Yhdestoista luku
Se varmaa pohjolassa on:
Jos nero, miehuus, rikkaus, syntyperä,
Isosti palkitahan tarvittaissa.
Niin kateus aina seuraa ansiota,
Kuin koira seuraa metsän otusta
Ja viimeksi sen kaataa.
Sir David Lindsay.
Leopold, Itävallan arkkiherttua, oli ensimäinen tämän ihanan maan hallitsia, jolle ruhtinaallinen arvo oli suotu. Läheltä sukua keisari Henrik Ankaran kanssa hän oli korotettu herttuaksi Roman valtakunnassa ja hallitsi hänen allansa kauniimpia maakuntia, joita Tonava juottaa. Hänen nimensä on historiassa häväisty petollisen väkivallanteon tähden, joka perustui juuri näihin tapauksiin pyhällä maalla, eikä kuitenkaan voida hänen alkuperäisen luonteensa syyksi lukea sitä ilkityötä, että hän vangitsi Richardin, kun tämä Palestinasta palaten valhepuvussa ja ilman saattoväettä tulli Leopoldin maitten halki. Hän oli pikemmin heikko ja turhamainen kuin kunnianhimoinen ja julma ruhtinas. Hänen sielunvoimansa olivat hänen ruumiillisten omaisuuttensa kaltaiset. Hän oli pitkä, väkevä ja kaunis, hänen kasvoissaan puna ja valkea jyrkästi vaihtuivat toisiinsa, ja hänellä oli pitkät, liehuvat, vaaleat hivukset. Mutta koko hänen ryhdissään ja käytöksessään oli jotain kömpelömäistä, joka näytti osottavan että hänen ruumistansa ei elähyttänyt tarpeeksi suuri sielunvoima liikkeelle pannakseen tämmöistä läjää, ja samoin aina näytti siltä, kuin hänen erittäin kalliit vaatteensa eivät olisi hänelle sopineet. Ruhtinaaksi hän näytti liian vähän harjaantuneen omaan arvoonsa, ja kun hän usein ei tiennyt kuinka käyttäytä asiain niin vaatiessa osottaaksensa mahtavuuttaan, arveli hän toisinaan itseänsä velkapääksi sopimattomalla kovuudella ja kiivailla lauseilla takaisin voittamaan sitä kunnioitusta, jonka hän helposti ja kauniisti olisi suuremmalla mielenmaltilla riidan alussa säilyttänyt.
Nämät viat ja puutteet eivät ainoastaan olleet muitten huomattavat, vaan arkkiherttua itse ei väliin voinut olla tuskakseen tuntematta, että hän ei täydellisesti pystynyt kannattamaan ja ylläpitämään sitä korkeaa arvoa, jonka hän oli saavuttanut; ja tuohon yhtyi se voimallinen ja joskus perustettu epäluulo, että muut häntä samasta syystä halveksivat.
Kun hän varsin ruhtinaallisella saattojoukolla ensin yhtyi ristiretkeiliäin armeijaan, oli hän suuresti halunnut päästä Richardin tuttavuuteen ja ystävyyteen ja siihen määrään kokenut saavuttaa hänen kunnioitustansa, että Englannin kuninkaan ainakin politiikasta olisi pitänyt hänelle osottaa kohteliaisuutta. Mutta vaikka herttua ei ollut pelkuri, oli hän kumminki niin paljon Leijonasydämen jälissä siinä hehkuvassa innossa, joka lähenee vaaraa ikäänkuin morsianta, että kuningas aivan pian alkoi häntä ylenkatsoa. Sitä paitsi Richard, joka niinkuin normannit ylimalkaan eli kohtuullisesti, halveksi saksalaisen taipumusta pöydän nautintoihin ja varsinki juopumukseen. Näistä ja useista yksityisistä syistä ei viipynyt kauan aikaa, ennenkuin Englannin kuningas alkoi Itävallan herttuaa kohdella epäkunnioituksella, jota hän ei ensinkään huolinut salata eikä lieventää, ja jonka epäluuloinen Leopold sentähden pian huomasi ja katkeralla vihalla palkitsi. Eripuraisuutta heidän välillään kiihdytti salaisilla ja viekkailla juonillaan Franskan Philippi, yksi aikakautensa viisaimpia hallitsioita, joka, peljäten Richardin kiivasta ja pöyhkeää luonnetta, pitäen häntä luonnollisena kilpailianansa ja sitä paitsi tuntien itseänsä loukatuksi siitä käskevästä tavasta, jolla Richard, mannermaalla omistamiensa maakuntain puolesta ollen Franskan vasalli, kohteli läänitysherraansa, koki vahvistaa omaa ja heikontaa Richardin puoluetta yhdistämällä ristiretken ala-arvoisempia ruhtinaita vastustamaan mitä hän nimitti Englannin kuninkaan anastamisvallaksi. Semmoiset olivat Itävallan arkkiherttuan valtiolliset aatteet ja perusteet, kun Montserrat'n Konrad päätti käyttää hänen kateuttaan englantilaista kuningasta kohtaan ristiretkeiliäin liiton hajottamiseksi eli heikontamiseksi.
