XXXV
KUNNIAPALKINTO
Kaunottarelle onneks on, kun hän omaksi parhaan miekkamiehen joutuu.
Pfaltzkreivi.
Durward'in palatessa takaisin Peronneen, pidettiin siellä par'aikaa neuvottelua, jonka päätös, lähemmin kuin mitä hän tiesi arvatakaan, koski häntä, ja joka erinomaisella tavalla vaikutti hänen vastaiseen kohtaloonsa, joskin neuvottelun pitäjät olivat niin korkeita arvoltansa, ettei olisi helposti uskonut hänen kaltaisellaan voivan olla mitään yhteistä heidän kanssaan.
Ludvig kuningas oli, De la Marck'in lähettilään käynnin jälkeen, käyttänyt jokaista mahdollista tilaisuutta voittaakseen vielä enemmän puolellensa herttuan suosiota, joka tuon mainitun seikan syystä taas oli alkanut hänen puoleensa taipua. Hän pyysi herttualta neuvoa tai, pikemmin sanoen, kuulusteli hänen tahtoansa, kuinka paljon ja mitä sotajoukkoja hänen tulisi herttuan liittolaisena viedä mukanaan Lüttich'iä vastaan aiotulle yhteiselle retkelle. Hän näki aivan selvästi, että Kaarle tahtoi leiriinsä ainoastaan luvultaan pienen, mutta säädyltään valitun ranskalais-joukon, joka tulisi olemaan hänelle pikemmin liiton panttina kuin apulaisena. Mutta, muistaen Des Comines'n neuvon, myöntyi kuningas näihin herttuan ehdotuksiin niin helposti, kuin olisivat ne syntyneet hänen oman vapaan tahtonsa vaatimuksesta.
Tämän myöntyväisyyden harmin Ludvig lievitti kuitenkin sillä, että hän hellitti kostonhimonsa ohjat kardinaali Balue'ta vastaan, jonka neuvosta hän oli päättänyt osoittaa Burgundin herttualle näin ylen suurta luottamusta. Tristan, joka läksi Ranskaan käskettyä apuväkeä noutamaan, oli samalla myös saanut käskyn viedä kardinaali Balue Loches'n linnaan ja siellä sulkea hänet yhteen noista rautahäkeistä, joiden sanottiin olevan tämän herran keksimät.
»Koettakoon hän nyt omaa keksintöään», ilkkui kuningas; »hän on pyhän kirkon palvelija – me emme saa hänen vertaan vuodattaa. Mutta hänen hiippakunnallansa – Pasques-Dieu! – on tulevana kymmenenä vuotena oleva valloittamaton muuri ympärillään korvaukseksi siitä, että rajat tulevat olemaan hiukan ahtaat! – Ja pidä huoli, että käsketty sotaväki heti joutuu tänne.»
Kukaties Ludvig toivoi tällä alttiilla myöntymisellään voivansa väistää toisen, hänelle vastahakoisen ehdon, jonka herttua sovittajaisiksi oli vaatinut. Mutta jos hänellä oli se toivo, niin oli hän vallan väärin käsittänyt serkkunsa mielenlaadun; sillä ei ikänä ole ollut miestä maailmassa, joka olisi ollut itsepintaisempi päätöksissään, ja kaikkein vähimmin hän oli taipuvainen hellittämään mitään, mitä hän vihan vimmassaan tai hänelle mielestään tehdyn vääryyden sovitukseksi oli kerran vaatinut.
Heti siis, kun tarpeelliset sanansaattajat oli Ranskaan lähetetty noutamaan apuväeksi määrättyjä sotajoukkoja, kutsui Kaarle Ludvigin luoksensa julkisesti antamaan suostumuksensa Orleans'in herttuan ja Isabella de Croyen avioliittoon. Kuningas noudatti kutsua raskaalla huokauksella, ja pyysi vain, että ensiksi pidettäisiin kuulustelu, koska toki oli tarpeellista tietää, mitä mieltä Orleans'in herttuan itse oli tässä asiassa.
»Sitä ei olekaan laiminlyöty», vastasi Burgundin herttua; »Crévecoeur on puhutellut Orleans'in herttuaa ja on havainnut – ihme kyllä! – hänen olevan kylmäkiskoisen sille kunnialle, että hän voisi saada kuninkaallisen morsiamen, vieläpä niin peräti kylmäkiskoisen, että hän on väittänyt hänelle tarjotun avioliiton Croyen kreivittären kanssa kaikkein ystävällisimmäksi tarjoumukseksi, minkä hän ikänä jonkun isän suusta olisi voinut kuulla.»
»Sitten hän on varsin epäkohtelias ja kiittämätön, virkkoi Ludvig; »mutta käyköön asia kokonaan teidän tahtonne mukaan, kunhan vain saatte itse asianomaiset siihen suostumaan.»
»Siitä ei huolta», sanoi herttua.
