XXVI
YHTYMINEN
Kun yhtyy kuninkaat, niin sanoa sen uhkaavaksi yhtymiseks voivat täht'-ennustajat, aivan niinkuin Mars- ja Venus-tähti yhtyvät.
Vanha näytelmä.
Vaikea on sanoa, onko pikemmin hallitsija-arvoon kuuluvaksi eduksi vaiko vastukseksi luettava, että heidän keskenään seurustellessaan täytyy korkean paikkansa ja arvonsa vuoksi pitää kurissa kaikki tunteensa ja puheensa ja seurata ankaraa hovitapaa, joka kieltää kaikki kiihkeät ja julkiset tunteenpurkaukset, ja jota syystä olisi sanottava viekkaaksi teeskentelyksi, jollei koko maailma tietäisi, että tuon hovitavan sovinnainen noudattaminen on pelkkää ulkonaista menoa. Varma on kuitenkin, että hallitsijain arvo ihmisten silmissä ylimalkaan alenee, jos he rikkovat näitä hovitavan sääntöjä ja sallivat vihansa julkisesti puhjeta ilmi; se huomattiin esimerkiksi erittäinkin silloin, kun nuo molemmat kuuluisat kiistaveljekset, Frans I ja Kaarle V suoraan syyttivät toisiaan valehtelijoiksi ja tahtoivat ratkaista riitansa käsi kättä vastaan, kaksintaistelulla.
Burgundin Kaarleakin, vaikka hän oli aikakautensa kiivain ja maltittomin, vieläpä varomattominkin hallitsija, hillitsi kuitenkin myös tuo taikapiiri; se vaati häntä osoittamaan syvintä kunnioitusta Ludvigille, joka hänen läänitysherranaan oli armosta osoittanut hänelle, kruununsa vasallille, sen kunnian, että oli tullut hänen luokseen vieraskäynnille. Puettuna herttuaalliseen viittaansa, seurassaan korkeitten virkamiestensä sekä etevimpien ritariensa ja aatelisherrojansa koko loistava joukko, hän ratsasti Ludvigia vastaan. Hänen seuralaisensa suorastaan välkkyivät kultaa ja hopeaa; sillä tähän aikaan, kun Englannin hovin rikkaus oli Ruusujen sotiin huvennut, ja kun kuninkaan säästäväisyys rajoitti Ranskan hovin kulutuksia, oli Burgundin hovi loistavin koko Euroopassa. Ludvigin saattojoukko sitä vastoin oli vähäinen luvultansa ja verrattain halpa ulkoasultansa, ja kuninkaan oma ulkomuoto, hän kun esiintyi kuluneessa takissa, päässään tavallinen vanha, korkea lakki täynnä pyhäinmiesten kuvia, teki tämän vastakohdan vielä silmiinpistävämmäksi. Ja kun herttua, herttuaallinen kruunu päässään ja komea viitta yllään, hyppäsi alas jalon ratsunsa selästä, laskeusi toiselle polvelleen ja piti jalustimesta kiinni, sill'aikaa kuin Ludvig astui alas pienen konkarinsa satulasta, niin tämä näky väkisin tahtoi naurattaa.
Molemmat hallitsijat tietysti tervehtivät toisiaan ulkonaisella ystävällisyydellä ja kohteliaisuudella, jonka pinnan alla ei piillyt hiukkastakaan totta. Mutta herttuan mielenlaatu vaikutti sen, että hänen oli paljoa vaikeampi äänessään, sanoissaan sekä käytöksessään säilyttää tätä välttämätöntä ulkonaista hyvän sovun leimaa; kuninkaassa sitä vastoin näytti kaikenlainen tunteitten teeskentely ja salaaminen jo niin juurtuneen luonteeseen, että nekään, jotka hänet lähemmin tunsivat, eivät olisi voineet sanoa, mikä oli teeskenneltyä, mikä totta.
Kenties olisi sattuvinta, jollei se näin korkeista herroista puhuessa olisi sopimatonta, verrata kuningasta tuntemattomaan vieraaseen, joka perin pohjin tuntee koirasuvun luonteen sekä tavat, ja jostakin syystä koettaa suostuttaa puoleensa suurta, äkäistä pihakoiraa, joka katselee häntä epäluulolla ja olisi valmis repimään hänet palasiksi niinpian kuin hän havaitsisi hänessä hiukankin epäluuloa ja pelkoa. Koira murisee sisällisesti, nostaa karvansa pystyyn, näyttää hampaitansa, mutta häntä hävettää hypätä tuntemattoman miehen kimppuun, joka on ystävällinen ja luottavainen. Senvuoksi hän sallii ystävällistä kohtelua, vaikkei hän siitä suinkaan lepy, vaan väijyy koko ajan pienintäkin syytä, joka antaisi sille sen omasta mielestä oikeuden tarttua kiinni ystävänsä kurkkuun.
