Neljästoista luku
Kunniani aarre, kerätty
Vanhuuden varaks', on siis kadonnut?
Ja maineen virta aivan kuivunut?
Niin on – ja avojaloin poikanen
Nyt poimii kiviä sen pohjasta.
*Don Sebastian.*
Hetken oltuaan tuskallisten mielenliikutusten vallassa, jotka ensin hurmasivat ja melkein pyörryttivät häntä, oli sir Kennethin ensimäinen ajatus katsella ympärilleen niiden perään, jotka olivat tehneet tämän väkivallan Englannin lipulle, mutta hän ei voinut heistä havaita vähintäkään jälkeä. Hänen toinen ajatuksensa – joka ehkä muutamia ihmisiä voipi kummastuttaa, vain niitä ei, jotka koirassa ovat löytäneet luotettavan ystävän oli tarkastella, missä tilassa hänen uskollinen Roswalinsa oli, joka näkyi saaneen kuoloniskun sitä velvollisuutta täyttäessään, jota hänen herransa oli viekoteltu laiminlyömään. Hän hyväili kuolevaa eläintä, joka uskollisena viimeiseen hetkeen saakka näkyi unhottavan oman kipunsa, kun ilokseen sai herraansa nähdä, ja yhä heilutteli häntäänsä sekä nuoleskeli hänen kättänsä silloinki, kun tukehutettu valitus osotti, että sir Kenneth vain lisäsi sen tuskia yrittäessään haavasta vetää pois siihen jäänyttä peitsen eli heittokeihään kärkeä; mutta heti senjälkeen se enensi heikkoja liehakoimisiansa ikäänkuin peljäten isäntäänsä pahastuttaneensa sen kautta, että ilmaisi niitä tuskia, joita hänen huolenpitonsa sille saatti. Kuolevan eläimen ystävyyden-osotukset olivat katkera lisäys siihen häpeän ja epätoivon tunteeseen, joka sir Kennethiä masenti. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi menettänyt ainoan ystävänsä juuri samalla hetkellä kuin kaikkein muitten viha ja ylönkatse häntä kohtasi. Ritarin mieli murtui tuskallisen surun alle ja hän itki ja valitti ääneen.
Kun hän näin antausi surunsa valtaan, kuuli hän kirkkaan ja juhlallisen äänen, joka aivan lähellä häntä lausui seuraavat sanat kristittyin ja saracenein kesken käytetyllä lingua francalla:
"Vastoinkäyminen on kuin aamu- ja iltasade – kylmä, rasittava ja vastenmielinen ihmisille ja eläimille, se kuitenkin kasvattaa kukan ja hedelmän, dadelin, ruusun ja kranati-omenan".
Sir Kenneth kääntyi puhujaan ja havaitsi arapialaisen lääkärin, joka huomaamatta oli lähestynyt ja jalat ristissä istunut vähän hänen taakse sekä juhlallisen vakavalla, vaan sen ohessa säälivällä äänellä lausui niitä siveellisiä lohdutuksiansa, joilla korani ja sen tulkitsiat häntä varustivat; sillä itämaalla ei viisautena pidetä viisaan oman kekseliäisyyden osottamista, vaan hyvää muistia sekä "sen mitä on kirjotettu" sattuvaa käyttämistä ja tapahtumiin sovittamista.
Häpeissään siitä että häntä oli tavattu vaimontapaisessa surun näyttämisessä, pyhkäisi sir Kenneth harmistuneena kyyneleensä ja alkoi uudestaan hoidella kuolevaa lemmikkiänsä.
"Runoilia on sanonut", jatkoi arapialainen, ritarin poiskäännetyistä kasvoista ja tylystä käytöksestä huolimatta: "härkä peltoa ja kameli erämaata varten. Eikö lääkärin käsi olisi soveliaampi kuin sotilaan parantamaan haavoja, vaikka hän on vähemmän taitava niitä tekemään?"
"Tätä potilasta, Hakim, ei taitosi enään pysty auttamaan", sanoi sir Kenneth, "ja sitäpaitsi hän lakisi jälkeen on saastainen eläin".
"Missä Allah on suvainnut antaa henkeä sekä nautinnon ja tuskan tuntoa", sanoi lääkäri, "olisi syntistä ylpeyttä, jos viisas, jota hän on valistanut, kieltäisi elämää pitentämästä tai tuskaa lievittämästä. Viisaalle on köyhän palvelian, koiraraukan tai voitollisen kuninkaan parantaminen jotenki saman-arvoisia tapahtumia. Salli minun tutkia tätä sairasta eläintä".
Sir Kenneth antoi ääneti suostumuksensa ja lääkäri tutki ja koetteli Roswalin haavaa yhtä tarkasti ja huolellisesti, kuin jos hänellä olisi ollut ihmisolento hoidettavana. Hän otti sitte konekotelon esiin ja nipistimiä taitavasti käyttämällä vetäisi keihäänkärjen haavasta sekä tyrehytti verenjuoksun siteillä ja muilla neuvoilla, jolloin eläin koko ajan tyynesti kärsi hänen menettelyänsä ikäänkuin se olisi käsittänyt hänen hyvää tarkotustansa.