Muutamia minuutteja sen jälkeen kun siten oli sovittu, käskettiin siis Orleans'in herttua sekä Croyen krevitär, jolla jälkimäisellä oli tässäkin tilaisuudessa, niinkuin edellisessä, Crévecoeur'in kreivinna ja Ursulalais-luostarin päänunna seurakumppaneinaan, molempien hallitsijain eteen. Kaarle herttua ilmoitti sitten heille, että molemmat hallitsijat – Ludvig istui vastaansanomatta, äänetönnä, yrmeänä arvonsa alennuksesta – olivat viisaudessaan päättäneet yhdistää Orleans'in herttuan ja Croyen kreivittären kädet, vahvistukseksi sille iänikuiselle sovinnolle, joka tästä lähtien oli pysyvä Ranskan ja Burgundin välillä.
Orleans'in herttuan oli sangen vaikea hillitä iloansa kuullessaan tämän ehdotuksen, ja kuitenkin arkatuntoisuus sanoi hänelle, ettei sitä iloa ollut sopiva näyttää Ludvigin nähden. Ainoastaan tottumuksen kautta tavaksi tullut kuninkaan pelko tekikin sen hänelle mahdolliseksi, niin ettei hän vastannut muuta kuin velvollisuuden vaativan häntä tyytymään hallitsijansa vaaliin.
»Rakas serkkuni, Orleans'in herttua», virkkoi Ludvig yrmeän vakavasti, »koska minun tässä minulle niin vastenmielisessä tilaisuudessa täytyy puhua, ei minun tarvitse teille muistuttaa, että teidän ansionne tähden olin tarjonnut teille puolison omasta suvustani. Mutta koska minun serkkuni, Burgundin herttua, katsoo teidän kätenne määräämisen toiselle varmimmaksi pantiksi vastaisesta ystävyydestä hänen maansa ja minun maani välillä, niin on näiden molempien onni minulle siksi rakas, etten voi niiden hyväksi olla uhraamatta omaa tahtoani ja toivoani.»,
Orleans'in herttua heittäytyi polvilleen ja suuteli – tällä kertaa varmaankin totisella rakkaudella – kättä, jonka kuningas, kääntäen silmänsä pois, ojensi hänelle. Hän, niinkuin useimmat läsnäolevat, luuli tämän teeskentelijämestarin antaessa väkinäisen suostumuksensa, kuninkaan luopuvan mielitoivostaan ja uhraavan isän sydämentunteet valtiollisen pakon ja kotimaan edun vuoksi – juuri semmoista luuloa synnyttääkseen olikin Ludvig sallinut vastahakoisuutensa päästä näkyviin: Burgundin herttua oli myös liikutettu, ja Orleans'in herttua tunsi sydämessään omantunnonvaivoja sen johdosta, että hän ehdottomasti oli riemastunut päästessään vapaaksi Johanna prinsessan kihloista. Mutta jos hän olisi arvannut, kuinka katkerasti kuningas häntä salaa sydämessään kiroili ja mitä vastaisen koston mietteitä siinä samassa sydämessä kuohui, niin eipä ole luultavaa, että hänen sydämensä tässä tilaisuudessa olisi ollut niin ylen arkatuntoinen.
Kaarle kääntyi nyt nuoren krevittären puoleen ja ilmoitti aiotun avioliiton hänelle lyhyillä sanoilla, niinkuin asian, jossa ei voinut olla mitään puhetta viivyttelemisestä eikä epäröimisestä, ja lisäsi vielä sen olevan kovinkin edullisen seurauksen kreivittären taipumattomuudesta eräässä edellisessä tilaisuudessa.
»Minun herrani ja herttuani», vastasi Isabella, tehden mielensä niin lujaksi kuin mahdollista, »minä olen kuullut teidän käskynne ja tyydyn niihin.»
»Hyvä on, hyvä on», keskeytti hänet herttua, »kyllä me kaikista muista asioista pidämme huolta. – Te olette, kuninkaallinen majesteetti», jatkoi hän Ludvigin puoleen kääntyen, »tänä aamuna saanut nähdä metsäkarjun ajoa, mitäpä te arvelisitte siitä, jos nyt iltapuolella panisimme suden liikkeelle?»
Nuori kreivitär huomasi, että ratkaisevan sanan ilmipuhuminen oli välttämätöntä.
»Te käsititte sanani väärin», virkkoi Isabella ujosti puhuen, mutta kuitenkin niin kovalla, selvällä äänellä, että herttua, vaikka hän jonkun sisällisen aavistuksen vuoksi mielellään olisi ollut kuuntelematta, ei voinut olla kääntämättä huomiotansa tytön puoleen. »Minun suostumukseni», jatkoi kreivitär, »ei tarkoittanut muuta kuin noita läänityksiä ja tiluksia, jotka teidän esi-isänne, armollinen herttua, antoivat minun esi-isilleni, ja jotka nyt luovutan teille takaisin, jos minun läänitysherrani arvelee, että tottelemattomuuteni tässä asiassa on tehnyt minut kelvottomaksi niitä kauemmin pitämään.»