Kuningas epäilemättä huomasi herttuan muuttuneesta äänestä, teennäisestä käytöksestä sekä äkillisistä liikkeistä, että osa, jota hän tässä näytteli, oli arkaluontoinen, ja kenties hän jo montakin kertaa katui ruvenneensa tähän peliin. Mutta katumus oli nyt myöhäinen, eikä kuninkaalla ollut nyt enää muuta keinoa apunaan, kuin verraton ihmisten mielten taivuttamistaito, jossa Ludvig oli vähintänsä yhtä suuri mestari kuin ikänä kuka muu tämän maan päällä elänyt ihminen.
Ludvigin käytös herttuaa kohtaan oli sitä laatua, että olisi luullut hänen sydämensä olevan täynnä tuota ylivuotavaa lempeyttä, millä totisen sovinnon hetkenä kohdellaan kunnioitettavaa, koetettua ystävää, josta hän satunaisten, mutta yhtä pian jälleen unohtuneiden riidanaiheiden vuoksi joksikin ajaksi on vieroittanut. Kuningas sanoi paheksuvansa, ettei ollut jo ennen tehnyt tätä päätöstä ja osoittanut tämmöistä luottamusta ystävälliselle, hyvälle sukulaiselleen; siitähän hän jo aikaisemmin olisi nähnyt, että heidän välilleen sattuneet suuttumuksen syyt eivät merkinneet Ludvigille mitään verrattuna siihen ystävällisyyteen, jolla hänelle oli suotu vieraanvaraisuutta silloin, kun hän oli maanpakolaisena ja isänsä, Ranskan kuninkaan vihan alaisena. Hän puhui myös Hyvästä Burgundin Filipistä – siksi Kaarle herttuan isää oli tapana nimittää – ja palautti mieleen satoja vanhan herttuan isällisen lempeyden osoituksia.
»Luullakseni, serkku», virkkoi hän, »teidän isänne ei sydämessään tehnyt juuri minkäänlaista eroa meidän molempien välillä. Hyvin muistan kuinka, kerran jouduttuani eräällä metsästysretkellä eksyksiin, hyvä Herttua, tullessani jälleen teidän luoksenne, par'aikaa torui teitä, kun olitte jättänyt minut yksin metsään, aivan kuin olisitte laiminlyönyt pitämästä huolta omasta vanhemmasta veljestänne.»
Burgundin herttuan kasvot olivat tietysti ankarat ja tylyt; ja kun hän nyt yritti hymyillä myöntääkseen kohteliaasti todeksi mitä kuningas oli sanonut, vääntyi suu häneltä pirulliseen irvistykseen.
»Sinä teeskentelijäin ylimestari», sanoi hän salaa sydämessään; »jospa kunniani sallisi minun muistuttaa, millä tavalla sinä olet osoittanut kiitollisuutta kaikista meidän hyvistä teoistamme!»
»Ja sitten», jatkoi kuningas, »jollei sukulaisuus ja kiitollisuus vielä kylliksi sitoisi meitä toisiimme, serkku kulta, niin onpa meidän välillämme myös henkistäkin heimolaisuutta. Olenhan teidän kauniin Maria tyttärenne kummi, ja hän on minulle aivan yhtä rakas kuin joku omista tyttäristäni. Ja kun Pyhät Miehet – siunatut olkoot heidän autuaat nimensä! – soivat minulle pienen kukkasen, joka jo kolmen kuukauden kuluttua lakastui, niin teidän isänne, vanha herttua, kantoi lapsen kasteelle ja piti loistavammat, komeammat ristiäiset kuin mitä itse Parisin kaupunki olisi voinut. En ole, rakas serkkuni, ikänä unohtava, kuinka syvän, iäti haihtumattoman vaikutuksen Filip herttua ja teidän jalomielisyytenne teki maanpakolaisparan puolisärkyneeseen sydämeen!»
»Kuninkaallinen majesteetti», sanoi herttua pakoittaen itsensä vihdoin jotain vastaamaan, »te kiititte silloin tuosta vähäisestä ystävyydenosoituksesta sanoilla, jotka ylen runsaasti palkitsivat kaikki kulungit, joilla Burgundi tahtoi osoittaa iloansa sen hallitsijalle teidän kauttanne suodusta kunniasta.»
»Kyllähän minä muistan vielä ne sanat, joita te tarkoitatte, serkku kulta», sanoi kuningas hymyillen; »enkö minä sanonut, että minulla maanpakolaisparalla ei ollut sinä päivänä suodusta lahjasta vastalahjana tarjottavana teille mitään muuta kuin vaimoni, lapseni ja oma persoonani. – No niin, ja olenpa minä, luullakseni, täyttänytkin sen lupauksen jotensakin uskollisesti.»