Hän valitsi päivällisajan käyntiänsä varten ja tekosyynä oli arkkiherttualle lahjottaa erästä harvinaista lajia Cyperinviiniä, joka juuri oli sattunut hänelle saaliiksi, ja keskustella sen ansioista unkarin ja rheinin viinien rinnalla. Tämä kohteliaisuus tietysti palkittiin kutsuilla herttuan pöytään ja kaikkia keinoja koetettiin saadakseen sitä hallitsevan ruhtinaan arvon mukaiseksi. Italialaisen hieno aisti kuitenkin huomasi enemmän tuhlaavaa ylellisyyttä kuin somuutta ja komeutta niiden ruokalajien paljoudessa, joilla pöytä oli katettu.
Vaikka saksalaisilla vielä oli sama sotaisa ja suora luonne, kuin heidän esi-isillänsä, jotka kukistivat Roman vallan, olivat he kumminkin säilyttäneet jommoisenkin osan heidän sivistymättömästä raakuudesta. Ritarillisuuden tapoja ja periaatteita ei heidän kesken viljelty siihen hienonnuksen määrään, kuin englannin ja franskan ritareissa, eivätkä he noudattaneet niitä seurustelemisen sääntöjä, joita näissä molemmissa kansoissa pidettiin suurimpana sivistyksenä; ja Konradin korvaa ja mieltä, kun hän istui arkkiherttuan pöydässä, hurmasi sentähden niiden teutonilaisten äänten melu, jotka kaikilta suunnilta kuuluivat, ruhtinaallisten pitojen juhlallisuudesta huolimatta. Vierasten puku näytti hänestä yhtä narrimaiselta, koska useoilla itävallan ylimyksillä oli pitkä parta ja melkein kaikilla lyhyet, kirjavat takit, leikatut, koristetut ja reunustetut länsi-Europassa tuntemattomalla tavalla.
Suuri joukko palvelioita, vanhoja ja nuoria, toimittivat teltassa palvelusta, sekaantuivat välin herrainsa puheeseen, saivat ruanjäännöksiä, ja söivät niitä seisoen seuran seljän takana. Narreja, kääpiöitä ja ministrelejä oli siellä mahdotoin määrätä ja ne melusivat kovemmin ja olivat kärkkäämpiä, kuin mitä paremmin järjestetyissä seuroissa suvaittiin. Kun he saivat runsaan osansa viinistä, jota kullekin kaadettiin yltäkyllin, niin heidän vallaton hälinänsä kävi yhä hurjemmaksi.
Koko ajan ja keskellä tätä huutavaa laumaa, joka paremmin olisi sopinut saksalaisten markkinakapakkaan kuin hallitsevan ruhtinaan telttaan, arkkiherttuaa palveltiin turhamaisella tarkkuudella, joka osotti kuinka arka hän oli sen arvon ylläpitämisestä, jonka hänen ylentämisensä oli hänelle antanut. Ainoastaan aatelissukuiset hovipojat saivat häntä polvillaan palvella, hän söi hopealautaselta ja joi Tokay- ja Reininviinejänsä kultapikarista. Hänen herttuallinen levättinsä oli kärpännahoilla komeasti reunustettu, hänen kruununsa veti kalleudessa vertaa kuninkaalliselle kruunulle ja hänen jalkansa, jotka olivat pistetyt päittensä kanssa ehkä kyynärän pituisiin samettikenkiin, lepäsivät raskaalla hopiojakkaralla. Mutta miehen luonnetta sopi osittain ilmaisemaan, että vaikka hän koki osottaa huomaavaisuuttansa Montserrat'n markiisille, jonka hän kohteliaasti oli asettanut oikealle puolellensa, hän paljo suuremmalla huomiolla kuunteli Spruch-Sprecheriänsä s. o. puheliamiestään eli *sananlaskujen saneliaa*, joka seisoi hänen oikean olkapäänsä takana.
Tuo henkilö oli komeasti puettu levättiin ja takkiin mustasta sametista, – viimeksimainittu koristettu useilla kulta- ja hopearahoilla, jotka olivat siihen kiinnitetyt niiden anteliasten ruhtinasten muistoksi, jotka ne olivat lahjottaneet ja kädessä hänellä oli lyhyt sauva, johon myöski useita hopearahoja oli renkailla kiinnitetty ja jota hän helisteli huomiota saadakseen, kun hän aikoi sanoa jotakin joka hänen mielestään ansaitsi mainitsemista. Tämän henkilön virka arkkiherttuan hovissa oli jotain ministrelin ja neuvoksen välillä; hän oli vuorottain imartelia, runoilia ja kaunopuhelia; ja ne jotka pyrkivät herttuan ystävyyteen, kokivat tavallisesti saavuttaa Spruch-Sprecherin suosioa.