»Haa! Pyhä Yrjänä auttakoon!» huusi herttua polkien vimmoissaan jalkansa maahan. »Tietääkö tuo hupsu kenenkä edessä hän seisoo tässä – kenelle hän puhuu?»
»Minun herrani», vastasi neito yhä vielä säikähtymättä, »minä seison minun valtiaani, ja, niin toivon, oikeutta noudattavan valtiaan edessä. Jos otatte minulta tilukseni pois, niin otatte takaisin kaikki, mitä teidän esi-isänne ovat antaneet, ja te rikotte sillä ainoan siteen meidän välillämme. Te ette ole antanut minulle tätä takaa-ajettua, mitätöntä ruumistani, vielä vähemmän olette antanut hengen, joka minussa asuu. – Ja ne molemmat olen päättänyt omistaa Jumalani palvelukseen Ursulalais-luostarissa tässä kaupungissa, tämän pyhän äidin, abbedissan johdon alla.»
Herttuan vimmaa ja hämmästystä tuskin voimme oikein käsittää, jollemme kuvaile mielessämme, miten haukka hämmästyisi, jos kyyhkynen uhkaavasti kohottaisi siipensä sitä vastaan. »Tokkohan pyhä äiti ottaisikaan perin tyhjää tyttöä luostariinsa?» kysyi hän ylenkatseellisella äänellä.
»Jos hän ensi aluksi tekisikin luostarillensa sen vahingon», vastasi Isabella, »niin lienee toki, toivon minä, sukuni jaloilla ystävillä sen verran armeliaisuutta, että he keräävät kokoon jonkun summan Croyen kreivin orvon avuksi.»
»Se on valhe!» ärjäsi herttua. »Se on kelvoton tekosyy, keksitty peitteeksi salaiselle, hänen arvoaan häpäisevälle rakkaudelle. – Herra Orleans'in herttua, teidän omaksenne hänen tähtyy tulla, vaikkapa täytyisi minun omin käsin raastaa hänet alttarin eteen!»
Crévecoeur'in kreivinna, peloton ja puolisonsa suuriin ansioihin sekä korkeaan asemaan herttuan suosiossa luottava nainen, ei malttanut enää pysyä ääneti. – »Herra herttua», sanoi hän, »vimmassanne olette te villiytynyt teidän arvollenne aivan sopimattomiin sanoihin. – Ei ketään aatelisnaista viedä väkisin vihille.»
»Ja myöskin on vastoin kristityn hallitsijan velvollisuutta», lisäsi päänunna, »estää jumalista sielua, joka murtuneena tämän maailman huolista ja vainoomisista haluaa päästä Taivaan morsiameksi.»
»Eikä minun serkulleni, Orleans'in herttualle, sovi myöskään», sanoi Dunois, »kunnialla suostua tarjottuun avioliittoon, johon tämä neito julkisesti on ilmoittanut olevansa vastahakoinen.»
»Jospa minun olisi sallittu», virkkoi Orleans'in herttua, jonka herkkään sydämeen Isabellan kauneus oli tehnyt syvän vaikutuksen, »vähän aikaa koettaa, enkö saisi pyyntöni kreivittären silmissä näyttämään mieluisemmalta.»
»Herra herttua», lausui Isabella, jonka lujuus oli nyt vielä vahvistunut saatuaan niin monelta haaralta puolustusta, »se olisi turhaa – olen lujasti päättänyt olla tähän avioliittoon suostumatta, vaikka se onkin paljoa korkeampi kuin mitä ansaitsen.»
»Eikä minulla myöskään ole aikaa», sanoi herttua keskeyttäen hänet, »odottaa kunnes tämän neitosen oikut ovat ennättäneet muuttua ensi kuunvaihteen mukana. – Herra Orleans'in herttua, tämä tyttönen on heti paikalla näkevä, että tässä on pakko totella.»
»Ei ainakaan minun tähteni, armollinen herttua», virkkoi Orleans'in herttua, joka huomasi, ettei hänen, jos hän piti kunniastaan lukua, sopinut käyttää herttuan itsepäisyyttä eduksensa. »Minulle on julkisesti ja selvin sanoin annettu rukkaset, siinä on kyllin ranskalaiselle, kuninkaalliselle prinssille. Hän ei voi jatkaa kosimistansa.»
Kaarle iski vimmaisen silmäyksen Orleans'in herttuaan, toisen kuninkaaseen, ja nähtyänsä Ludvigin katsannossa, vaikka tämä kaikin voimin kokikin peittää tunteitansa, salaista riemua, hän puhkesi häväistyksiin.
»Kirjoita», ärjäsi hän sihteerilleen, »että tuomitsen tämän tottelemattoman, hävyttömän tyttö-letukan tiluksensa menettämään ja sitä paitsi vankeuteen. Hän on suljettava kurituslaitokseen seuraksi niille, jotka elämällään ovat osoittaneet olevansa hänen vertaisiansa hävyttömyydessä!»