»En tahdo juuri väittää vastaan, koska te, kuninkaallinen majesteetti, niin armossanne sanotte, mutta – »
»Mutta te kysytte», keskeytti hänet kuningas, »kuinka tekoni ovat soveltuneet näihin sanoihini. – Ovatpa maar' tällä lailla: minun pienen Joakim poikani ruumis lepää Burgundin mullassa – minun oman persoonani olen nyt tänä päivänä antanut kokonaan teidän valtaanne – ja mitä vaimooni tulee – totta puhuen, serkku, kun ajattelen kuinka pitkä aika siitä jo on kulunut, niin luulen teidän tuskin huolivankaan siitä, että sanani siinäkin kohdin tulisivat täytetyiksi. Vaimoni on syntynyt autuaallisena Maarian Ilmestyspäivänä», – hän risti silmiänsä ja mutisi itsekseen: Ora pro nobis (rukoile meidän puolestamme) – »noin viisikymmentä vuotta sitten. Mutta eipä hän olekaan nyt kauempana kuin Rheims'issä, ja jos te välttämättömästi tahdotte, että lupaukseni aivan puustavia myöten tulisi täytetyksi, niin voi hänet heti saada tänne teidän silmienne ihaeltavaksi.»
Burgundin herttua oli suutuksissaan siitä, että Ludvig näin rohkeasti julkeni teeskennellä ystävällisyyttä ja lempeyttä häntä kohtaan; mutta eipä hän kuitenkaan saattanut olla naurahtamatta tämän eriskummallisen kuninkaan hullunkuriselle vastaukselle; hänen naurunsa kuului kuitenkin yhtä pahalta kuin puhuessakin usein hänen jyrkkä, vihainen äänensä. Naurettuansa kauemmin ja kovemmin kuin mitä siihenkään aikaan, saatikka nyt, olisi tämmöisenä hetkenä ja tämmöisessä tilaisuudessa pidetty sopivana, hän vastasi samaan tapaan kursastelematta ilmoittaen, ettei hän välittänyt kuninkaan puolison seurasta, vaan että sen sijaan kuninkaan vanhin tytär, joka oli maanmainio kaunotar, kyllä olisi ollut mieluisa vieras.
»Olenpa iloinen, serkku kulta», sanoi kuningas hymyillen kaksimielisesti, niinkuin hänellä usein oli tapana, »että teidän armollinen suosionne ei ole sattunut nuorempaan tyttäreeni, Johannaan. Sillä siinä tapauksessa olisi sattunut peistentaitto teidän ja serkkuni, Orleans'in herttuan, välillä; ja jos siinä olisi jotain vahinkoa tapahtunut, niin olisin puolella tai toisella kadottanut hyvän ystävän ja rakkaan serkun.»
»Ei, ei, kuninkaallinen läänitysherrani», virkkoi Kaarle herttua, »minä en mitenkään tahdo estää Orleans'in herttuaa sillä rakkauden tiellä, jonka hän on valinnut. Vain oikean ja jalon asian vuoksi minä voisin ojentaa peitseni taistelussa Orleans'ia vastaan.»
Tämä raaka leikinlasku Johanna prinsessan vaivaisesta vartalosta ei ollenkaan loukannut Ludvigin mieltä. Päinvastoin hän oli pikemmin mielissään siitä, että hän näki törkeitten pilapuheitten huvittavan herttuata, sillä niissä hän itse oli mestari ja niiden kautta (käyttääksemme nykyaikaista puheenpartta) voi säästyä paljon teeskenneltyä lempeyttä. Hän käänsi siis puheen semmoiselle uralle, että Kaarlen, joskin hänen oli mahdoton tekeytyä hyväksi ja leppyneeksi ystäväksi miehelle, joka niin usein oli tuottanut hänelle vastusta ja jonka ystävällisyys nytkin oli sangen epäiltävä, ei ollut kuitenkaan vaikea käyttäytyä niinkuin sydämellinen isäntä ainakin leikkisää vierasta kohtaan. Näin korvasi hyvän kumppaniuden iloisuus, joka yhdistää pöytäveikot, ystävällisempien tunteitten puutteen heidän välillänsä; – tämä tämmöinen puhetapa olikin luonnollinen herttualle hänen suoruutensa ja, se on lisättävä, sivistymättömyytensäkin tähden, ja samassa myös kuninkaalle, joka, vaikka hän osasikin mukaantua mihin keskustelun lajiin tahansa, kuitenkin paraiten viihtyi semmoisessa, joka oli höystetty rivoilla ajatuksilla sekä pilkallisilla pilapuheilla.
Myöskin niissä pidoissa, jotka pidettiin Peronnen raatihuoneella, onnistui molempien hallitsijain pysyä samalla keskustelualueella, joka oli heillä ikäänkuin rauhanalaisena välimaana, ja joka, niinkuin Ludvig hyvinkin huomasi, paremmin kuin mikään muu keino saattoi pysyttää Burgundin herttuan niin rauhallisella mielellä, ettei vieraan tarvinnut pelätä mitään vaaraa.
Sittenkin herätti se kuninkaassa levottomuutta, että herttuan hovissa oli useita Ranskan aatelisherroja, jotka hänen ankaruutensa oli ajanut Ranskasta maanpakolaisuuteen ja jotka täällä näkyivät saaneen korkeita arvopaikkoja ja virkoja sekä suuren luottamuksen. Juuri heidän vihansa ja kostonhimonsa mahdollisten seurausten pelosta olikin Ludvig, niinkuin jo mainittiin, pyytänyt saada asua Peronnen linnassa eikä itse kaupungissa. Siihen pyyntöön suostuessa vetäytyi Kaarlen suu sellaiseen irvistelevään hymyyn, josta oli mahdoton sanoa, ennustiko se asianomaiselle hyvää vai pahaa.