"Eläin voipi tulla terveeksi", sanoi El Hakim sir Kennethille, "jos sallitte minun viedä hänen telttaani ja hoitaa häntä niin tarkasti, kuin hänen jalo rotunsa ansaitsee. Sillä tietäkää, että palvelianne Adonebek ei ole vähemmän taitava jaloin hevosten ja hyväin koirain sukuperän ja omaisuuden havaitsemisessa, kuin niiden tautien hoitamisessa, jotka ihmiskuntaa vaivaavat".
"Ottakaa hänet mukaanne", sanoi ritari. "Minä lahjotan hänen mielelläni teille, jos hän paranee. Minä olen teille velkaa palkinnon siitä, että olette hoitaneet asekantajaani, eikä minulla ole mitään muuta tarjottavaa. Ja mitä itseeni tulee, en koskaan enään puhalla torveen enkä kutsu koiraa".
Arapialainen ei tähän vastannut mitään, vaan taputti käsiään, joka merkki heti kutsui esiin kaksi mustaa orjaa. Hän antoi heille käskynsä arapian kielellä ja sai heiltä vastauksen: "kuulla on totella", jonka jälkeen he nostivat koiran käsivarsillensa ja kantoivat hänen pois ilman varsinaista tenäntekoa hänen puoleltaan; sillä vaikka hänen silmänsä kääntyivat herraansa kohti, oli hän kumminkin kovin heikko vastustelemisiin.
"Hyvästi nyt, Roswal", sanoi sir Kenneth, "jää hyvästi sinä ainoa ja viimeinen ystäväni! – Sinä olet kovin jalo niin halvan ihmisen omistettavaksi kuin minä minun tästä lähin tulee itseäni pitää. Minä haluaisin", hän orjain mentyä jatkoi, "että niin kuolemaisillaan kuin hän on, voisin kohtaloa vaihtaa tuon jalon eläimen kanssa".
"Niin on kirjotettu", sanoi arapialainen, vaikka tämä puhe ei ollut hänelle pidetty, "että kaikki eläimet ovat luodut ihmisen palvelukseksi; ja mailman herra puhuu ajattelematta, kun hän kärsimättömyydessään tahtoo halvimman olennon orjuuteen vaihtaa toivonsa tässä ja tulevaisessa elämässä".
"Koira, joka velvollisuutensa täyttämisessä kuolee", sanoi ritari vakaisesti, "on parempi kun ihminen, joka on sen laiminlyönyt. Jätä minut yksin, Hakim. Sinulla on tällä puolen ihmetöitä ihmeellisin tieto, mitä ihmisellä koskaan on ollut, mutta sielun haavoihin ei taitosi riitä".
"Riittää, jos sairas tahtoo kipunsa selittää ja lääkärin hoitoon antautua", sanoi Adonebek El Hakim.
"Tiedä sitten", sanoi sir Kenneth, "koska olet niin itsepintainen, että eilen illalla Englannin lippu liehui tältä kukkulalta – Minä olin sen valittu vartia – aamu kohta koittaa – tuossa makaa taitettu lippuriuku – lippu itse on poissa – ja minä istun tässä, elävänä ihmisenä".
"Kuinka?", sanoi El Hakim ja katseli häntä tarkemmin, "asusi on vahinkoutumatta – veren pilkkua ei näy aseillasi ja maine ylistää sinua mieheksi, joka ei juuri näin palaa taistelusta. Sinua on houkuteltu paikaltasi – niin, sinua on houkutellut joku noista punaposkisista mustasilmäisistä sulottarista, joille te nazarenit pikemmin, omistatte Allalle tulevan kunnioituksen, kuin lemmen, jota synnittä voi antaa multapaakuille, niinkuin me itse. Niin varmaan on käynyt, sillä niin on mies aina langennut, sulttani Aatamin ajasta saakka".
"Ja niin jos olisi, lääkäri", sanoi sir Kenneth kolkosti; "mitä apua siihen?"
"Tieto on taidon äiti", sanoi El Hakim, "niinkuin urhoollisuus korvaa voiman puutteen. – Kuule minua. Ihminen ei ole puu, juurtunut yhteen paikkaan – eikä hän myöskään ole luotu kolkon kallion rinteissä riippumaan kiinni, kuin hengellä tuskin varustettu kuoriainen. Oma kristillinen raamattusi käskee sinua yhdestä kaupungista pakenemaan toiseen, kun sinua vainotaan; ja me mahomettiläiset tiedämme myöski, että Mahomet Allahn profeeta löysi turvapaikan ja suosittelioita Medinassa, kun hän oli pyhästä Mekan kaupungista karkotettu".
"Ja mitä tuo kaikki minuun koskee?" sanoi skotlantilainen.
"Paljon", vastasi lääkäri. "Viisaskin pakenee myrskyä, jota hän ei voi hillitä. Pakene siis kiiruusti Richardin vihan edestä Saladinin voitollisten lippujen suojaan".