Tästä nousi yleinen nurina.
»Herrani ja herttuani», lausui Crévecoeur'in kreivi puhjeten sanoiksi kaikkien puolesta; »tätä teidän pitäisi tarkemmin miettiä. Me, teidän uskolliset vasallinne, emme voi sallia, että tämmöinen häväistys kohtaa Burgundin aatelistoa ja ritaristoa. Jos Isabella kreivitär on tehnyt pahoin, niin saakoon hän rangaistuksensa – mutta tavalla, joka on sopiva hänen arvolleen ja myös meidän arvollemme, jotka veren ja sukulaisuuden siteillä olemme yhdistetyt hänen sukuunsa.»
Herttua oli hetkisen aikaa ääneti ja katsoa tuijotti neuvonantajaansa niinkuin härkä, joka, kun paimen häntä ajaa pois tieltä, mihin sen mieli tekee, arvelee, ajattelee, ruvenneeko tottelemaan, vai karanneeko ajajan päälle ja viskannee hänet ilmaan.
Varovaisuus voitti tässä kuitenkin vimman. Kaarle huomasi, että sama mielipide oli yleinen hänen neuvoskunnassaan; hän pelkäsi Ludvigin käyttävän edukseen tätä erimielisyyttä Burgundin vasallien parissa; ja luultavasti myöskin – sillä hän oli pikemmin raaka ja väkivaltainen kuin häijy luonteeltansa – häntä itseäänkin jo hävetti hänen epäkunniallinen päätöksensä.
»Oletpa oikeassa, Crévecoeur», virkkoi hän viimein, »ja minun suustani oli päässyt ajattelematon sana. Tämän tytön kohtalo on päätettävä ritarillisuuden sääntöjä noudattamalla. Hänen pakonsa Lüttich'iin on aiheuttanut piispan murhan. Se, joka paraiten kostaa sen ilkityön, tuoden meille Ardennien vuoriston Metsäkarjun pään, saa vaatia meiltä Isabella de Croyen kättä. Ja jos tyttö silloinkin on vastahakoinen, me ainakin voimme antaa voittajalle Croyen läänitysmaat palkinnoksi, jättäen hänen oman jalomielisyytensä päätettäväksi, kuinka suuren summan pääsörahaksi luostariin hän tahtoo tytölle antaa.»
»Herra herttua!» vastusti kreivitär, »muistakaa, että minä olen Reinhold kreivin – teidän isänne vanhan, urhoollisen ja uskollisen palvelijan tytär! Voitteko te määrätä minut palkinnoksi taitavimmalle miekanheiluttajalle?»
»Olihan yksi teidän esivanhemmistanne», virkkoi herttua, »voittona eräissä turnajaisissa – teidän kädestänne toki tulee taisteltavaksi todellisessa kahakassa. Sen vain vielä lisään Reinhold kreivin tähden, että voittajan tulee olla aatelissukua, ilman moitetta sukunsa ja oman käytöksensä puolesta. Mutta jos hän niin on, vaikka hän olisi köyhin kaikista, jotka ikänä ovat pujottaneet miekkavyönkielen soljen läpi, on hänellä sittenkin oikeus pyytää teidän kättänne. Sen vannon pyhän Yrjänän, herttuaallisen kruununi ja tämän ritarimerkkini kautta! – Haa, jalot herrat», lisäsi hän, kääntyen läsnäolevien ritarien puoleen, »tämä päätös toki luullakseni on ritarisääntöjen mukainen?»
Isabellan vastustus haihtui kuulumattomaksi yleiseen, riemulliseen hyväksymishuutoon, ja yli kaikkien muiden kuului vanhan lordi Crawford'in ääni, joka valitti, että niskaa rasittava ikävuosien paino esti häntä näin kauniin voiton tähden miekkaansa sivaltamasta. Herttua ihastui tästä yleisestä suostumuksesta, ja hänen mielensä asettui jälleen hiljaisemmaksi, niinkuin paisunut virta, joka on laskeutunut luonnollisten äyräittensä tasalle.
»Tuleeko meidän, joille onni jo on suonut aviokumppanimme», kysyi Crévecoeur, »vain katselijoina ottaa osaa tähän hauskaan leikkiin? Se paikka ei sovi minun kunniani kanssa yhteen, sillä minulla on itsellänikin vannottu vala täytettävänä tuon torahampaisen, pörhöharjaisen pedon, De la Marck'in suhteen.»
»Hakkaa päälle vain miehen lailla, Crévecoeur», sanoi herttua. »Jos saat voiton, niin sopiihan sinun, koska et saa tyttöä omaksesi, antaa hänet kenelle vain tahdot – Tapani kreiville, veljenpojallesi esimerkiksi.»