Sitten kuningas vielä, puhuen niin varovaisesti kuin mahdollista ja valiten semmoisia sanoja, jotka hänen mielestään parhaiten voisivat poistaa kaikki epäluulot, kysyi eikö hänen skotlantilaisten jousimiestensä sopisi, sen kaupunginportin asemasta, jonka herttua oli tarjonnut heidän haltuunsa, saada vartioitavakseen Peronnen linnaa sillä aikaa kuin Ludvig siinä majaili. Mutta siihen Kaarle vastasi tavallisella tylyllä äänellänsä sekä jyrkällä puhetavallaan, jotka tekivät vielä peloittavamman vaikutuksen siksi, että hän näin puhuessaan tavallisesti väänteli viiksiänsä ylös tai kopeloi miekkaansa tahi väkipuukkonsa pontta, väliin myös puoleksi tempaisten jälkimäisen ulos tupesta ja jälleen työntäen sen takaisin. »Ei, hyvä läänitysherrani!» huusi hän, »Pyhä Martti auttakoon! Te olette nyt vasallinne leirissä ja linnassa – vasalliksennehan ihmiset minua sanovat, kun minun ja teidän välisestä suhteestamme puhuvat – minun linnani ja kaupunkini ovat siis teidän ja minun mieheni teidän – yhdentekevä siis minunko huovini vai teidän jousimiehenne vartioivat ulkoportilla tai linnan muurilla. – Mutta, – Pyhä Yrjänä auttakoon! – Peronne on neitolinna, – sitä ei ole vielä kukaan koskaan valloittanut – eikä se minun huolimattomuuteni kautta saa menettää tätä mainettansa. Neitosia tulee huolellisesti vartioida, kuninkaallinen serkkuni, jos tahdomme, että he kaiken ikänsä pysyisivät hyvässä maineessa ja huudossa.»
»Aivan oikein, kunnon serkkuni, minäkin olen aivan samaa mieltä kuin tekin», virkkoi kuningas. »Oikeastaan onkin tämän pienen kaupungin hyvä maine minulle vielä tärkeämpi kuin teille – onhan Peronne, niinkuin hyvin tiedätte, kunnon serkkuni, noita Sommejoen rantakaupungeita, jotka annettiin teidän isällenne – olkoon hänelle autuus suotu! – pantiksi rahalainasta ja jotka jälleen voin takaisin lunastaa. Ja, totta puhuakseni, olenkin tullut tänne rehellisenä velkamiehenä suorittamaan kaikki velkani, tuoden kanssani muutamia muuleja, joiden selkään on sälytetty lunnaiksi aiotut hopeat – hopeita kyllin, kunnon serkkuni, jotka riittävät teidänkin prinssin- ja kuninkaankaltaisen hovinne kaikkiin kulutuksiin kolmen vuoden ajaksi.»
»En huoli niistä penniäkään», vastasi herttua viiksiänsä väännellen; »lunastuspäivä on jo aikoja sitten mennyt umpeen, eikä ikänä ollutkaan tarkoituksena suostua niiden lunastamiseen, sillä nämät kaupungit isäni sai palkinnoksi Ranskan kuninkaalta, kun hän, meidän suvulle onnellisena hetkenä, suostui vaihtamaan Englannin liiton liittoon teidän isänne kanssa. Pyhä Yrjänä auttakoon! Jollei hän sitä olisi tehnyt, tuskinpa teillä, niin kuningas kuin olettekin, olisi enää jäljellä Loirejoenkaan takaisia kaupunkeja, puhumatta näistä Sommejoen varrella olevista. Ei – niistä en anna takaisin ainoatakaan kiveä, vaikkapa, joka kivestä maksettaisiinkin sen täysi paino kullassa. Jumalalle ja esi-isieni viisaudelle sekä urhoudelle olkoon kiitos ja kunnia siitä, että Burgundin tulot, vaikka se onkin vain herttuakuuta, riittävät peittämään minun hovini kulutukset, ja ettei minun silloinkaan, kun kuninkaat käyvät meillä vieraina, ole kulujen vuoksi tarvis myödä jotain osaa perinnöstäni.»
»Hyvä on, serkku kulta», lausui kuningas samalla lempeällä, leppeällä äänellä kuin ennenkin, kiivastumatta herttuan kovasta puheesta ja kiukkuisista liikkeestä. »Näenpä teidän olevan niin hyvän Ranskan ystävän, ettette mielellänne tahdo luopua mistään, mikä siihen kuuluu. Mutta täytyypä meidän ottaa joku välittäjäksi, silloin kun kaikki nämät asiat otamme neuvoskunnassa puheeksi. Mitä te arvelisitte pyhästä Paavalista?»
»Ei pyhä Paavali, eikä pyhä Pietari, yhtä vähän kuin muutkaan pyhätmiehet almanakassa», sanoi Burgundin herttua, »voi saarnoillaan saada minua Peronnesta luopumaan!»