"Minun pitäisi todellakin", sanoi sir Kenneth ivallisesti, "salata häpeäni uskottomain pakanain leirissä, jossa itse tuo sana on tuntematon. Mutta eikö olisi paras minun vielä täydellisemmin ottaa heidän kurjuuteen osaa? Etkö neuvoissasi käy niin pitkälle, että kehottaisit minua pukemaan turbania päälleni? Mielestäni tuntuu, että vain uskontoni hylkääminen puuttuu häväistykseni täydentämiseksi".
"Älä herjaa, nazareni", sanoi lääkäri vakavasti, "Saladin ei profeetan lakiin käännä muita kuin niitä, joissa sen oppi vaikuttaa vakuutusta. Avaa silmäsi valkeudelle, ja suuri sulttani, jonka anteliaisuus on yhtä määrätön kuin hänen valtansa, lahjottaa sinulle ehkä kuningaskunnan; pysy sokaistuna, jos tahdot, ja vaikka olet olento, jonka elämä tästä lähin on ikuiseen kurjuuteen tuomittu, tekee Saladin sentään sinun rikkaaksi ja onnelliseksi sinä elinaikana, joka sinulle on tässä mailmassa suotu. Vaan älä pelkää, että turbani kääritään pääsi ympäri, eli se tapahdu omasta vapaasta tahdostasi".
"Ennen sitte suon", ritari sanoi, "että kuoleman kouristamat kasvoni mustuvat taivaan alla, niinkuin luultavasti tekevät, ennenkuin huomispäivän aurinko on alennut".
"Et kumminkaan tee viisaasti, nazareni", lausui El Hakim, "kun hylkäät tämän hyvän tarjoukseni, sillä minulla on Saladinin luona hiukka valtaa, ja minä voin sinulle hankkia ylhäisen sijan hänen suosiossa. Katso, poikani – tämä ristiretki, joksi te mieletöntä yritystänne kutsutte, on kuin suuri dromondi9, joka merellä hajoaa kappaleiksi. Sinä olet itse tuolle mahtavalle sulttanille tuonut aselevon esityksiä täällä kokoontuneilta kuninkailta ja ruhtinailta, mutta et kentiesi tiedä oman lähetyksesi koko sisältöä".
"Minä en sitä tiedä, enkä haluakaan tietää", vastasi ritari malttamattomasti. "Mitä se minua hyödyttää, että vastikään olen ollut kuningasten ja ruhtinasten airut, kun ennen iltaa olen hirteen ripustettu häväisty raato?"
"Niin, vaan minä puhun, jotta ei kohtalosi tulisi tuommoiseksi", sanoi lääkäri. "Saladinia imarrellaan joka taholta; tämän häntä vastaan solmitun liittokunnan ruhtinaat ovat hänelle tehneet semmoisia sovinnon- ja rauhantarjouksia, joihin toisissa oloissa hän olisi pitänyt kunniallensa sopivana suostua. Toiset ovat omasta puolestaan salaisesti tarjoutuneet erottamaan sotajoukkojansa frangistanin kuningasten leiristä ja myöskin lainaamaan aseitansa profeetan lipun puollustamiseksi. Mutta Saladin ei tahdo hyväkseen täyttää niin itsekästä ja petollista luopumista. Kuningasten kuningas tahtoo vain sopia Leijonakuninkaan kanssa. Saladin ei tee rauhaa kenenkään muun kuin Melek Ricin kanssa, ja hänen kanssa hän tahtoo keskustella kuin ruhtinas taikka taistella sankarina. Richardille hän vapaa-ehtoisesti suopi etuja, joihin koko Europan miekat eivät olisi voineet häntä peljättää taikka pakottaa suostumaan. Hän sallii vapaan vaelluksen Jerusalemiin ja kaikkiin paikkoihin, joissa nazarenit tahtovat hartauttansa harjottaa; niin hän on valmis siihen määrään saakka jakamaan valtakuntansa veljensä Richardin kanssa että hän myöntää kristittyin sotajoukkojen majottamista kuuteen Palestinan vankimpaan kaupunkiin sekä itse Jerusalemiin, ja jättää ne Richardin upseerein suoranaiseen komentoon sekä antaa Richardille Jerusalemin suojeliakuninkaan nimityksen. Lisäksi vielä, kuinka kummalliselta ja mahdottomalta se teistä näyttäneekin, niin tietäkää, ritari – sillä teidän kunnianne päälle voin ilmottaa tuon miltei uskomattoman salaisuuden – tietäkää että Saladin tahtoo tätä onnellista liittoa Frangistanin ja Aasian urhoollisimpain ja jaloimpain välillä järkähtämättömästi vahvistaa sen kautta; että hän kuninkaalliseksi puolisokseen ylentää kristityn neitosen, joka on kuningas Richardin likeinen sukulainen ja tunnetaan nimellä Edith Plantagenet10".
