Talismani

Kolmastoista luku

 
Viattomuudesta ja ilosta
Sä puhut! Mutta samall' hetkellä
Kuin Eva omenahan puri, ijäksi
Ne erkanivat. Häijyys iloa
On siitä saakka aina seurannut,
Ens' hetkestä kuin lapsi nauraen
Repivi rikki kukan eli perhosen
Siks' asti kuni kuolinvuoteellaan
Saituri riemuitsee, ett' häviöön
On rikas naapurinsa joutunut.
 

*Vanha näytelmä.*

Sir Kenneth jäi muutamaksi minutiksi yksin pimeään. Se oli uusi viivytys, joka pitentäisi hänen poissaoloaan vahtipaikalta, ja hän melkein alkoi katua sitä helppoutta, jolla häntä oli houkuteltu. Vaan takaisinpalaaminen ilman lady Edithiä näkemättä ei nyt voinut tulla kysymykseen. Hän oli rikkonut sotakurin sääntöjä vastaan ja tahtoi ainakin nähdä mitä perää niissä toiveissa oli, jotka olivat häntä vietelleet niin tekemään. Hänen tilansa oli kuitenki huolettava. Hän ei pimeässä voinut erottaa, minkälaiseen huoneeseen häntä oli saatettu; lady Edith kuului Englannin kuninkaattaren lähimpäin seuraneitien joukkoon, ja jos hän tavattaisiin näin varkaan tavalla hiipimästä kuninkaalliseen telttaan, voisi hän joutua monenlaisten ja vaarallisten epäluulojen alaiseksi. Näihin ikäviin mietteisiin vaipuneena hän jo melkein rupesi suomaan, että hän huomaamatta voisi paluuretkelle lähteä, kun hän kuuli vaimonpuolisia ääniä, jotka nauroivat, kuiskuttelivat ja pakinoivat lähimäisessä, äänistä päättäen ainoastaan telttavaatteen kautta hänestä erotetussa, huoneessa. Siinä paloi lamppuja, niinkuin hän saattoi havaita siitä heikosta valosta, joka levesi hänenki puolelle esirippua, ja hän erotti useain, vierimäisessä huoneessa joko istuvain tai liikkuvain ihmisten varjot. Älköön pidettäkö sitä sir Kennethiltä kainouden puutteena, jos hän tuossa tilassa ollen kuunteli keskustelua, joka aivan likeltä koski häntä itseään.

"Kutsukaa häntä tänne – Jumalan tähden kutsukaa häntä tänne!" sanoi yksi noista näkymättömistä naurajista. "Nectabanus, me nimitämme sinun lähettilääksi Lappalaisten kuninkaan luo, koska niin erinomaisesti voit airueen virkaa toimittaa".

Kääpiön kimeä ääni nyt kuului, mutta niin matalasti, että sir Kenneth ei ymmärtänyt mitä hän sanoi, paitsi että hän kertoi niistä virvotusaineista, joita vartioille oli hankittu.

"Mutta kuinka nyt pääsemme erilleen tästä hengestä, jonka Nectabanus on esiin manannut, tyttöseni?"

"Suvaitkaa kuunnella minua, majesteeti", sanoi toinen ääni; "jos älykäs ja ruhtinaallinen Nectabanus ei ole kovin mustasukkainen verrattoman ihanan morsiamensa ja keisarinnansa puolesta, niin lähettäkäämme hänen lausumaan jäähyväiset tuolle häpeämättömälle kuljeksivalle ritarille, jota noin helposti voipi saada uskomaan, että korkeasukuiset naiset tarvitsevat hänen julkirohkeaa urhoollisuuttaan".

"Se olisi mielestäni juuri paikallaan", vastasi toinen, "että prinsessa Genevra kohteliaisuudellaan laskisi sen pois, jonka hänen miehensä viisaus on tänne viekotellut".

Vihoissaan ja häpeissään siitä mitä oli kuullut, sir Kenneth aikoi hetimiten millä ehdolla tahansa yrittää päästä ulos teltasta, kun mitä vielä seurasi esti häntä aikeessansa.

"Niinpä kyllä", sanoi ensimäinen ääni, "vaan ensin meidän orpanamme Edithin täytyy saada kuulla, kuinka tuo niin suuresti kiitetty veitikka on käyttänyt itseään, ja meidän täytyy hänelle esittää silminnähtäviä todisteita siitä että ritari on velvollisuutensa rikkonut. Siitä voipi hänelle olla hyvä läksy; sillä usko minua, Kalista, minusta on toisinaan tuntunut, että hän on antanut tämän pohjanmaisen seikkailian saada enemmän sijaa sydämessään, kuin viisaus voipi sallia".