Estääksensä tämän virkamiehen viisautta kovin väsyttäväksi tulemasta, oli herttualla toisen olkapäänsä takana hovinarrinsa Jonas Schwanker, joka miltei piti yhtä kovaa nujakkaa narrilakillaan, kulkusillaan ja kepakallaan, kuin puheen mies eli sanalaskia helisevällä sauvallaan.
Nämä molemmat henkilöt laskettelivat vaihetellen totista ja naurettavaa mielettömyyttä, jolloin heidän herransa, samalla kuin hän itse heitä kiitteli eli heille nauroi, sen ohessa tarkasti piti silmällä jalon vieraansa kasvoja, havaitakseen kuinka nämät näytteet itävaltalaisesta kaunopuheliaisuudesta ja sukkeluudesta vaikuttaisivat niin täydelliseen ritariin. Vaikea on sanoa josko viisauden tai hulluuden mies enin huvitti seuraa eli nautti suurinta arvoa ruhtinaallisen herransa luona; mutta kumpaisenki kokkapuheet näkyivät häntä erinomaisesti miellyttävän. Väliin he kiistelivät keskenään, kumpika saisi sananvuoron ja huiskuttelivat kilvan kalisevia kapineitaan kovin arveluttavalla kiihkolla; mutta ylipäätäin he näyttivät olevan hyvässä sovussa ja niin tottuneet toistensa leikin säestämiseen, että Spruch-Sprecher usein alenti itsensä liittämään selityksen narrin sukkeluudelle, tehdäkseen sen kuuntelioille paremmin ymmärrettäväksi; niin että hänen viisautensa tuli jonkulaiseksi narrin hulluuden selitykseksi. Ja välin narri vuoroonsa höystytti puhelian ikäviä lauselmia pistävällä pilkkasanalla.
Minkäkaltaiset Konradin todelliset ajatukset lienevätki olleet, varoi hän huolellisesti etteivät hänen kasvonsa osottaisi muuta kuin tytyväisyyttä siihen mitä hän kuuli, ja hän nauroi eli taputti käsiään yhtä uutterasti kuin arkkiherttua itse Spruch-Sprecherin juhlalliselle hulluudelle ja narrin lörpöttelevälle sukkeluudelle. Itse teossa hän tarkasti odotteli milloin toinen taikka toinen heistä sattuisi laskemaan lauseen, soveliaan sille tarkotukselle, joka hänellä oli mielessä.
Kauan ei viipynyt, ennenkuin Englannin kuningas joutui keskustelun alaiseksi narrin kautta, joka oli tottunut pitämään Dickon of the Broomia8 mieluisena ja loppumattomana ilveen aineena. Puheen mies oli vaiti ja vasta kun Konrad pyysi häneltä selitystä, hän lausui "että ginsti eli broom-kasvi oli nöyryyden vertauskuva, ja että olisi hyvä, jos ne, jotka sitä käyttivät, muistaisivat sen merkitystä".
Viittaus Plantagenet'n mainioon vaakunaan tuli tämän kautta aivan selväksi, ja Jonas Schwanker muistutti, että "ne jotka ovat itsensä alentaneet, olivat ylennetyt niin että riitti".
"Arvaa oma osasi, anna arvo toisellenki", vastasi Montserrat'n markiisi; "jokaisella meillä on ollut osamme näissä otteluissa ja retkissä, ja mielestäni pitäisi toistenki ruhtinasten saada vähäisen siitä maineesta, jonka ministrelit ja minnesängerit tuhlaavat Englannin Richardille. Eikö kellään tuon Iloisen taiteen harjottajlllla ole laulua Itävallan arkkiherttuan, ruhtinaallisen isäntämme, ylistämiseksi?"
Kolme ministreliä tunkeusi samalla haavaa esiin, kilvan laulaen ja harpuillansa soittaen. Spruch-Sprecher, joka näytti olevan jonkulainen ceremoniamestari eli juhlamenojen järjestäjä, sai suurilla ponnistuksilla kahta heistä vaikenemaan ja viimein hankittiin äänivalta suositulle runoniekalle, joka yläsaksan murteella lauloi tähän tapaan käännettäviä värsyjä:
Kuka paras johtajaksi
Ristiretken sotureille?
Parhaan oriin kannustaja,
Pystyin pää ja komein töyhtö.
Tässä puheen mies, helistellen sauvaansa, keskeytti laulajaa vieraille selittääkseen, mitä he ehkä eivät olleet laulusta älynneet, että heidän kuninkaallinen isäntänsä oli se mies jota tarkotettiin, ja ääriä myöten täytetty pikari kulki ympäri seuraa huudettaissa: "*Hoch lebe der Herzog Leopold!*" Uusi värsy seurasi.
Itävalt' on ensimäinen,
Miksi? Sitä älä kysy —
Kysy sitte miksi kotka
Läheneepi aurinkoa.