»Suurkiitos, armollinen herra!» kiitti Crévecoeur. »Koetanpa kun koetankin parastani siinä tappelussa; ja jos minulle sattuisi se onni, että pääsisin muiden edelle, niin saa Tapani koettaa, eikö hän kauniilla puheillaan saattaisi voittaa abbedissaa.»
»Toivonpa», virkkoi Dunois, »ettei Ranskankaan ritaristo ole erotettu tästä loistavasta kiistasta?»
»Jumala varjelkoon, kunnon Dunois!» vastasi herttua, »jollei muusta syystä, niin ainakin siitä, että saisimme nähdä teidän koettavan kaikkia voimianne. Mutta», lisäsi hän, »jollei olekaan mitään, mikä estäisi Isabella neitoa tulemasta jonkun ranskalaisen puolisoksi, niin lieneepä kuitenkin välttämätön asia, että Croyen kreivi tulee Burgundin alamaiseksi.»
»Kyllin, kyllin puhuttu» sanoi Dunois; »sitten ei minun vaakunani poikkiviiva koskaan saa Croyen krevikruunua yläpuolellensa – minä aion elää ja kuolla ranskalaisena. Mutta kuitenkin, vaikken voikaan noita tiluksia saada, aion itse neidon voittamiseksi käydä miekanmittelyyn.»
Le Balafré ei uskaltanut ääneensä puhua näin korkeitten herrojen kuullen; mutta hän mutisi kuitenkin itsekseen: »Kas nyt, Santeri Souplejav, pidä nyt puoliasi! – Sinähän aina ennustit, että meidän sukumme pääsisi onnen kukkuloille avioliiton kautta, ja nythän, jos koskaan, olisi tilaisuus saada sinun sanasi toteumaan.»
»Eipä minua kukaan muista», ilveili Le Glorieux, »vaikka olen varma, että vien kun vienkin voiton teidän kaikkien nenän editse!»
»Niin oikein, viisas ystäväni», sanoi Ludvig; »sillä missä naisella on sananvalta, siellä aina suurin narri on ylimmässä suosiossa.»
Sillä aikaa kun hallitsijat ja korkeat herrat tällä tavoin laskivat leikkiä Isabellan kohtalosta, koettivat abbedissa sekä Crévecoeur'in kreivinna turhaan lohdutella häntä, joka heidän kanssansa jo oli poistunut neuvottelusalista. Edellinen lohduttaja vakuutti, että pyhä Neitsyt vihastuksella oli häätävä jokaista, joka yrittäisi tempaista pois harrasta nunnaksi pyrkijää pyhän Ursulan arkun palveluksesta. Crévecoeur'in kreivinna puolestaan kuiskaili maallisempia lohdutuksia vakuuttaen, ettei yksikään oikea ritari, joka sattuisi saamaan voiton tuossa aiotussa kiistassa, vastoin Isabellan oma tahtoa vaatisi itselleen herttuan lupaamaa palkintoa; ja saattoihan kenties onni sattua semmoisellekin kiistaveljelle, johon Isabella voisi mieltyä, niin ettei herttuan totteleminen kävisikään vaikeaksi. Rakkaus, samoinkuin epätoivo, tarttuu oljenkorteenkin; vaikka tämän hänelle osoitetun mahdollisuuden herättävä toivo oli sangen heikko ja epätietoinen, alkoivat kuitenkin Isabella neidon kyyneleet hänen sitä ajatellessaan valua vähemmän katkerina.
XXXVI
LÜTTICH'IN EDUSTALLA
Kuoloonkin tuomittu se ei viel' luovu toivoistaan, vaikk' yksin tuska hälle jäi, eteenpäin katsoo vaan. Tien meille toivo hauskuutta, kuin kirkas kynttilä, se kirkkaamman vain valon saa, kosk' yö on pimeä.
Goldsmith.
Muutamien päivien perästä liehahti Ludvigin suun ympärille tyydytetyn kostonhimon ilkkuileva hymy; hän oli näet saanut sen sanoman, että hänen suosikkinsa ja neuvonantajansa, kardinaali Balue nyt jo huokaili rautaisessa häkissä, joka oli niin laitettu, ettei siinä juuri missään asennossa, paitsi pitkällään ollessa, saattanut mukavasti ojentautua; – ja siinä paikassa, olkoon tämä sivumennen sanottu, sai herra kardinaali sitten kenenkään surkuttelematta viettää melkein kaksitoista vuotta. Apulaissotajoukko, jota herttua oli Ludvigilta vaatinut, oli myös nyt jo tullut; ja kuningas lohdutti itseään sillä, että ainakin siinä tulisi olemaan riittävä turva hänen persoonalleen kaikkea väkivaltaa vastaan, vaikkei hän näin vähällä voimalla voinut, joskin hänen mielensä olisi tehnyt, ruveta kiistaan Burgundin suuren armeijan kanssa. Hänellä oli nyt myös vapaa valta, kunhan sopiva aika ilmaantui, ryhtyä uudestaan avioliittohankkeeseensa tyttärensä ja Orleans'in herttuan välillä. Ja vaikka hänen sydämessään tuntuikin häväistykseltä marssia täten parhaitten aatelisherrojensa kanssa oman vasallinsa lipun jäljessä samaista kaupunkia vastaan, jonka puolta hän aina oli pitänyt, ei hän kuitenkaan ollut tästä seikasta juuri milläänkään, toivoen vain että joku vastainen päivä oli kallistava onnen taas hänen puolelleen. »Sillä sattumus», virkkoi hän luotettavalle Olivierilleen, »voipi tosin saattaa yhden hyvän kortin käsiin, mutta kärsivällisyys ja viisaus kuitenkin viimein pelissä voiton vievät.»