Yksi toisista äänistä kuului nyt hiljaa lausuvan jotain lady Edithin ymmärryksestä ja älystä.

"Ymmärrystä, tyttö?" kuului vastaus. – "Se on vain ylpeyttä ja halu tulla pidetyksi siveämpänä kuin kukaan meistä. Ei, minä en luovu eduistani. Te tiedätte hyvin ettei kukaan paremmin kuin lady Edith kohteliaalla tavalla voi nuhdella jostakin virheestä, jos on sattunut semmoisen tekemään – Mutta tässä hän tulee".

Joku, joka näytti olevan aikeessa astua huoneeseen, heitti teltan väliverholle varjon, joka hitaasti liikkui eteenpäin, kunnes se sekaantui niihin, jotka jo verhoa pimittivät. Vaikka hän huomasi katkerasti erehtyneensä – vaikka kuningatar Berengaria – sillä hän oli jo arvannut, että se joka puhui korkeimmin ja käskevällä äänellä oli Richardin puoliso – häijyydestä eli ainakin kevytmielisyydestä näin isosti oli häntä loukannut ja häväissyt, oli ritarille kumminkin se vakuutus niin lohduttavainen, ettei lady Edith ollut osallisena siihen petokseen, jota häntä vastaan oli harjotettu, ja se kohtaus, joka nyt oli seuraava, herätti niin suuressa määrässä hänen uteliaisuuttaan, että hän ei viipymättä kokenut päästä pois, niinkuin viisaasti kyllä ensin oli päättänyt, vaan päinvastoin hartaasti etsi jotain rakoa eli aukeamaa vaatteessa, josta hän yhtä hyvin näkisi kuin kuulisi mitä tapahtuisi.

"Varmaankaan", sanoi hän itsekseen, "ei kuninkaatar, joka vain huvikseen on suvainnut panna kunniani ja ehkä henkeni alttiiksi, voi siitä pahastua, jos käytän onnen suomaa tilaisuutta saadakseni tietoa hänen vastaisista aikeistansa".

Näytti kuitenkin siltä kuin Edith olisi odotellut käskyjä kuninkaattarelta, ja että tämä puolestaan ei ollut halukas puhumaan, peljäten että hän ei voisi pidättää omaansa eikä hovinaistensa naurua; sillä sir Kenneth kuuli vain tyrskytystä, ikäänkuin hillitystä naurusta.

"Teidän majesteetinne", sanoi Edith lopuksi, "näyttää olevan hupaisella tuulella, vaikka mielestäni hiljainen hetki voisi vaatia uneliaisuutta. Minä olin juuri maata panemaisillani, kun sain teidän majesteetinne käskyn".

"Minä en kauan tahdo estää teitä makaamasta, orpanani," sanoi kuninkaatar; "vaikka pelkään että tulette vähemmän levollisesti lepäämään, kun teille ilmotan, että olette veikkanne menettäneet".

"Teidän majesteetinne muistelee tosiaan kovin kauan leikinlaskua, joka jo alkaa käydä ikäväksi", vastasi Edith. "Minä en ole lyönyt mitään veikkaa, vaikka teidän majesteetinne on suvainnut otaksua eli väittää, että olisin niin tehnyt".

"No mutta eikö maar paholainen, vaellusretkestämme huolimatta, ole saanut valtaa ylitsenne, jalo orpanaiseni, ja viekotellut teitä valehtelemaan. Voitteko kieltää, että piditte rubinisormuksenne kultaista rannerengastani vastaan sen päälle, että tuota Richardin ritaria, eli miksi häntä nimittänette, ei voitaisi houkutella vahtipaikaltansa?"

"Teidän majesteetinne on liian korkea minun vastaansanottavaksi", Edith vastasi; "mutta nämä naiset voivat, jos haluavat, todistaa, että teidän majesteetinne itse esitti semmoista veikkaa ja veti sormuksen sormestani juuri minun selittäissäni, etten pitänyt veikkaa tuonlaisesta asiasta neitseelliselle häveliäisyydelle soveliaana.

"Niin, mutta suokaa anteeksi, lady Edith", sanoi eräs toinen ääni, "teidän täytyy sentään myöntää, että puhuitte hyvin suurella luottamuksella tuon ritarin urhollisuudesta".