"Haa! Mitä sanot?" huudahti sir Kenneth, joka välinpitämätönnä ja tunnottomana oli kuunnellut El Hakimin puheen edellistä osaa, vaan johon nyt viimeinen lauselma kovasti koski, aivan kuin äkkiä kiihotetun hermon vapistus synnyttää kivuntunteen halvatussakin. Hän alensi kuitenkin äänensä, suurella ponnistuksella hilliten vihastustaan, jonka hän peitti ylenkatseellisen epäilemisen alle, ja jatkoi vielä keskustelua saadakseen niin paljon tietoja kuin mahdollista siitä, mitä hän piti salahankkeena sen kunniaa ja onnellisuutta vastaan, jota hän ei vähemmän rakastanut siksi, että tämä rakkaus kaikesta päättäen oli yhdellä kertaa hävittänyt hänen oman onnensa ja kunniansa. – "Ja kuka kristitty", sanoi hän jotenkin tyynesti, "antaisi vahvistuksensa niin luonnottomaan yhdistykseen kuin kristityn neitosen ja uskottoman saracenin välillä?"
"Sinä olet vain ymmärtämätön, sokaistu nazareni", sanoi El Hakim. "Etkö näe, kuinka mahomettiläiset prinssit Espaniassa myötäänsä naivat jalosukuisia nazarenilaisia neitosia, ilman minkäänlaista pahennusta herättämättä maurilaisissa tahi kristityissä? Ja sulttani on, täydellä luottamuksellaan Richardin sukuun, antava englantilaiselle neidolle samat vapaudet, kuin teidän frankilaiset tavat naisille suovat. Hän sallii hänelle vapaan uskonharjotuksen – koska ylimalkain on yhentekevä mitä uskontoa naiset tunnustavat – ja hän antaa hänelle semmoisen arvon ja aseman kaikkein Zenanansa vaimonpuolten suhteen, että hän kaikin puolin on oleva hänen ainoa, hallitseva kuninkaattarensa".
"Kuinka!" sanoi sir Kenneth, "rohkenetteko uskoa, mahomettilainen, että kuningas Richard sallisi sukulaisensa, korkeasukuisen ja siveän prinsessan tulla, parhaassa tapauksessa, ylimmäiseksi portoksi uskottoman haremiin? Tiedä, Hakim, että alhaisin vapaa, kristitty aatelismies pitäisi tuommoista loistavaa häpeää kovin halpana lapsellensa".
"Sinä erehdyt", sanoi Hakim. "Franskan Philip sekä Champagnen Henrik, ja muut Richardin etevimmät liittolaiset ovat kummastelematta kuunnelleet ehdotusta ja luvanneet voimiensa mukaan edistää naimiskauppaa, joka tekisi lopun näistä tuhoavista sodista; ja Tyron viisas arkkipiispa on luvannut esittää asian Richardille täydellisesti luottaen tuuman onnistumiseen. Sulttanin varovaisuus on tähän saakka pitänyt esitystä salassa toisilta, niinkuin Montserrat'n markiisilta ja temppelimestarilta, koska hän tietää että heidän menestyksensä ehtona on Richardin kuolema eli onnettomuus, vaan ei hänen elämänsä ja kunniansa. – Ylös sentähden ja hevosen selkään, herra ritari. Minä annan sulle kirjeen, joka on saattava sinut sulttanin suosioon, äläkä luule, että hylkäät maasi eli sen edut ja uskonnon, koska molempain hallitsiain pyrinnöt kohta tulevat käymään yhteen. Neuvosi tulevat Saladinille olemaan hyvin tervetulleet, sillä sinä voit hänelle antaa paljon tietoja kristittyjen naimisista, heidän vaimojensa kohtelemisesta ja muista heidän laeistaan ja tavoistaan, jota kaikkea tuommoisen liiton johdosta hänen on hyvin tärkeä tietää. Sulttanin oikea käsi pitelee itämaitten aarteita ja on anteliaisuuden lähde. Taikka jos niin haluat, niin Saladin, jouduttuaan Englannin liittolaiseksi, helposti voipi Richardilta sinulle hankkia ei ainoastaan anteeksiantamusta ja entiseen arvoon asettamista, vaan myös toimittaa sinulle ylhäisen päällikköviran niissä joukoissa, jotka Englannin sotaväestä voivat jäädä tänne Richardin ja Saladinin yhteistä hallitusta Palestinassa ylläpitämään. Ylös siis ja hevosen selkään – tasainen tie on edessäsi".
"Hakim", sanoi skotlantilainen ritari, "sinä olet rauhan mies – sinä olet myöskin pelastanut Englannin Richardin hengen ja sen lisäksi vielä oman kurjan asekantajani, Strauchanin. Sentähden olen loppuun asti kuunnellut puhetta, jonka, jos sitä joku toinen mahomettiläinen paitsi sinä olisi pitänyt, minä olisin katkaissut puukon pistoksella! Palkinnoksi hyvyydestäsi neuvon sinun pitämään huolta että se saraceni, joka Richardille tulee ehdottelemaan naimiskauppaa Plantagenet'n ja teidän kirotun sukukuntanne välillä, panee päähänsä kypärin, joka kestää samanlaista sotakirveen iskua, kuin se, joka särki Akkon portin. Varmaan häntä muussa tapauksessa ei sinunkaan taitosi voi auttaa".