"Kotka", sanoi hämäräin lausetten tulkitsia, "on jalon herramme, arkkiherttuan – hänen kuninkaallisen Armonsa, piti minun sanoa – vaakunamerkki, ja kotka kohotteleikse kaikista siivellisistä eläimistä ylimmäksi ja aurinkoa lähimmäksi".
"Leijona on hypännyt kotkaa korkeammalle", sanoi Konrad huolettomasti.
Arkkiherttua punastui ja käänsi silmänsä puhujaan, samalla kuin Spruch-Sprecher, hetken mietittyään, vastasi: "herra markiisi suokoon minulle anteeksi – mutta leijona ei voi lentää kotkaa ylemmäksi, koska leijonalla ei ole siipiä".
"Paitsi Pyhän Markon leijonalla", säesti narri.
"Se on venetsialaisten lipunkuva", sanoi herttua; "mutta nuo amfibiat, jotka ovat puolittain ylimyksiä, puolittain kauppiaita, eivät rohjenne arvonsa puolesta asettua meidän rinnallemme?"
"Ei, minä en puhunut Venetsian leijonista", sanoi Montserrat'n markiisi, "vaan Englannin kolmesta astuvasta leijonasta, jotka puheen mukaan ennen olivat leoparteja, mutta nyt ovat kaikin puolin leijoniksi muuttuneet eivätkä vertaisenaan kärsi petoa, kalaa eli lintua, taikka armas sille joka tekee vastarintaa".
"Ettehän laske leikkiä, mylord?" sanoi itävaltalainen, joka nyt oli jotenki liikutettu viinistä, "vai arveletteko Englannin Richardin vaativan minkäänlaista etusijaa niiden vapaitten hallitsiain edellä, jotka tällä ristiretkellä ovat olleet hänen vapaatahtoisia liittolaisiansa?"
"Minä päätän vain asianhaarain mukaan", vastasi Konrad. "Tuolla hänen lippunsa liehuu yksinänsä keskellä leiriämme, ikäänkuin hän olisi koko kristityn sotajoukkomme kuningas ja ylipäällikkö".
"Ja tuota te kärsitte niin maltillisesti ja puhutte siitä niin tyynesti?" sanoi arkkiherttua.
"Niin, mylord", vastasi Konrad, "köyhän Montserrat'n markiisin ei sovi vastustella vääryyttä, jota niin mahtavat ruhtinaat kuin Franskan Philip ja Itävallan Leopold nurkumatta kärsivät. Se nöyryys, jonka te suvaitsette, ei minulle voi olla loukkaus."
Leopold puristi nyrkkinsä ja löi sen kovasti pöytään.
"Minä olen tästä puhunut Philipille", sanoi hän; "minä olen hänelle usein sanonut, että meidän velvollisuutemme olisi suojella alhaisempia ruhtinaita tuon saarelaisen röyhkeydeltä – mutta hän vastaa minulle aina kylmäkiskoisesti viitaten heidän keskinäiseen väliinsä läänitysherrana ja vasallina, ja että hän ei tekisi viisaasti, jos tähän aikaan suoraan rikkoisi heidän sopunsa".
"Mailma tietää että Philip on viisas", sanoi Konrad, "ja on pitänyt hänen alentuvaisuuttansa valtioviisautena. Omaa käytöstänne te, mylord, voitte ainoastaan itse selittää; vain en epäile että teillä on tärkeät syyt, joitten tähden nöyrrytte Englannin yliherruuden alle".
"*Minä* nöyrtyä!" sanoi Leopold vihastuneena. "Minä, Itävallan arkkiherttua, niin mahtava jäsen pyhässä romalaisessa valtakunnassa – *minä* nöyrtyä tuon puolen saaren kuninkaan, tuon normannilaisen äpärälapsen pojanpojan alle? En Jumalan kautta! Leiri ja koko kristikunta on näkevä, että minä tiedän oikeutta hankkia itselleni ettenkä väisty tuumaakaan tuon englantilaisen verikoiran edestä. – Ylös, vasallini ja palveliani – ylös, seuratkaa minua! Me tahdomme – hetkeäkään viipymättä – istuttaa Itävallan kotkan sinne, missä se on liehuva yhtä korkealla kuin koskaan kuninkaan tai keisarin lippu on liehunut".
Näin sanoen hän ryntäsi pöydästä ylös, kulki vierastensa ja vasalleinsa innokasten ihastushuutojen saattamana teltan ovelle sekä tarttui omaan lippuunsa, joka oli ulkopuolella pystytetty.
"Ei, herttua", sanoi Konrad, muka asettaaksensa häntä, "se ei olisi teiltä viisaasti tehty, jos tällä tunnilla nostaisitte leirissä melun ja ehkä olisi parempi vielä jonku aikaa kärsiä Englannin laitonta menettelemistä, kuin – "
"Ei tuntia – ei ainoatakaan minuutia kauvemmin", herttua huusi; ja kädessä viiri sekä riehuvat vieraat ja vasallit jälessään, hän kiireesti kulki sille kukkulalle, josta englannin lippu liehui ja tarttui standaririukuun, ikäänkuin tempaistaksensa sitä ylös maasta.
