kielellä vielä vakuutus on olostanut. Puhu kanssani omasta kurjasta olennostani, ja puheeni muuttuu kadotetun mielipuolen soperrukseksi".
"Minä en tahdo katkaista yksimielisyyden sidettä ristiretken ruhtinasten välillä", sanoi Richard tyynemmällä äänellä ja olennolla; "mutta mitä hyvitystä he voivat minulle antaa siitä häväistyksestä ja vääryydestä, jota olen kärsinyt?"
"Siihenkin olen valmis ja on minulla asiana tuoda esityksiä neuvoskunnalta, joka, Franskan Philipiltä pikaisesti kokoon kutsuttuna, on tässä suhteessa ryhtynyt tarpeellisiin toimiin".
"Merkillistä", sanoi Richard, "että toiset pitävät huolta siitä, miten Englannin loukattu majesteeti on hyvitettävä!"
"He pyytävät, jos mahdollista, ennättää vaatimustenne edelle", vastasi erakko. "Yksimielisesti he myöntävät, että Englannin lippu jälleen pystytettäköön pyhän Yrjön kukkulalle, sekä julistavat kirottavaksi hylkiöksi sitä rohkeaa pahantekiää, joka lippua on solvaissut, jota paitsi he määräävät ruhtinaallisen palkinnon pahantekiän ilmiantajalle, ja jättävät hänen ruumiinsa sutten ja korppien saaliiksi".