"Sinä siis pysyt jäykässä päätöksessä olla saracenein sotajoukkoon pakenematta? Muista sentään että jäät tänne varman turmion omaksi; ja sinun lakisi kirjat, yhtä hyvin kuin meidän, kieltävät ihmistä murtaumasta oman henkensä pyhyyteen".
"Jumala siitä varjelkoon!" sanoi skotlantilainen, tehden ristinmerkin; "mutta meitä on myös kielletty pakenemasta rangaistusta, jonka rikoksemme sietävät. Ja koska ajatuksesi, Hakim, uskollisuudesta ovat niin halvat, alan katua, että annoin sinulle oivan koirani; sillä jos se jääpi henkiin, se saapi herran, joka ei sen arvoa älyä".
"Lahja, jota kadutaan, on jo pyydetty takaisin", sanoi El Hakim; "mutta meitä lääkäreitä vala estää luotamme lähettämästä sairasta, ennenkuin hän on terveeksi tehty. Jos koira paranee, on se vielä kerran tuleva omaksenne".
"Kyllin tuosta, Hakim", sir Kenneth vastasi; "ihmiset eivät kernaasti haastele koirista ja havukoista, kun vain tunti erottaa heitä kuolemasta. Jättäkää minut yksin muistelemaan syntejäni ja taivahan armoa anomaan".
"Minä jätän sinut uppiniskaisuuteesi", sanoi lääkäri; "sumu peittää syvyyden niiltä, jotka ovat tuomitut siihen putoamaan".
Hän kulki verkalleen tiehensä, tuon tuostakin kääntyen taaksepäin, ikäänkuin odotellen, että hartauteen vaipunut ritari kutsuisi häntä takaisin joko sanoilla taikka merkeillä. Viimein hänen turbanilla peitetty vartalonsa katosi siihen telttasokkeloon, jota alkoi kukkulan alta, vaaleana hämärtäen aamukoiton heikossa valossa, joka nyt oli astunut himmentyneen kuutamon sijaan.
Mutta vaikka lääkäri Adonebekin sanat eivät olleet Kennethiin tehneet sitä vaikutusta, jota viisas olisi suonut, olivat ne kuitenkin synnyttäneet skotlantilaisessa halua henkensä säästämiseen, josta hän, häväistynä kuin hän piti itseään, oli valmis luopumaan, niinkuin likaisesta puvusta, jota hänen ei kauvemmin sopinut pitää. Nyt juohtui hänen mieleensä paljon mitä oli tapahtunut hänen itsensä ja erakon sekä tämän ja Shirkohfin eli Ilderimin kesken, ja kaikki näytti vahvistavan mitä El Hakim oli kertonut sovintokirjan salaisesta pykälästä.
"Se arvoisa petturi!" huudahti hän itsekseen. "Se harmaapäinen tekopyhä! Hän puhui uskottomasta miehestä, jonka oikea-uskoinen vaimo kääntäisi. – Ja kuka tietää, josko se valapatto ei näyttänyt Edith Plantagenet'n suloutta tälle Jumalan kiroomalle saracenille, jotta tuo koira näkisi kelpaisiko hän uskottoman haremiin? Jos minulla taasen olisi tuo uskoton Ilderim, tai mikä nimensä lienee, kourissani, joilla kerran pitelin häntä niin lujasti kuin ikänä koira on jänestä pidellyt, niin ainakaan hän ei koskaan enään lähtisi asialle, joka tuottaisi häpeää kristitylle kuninkaalle eli jalolle ja siveälle neidolle. Mutta tuntini kutistuvat äkkiä minuteiksi – kuitenkin, niin kauan kuin elän ja hengitän, täytyy jotakin tehdä, ja joutusaan".
Hän viivähti hetken, nakkasi sitte kypärinsä pois, astui kukkulan rinnettä alas, ja lähti kulkemaan suoraan kohti Richard kuninkaan telttaa.
Viidestoista luku
Jo kukko höyhenpuvussaan
Kirkkaast' on kiekunut
Ja ilmottanut kaikille
Ett' päiv' on alkanut.
Kuningas Edward silmän loi
Aurinkoon loistavaan,
Ja kuuli korpin huutavan:
"Nyt verta kohta saan!"
"Niin saat", hän lausui, "taivahan
Mä kautt' oon vannonut,
Ett' Baldwin ystäväinsä kans
Illaks' on surmatut!"
*Chatterton.*
Samana iltana kuin sir Kenneth seisoi vahtipaikallansa, oli Richard, sen melskeisen tapauksen perästä, joka oli häirinnyt illan rauhaa, asettunut levolle sillä täydellä luottamuksella, jonka hän sai äärettömästä rohkeudestansa ja siitä etevyydestä, jota hän tarkotuksensa saavuttamista varten oli osottanut koko kristityn sotaväen ja sen päällikköjen läsnäollen, joista moni, kuten hän tiesi, pitivät Itävallan herttuan häpäisemistä voittona heidän itsensä yli; niin että hänen ylpeytensä tunsi tyytyväisyyttä siitä, kuin hän yhden vihollisen kukistamalla oli satoja nöyryyttänyt.