"Hyvä herrani, rakas herrani", sanoi Jonas Schwanker ja heitti käsivartensa herttuan ympäri: "varokaa itseänne! – Leijonalla on hampaat – "
"Ja kotkalla on kynnet", sanoi herttua hellittämättä kättään lipunvarresta, mutta epäillen sentään josko nykäistä sitä ylös.
Sananlaskujen-lausujalla oli joskus välihetkiä, jolloin hän oli täydellä järjellä. Hän kilisteli kovaan sauvallansa ja Leopold kääntyi vanhan tavan mukaan neuvonantajansa puoleen.
"Kotka on kuningas lintujen kesken ilmassa", sanoi Spruch-Sprecher, "niinkuin leijona on eläinten kuningas maassa – kummallaki on valtakuntansa, niin erillänsä kuin Englanti Saksasta, – jalo kotka, ällös loukkausta saattako ruhtinaalliselle leijonalle, vaan suo lippunne rauhassa liehua toistensa rinnalla".
Leopold hellitti kätensä lipunvarresta ja katsoi Konrad de Montserrat'n perään, vaan ei häntä huomannut; sillä niin pian kuin markiisi näki että vallattomuus oli tullut toimeen, oli hän joukosta erkaunut, sittekun ensin kuitenkin oli muutamille puolueettomille henkilöille kokenut lausua mielipahaansa siitä, että herttua oli valinnut tunnin heti päivällisten jälkeen kostaakseen vääryyttä, josta hän luuli olevansa oikeutettu valittamaan. Kun arkkiherttua ei nähnyt vierastaan, jonka puoleen hän mieluisimmin olisi puheensa kääntänyt, huusi hän ääneen, että koska hän ei suinkaan tahtonut ristin armeijassa riitaa synnyttää, hän ainoastaan vaati itsellensä oikeutta tasa-arvoisuuteen Englannin kuninkaan kanssa, haluamatta, niinkuin kyllä olisi voinut, istuttaa lippuansa, joka hänellä oli esi-isiltään keisareilta, Anjoun kreiveistä syntyperäisten englantilaisen kuninkaan lipun sijaan; samassa hän käski tuoda esiin ja aukaista viini-astian paikalle saapuneitten kestitsemiseksi, ja nämä tyhjensivät musiikin ja rumpujen soidessa monta maljaa itävaltalaisen sotaviirin ympärillä.
Tämä vallaton toimitus ei tapahtunut ilman jotenki kovatta melutta, joka herätti huomiota koko leirissä.
Se ratkaiseva hetki oli tullut, jolloin lääkäri taiteensa sääntöjen mukaan oli sanonut että kuninkaallista potilasta ilman vaaratta voitaisiin herättää, ja sientä oli sitä varten täytetty; eikä lääkäri ollut monta vaarinottoa tehnyt, ennenkuin hän Gilslannin paronille vakuutti, että kuume jo kokonaan oli kadonnut hänen hallitsiastansa ja että tämän ruumiinrakento oli onneksi niin vankka, ettei tässä edes tarvittaisi, niinkuin tavallisesti, ottaa uutta annosta tuosta voimakkaasta lääkkeestä. Richard itse näytti ajattelevan samoin, sillä noustuaan istualleen ja hierottuaan silmiänsä hän kysyi de Vaux'lta kuinka paljon rahaa nykyään löytyi kuninkaallisessa rahastossa.
Paroni ei voinut hänelle sitä tarkkaan ilmottaa.
"Sama se", sanoi Richard; "olkoon vähemmän tai enemmän, niin anna kaikki tälle oppineelle lääkärille, joka toivoakseni jälleen on asettanut minun ristin palvelukseen. Jos siinä on vähemmän kuin tuhat byzantiniä, niin pane kalliita kiviä summan täytteeksi".
"Minä en myö sitä viisautta, jonka Allah on minulle lahjottanut", vastasi arapialainen lääkäri; "ja tiedä, korkea ruhtinas, että se jumalallinen lääke, jota te olette nauttineet, kadottaisi voimansa minun kelvottomissa käsissäni, jos vaihtaisin sitä kultaan eli kalliisiin kiviin".
"Hän kieltää palkintoa ottamasta!" sanoi de Vaux itsekseen. "Se on vielä erinomaisempaa kuin että hän on vuosisadan vanha".
"Tuomas de Vaux", sanoi Richard, "sinä et tunne muuta rohkeutta kuin sotilaan, et muuta hyvää avua kuin ritarikunnassa viljeltyjä – minä sanon sinulle, että tuo maurilainen itsenäisyydessään kelpaa esikuvaksi niille, jotka pitävät itseään ritarikunnan ensimäisinä".