Tämmöiset olivat kuninkaan mietteet, kun hän eräänä kauniina aamuna elonkorjuun lopulla nousi hevosensa selkään. Hän oli tässä pikemmin ikäänkuin voittajan riemusaaton jatkona kuin itsenäisenä hallitsijana, joka kulkee henkivartijainsa ja ritaristonsa etupäässä; mutta sitä surematta Ludvig ratsasti huoletonna ulos Peronnen gootilaisesta portista yhtyäkseen burgundilaiseen armeijaan, joka juuri silloin läksi marssimaan Lüttich'iä vastaan.
Useimmat korkeasäätyiset naiset istuivat komeimpiin vaatteisiinsa puettuina portin kaarilla sekä ympärysmuurilla ihastellen tälle retkelle lähtevien soturien loistavia joukkoja. Tänne oli Crévecoeur'in kreivinna Isabellankin tuonut. Jälkimäinen oli ollut siihen sangen vastahakoinen; mutta Kaarlelta oli tullut ankara käsky, että sen, joka oli tässä kilpataistelussa tuleva voitoksi, piti näyttäytyä taisteluun lähteville ritareille.
Heidän virratessaan esille portista näkyi hyvinkin monessa kilvessä ja lipussa uusia kirjoituksia jä kuvia, joilla niiden kantajat ilmaisivat hartaan halunsa käydä kilpailemaan ihanasta voitosta. Yhteen lippuun oli maalattu kilpatantereen loppupäätä kohti kiitävä hevonen – toiseen nuoli, joka lensi pilkkatauluun – eräällä ritarilla oli kilvessään verta vuotava sydän, muka hänen rakkautensa merkkinä – toisella pääkallo ja laakeriseppel osoitteena, että hän oli päättänyt joko kuolla tai voittaa. Monta muutakin sellaista vertauskuvaa näkyi siellä, muutamat niin mutkikkaita ja salaisia, että niistä olisi ollut työtä älykkäämmällekin selittäjälle. Jokainen ritari myös, senhän arvaa, karahutti ratsunsa tulisimpaan juoksuun ja ojensi sitten itsensä jaloimpaan asentoon, kun hän ajoi ihanien rouvien ja neitosten silmien sivuitse, saaden heiltä urhoutensa kehotukseksi suloisia hymyjä sekä tervehdyksiä nenäliinojen ja olkavöitten heilutuksin. Ludvigin jousimies-komppania, joka oli ikäänkuin valitsemalla valittu Skotlannin kansan parhaista miehistä, herätti erittäinkin yleistä ihastusta loistavalla ja uljaalla ulkomuodollansa.
Ja yksi näistä muukalaisista uskalsi osoittaa tuttavuuttansa kreivitär Isabellalle tavalla, johon ei korkeimmillakaan Ranskan aatelismiehillä ollut uskallusta ollut. Se oli Qventin Durward, joka, kun hän rivissään ratsastaen ajoi naisten sivuitse, ojensi peitsensä kärjessä Croyen kreivittärelle hänen tätinsä kirjeen.
»No, niin totta kuin olen kunniallinen ritari!» tiuskasi Crévecoeur'in kreivi, »onpa hän aika hävytön, tuo kunnoton maankuljeksija!»
»Älkää häntä siksi sanoko, Crévecoeur», vastusti Dunois. »Minulla on tukeva syy todistaa hänen urhouttansa – erittäinkin juuri tämän neidon puolustuksessa.»
»Te nostatte melua tyhjästä» virkkoi Isabella punastuen häpeästä ja osaksi myös harmista. »Tämä kirje on täti-paraltani – hän, kirjoittaa iloisesti, vaikka hänen tilansa varmaankin on kauhistava.»
»Antakaa kuulla, antakaa kuulla mitä Metsäkarjun morsian kirjoittaa», pyysi Crévecoeur.