"Ja sen jos tein, hyväseni", sanoi Edith suuttuneena, "tarvitseeko sinun sentähden pistää sanasi väliin mairitellaksesi hänen majesteetiansa? Minä puhuin hänestä vain niinkuin kaikki puhuvat, jotka ovat häntä taistelutantereella nähneet, eikä minulla ollut enemmän syytä puollustaa kun sinulla halventaa häntä. Mistä vaimonpuolet leirissä puhelisivat, ellei sotilaista ja sankaritöistä?"

"Jalo lady Edith", sanoi eräs kolmas ääni, "ei koskaan voi Kalistalle ja minulle antaa anteeksi, että me teidän majesteetillenne kerroimme, kuinka hän pudotti kaksi ruususilmikkoa kappelin laattialle".

"Jos teidän majesteetillänne", sanoi Edith äänellä, joka sir Kennethistä tuntui kunnioittavasti nuhtelevalta, "ei ole muita käskyjä minulle antaa, kuin hänen hovineitojensa pistosanojen kuuntelemista, niin pyytäisin saada lähteä pois".

"Hiljaa, Florise", sanoi kuninkaatar, "älä meidän siivoutemme tähden unehuta erotusta sinun ja ylhäisen sukulaisenne välillä. – Mutta te, paras orpanani", jatkoi hän jälleen leikillisellä äänellä, "kuinka te, joka olette niin hyväsydäminen, voitte olla meille raukoille suomatta muutaman hetken iloa, kun niin monta päivää nykyään olemme viettäneet itkussa ja hammasten kiristyksessä?"

"Iloitkaatte, niin paljon kuin haluatte, armollinen rouva", sanoi Edith, "mutta kernaammin olisin koko ikäni nauramatta kuin – "

Hän vaikeni, nähtävästi kunnioituksesta; mutta sir Kenneth saattoi kuulla, että hän oli kovassa mielenliikutuksessa.

"Anna anteeksi", sanoi Berengaria, joka oli ajattelematon, vaan hyvänluontoinen prinsessa Navarran suvusta; "mutta mitä pahaa sitten oikeastaan olemme tehneet? Nuori ritari on viekoteltu tänne – on vallan luopunut – eli luovutettu vartiapaikaltaan, jota ei kukaan hänen poissa ollessa häiritse, erään kauniin neitosen tähden; sillä ritarin kunniaksi täytyy tunnustaa, että Nectabanuksen viisaus ei voinut häntä houkutella tänne kenenkään muun kuin teidän nimessä, kultaseni".

"Laupias luoja! Te laskette kai leikkiä?" sanoi Edith äänellä, joka ilmaisi paljon suurempaa säikähystä, kuin hän ensin oli osottanut – "te ette voi tuolla tavoin puhua loukkaamatta sitä kunnioitusta, jonka olette velkapää antamaan itsellenne ja minulle, teidän miehenne sukulaiselle! – Sanokaa vain että kaikki oli leikkiä, armollinen rouva, ja suokaa mulle anteeksi että hetkeksikään saatoin uskoa sitä todeksi!"

"Lady Edith", sanoi kuninkaatar pahoillansa, "suree sormustaan, jonka olemme häneltä voittaneet. – Me tahdomme antaa tunnusmerkin teille takaisin, kaunis orpana, mutta teidän myös tulee puolestanne sallia meille vähäinen voittoriemu sen viisauden ylitse, jota usein on eteemme levitetty ikäänkuin sotajoukolla lippua".

"Voittoriemu!" huudahti Edith harmistuneena, "voittoriemu! – Sen riemun täytyy jäädä uskottoman puolelle, kun he saavat kuulla että Englannin kuningatar voipi tehdä miehensä sukulaisen ja hänen maineensa kevytmielisen leikinteon esineeksi".

"Te olette vihoissanne, kaunis orpana, lempisormuksenne menettämisestä", sanoi kuninkaatar. "No, koska ette mielisuosiolla tahdo veikkaanne maksaa, niin luovumme oikeudestamme; se oli teidän nimenne ja tämä merkki, jotka houkuttivat hänen tänne, ja me emme huoli syötistä kun kala on saatu".