"Siina on minulle palkintoa kyllin", vastasi maurilainen, pannen käsivartensa rinnalleen ristiin ja seisoen samalla nöyrässä ja arvollisessa asemassa, "että niin suuri kuningas kuin Melek Ric näin suvaitsee palveliastaan lausua. – Mutta sallikaa minun nyt pyytää teitä rupeamaan maata vuoteellenne; sillä vaikka en luule toista annosta tuosta jumalallisesta juomasta enään tarvittavan, voipi kumminki kovin aikainen ponnistus vahingoittaa, ennenkuin voimat ovat täydellisesti palanneet".
"Minun täytynee sinua totella, Hakim", sanoi kuningas; "mutta usko pois, rintani tuntuu niin vapaaksi siitä riuduttavasta poltosta, joka niin kauan on sitä korventanut, että olen valmis milloin hyvänsä asettamaan sitä urhean miehen keihään eteen. – Mutta kuulkaa! Mitä merkitsevät nuo huudot ja tuo etäinen soitto leirissä? Mene, Tuomas de Vaux, kuulustelemaan mitä se mahtanee olla".
"Se on arkkiherttua Leopold", sanoi de Vaux hetken perästä palaten; "hän kulkee juomaveljestensä kanssa jonkulaisessa juhlasaatossa leirin läpi".
"Se juopunut narri!" huudahti Richard kuningas, "eikö hän telttansa peitteen alle voi salata inhottavaa viinanhimoansa, koska hänen välttämättä täytyy koko kristikunnalle paljastaa häpeänsä? – Mitä sanotte, herra markiisi?" hän lisäsi, kääntyen Montserrat'n Konradin puoleen, joka samassa astui telttaan.
"Että suuresti iloitsen, korkea ruhtinas", vastasi markiisi, "kun näen teidän majesteetinne näin reippaana ja näin paljon paranemaan päin; ja että se on pitkä puhe jokaiselle, joka on Itävallan herttuan vieraanvaraisuutta saanut nauttia".
"Mitä! oletteko syöneet päivällistä tuon teutonilaisen juoppolallin luona?" sanoi kuningas! "ja minkä huvin hän nyt on keksinyt, joka synnyttää tuommoisen melun? Totta puhuen, sir Konrad, minä olen aina pitänyt teitä niin etevänä kannunkallistajana, että kummastelen kuinka seurasta erositte".
De Vaux, joka sill'aikaa oli siirtynyt kuninkaan taakse, koetti silmäniskuilla ja viittauksilla selittää markiisille, että hän ei mainitsisi Richardille mitään siitä mitä ulkona tapahtui. Mutta Konrad ei käsittänyt taikka ei ollut käsittävinänsä paronin merkkiä.
"Mitä herttua nyt toimittaa", hän sanoi, "ei ole suuresta arvosta kenellekään, ja vähimmin hänelle itselleen, koska hän luultavasti ei tiedä mitä tekee – vaikka tosiaan se on leikki, johon en haluaisi ottaa osaa, kun hän repii alas Englannin lipun Pyhän Yrjön kukkulalta, tuolla leirin keskustalla, ja pystyttää omansa sijaan".
"Mitä sinä sanot?" sanoi kuningas äänellä, joka olisi voinut kuolleen herättää eloon.
"Teidän majesteetinne", sanoi markiisi, "ei pidä suuttua, jos hullu tekee hulluutensa mukaan – "
"Ällää puhuko enempää", sanoi Richard, hypäten vuoteeltansa ja pukien vaatteet yllensä ihmeellisellä nopeudella – "älkää puhuko enempää, herra markiisi! – De Multon, minä kiellän sinua sanomasta mulle sanaakaan – se joka hengittää tavunkaan suustaan, ei ole Richard Plantagenet'n ystävä. – Hakim, ole vaiti!"
Tällä välin kuningas kiireesti oli pukenut päällensä ja viimeisen sanan lausuttuaan hän sieppasi miekkansa teltan pylväspuusta ja riensi teltasta ulos ilman muita aseita ja käskemättä ketään seuraamaan. Konrad kohotti kätensä, ikäänkuin kummastuksissaan ja kääntyi de Vaux'hon, häntä puhutellakseen, mutta sir Tuomas kulki kursailematta hänen sivu ja kutsuen luokseen erään kuninkaan tallirengin, sanoi hänelle lyhyesti: "kiirehdi lord Salisburyn kortteereihin ja käske hänen kutsua väkensä kokoon sekä heti seurata minua Pyhän Yrjön kukkulalle. Sano hänelle, että kuninkaan kuume on verestä siirtynyt aivoihin".