Isabella kreivitär luki kirjeen, jossa hänen tätinsä näytti koettavan kaunistella huonoa kauppaansa niin paljon kuin mahdollista. Hän lohdutteli itseänsä sopimattomasta ja liian hätäisestä häitten pitämisestä sillä, että hän kehui onneansa, kun muka oli joutunut yhden aikakauden uljaimpien miesten puolisoksi, miehen, joka urhoudellansa juuri oli päässyt hallitsevaksi ruhtinaaksi. Hän pyysi, ettei Isabella suinkaan tuomitsisi hänen Villeänsä (sitä nimeä hän käytti) toisten ihmisten juorujen perusteella, vaan viivyttäisi päätöstänsä, kunnes persoonallisesti tutustuisi häneen. Oli Villelläkin kenties vikansa, mutta ne kuuluivat välttämättömästi senlaatuisten miesten luonteeseen, joita Hameline aina oli pitänyt erittäin suuressa arvossa. Ville oli vähän liiaksi viinille ahne; mutta samanlainenhan myös oli ollut urhea ritari Gottfried, Hamelinen isän-isä – hän oli hiukan liiaksi tuittupäinen ja verenhimoinen luonteeltaan, mutta samanlainen oli myös Hamelinen oma veli Reinhold ollut – Jumala suokoon hänen sielulleen autuuden! – hän oli vähän raa'anlainen puheessaan, mutta niinhän oli melkein kaikkien saksalaisten tapa; – myöskin hän oli vähän liiaksi oikullinen ja käskeväinen, mutta hallitahan kaikki miehet aina tahtovat. Seurasi sitten vielä muitakin samanlaisia puolustuspuheita; ja lopuksi Hameline ilmoitti pyyntönsä ja toivonsa, että Isabella koettaisi sanansaattajan avulla päästä pakoon tyranninsa, Burgundin herttuan vallasta, ja tulla rakkaan sukulaisensa luoksi Lüttich'in hoviin. Siellä heidän välillään olevat pienet eripuraisuuden aiheet, jotka kenties voisivat nousta sen johdosta, että heillä kumpaisellakin oli perintöoikeus kreivikuntaan, saataisiin helposti sovitetuiksi avioliiton kautta Isabellan ja Kaarle Eberson'in välillä. Sulhanen oli tosin nuorempi aiottua morsiantaan, mutta semmoinen seikka, sen hän (neiti Hameline) kenties saattoi oman kokemuksensa nojalla vakuuttaa, oli epäkohta, jota sopi kärsiä paljoa helpommin kuin mitä Isabella saattoi arvatakaan.
Tähän Isabella kreivitär lopetti lukemisensa; sillä abbedissa huomautti teeskennellyllä inholla, että nunnaksi aikovalle jo siinä oli aivan kylliksi tämän maailman turhuuksista, ja Crévecoeur'in kreivi huudahti: »Hiiten tuo kavala noita-akka! – Aivanhan tämä neuvo maistuu härskiltä, niinkuin paistettu juusto hiirensatimessa! – Hyi, ja vieläkin hyi tuota vanhaa viekoituslintua!»
Crévecoeur'in kreivinna torui vakavasti puolisoansa näiden liian kovien sanojen johdosta. »De la Marck», sanoi hän, »on varmaankin viekoitellut Hamelinea jollakin teeskennellyllä kohteliaisuudella.»
»Hänkö muka olisi teeskennellyt kohteliaisuutta!» nauroi kreivi; »ei, kaiken semmoisen teeskentelemisen syytöksestä minä tuomitsen hänet aivan vapaaksi. Yhtähyvin voisi kohteliaisuutta toivoa todelliselta metsäkarjulta – yhtähyvin voisi koettaa silata vanhaa ruosteista hirsipuukahletta levykullalla. Ei – hupsu tuo naikkonen kyllä on, mutta eipä hän kuitenkaan ole semmoinen lampaanpää, että hän olisi todella rakastunut suteen, joka hänet on ryöstänyt, vieläpä lisäksi, kun hän on nähnyt hänet omassa luolassansa. Mutta semmoisia te naiset kaikki olette – koreat sanat teidät heti voittavat – onpahan, sen uskallan sanoa, tämäkin ihana serkkuni varmaan tulisesti halukas lentämään tuonne tätinsä hullunparatiisiin, porsas-prinssin morsiameksi.»
»Ei, semmoinen hullutus on kaukana minun mielestäni», vakuutti Isabella. »Päinvastoin soisin nyt kahta vertaa hartaammin vielä kostoa noille kunnon piispan murhaajille, koska samalla tätini pelastuisi konnan kynsistä.»
»No, kas kerrankin minä taas kuulin tosi Croyen äänen!» huudahti kreivi; ja siihen päättyi kaikki puhe siitä kirjeestä.
Mutta meidän on huomauttaminen, että Isabella, lukiessaan kirjettä ystävilleen, ei katsonut tarpeelliseksi mainita erästä jälkikirjoitusta, jossa rouva Hameline, naisten lailla, kertoi töistään ja toimistaan. Hän antoi veljentyttärelleen tiedoksi, että hän juuri oli heittänyt kesken päällysnutun ompelemisen, jota hän valmisti puolisolleen, tikkaellen siihen välinauhan liittäminä yhteen – Croyen ja La Marck'in vaakunat rinnan. Tämän työn hän oli täksi kertaa jättänyt kesken sen vuoksi, että hänen Wilhelminsä valtiollisista syistä oli päättänyt puettaa toisia miehiä omaan rautapaitaansa ja itsellensä valita Orleans'in vaakunalla koristetun asun, sanalla sanoen Dunois'n puvun. Kirjeeseen oli myös liitetty toisella käsialalla kirjoitettu lippu, jonka sisältöä kreivitär ei myöskään katsonut tarpeelliseksi kertoa; siinä olivat vain nämät sanat: »Jollette pian saa kuulla minusta Maineen torven kautta, niin päättäkää siitä, että olen kuollut, ja kunniallisella tavalla kuollut.»