»Ei, te erehdytte», hymyili Ludvig kuningas; »Luxemburg'in Ludvigia, meidän luotettavaa connetablea, pyhän Paavalin kreiviähän minä tarkoitan. – Ah! Embrun'in pyhä Neitsyt Maaria auttakoon! Hänen päätänsä me vasta oikein tarvitsisimme täällä keskustellessamme! Hänen päätänsä, joka on parhain koko Ranskassa ja josta olisi enimmin apua hyvän sovun aikaansaamiseksi meidän välillämme.»
»Burgundin pyhä Yrjänä auttakoon!» sanoi herttua, »ihmetyttääpä minua kuulla teidän, kuninkaallinen majesteetti, näin puhuvan miehestä, joka on ollut kavala valapetturi sekä Burgundia että Ranskaa vastaan – miehestä, joka aina on koettanut viritellä ilmituleen meidän tiheitä erimielisyyksiämme, tehden sen sillä tarkoituksella, että hän saisi muka tekeytyä välittäjäksemme. Sen vannon tämän ristin kautta rinnassani, ettei hänen rämeensäkään kauan enää saa olla hänen turvapaikkanaan.»
»Älkää noin tulistuko, serkku», virkkoi kuningas hymyillen ja hiljaa; »minä kun toivoin connetablen päätä tänne, sanoen että siitä olisi hyvä apu vähäpätöisiä erimielisyyksiämme sovitellessamme, niin en millään lailla ikävöinyt tänne hänen muuta ruumistansa, jonka minun puolestani kernaasti sopisi pysyä St. Qventin'issä.»
»Hah, haa! jopa yskän ymmärrän, kuninkaallinen serkkuni», vastasi Kaarle samalla ilkeällä naurunhohotuksella, jota muutamat muutkin kuninkaan raa'oista leikkipuheista jo olivat hänessä nostattaneet; ja sitten hän vielä lisäsi, polkien kantapäänsä maahan: »siinä merkityksessä, sen kyllä myönnän, connetablen päästä saattaisi olla hyvää apua Peronnessa.»
Nämät ja muut samanlaiset keskustelut, joihin kuningas sekoitti viittauksia tosi-asioihin sekä leikki- ja pilapuheita, eivät seuranneetkaan näin perätysten yhdessä jaksossa, vaan hän toi ne taitavasti esille osaksi raatihuoneessa pitopöydässä, osaksi sen jälkeen kun molemmat korkeat herrat kohtasivat toisensa herttuan omissa huoneissa, sanalla sanoen milloin mitenkin tilaisuus näytti tekevän tämmöisten arkaluontoisten asioiden esiintuomisen helpoksi ja luonnolliseksi.
Hiukan ajattelemattomasti tosin oli Ludvig tullut tähän vaaralliseen paikkaan, sillä herttuan tulinen luonne sekä molempien hallitsijain väliset, molemminpuoliset katkeran vihollisuuden syyt tekivät poispääsön täältä sangen epätietoiseksi ja arveluttavaksi; mutta ei koskaan mikään perämies ole tuntemattoman maan rantaa pitkin ohjannut laivaansa suuremmalla pelottomuudella ja älykkäisyydellä. Hän laski erinomaisella sukkeluudella ja tarkkuudella luotiliinansa kiistaveljensä mielen ja luonnonlaadun kaikkiin syvänteihin ja matalikkoihin eikä ilmaissut mitään pelkoa eikä epäilystä, vaikka tämä tutkimus toi ilmi enemmän salakareja ja vaarallisia särkkiä kuin turvallisia ankkuripaikkoja.
Viimeinkin päättyi tämä päivä, joka oli varmaankin ollut sangen rasittava Ludvigille, koska hänen tilansa vaati, että hänen lakkaamatta piti ponnistaa hengenvoimiansa ja olla valpas, varovainen, herkkäkorvainen. Samoin oli myös herttuakin koko päivän ollut väkinäisessä mielentilassa, koska hänen nyt täytyi hillitä tulista luonnettansa, jonka kaikille liikutuksille hän tavallisesti muulloin antoi vapaat ohjat.
Herttua oli tuskin päässyt omaan kamariinsa, otettuansa juhlallisesti jäähyväiset kuninkaalta, kun hillitty vimma puhkesikin ilmituleen. Moni kirous ja haukkumasana, hovinarrin Le Glorieux'n sanoilla puhuen, »vierähti sinä iltana päihin, jolle ne alkuansa eivät olleet aiotut»; palvelijat saivat runsaat osansa noista pahojen sanojen säästövaroista, joita herttuan ei sopinut antaa virrata kuninkaallisen vieraansa yli, eipä edes nytkään, kun tämä ei ollut läsnä, ja joita kuitenkin oli niin ylen määrin karttunut, etteivät ne enää mahtuneet sydämeen. Hovinarrin leikkipuheet toki hiukan rauhoittivat herttuan kiukkuista mieltä; hän naurahti pari kertaa kovasti, viskasi leikinlaskijalle kultakolikon, antoi rauhallisesti riisua vaatteet päältään, tyhjensi suuren pikarin ryytiviiniä, kävi vuoteelleen ja vaipui syvään uneen.