Säikähtänyt tallirenki, joka ei oikein ollut kuullut ja vielä vähemmin käsittänyt mitä de Vaux niin hätäisesti lausui, kiiruhti toisten kuninkaallisten palveliain kera lähellä asuvain aatelismiesten teltoille, ja levitti äkkiä koko englantilaiseen sotaväkeen yhtä yleisen häiriön, kuin syy siihen oli epäselvä. Sotamiehet, äkkiä herätettyinä päivällislevosta, jota kuuma ilmanala oli totuttanut heitä pitämään virvottavana nautintona, kyselivät uteliaasti toisiltaan tämän melskeen syytä ja vastausta vartoamatta täyttivät omilla mielikuvitteilla puuttuvia tietoja. Muutamat kertoivat että saracenilaiset olivat rynnänneet leiriin, toiset että kuningasta oli yritetty murhata, vielä toiset että hän edellisenä yönä oli kuumeeseen kuollut, ja moni väitti että Itävallan herttua oli hänen surmannut. Ritarit ja upseerit, jotka tämän häiriön todellisen alkuperän suhteen olivat yhtä ymmällä kuin sotamiehet, koettivat vain saada väkensä aseisiin ja järjestykseen, jotta ei heidän malttamattomuus matkaansaisi jotakin suurta onnettomuutta ristin armeijassa. Englantilaiset torvet kaikuivat kovaan, kimeästi ja lakkaamatta. Hätähuuto "joutset ja keihäät – joutset ja keihäät!" kaikui kortteerista kortteeriin, aina uudestaan huudettuna, ja soturit siihen vastasivat joutuin kokoontumalla ja nostaen tuon kansallisen sotahuudon "Pyhä Yrjö iloisen Englannin edestä!"
Hälinä levesi lähimpään leirin kortteeriin ja sotilaita kaikista niistä eri kansoista, joita leirissä löytyi – ja ehkä kullakin kristityllä kansalla oli siinä edustajansa – tarttui aseisiinsa ja kokoontuivat sen yleisen hämmennyksen johdosta, jonka syytä ei kukaan tuntenut. Onni oli näin uhkaavassa tilassa, että lord Salisbury, joka muutamain harvain, ensin valmistuneitten ratsastajain kera kiirehti de Vaux'n käskyä täyttämään, määräsi että muu englantilainen sotaväki järjestettäisiin ja pidettäisiin aseissa valmiina Richardin avuksi rientämään, jos tarve niin vaati, mutta täydessä tappelu-asennossa ja säännöllisillä päälliköillään, eikä sillä hätäisellä kiiruulla, jonka sotilasten oma into ja pelko kuninkaan turvallisuuden puolesta ehkä olisi heissä synnyttänyt.
Vähintäkään huolimatta hänen ympärillään yhä enenevästä pauhusta ja huudoista, kulki Richard sillä välin, vaatteet suurimmassa epäjärjestyksessä ja miekka kainalossa, niin pikaisesti kuin suinkin eteenpäin kohti Pyhän Yrjön kukkulaa, seuralaisina ainoastaan de Vaux ja pari hovipalveliaa.
Hän oli vielä nopeampi kuin se meteli, jonka hänen oma kiivautensa oli saanut aikaan, ja hän kulki niitten kortteerein sivu, joissa hänen omat komeat joukkonsa Normandiasta, Poitou'sta, Gascognesta ja Anjou'sta olivat majotetut, ennenkuin häiriö oli sinne ehtinyt, vaikka saksalaisia pitoja seuraava hälinä oli houkutellut monta soturia ylös kuuntelemaan. Skotlantilaisten pienellä joukolla oli myöskin leirinsä lähiseudussa eikä melske ollut heitä häirinnyt. Mutta Leopartin ritari huomasi kumminki kuninkaan ja hänen kiiruunsa ja arvaten että vaara uhkasi sekä kiirehtien siitä osalliseksi joutumaan, sieppasi kilpensä ja miekkansa ja yhtyi de Vaux'hon, joka töin tuskin jaksoi pysyä malttamattoman ja vihastuneen herransa perässä. Siihen uteliaaseen silmäykseen, jonka skotlantilainen heitti de Vaux'hon, vastasi tämä leveitä olkapäitään kohottamalla ja molemmat senjälkeen seurasivat rinnatusten Richardin jälkiä.
Kuningas oli kohta Pyhän Yrjön kukkulan juurella, jonka rinteitä ja huippua ympäröi ja täytti osittain arkkiherttuan saattojoukko, joka riemuhuudoilla vietti tekoa, mitä se piti kansalliskunnian puollustuksena; osittain katsojia eri kansoista, joita nurjamielisyys englantilaisia kohtaan eli pelkkä uteliaisuus oli houkutellut katsomaan tuon erinomaisen kohtauksen päätöstä. Richard tunkeusi tämän levottoman väkijoukon läpi kuten suuri laiva täysissä purjeissa, joka eteenpäin kulkiessaan halkaisee vyöryvät aallot, huolimatta siitä, että ne heti yhtyvät ja pauhaavat sen perässä.