Ajatus, jonka Isabella tähän asti aina oli karkoittanut sydämestään hurjana, mahdottomana ajatuksena, kiiti nyt kaksinvertaisella kirkkaudella hänen sielunsa läpi. Ja koska naisen älyltä harvoin jäävät tarpeelliset keinot keksimättä, sai hän niin toimitetuksi, että Durward niin pian kuin koko sotavoima oli täydessä marssissa, sai tuntemattoman käden kautta neiti Hamelinen kirjeen takaisin merkittynä jälkikirjoituksen kohdalla kolmella kruunulla ja seuraavalla lisäyksellä: »Se, joka ei pelännyt Orleans'in vaakunaa, kun se paistoi uljaan omistajansa rinnassa, ei suinkaan voi pelätä sitä, kun se peittää tyrannin ja murhamiehen rintaa.» – Tuhannet kerrat suuteli nuori skotlantilainen tätä kehotusta ja painoi sitä rintaansa vasten – sillä se viittasi hänelle tietä, jonka päässä Kunnia ja Rakkaus molemmat seisoivat, palkitseva seppele kädessä; ja paitsi sitä se antoi hänelle tiedon muille tuntemattomasta salaisuudesta, minkä avulla Durward saattoi saada selvän tuosta miehestä, jonka kuolemasta yksin hänen toivonsa elossa pysyminen riippui. Tämän salaisuuden hän viisaasti kyllä päätti kätkeä omaan sydämeensä.
Mutta sitä vastoin Durward älysi, ettei samalla lailla tullut kätkeä Hairaddin'in salaista ilmoitusta De la Marck'in aiotusta rynnäköstä. Sillä tämä, jollei oltu tarkasti varoillaan, voisi saattaa koko piiritysarmeijan perikatoon; sangen vaikeaa näet oli, koska siihen aikaan sodittiin vielä jokseenkin huonossa järjestyksessä, tointua yöllisestä arvaamattomasta päällekarkauksesta. Asiaa mietittyänsä hän tuli viimein siihen päätökseen, ettei hän ilmoittaisi asiaa muuten kuin suoraan omalla suullaan ja molemmille hallitsijoille yhdessä; hän pelkäsi näet, että näin hyvin keksityn ja menestystä lupaavan hankkeen ilmoittaminen Ludvigille erikseen voisi saattaa kovin suureen kiusaukseen tämän kuninkaan häilyvän rehellisyyden, ja kenties pikemmin olla vain suuremmaksi avuksi kuin esteeksi De la Marck'in rynnäkölle. Durward päätti siis odottaa tilaisuutta, jolloin Ludvig ja Kaarle olisivat yhdessä, jota tilaisuutta ei luultavasti kuitenkaan kovin pian tarjoutuisi, koska yhdessäollessa tarpeellinen sydämen tunteitten hillitseminen ei ollut kummallekaan mieleen.
Sillä välin jatkettiin yhä marssia ja liittolaiset saapuivat pian Lüttich'in alueelle. Täällä Burgundin sotaväki, ainakin osa heistä, nimittäin Nylkyrien nimellä tunnetut joukot, rupesivat kaikin tavoin nylkemään asukkaita sillä tekosyyllä, että muka piti kostaa piispan murha, siten todistaen saaneensa kunnianimensä täydellä syyllä. Tämä heidän käytöksensä oli suureksi vahingoksi Kaarlen asialle, sillä tuskastuneet talonpojat, jotka muuten luultavasti eivät olisi sekaantuneet riitaan, tarttuivat nyt aseisiin omaksi puolustuksekseen ja haittasivat sotavoiman marssia sillä, että he telottivat pienempiä partiokuntia ja, yhä peräytyen kaupungille päin pääarmeijan edeltä, enensivät niiden lukua ja vimmaa, jotka olivat päättäneet siellä pitää puoltansa. Ranskalaiset, joita oli vähäinen joukko, mutta erittäin valituita sotureita, pysyivät kuninkaansa käskystä aina riveissään, kukin lippunsa takana, ja noudattivat ankarinta sotakuria. Mutta tämä käytöksen erilaisuus kiihdyttti taas Kaarle herttuan epäluuloja, joka ei voinut olla sanomatta, että Ludvigin soturit käyttäytyivät enemmän lüttichiläisten ystävien kuin Burgundin liittolaisten tavalla.