Paljon enemmän mainitsemista ansaitsee Ludvig kuninkaan levollekäynti; sillä raivoisan, tuittupäisen vimman väkivaltaiset ilmipurkaukset, jotka pikemmin kuuluvat ihmis-olentomme eläimelliseen kuin henkiseen osaan, eivät voi meitä huvittaa yhtä paljon kuin voimallisen, nerokkaan hengen salainen työ.
Mennessään siihen majapaikkaan, jonka hän oli valinnut, nimittäin Peronnen linnaan, oli Ludvigilla Burgundin herttuan kamariherrat saattajinaan, ja portilla otti hänet suurilukuinen parvi jousimiehiä sekä huoveja vastaan.
Kun hän oli hypännyt alas hevosensa selästä ja astui laskusiltaa myöten tavattoman leveän ja syvän vallihaudan poikki, katsahti hän vartiomiehiin ja virkkoi Comines'lle, joka yhdessä muiden Burgundin aatelisherrojen kera seurasi häntä: »Näilläkin on pyhän Anteruksen risti hatussansa – vaan ei kuitenkaan samanlainen kuin minun skotlantilaisilla jousimiehilläni.»
»Te saatte nähdä, kuninkaallinen majesteetti, että he ovat, jos siksi tulee, yhtä alttiita teitä kuolemaan asti puolustamaan», vastasi Comines, jonka tarkka korva oli havainnut kuninkaan puheen äänessä sävyn, minkä Ludvig epäilemättä kernaasti olisi tahtonut salata. »Heillä on pyhän Anteruksen risti, koska se kuuluu Kultaisen Karitsan ritariston merkkeihin, jonka jäsenenä minun herrani, Burgundin herttuakin on.»
»Enkö sitä tietäisi?» virkkoi Ludvig, näyttäen saman ritariston merkkeihin kuuluvia kaulavitjoja, jotka hän isännän kunniaksi oli kaulaansa pannut. »Sekin on niitä lujia veljeyden siteitä, jotka kiinnittävät minut ja minun hyvän veljeni yhteen. Me olemme ritariveljeksiä samoinkuin henkisiäkin sukulaisia; me olemme serkuksia synnyltämme, ja ystävyyden ja hyvän naapuriuden siteet yhdistävät meidät toisiimme. – Älkää seuratko minua edemmäksi kuin tähän ulkopihaan, jalot ritarit ja aatelisherrat! En voi sallia teidän kauemmin vaivata itseänne – te olette jo minulle kyllin kohteliaisuutta osoittaneet.»
»Herttua on antanut meille käskyn», lausui D'Hymbercourt, »saattaa teitä, kuninkaallinen majesteetti, asuinpaikkaanne asti, ja toivomme on, että te sallitte meidän toki noudattaa herramme käskyä.»
»Tässä vähäpätöisessä asiassa», vastasi kuningas, »on, toivoakseni, minun käskyni voittava hänen käskynsä, joskin puhun nyt teille, hänen uskollisille vasalleillensa. – En voi oikein hyvin, jalot herrat – olen jokseenkin väsyksissä. Suuri ilokin saattaa ruumista raukaista samoinkuin kova tuska. Huomenna toivon paremmin jaksavani nauttia teidän seurastanne. – Ja teidänkin seurastanne, herra Filip Des Comines – minulle on kerrottu että te olette meidän aikakautemme historiankirjoittaja – meidän, jotka soisimme saavamme mainion nimen historiassa, tulee teitä oikein hyvitellä, sillä teidän kynällänne kuuluu olevan terävä kärki, jos niin tahdotte. – Hyvästi nyt vaan, jalot ritarit ja aatelisherrat, hyvästi sanon kaikille ja jokaiselle teistä.»
Burgundilaiset herrat läksivät ihastuneina Ludvigin kohteliaaseen käytökseen sekä siihen taitoon, jolla hän kohteliaisuuksiansa jakeli. Kuninkaan seurassa oli nyt vain pari hänen omaa miestänsä, hänen seisoessansa Peronnen linnan ulkopihan kaariportin alla, katsellen suunnattoman suurta tornia, joka kohosi linnan nurkkauksessa. Tämä korkea, paksumuurinen, synkännäköinen rakennus, itse linnan sydänpaikka, näkyi aivan selvästi juuri saman kuutamon valossa, joka valaisi Qventin Durward'in tietä Charleroin ja Peronnen välillä, ja se kuutamo, niinkuin lukija muistanee, oli erittäin kirkas. Peronnen linnan valtatorni oli muodoltaan jokseenkin samankaltainen kuin Lontoon Tower'in Valkoinen torni, mutta vieläkin vanhanaikuisempi rakennustyyliltään, sillä se oli jo, niin vakuutettiin, Kaarle Suuren ajoilta. Sen seinät olivat hirveän paksut, ikkunat erittäin pienet, rautakankiristikolla varustetut; tämä suunnattoman suuri, kömpelömäinen rakennus loi mustan, synkkiä ajatuksia herättävän varjon koko linnanpihan yli.
»Ei suinkaan tuo ole aiottu minulle asunnoksi?» kysyi kuningas väristyksellä, joka ilmaisi pahaa aavistusta.