Kukkulan huipulla oli pieni tasainen tanner, johon molemmat kilpailevat liput olivat pystytetyt; arkkiherttuan ystävät ja saattojoukko oli vielä niiden ympärillä. Keskellä seuraa seisoi Leopold itse, katsellen hyvillä mielin sitä aimotyötä, minkä oli tehnyt, ja kuunnellen niitä ylistyshuutoja, joita hänen liittolaisensa runsaasti hänelle tuhlasivat. Kun hänen tydytetty itserakkautensa paraikaa riemuitsi tästä voitosta, ryntäsi Richard keskelle joukkoa, tosin ainoastaan kaksi miestä seurassaan, mutta vastustamaton voima omassa mielettömässä vimmassansa.
"Kuka on uskaltanut", hän sanoi äänellä, sentapaisella, joka maanjäristystä ennustaa, ja laski kätensä itävaltalaisten sotaviiriin, "kuka on uskaltanut asettaa tämän kelvottoman repaleen Englannin lipun viereen?"
[Kuva: Richard Leijonasydän Pyhän Yrjön kukkulalla.] Arkkiherttua ei ollut mikään pelkuri ja hänen oli mahdoton kuulla kysymystä siihen vastaamatta. Hän sentään siihen määrään hämmästyi Richardin odottamattomasta tulosta, ja se kauhu, jonka kuninkaan tulinen ja hurja luonne kaikissa vaikutti, käsitti häntä niin väkevästi, että kysymys kahdesti kerrottiin äänellä, joka näytti vaativan taivasta ja maata taisteloon, ennenkuin herttua ennätti siksi tointua, että hän jotenki vakaasti saattoi vastata: "se olin minä, Itävallan Leopold".
"Sitten Itävallan Leopold", vastasi Richard, "heti on näkevä kuinka paljon arvoa Englannin Richard antaa hänen lipulleen ja vaatimuksilleen".
Näin sanoen hän tempaisi lipunvarren maasta, taittoi sen palasiksi, heitti vaatteen maahan ja pani jalkansa sen päälle.
"Näin", sanoi hän, "minä kohtelen Itävallan lippua – onko teidän saksalaisessa ritaristossanne ketään, joka tohtii tekoani moittia?"
Hetken äänettömyys syntyi; mutta urhokkaampaa kansaa ei löydy kuin saksalaiset.
"Minä" ja "minä" ja "minä!" lausui usea ritari herttuan seuralaisista; ja hän itse yhdisti ääneensä niihin, jotka vastaanottivat Englannin kuninkaan manuun.
"Mitä arvelemme?" sanoi kreivi Wallenrode, eräs jättiläisentapainen soturi Unkarin rajalta. "Veljet ja aatelismiehet, tuon miehen jalka tallaa maamme kunniaa – pelastakaamme sitä loukkauksesta ja maahan Englannin ylpeys!"
Näin sanoen hän paljasti miekkansa ja tähtäsi kuninkaaseen lyönnin, joka olisi voinut tulla turmiolliseksi, ellei skotlantilainen olisi pistänyt kilpensä väliin ja siten kääntänyt sen maalistansa.
"Minä olen vannonut", sanoi kuningas Richard – ja hänen äänensä kuului melskeen yli, joka nyt oli yltynyt kovaksi ja hurjaksi – "etten koskaan vaihtaisi iskuja miehen kanssa, jolla on ristinmerkki olkapäällä; elä sentähden, Wallenrode – mutta elä, Englannin Richardia muistaaksesi!"
Tämän sanottuaan hän tarttui pitkää, unkarilaista vyötäisiltä kiinni, ja ilman vertaistaan paininlyönnissä niinkuin muissa sotaisissa harjotuksissa, paiskasi hänen takaperin semmoisella väkivoimalla kuin olisi hän viskattu heittomasiinasta, ei ainoastaan katsojien piirin läpi, vaan kukkulan partaan yli, niin että Wallenrode nurinniskoin vyöryi jyrkkää rinnettä alas eikä pysähtynyt ennenkuin kukkulan juurella, johon hän ikäänkuin kuolleena jäi makaamaan, olkapää sijaltaan väännettynä. Tämä melkein yliluonnollisen voiman näyte ei kehottanut herttuaa eikä ketään hänen seuralaistansa uudistamaan näin arveluttavasti alkanutta ottelua. Etäisimpänä seisojat kyllä helistivät miekkojaan ja huusivat: hakatkaa se saarimaan verikoira kappaleiksi, mutta likempänä oliat peittivät ehkä pelkonsa teeskennetyllä kunnioituksella järjestystä kohtaan ja huusivat enimmästi: "rauhaa, rauhaa! Ristin liiton ja isämme paavin nimessä!"
Nämä ristiriitaiset huudot ilmottivat päälleryntääjäin erimielisyyttä; sillä välin Richard, jalka vielä arkkiherttuallisen lipun päällä, katseli ympärilleen silmäyksellä, joka näytti etsivän vihollista ja jonka alta vihastuneet ylimykset säikähtäneinä väistyivät ikäänkuin leijonan kohotetun käpälän edestä.