"Teidän majesteetinne", sanoi Edith kärsimättömästi, "te tiedätte hyvin, ettette voi haluta minulta mitään, joka ei heti tulisi omaksenne. Mutta kernaammin antaisin korillisen rubineja, kuin että nimeäni ja sormustani käytettäisiin viekottelemaan urhoollista miestä rikokseen, joka hänelle ehkä tuottaa häpeää ja rangaistusta".

"Ah, pelkäättekö uskollisen ritarinne henkeä?" sanoi kuninkaatar. "Te luulette valtaamme kovin vähäiseksi, kaunis orpana, kun arvelette, että leikinteko meidän puolelta voisi kenenkään hengen menettää. Oi, lady Edith, muillakin on vaikutusta soturein rautarintoihin yhtä hyvin kuin teillä – itse leijonan sydän on lihasta, eikä kivestä; ja uskokaa minua, minulla on kyllin valtaa Richardin yli pelastaakseni tuota ritaria, jonka kohtalo niin isosti lady Edithiä huolettaa, siitä rangaistuksesta jonka alaiseksi kuninkaan käskyjen rikkominen voisi häntä saattaa".

"Siunatun ristin kautta, armollisin rouva", sanoi Edith, ja tuskin kerrottavilla tunteilla sir Kenneth kuuli hänen lankeavan kuningattaren jalkain juureen – "pyhän neitsyen ja jokaisen kalenterin pyhimyksen nimessä, ajatelkaa mitä teette! Te ette tunne kuningas Richardia – te olette vaan vähän aikaa olleet hänen kanssa naimisissa – yhtä hyvin voisi hengähyksenne pakottaa länsituulta väistymään, kun se rajuimmasti ärjyy, kuin sananne voisivat suostuttaa kuninkaallista sukulaistani heittämään sotalakien rikkomista rankaisematta. Oi, Jumalan tähden, lähettäkää pois tuo ritari, jos todella olette hänen tänne houkutelleet! Minä melkein olisin valmis häpeäkseni sanomaan, että olen kutsunut hänen tänne, jos vain tietäisin hänen palanneen sinne, johon velvollisuus häntä vaatii".

"Nouse ylös, orpana, nouse ylös", sanoi Berengaria kuningatar, "ja ole varma siitä, että kaikki käypi paremmin kuin luulet. Nouse ylös, rakas Edith. Minä olen pahoillani siitä, että olen leikkini esineenä pitänyt henkilöä, jonka onni on sinulle niin kallis. Oi, älä vääntele käsiäsi – minä tahdon uskoa, ettet sinä hänestä huoli ollenkaan – tahdon uskoa mitä vain haluat, kernaammin kuin nähdä sinua noin epätoivon vallassa. – Minä lupaan ottaa koko asiasta vastatakseni Richardin edessä suojellakseni kaunista pohjalaista ystävätäsi – tuttavaasi, piti mun sanoman, koska et tunnusta häntä ystäväksesi. Oi, älä katsele niin nuhtelevaisesti minuun! Laitetaan Nectabanus heti saattamaan tuota lipun ritaria vahtipaikalleen; ja itse tahdomme joskus kunnoittaa häntä suosionosotuksella, korvaukseksi siitä, että hän näin on saanut olla tyhjää toimittamassa. Hän on luultavasti piilossa jossakin läheisessä teltassa".

"Liljoista sidotun kruununi ja varsin hyvästä kaislasta tehdyn valtikkani kautta", sanoi Nectabanus, "teidän majesteetinne erehtyy – hän on lähempänä kuin luulettekaan – hän on piilossa tuon esiripun takana!"

"Ja on kuullut jokainoan sanan, minkä olemme puhuneet!" huudahti kuninkaatar, nyt vuorostaan hämmästyen ja suuttuen. "Ulos, verraton ilkiö ja houkka!"

Kun hän oli nämät sanat sanonut, juoksi Nectabanus ulos teltasta niin kimeästi parkaisten, että oli epätietoista, josko Berengaria oli rajottanut nuhteensa sanoihin, tai jos hän oli lisännyt tuntuvamman osotuksen mielipahastaan.

"Mitäs nyt tehdään?" kuninkaatar kuiskasi Edithille ilmeisessä hädässään.

"Mitä *täytyy* tehdä", sanoi Edith vakavasti. "Meidän täytyy puhutella tätä aatelismiestä ja antautua hänen jalomielisyyden turviin". – Näin sanoen hän rupesi kiiruusti irrottamaan vaatetta, joka yhdellä puolella peitti ovea eli aukeamaa.