»Ei», vastasi harmaapäinen linnanisäntä, joka paljain päin oli tullut häntä vastaan. »Jumala varjelkoon! – Teille, kuninkaallinen majesteetti, on varattu huoneita noissa matalammissa rakennuksissa tuolla, joissa Juhana kuningas vietti kaksi yötä ennen Poitiers'n tappelua.»
»Hm – ei ole sekään onnea lupaava ennustusmerkki», mutisi kuningas. »Mutta mikäs sitten tuossa tornissa on, vanha ystävä? Ja miksi rukoilet, että Jumala varjelisi minua siihen majapaikkaan joutumasta?»
»Enpä, armollinen herra kuningas», vastasi linnanisäntä, »enpä siitä tornistakaan tahdo juuri mitään pahaa puhua – paitsi että vartijasotamiehet sanovat sieltä kynttilöitä näkyvän ja kummallista melua kuuluvan yön aikana; ja onpa syitäkin, joiden tähden se on mahdollista, sillä ennen aikaan tuota tornia käytettiin valtiovankien vankihuoneena, ja kerrotaanpa kaikenlaisista siellä tehdyistä teoista.»
Ludvig ei kysynyt sen enempää, sillä ei kenelläkään ihmisellä ollut suurempaa syytä pitää vankihuoneen salaisuutta pyhänä. Kun hän läheni hänelle aiottuja huoneita, jotka, vaikka myöhemmin rakennetut kuin valtatorni, myös olivat vanhanaikuiset ja synkännäköiset, tapasi hän oven edustalla pienen joukon skotlantilaisia henkivartijoitansa; sillä herttua, vaikkei hän keskustellessa ollut tahtonut tehdä semmoista myönnytystä Ludvigille, oli kuitenkin sittemmin käskenyt päästää nämät miehet sisään, siksi että he seisoivat lähinnä kuninkaansa persoonaa. Uskollinen lordi Crawford oli heidän etupäässään.
»Crawford – uskollinen, rehellinen Crawford'ini», virkkoi kuningas, »missä sinä olet ollut tänäpäivänä? – Ovatko Burgundin herrat niin epäkohteliaat vierailleen, että he syrjäyttävät aatelismiehen, joka on urhoollisimpia ja jaloimpia, mitkä ikänä ovat astuneet hovisalien permantojen poikki? – En nähnyt sinua pidoissa?»
»En huolinut sinne tulla, kuninkaallinen herrani», vastasi Crawford, »minä olen muuttunut aikaa myöten. Onpa ollut aikoja, jolloin olisin uskaltanut juoda kilpaa paraankin Burgundin miehen kanssa, vaikkapa hänen oman maansa viinamäkien nestettä. Mutta nyt jo viisi, kuusi korttelia vetävä pikari panee pääni pyörälle, ja velvollisuuteni teidän palveluksessanne, kuninkaallinen majesteetti, vaatii mielestäni sen, että näytän hyvää esimerkkiä näille pojilleni.»
»Sinä olet aina viisas», sanoi kuningas, »mutta onhan toki sinulla vähemmän vaivaa täällä, kun on niin pieni parvi komentosi alla – eikä juhlapäivä vaadikaan niin ankaraa itsekieltäytymistä sinulta, kuin jos olisi vaaran hetki.»
»Jos minulla on vain pieni parvi komentoni alla», vastasi Crawford, »niin on sitä tarpeellisempaa, että pidän ne junkkarit kaikki kurissa ja kunnossa; ja päättyykö täällä kaikki maljanjuontiin vai miekanlyöntiin, se Jumala ja te itse, kuninkaallinen majesteetti, paremmin tiedätte kuin vanha Crawford ukko.»
»Ethän toki pelänne mitään vaaraa?» kuiskasi kuningas kiireesti.
»En», vastasi Crawford, »vaikka soisin pelkääväni; sillä vanhalla kreivi Douglas'illa oli aina tapana sanoa, että pelätty vaara aina on sellainen, josta voi itsensä varjella. – Mikä valitaan tunnussanaksi tänä yönä, jos tahdotte sen armossa määrätä?»
»Otetaan vaikka Burgundi, kunniaksi isännällemme sekä tuolle viinamäen nesteelle, joka sinulle on niin mieleen, Crawford.»
»En suinkaan moiti sennimistä herttuaa enkä juomaakaan», sanoi Crawford, »kunhan molemmat aina olisivat terveydeksi. Hyvää yötä, kuninkaallinen herrani.»
»Hyvää yötä, kunnon skotlantilaiseni», vastasi kuningas ja meni huoneisiinsa.
Hänen makuukamarinsa ovella seisoi Le Balafré vartijana. »Seuraa minua sisään», käski kuningas mennessään ohitse. Jousimies siis, niinkuin mestarinsa käden liikkeelle panema kone, astui hänen perässään huoneeseen ja jäi taas seisomaan ääneti, liikahtamatta, odotellen enempiä käskyjä.