Toinen hallitsia olisi kahdenkertaisiksi enentänyt vartiansa yöksi tämmöisen tapahtuman jälkeen, ja ainakin pitänyt osan väestään aseissa. Mutta Leijonasydän lähetti tänä iltana tavallisenki vartiaväkensä pois, ja käski sotamiehille jakaa viiniä, että he joisivat maljan hänen uudeksi terveydeksensä ja Pyhän Yrjön lipun kunniaksi; joten Englantilainen osasto leirissä olisi ollut aivan ilman vartioitta ja sotaisitta varokeinoitta, elleivät sir Tuomas de Vaux, Salisburyn kreivi ja muut ylimykset olisi ryhtyneet toimiin järjestyksen ja sotakurin ylläpitämiseksi juomatoverein kesken.
Saracenilainen lääkäri viipyi kuninkaan luona siitä kuin hän oli makuulle ruvennut siihen saakka kuin sydänyö oli kulunut, ja antoi hänelle tällä ajalla kahdesti rohtoja, sittekun hän ensin tarkoin oli ottanut vaarin täysikuun asemasta taivaalla, jonka vaikutusta hän selitti lääkkeensä voimalle edullisimmaksi taikka vahingoittavimmaksi. Vasta kolme tuntia sydänyön jälkeen El Hakim lähti kuninkaan teltasta siihen, joka oli pystytetty hänelle ja hänen saattoväelleen. Tiellä sinne hän pistäysi sir Kennethin telttaan tiedustelemaan, kuinka hänen ensimäinen potilaansa kristityssä leirissä, vanha Strauchan, niinkuin ritarin asekantajan nimi oli, jaksoi. Kysyessään sir Kennethin itsensä perään Ei Hakim sai tietää minkälaatuiseen virantoimintaan sir Kenneth oli määrätty, ja arvattavasti tämä tieto saatti häntä Pyhän Yrjön kukkulalle, jossa hän löysi etsittynsä siinä surkeassa tilassa, kuin edellisessä luvussa kerrottiin.
Oli auringon nousun-aika kuin aseellisen miehen hitaat askeleet kuultiin lähestyvän kuninkaan telttaa, ja ennenkuin de Vaux, joka nukkui herransa vuoteen vieressä yhtä herkästi kuin koskaan kahlekoira, ennätti enempää kuin hypähtää ylös ja sanoa: "kuka tulee?" astui Leopartin ritari telttaan, syvä ja nöyrä synkkyys kuvattuna miehuullisilla kasvoillansa.
"Kuinka uskallatte olla niin rohkea, herra ritari?" sanoi de Vaux ankarasti, vaikka äänellä, joka kunnioitti hänen herransa unta.
"Malta, de Vaux!" sanoi Richard, samassa heräten; "sir Kenneth tulee kuin ainakin hyvä sotamies tekemään tiliä vahdistaan – semmoiselle on kenralin teltta avoinna aina". – Hän nousi sitten lepäävästä asennostaan ja nojautuen kyynäspäälleen loi suuren kirkkaan silmänsä ritariin. "Puhu, herra skotlantilainen; sinä tulet kertomaan valppaasta, onnellisesta ja kunniallisesta vahdista, eikö niin? Jo sohina englantilaisen lipun poimuissa olisi riittänyt sitä varjelemaan, ilman semmoista ritariakin, kuin minä ihmiset sinua pitävät".
"Jona minua ei enään tulla pitämään", sanoi sir Kenneth. – "Vahtini ei ole ollut valpas, onnellinen eikä kunniallinen – Englannin lippu on ryöstetty".
"Ja sinä elät sitä kertoaksesi?" sanoi Richard äänellä, jossa ilmautui pilkallinen epäilys. – "Pois se, se ei ole mahdollista! Ei näy naarmuakaan kasvoissasi! Miksi seisot niin äänettömänä? Puhu totuus – kuningasten kanssa ei ole hyvä laskea leikkiä – vaan kuitenki tahdon sinulle antaa anteeksi, jos olet valehdellut".
"Valehdellut, herra kuningas!" vastasi onneton ritari ylpeällä äänellä ja tulisella silmäyksellä, kirkkaalla ja välähtävällä kuin kipinä kylmästä piikivestä. "Mutta tätäkin täytyy sietää. – Minä olen puhunut totta".
"Jumalan ja pyhän Yrjön kautta!" sanoi kuningas vimmastuneena, mutta heti hilliten itsensä. "De Vaux, mene sinne katsomaan! – Tämä kuume on sekottanut hänen aivonsa. – Se ei voi olla mahdollista – miehen urhoollisuus on taattu. – Se ei voi olla mahdollista! Mene pian – eli lähetä joku, ellet itse huoli mennä".
Kuninkaan puhetta katkaisi tässä sir Henry Neville, joka hengästyneenä tuli kertomaan, että lippu oli poissa ja ritari, joka sitä oli vartioinut, voitettu ja luultavasti tapettu, koska verilätäkkö näkyi siinä missä lipun riuku makasi katkaistuna.