"Jumalan tähden, anna olla – muista", sanoi kuninkaatar, "huonettani – pukuamme – yön aikaa – kunniaani!"

Mutta ennenkuin hän kerkesi varotuksensa lopettaa, oli vaate laskeunut alas, eikä enään ollut erottavaa seinää aseellisen ritarin ja kokoontuneen naisseuran välillä. Itämaisen yön lämpimyyden tähden oli kuninkaatar Berengaria ja hänen hovinaisensa puetut enemmän yksinkertaisesti ja huolettomasti kuin mitä heidän arvonsa ja ylhäisen miehenpuolisen katselian läsnäolo juuri salli. Tämän muisti kuninkaatar ja pakeni, kovasti huutaen ja neidot seurassaan, ulos huoneesta erääseen tuon lavean teltan sivukamariin. Ainoa jälille jäänyt oli Edith, jonka suru ja mielenliikutus ynnä suuri huoli skotlantilaisesta ritarista, sekä pikaisen selityksen tarpeellisuus ehkä saivat häntä unhottamaan, että hänen hivuksensa olivat enemmän hajallaan ja hänen pukunsa vähemmän huolellinen, kuin tapa korkeasukuisten naisten kesken tähän aikaan vaati, joka ylimalkain ei kumminkaan ollut siveellisen eli kainostelevin muinaisuuden ajanjakso. Ohut, väljä hame punaisesta silkkivaatteesta oli hänen pukunsa pääosa, sekä itämaiset tohvelit, joihin hän hätäisesti oli paljaat jalkansa pistänyt, ynnä hartioille heitetty, irtanainen huivi. Päässä hänellä ei ollut muuta peitettä kun minkä hänelle soi nuo paksut, hajanaiset kiharansa, jotka ylt'ympäri valuivat alas ja puoleksi peittivät kasvoja, joille siveyden, harmin sekä muut valtavat tunteet olivat nostattaneet heleän punan.

[Kuva] Mutta vaikka Edith käsitti tilansa kaikella sillä hienoudenaistilla, joka on hänen sukupuolensa suurin kaunistus, ei hän kuitenkaan hetkeäkään näyttänyt ajattelevan, että se, minkä hän oli häveliäisyydelleen velkaa, olisi verrattava siihen velvollisuuteen, jonka hänen tuli täyttää ritaria kohtaan, joka hänen tähtensä oli ereykseen ja vaaraan viekoteltu. Hän veti kyllä huivin vähän lujemmin kaulaansa ja rinnoillensa, ja asetti joutusaan luotaan lampun, joka kovin kirkkaasti häntä valaisi; mutta kun sir Kenneth yhä seisoi liikkumatta samalla paikalla, jossa häntä ensin oli huomattu, niin Edith pikemmin lähestyi häntä kuin poistui hänestä, huudahtaessaan: "kiirehtikää vahtipaikallenne, urhokas ritari! Teitä on petetty, kun on kutsuttu tänne; älkää kyselkö enempää!"

"Minun ei tarvitse kysyä", sanoi ritari, laskeutuen toiselle polvellensa samalla kunnioituksella, jolla hän olisi heittäytynyt pyhimyksen alttarin eteen, ja luoden silmänsä laattiaan, jotta hän ei silmäyksillään enentäisi lemmittynsä hämilläoloa.

"Oletteko kuulleet kaikki?" sanoi kiivaasti Edith. – "Armollisten pyhimysten kautta! Miksi sitte viivytte täällä, kun joka minuuti teille lisää häväistystä?"

"Minä olen luullut, että olen häväisty, ja olen kuullut sen teiltä. Mitä siitä huolin, kuinka pian rangaistus seuraa? Minulla on vain yksi rukous teille, ja sitten lähden uskottomain keihästen kesken koettamaan, josko ei häpeää voida verellä puhtaaksi pestä".

"Älkää tehkö sitäkään", sanoi Edith. "Olkaa viisas – älkää viipykö täällä. – Kaikki voipi vielä käydä hyvin, jos vain kiirehditte".

"Minä odotan vain teidän anteeksi-antamusta", sanoi yhä polveaan notkistama ritari, "siitä liian rohkeasta uskostani, että te olisitte voineet vaatia ja arvossa pitää vähäisiä palveluksiani".