»Oletko saanut mitään tietoja tuosta vaeltavasta ritarista, sisarenpojastasi?» kysyi kuningas. »Hän on meiltä hävinnyt ihan näkymättömiin, kuulumattomiin sen jälkeen kuin hän, niinkuin ensimäiselle sankariretkelle lähtenyt nuori urho, lähetti meille kotiin kaksi vankia, sankariutensa esikoisina.»
»Kyllähän minä, kuninkaallinen majesteetti, olen kuullut hänestä hiukan», vastasi Le Balafré, »ja toivonpa teidän, herra kuningas, uskovan minua, kun sanon että hän näin pahoin tehdessänsä ei ole saanut minulta siihen kehoitusta yhtävähän neuvon kuin esimerkin muodossa; enpä minä ole koskaan ollut niin uhkarohkea, että olisin hevosen selästä sysännyt maahan jonkun teidän kaikkein korkeimman sukunne jäsenen, sillä minulla on ollut selvempi tieto sijastani ja paikastani, ja – »
»Älä puhu siitä asiasta», keskeytti hänet kuningas; »sinun sisarenpoikasi täytti vain velvollisuutensa siinä tilaisuudessa.»
»Siinä suhteessa», jatkoi Le Balafré, »hän sitten noudatti minun neuvoani. – Qventin, sanoin minä hänelle, muista aina, käyköön muuten kuinka käykin, että kuulut skotlantilaiseen henkivartijakomppaniaan, ja täytä velvollisuutesi, tulkoon siitä mikä tuleekin.»
»Kylläpä arvasin, että hänellä oli ollut näin hyvä opettaja», virkkoi Ludvig; »mutta minulle on tärkeätä saada vastaus ensimäiseen kysymykseeni. – Oletko nykyään saanut mitään tietoja sisarenpojastasi? – Siirtykää syrjemmäksi, hyvät herrat», lisäsi hän, kääntyen kamariherrojensa puoleen. »Sillä tämä asia ei kuulu muille kuin minulle.»
»Olen kyllä, jos sallitte minun puhua, kuninkaallinen majesteetti», vastasi Le Balafré. »Olen juuri tänä iltana tavannut Charlot rengin, jonka sukulaiseni lähetti kotiin Lüttich'istä tai jostain Lüttich'in piispan linnasta, mihin hän on saattanut Croyen neidot täydessä turvassa.»
»Kiitos, kunnia siitä taivaalliselle pyhälle Neitsyelle!» huudahti kuningas. »Oletko vaan varma siitä? – aivan varma tästä hyvästä sanomasta?»
»Niin varma kuin suinkin jostakin asiasta», vastasi Le Balafré; »ja onpa jos oikein muistan, sillä miehellä myös teille, kuninkaallinen majesteetti, kirjeitä Croyen neidoilta.»
»Joudu niitä noutamaan», käski kuningas. »Anna pyssysi jollekulle näistä täällä – Olivier'ille esimerkiksi – kenelle hyvänsä. – Kiitos ja kunnia Embrun'in pyhälle Neitsyelle! Ja pelkästä hopeasta pitää hänen saaman laipio alttarinsa ympärille!»
Ludvig, tässä kiitollisuuden ja jumalisuuden puuskassaan otti tapansa mukaan hatun päästään, valitsi sen koristeina olevista kuvista sen, joka oli esittävinään pyhää Neitsyttä, asetti sen pöydälle ja toisti, polvilleen laskeutuen, nöyrästi äskeisen lupauksensa.
Tallirenki, ensimäinen sanansaattaja, jonka Durward oli Schönwald'ista lähettänyt kotiin, tuli nyt sisään ja toi kirjeensä. Ne olivat Croyen neidoilta kuninkaalle; he vain sangen kylmäkiskoisin sanoin kiittivät hänen hovissaan heille osaksi tulleesta kohteliaisuudesta, ja sitten vähän lämpimämmin sen johdosta, että heidän oli suotu poistua hänen valtakunnastaan sekä annettu saattojoukko turvaksi. Näiden sanojen johdosta Ludvig sydämellisesti naurahti, vähääkään suuttumatta. Silminnähtävällä uteliaisuudella hän kysyi sitten Charlot'lta oliko heitä matkalla jollakin lailla hätyytetty tai peloitettu? Charlot, typerä pölkkypää, joka juuri siitä syystä oli valittukin, antoi jokseenkin sekavan kertomuksen tuosta kahakasta, jossa hänen kumppaninsa, gascognelainen, oli saanut surmansa, vaan ei tietänyt mistään muusta. Sitten Ludvig tiedusteli häneltä tarkkaan ja laveasti mitä tietä he olivat Lüttich'iin kulkeneet, ja hänen huomiotansa nähtävästi erittäin herätti se seikka, että he, Namur'ia lähetessään, olivat valinneet suoremman tien Lüttich'iin, pitkin Maasjoen oikeanpuolista vartta, eikä vasempaa, niinkuin matkasuunnitelmassa oli neuvottu. Kuningas käski sitten antaa miehelle pienen juomarahan, ja päästi hänet menemään, salaten pelkoansa sillä, että hän muka oli vain ollut huolissaan Croyen neitojen turvallisuudesta.