"Mutta kuka tässä seisoo?" sanoi Neville, kun silmänsä äkkiä sattuivat sir Kennethiin.
"Petturi", huusi kuningas hypähtäen ylös ja tarttuen sotanuijaansa, joka aina oli lähellä sänkyä, "petturi, jonka näet kuolevan petturin kuoleman". – Ja hän kohotti asetta taaksepäin, ikäänkuin iskeäksensä.
Kalpeana, mutta järkähtämättömänä kuin marmorikuva, seisoi skotlantilainen hänen edessään paljaalla, suojattomalla päällä, silmät luotuina maahan ja huulet tuskin liikahtaen, mutta luultavasti rukousta kuiskaten. Häntä vastapäätä, tarpeeksi kaukana lyödäksensä, seisoi kuningas Richard, kookas vartalonsa käärittynä *camesciansa* eli väljän liinakauhtanansa poimuihin, paitsi missä hänen liikuntonsa tuimuus oli paljastanut oikean käsivarren, olkapään ja osan rintaa, jättäen katsojan nähtäväksi ruumiinrakennuksen, joka olisi oikeuttanut häntä kantamaan erään saksalaisen edeltäjänsä nimeä Rautakylki. Hän seisoi hetken valmiina lyömään – sitten laskien aseensa alas huudahti: "mutta olihan sitä verta, Neville olihan verta paikalla. Kuule, skotlantilainen, – urhoollinen olet ennen ollut, sillä minä olen nähnyt sinun taistelevan – sano että lipun puolustukseksi olet kaatanut kaksi noista koirista – sano vain yhden – sano vain lyöneesi edestämme yhden ainoan oivan lyönnin, ja mene sitten leiristä pois henkesi ja hopeasi kanssa".
[Kuva] "Te olette kutsuneet minua valehteliaksi, herra kuningas", vastasi skotlantilainen vakaasti; "ja siinä ainakin olette tehneet minulle väärin. – Tietäkää siis, että muuta verta ei ole vuodatettu lipun puolustukseksi, kuin koiraraiskan, joka herraansa uskollisempana puollusti paikkaa, josta tämä oli luopunut".
"No, Pyhän Yrjön kautta!" sanoi Richard ja kohotti taas käsivartensa; mutta de Vaux heittäysi kuninkaan ja hänen kostonsa esineen väliin ja sanoi luonteensa tylyllä suoruudella: "armollinen herrani, se ei saa tapahtua täällä, eikä omalla kädellänne. Siinä on jo kyllin hulluutta yhdeksi päiväksi, kun olette uskoneet lippunne skotlantilaisen huostaan – enkö sanonut teille, että ne aina ovat olleet viekkaita ja kavalia?"
"Niin teit, de Vaux; sinulla oli oikein, mä myönnän sen", sanoi Richard. "Minun olisi pitänyt paremmin tuntea häntä, olisi pitänyt muistaa kuinka tuo kettu Wilhelm petti minut tämän ristiretken suhteen".
"Herra kuningas", sanoi sir Kenneth, "Skotlannin Wilhelm ei ole koskaan ollut petturi; mutta asianhaarat eivät sallineet hänen tuoda armeijaansa tänne".
"Vaiti, hävitön!" sanoi kuningas; "sinä likaat ruhtinaan nimeä paljaastaan sitä lausumalla. – Ja kuitenki, de Vaux", hän lisäsi, "on merkillistä katsella tuon miehen käytöstä. Pelkuri eli petturi hänen täytyy olla, ja sitteki hän odotti Richard Plantagenet'n iskua, ikäänkuin käsivartemme olisi ollut kohotettu laskemaan ritarilyöntiä hänen hartiallensa. Jos hän olisi näyttänyt vähintäkään peljästyksen merkkiä – jos kasvonjuonne olisi värähtänyt tai silmäluomi räjähtänyt, minä olisin musertanut hänen päänsä niinkuin kristallipikarin. Mutta minä en voi lyödä, missä en tapaa pelkoa enkä vastustusta".
Hetken äänettömyys seurasi.
"Herra kuningas", sanoi Kenneth —
"Haa!" keskeytti häntä Richard, "saitko takaisin kielesi käytännön? Pyydä taivaalta armoa, minulta ei; sillä sinun kauttasi on Englanti häväisty, ja vaikka olisit oma ja ainoa veljeni, et voisi rikostasi anteeksi saada".
"Minä en puhu armoa keltään kuolevaiselta anoakseni", sanoi skotlantilainen; "teidän majesteetinne mielivallassa on kieltää taikka suoda minulle kristillisen ripityksen – jos ihmiset kieltävät, antakoon Jumala minulle sen synninpäästön, jota muuten hänen kirkoltaan olisin anonut. Mutta jos kuolen heti taikka puolen tiiman päästä, pyytäisin teidän majesteetiltanne muutaman hetken kanssapuhetta ilmottaakseni jotakin, joka likimmästi koskee mainettanne kristittynä kuninkaana".
"Puhu", sanoi kuningas, joka varmaan odotti saavansa kuulla jotain tunnustusta lipun katoamisesta.