"Minä annan anteeksi teille – oi minullahan ei ole anteeksi antamista! Minä olen ollut välikappaleena, teidän vahingoittamiseen. – Mutta oi, rientäkää pois! – Minä annan anteeksi – minä annan arvoa teille, se on, niinkuin jokaiselle urhoolliselle ristiretkeiliälle – kun vain menette!"

"Vastaanottakaa ensin tämä kallis, mutta onneton tunnusmerkki", sanoi ritari, ojentaen sormusta Edithille, joka nyt osotti levottomuuden merkkejä.

"Oi, ei, ei", hän sanoi ja kieltäytyi sitä ottamasta, "Pitäkää se – pitäkää se osotteena kunnioituksestani – mielipahastani, piti minun sanoa. Oi, menkää jos ei itsenne, niin minun tähden!"

Vaikka Edithin ääni oli sir Kennethille ilmottanut kunnian menetyksen, piti hän sen melkein korvattuna sen osanoton kautta, minkä neito ilmaisi hänen kohtalonsa suhteen, ja hän heitti Edithiin pikaisen silmäyksen, kun hän nousi ylös ja syvästi kumartaen valmistausi lähtemään. Samalla hetkellä se neitsyeellinen kainouden tunto, jota tähän saakka Edithin toisten tunnetten voima oli painanut alas, vuorostaan pääsi voittajaksi ja hän kiiruhti ulos huoneesta, mennessään sammuttaen lampun ja heittäen sir Kennethin mielestä jälkeensä niin luonnollista kuin hengellistä pimeyttä.

Häntä täytyy totella, oli ensimäinen selvä ajatus, joka herätti ritaria hänen unelmistaan, ja hän riensi sille paikalle, mistä oli telttaan tullut. Telttavaatteen alatse konttaaminen samalla tavoin kuin hän äsken oli tullut sisään, vaati aikaa ja tarkkuutta, ja hän sentähden raivasi itsellensä mukavamman tien, veitsellään vaatteeseen aukeaman leikkaamalla. Kun hän oli taivasalla, valtasivat ristiriitaiset tunteet häntä siihen määrään, että hän ainoastaan epäselvästi käsitti mitä oli tapahtunut ja mitä hänen nyt piti tehdä. Hänen täytyi kiihdyttää toimeliaisuuttaan muistamalla, että lady Edith oli käskenyt hänen kiirehtiä. Mutta keskellä telttaköysiä ja telttoja hänen juuri nyt täytyi liikkua varovasti, kunnes hän oli löytänyt sen tien eli kadun, jolta kääpiö oli häntä saattanut syrjään, etteivät vartiat kuningattaren teltan edustalla heitä huomaisi, ja hänen täytyi sitäpaitsi kulkea hitaasti ja hiljaisesti, jotta hän ei lankeamalla eli asepukunsa kalinalla herättäisi melua. Pilven hattara oli päälle päätteeksi pimittänyt kuun samassa tuokiossa, kuin hän astui teltasta ulos, ja sir Kennethin täytyi tätä uutta vastusta kärsiä hetkellä, jolloin hänen mielenhämmennys ja täysi sydämensä tuskin jättivät hänelle tarpeeksi sielunvoimaa omain liikuntojansa määräämiseen.

Mutta äkkiä sattui hänen korvaansa ääniä, jotka kerrassaan nostivat hänen sielunsa täyteen pontevuuteen. Ne tulivat Pyhän Yrjön kukkulalta. Hän kuuli ensin yhden ainoan kovan, vihaisen ja hurjan haukunnan, jota paikalla seurasi kimeä kiljaus. Metsäkaurista ei Roswalin ääni koskaan vilkkaammin hypähyttänyt, kuin sir Kennethiä tämä arvaten kuolinhuuto hänen jalolta koiraltansa, jota ei tavallinen vahinko olisi saanut älähtämäänkään. Hän riensi kiireen kautta telttakadulle ja sille päästyään alkoi, raskaasta asustansa huolimatta, juosta kukkulaa kohti niin nopeaan, että harvat aseettomatkaan ihmiset olisivat voineet häntä seurata, ja kun hän ei vähentänyt vauhtiansa kunnaan juurellekaan jouduttuaan, seisoi hän muutamassa minuutissa kukkulanhuipun pienellä tasaisella tantereella.

Kuu pilkisti samassa pilven raosta ja näytti hänelle, että Englannin lippu oli kadonnut, ja että riuku, josta se oli liehunut, taitettuna makasi maassa, ja sen vieressä hänen uskollinen koiransa, nähtävästi kuoleman tuskassa.