"Sanottavani", sanoi sir Kenneth, "koskee vain Englannin kuningasta eikä sovi kenenkään muun kuin hänen korvainsa kuultavaksi".
"Menkää sitte pois, hyvät herrat", sanoi kuningas Nevillelle ja de Vaux'lle.
Edellinen totteli; mutta jälkimäinen ei tahtonut lähteä kuninkaan luota.
"Kun olette sanoneet, että minulla on ollut oikein", väitti de Vaux, "vaadin myös senlaista kohtelua kuin se, joka on ollut oikeassa, se tahtoo sanoa, minä tahdon noudattaa omaa tahtoani. Minä en jätä teitä yksin tuon kavalan skotlantilaisen kanssa".
"Mitä, de Vaux", sanoi Richard suuttuneena ja polki hiljaa jalkaansa lattiaan, "etkö uskalla jättää meitä kahdenkesken petturin kanssa?"
"Te rypistätte otsaanne ja poljetta jalkaanne turhaan, ruhtinas", sanoi de Vaux. "Minä en rohkene panna sairasta ja alastonta ihmistä tervettä ja täysin varustettua miestä vastaan".
"Se on sama", sanoi skotlantilainen ritari; "minä en etsi mitään tekosyytä aikaa voittaakseni. – Minä puhun lord Gilslannin läsnäollen. Hän on rehellinen ja kelpo mies".
"Vain puolen tuntia takaperin", sanoi de Vaux huokauksella, joka samalla ilmaisi niin surua kuin suuttumusta, "olisin samaa sinusta sanonut!"
"Teidän ympärillä on pettureita, Englannin kuningas", jatkoi sir Kenneth.
"Voipi kyllä olla niinkuin sanot", vastasi Richard. "Onhan minulla siitä nähtävä todistus edessäni".
"Pettureita, joista teille on enemmän vahinkoa kuin sadan lipun menettämisestä tasapäässä tappelussa. La – la – " sir Kenneth änkötteli, mutta jatkoi viimein hiljaisella äänellä, "lady Edith – "
"Haa!" sanoi kuningas, äkkiä ojentaen itsensä ylpeän tarkkaavaan asentoon sekä terävästi kiinnittäen silmänsä luultuun pahantekiään. "Mitä hänestä? – Mitä hänestä – mitä hänellä on tämän seikan kanssa tekemistä?"
"Mylord", sanoi skotlantilainen, "salatuuma on hankkeessa, joka tarkottaa alentaa teidän kuninkaallista sukuanne toimittamalla lady Edithiä saracemlaisen sulttanin vaimoksi ja sen kautta ostaa kristikunnan kovin kunniattoman rauhan Englannille aivan häpeällisen naimisen kautta".
Tämä tiedon-anto teki ihan vastaisen vaikutuksen, kuin mitä sir Kenneth oli odottanut. Richard Plantagenet oli niitä, jotka, Jagon lailla puhuaksemme, eivät olisi suostuneet Jumalaa palvelemaan, kun paholainen heitä siihen pyysi; neuvot ja sanomat usein vaikuttivat häneen vähemmin niitten oikean merkityksen jälkeen, kuin sen mukaan minlaisen vivahuksen ne saivat niitä kertovain henkilöitten luonteesta ja luulluista tarkotuksista. Hänen sukulaisensa nimi muistutti häntä valitettavasti siitä, mitä hän oli pitänyt suurimpana uhkarohkeutena Leopartin ritarissa, kun tällä vielä oli korkea sija ritariston arvojärjestyksessä, mutta mikä hänen nykyisessä tilassaan näytti kiivaalle hallitsialle loukkauksena, joka oikeutti häntä kiihtymään hurjimpaan raivoon.
"Vaiti", huusi hän "julkea konna! Taivaan kautta, enkö anna nykäistä kielen suustasi tulisilla pihdeillä, kun uskallat mainita jalon kristityn neitosen nimeä! Tiedä, kelvoton petturi, että jo ennen olen huomannut kuinka korkealle olet juljennut silmäsi kohottaa, ja minä suvaitsin sitä, vaikka se oli kovin suuri rohkeus, silloinki kuin olit viekotellut meitä – sillä sinussa on kaikki paljasta kavaluutta – tunnustamaan sinua jonkumääräisen arvon ja maineen ansainneeksi. Vaan että sinä huulilla, jotka oman häpeäsi ilmottaminen on saastuttanut – että sinä nyt uskallat jaloa orpanaamme mainita henkilönä, jonka kohtalo on sinulle kallis tai huolenpitoasi vaativa, se on suurin röyhkeys. Mitä se sinuun koskee, jos hän naipi kristityn taikka saracenin? – Mitä se sinuun koskee, jos leirissä, missä ruhtinaat päivällä ovat pelkureita, öisin varkaita, missä urhokkaat ritarit muuttuvat kelvottomiksi kavaltajiksi ja pettureiksi – mitä se sinuun taikka muihin koskee, sanon ma, jos minä suvaitsisin lankoudeilla siten yhdistyä rehellisen ja urhoollisen Saladinin kanssa?"