Kostenlos

Perth'in kaupungin kaunotar

Text
iOSAndroidWindows Phone
Wohin soll der Link zur App geschickt werden?
Schließen Sie dieses Fenster erst, wenn Sie den Code auf Ihrem Mobilgerät eingegeben haben
Erneut versuchenLink gesendet

Auf Wunsch des Urheberrechtsinhabers steht dieses Buch nicht als Datei zum Download zur Verfügung.

Sie können es jedoch in unseren mobilen Anwendungen (auch ohne Verbindung zum Internet) und online auf der LitRes-Website lesen.

Als gelesen kennzeichnen
Schriftart:Kleiner AaGrößer Aa

"Siihen", vastasi Tammiston Torkil, "Duhele-clan'i ei voi suinkaan suostua. Teidän on mahdoton saada meiltä voiton kunniaa miekalla, ja te siis nyt vaan haette tekosyytä, voidaksenne, jos tappiolle jäätte, niinkuin itsekin arvaatte jäävänne, sanoa, että siihen ainoastaan vähempi lukumääränne oli syynä. Mutta minä tahdon keinon ehdoittaa – Ferquhard Day oli nuorin teidän joukostanne – Eachin Mac-Ian puolestaan on nuorin meistä. Pankaamme hänet pois joukosta sen miehen edestä, joka taistelua pakeni".

"Se on vallan kohtuuton ja epätasainen ehdoitus", huudahti Toschach Beg, Mac-Gillie Chattanach'in luutnantti, jos niin voi sanoa. "Päällikön henki on heimokunnalle niinkuin ilma sieramille, emmekä ikinä suostu siihen, että meidän päällikkömme käypi vaaraan, joka ei myös samassa tule Duhele-clan'in päällikölle osaksi".

Torkil näki suurella tuskalla, että hänen tuumansa oli tyhjäksi menemässä, koska ei toiselta puolelta tahdottu Eachin'in poisjäämiseen suostua. Hän mietti nyt millä syillä tukeaisi ehdoitustaan, mutta samassa Eachin itse sekaantui asiaan. Hänen pelkuriutensa, se tulee huomata, ei ollut sitä halpaa, itsekästä laatua, joka saattaa ihmisiä huolettomasti mieluummin häpeää päällensä ottamaan kuin itsensä vaaraan antamaan. Päinvastoin, vaikka luonnonlaadultaan pelkuri, oli hän sydämessään miehuullinen, ja taistelun välttämisestä tuleva häpeä tällä hetkellä voitti pelon.

"En tahdo kuullakaan", virkkoi hän, "semmoisesta ehdoituksesta, että minun miekkani pysyisi tupessa täänpäiväisessä kunniarikkaassa tappelussa. Jos olenkin nuori sotataidossa, niin on kuitenkin ympärilläni kyllin uljaita urhoja, joiden esimerkkiä voin seurata, jos en heidän vertaisiaan töitä tehdä".

Hän lausui nämät sanat innolla, joka petti Torkil'in, kenties nuoren päällikön itsensäkin.

"Jumala siunatkoon hänen jaloa sydäntänsä!" arveli kasvatus-isä itsekseen. "Kyllähän mä tiesin, että tuo ilkeä lumous tulisi vielä rikotuksi, ja että hänet riivannut vetelys-henki jälleen oli pakeneva, niin pian kun toropilli ensi kerran soisi ja lippu ensikerran liehahtaisi!"

"Kuulkaa, yli-airut", virkkoi sotamarski. "Tappelua ei sovi enää lykätä paljoa myöhemmäksi, sillä pian on keskipäivä. Koetelkoon Chattan-clan'in päällikkö vielä jäljellä olevan puolentunnin aikana hankkia jonkun toisen tuon karkurin sijaan, jos voi; vaan jos hän ei voi, niin tapelkoot niinkuin nyt ovat".

"Siihen kyllä myönnyn", sanoi yli-airut, "vaikka ei ole yhtään sen clan'in miestä lähempänä kuin seitsemän peninkulman päässä, enkä siis käsitä mistä Mac-Gillie Chattanach apulaisen voisi saada".

"Se olkoon hänen asiansa", virkkoi sotamarski. "Mutta jos hän runsaan palkkion lupaisi, olisi täällä yltäkyllin vahvoja poikia tämän aituuksen ympärillä, jotka ilolla mahtaisivat panna jäsenensä liikkeelle tämmöisessä tässä tarjona olevassa leikissä. Tekisipä minun mieli itsekin, jos arvoni ja virkani sen sallisivat, yrittää pari sivallusta noiden metsän poikien joukossa, ja luulisin siitä tulevan minulle kunniaa".

He ilmoittivat päätöksensä Vuorelaisille, ja Chattan-clan'in päällikkö vastasi: "Teidän päätöksenne on tasapuolinen ja jalo, kunnian-arvoiset herrat, ja minä katson velvollisuudekseni noudattaa teidän neuvoanne. – Julistakaa siis, airuet, että jos jonkun tehnee mieli Chattan-clan'in rivissä ottaa osaa tään päivän vaaroihin sekä kunniaan, hänen pitää kohta saada yksi kruunukolikko sekä lupa taistella joukossani viimeisiin veriin asti".

"Kovinpa te olettekin itara varoistanne, päällikkö", sanoi yli-airut; "yksi kultainen kruunukolikko on sangen pieni palkka tämmöisestä tässä tarjona olevasta ottelusta".

"Jos joku mies kunnian vuoksi tahtoo yhtyä taisteluun", vastasi Mac-Gillie Chattanach, "niin siinä on palkkaa kyllin; enkä huolikaan apuuni miestä, joka ainoasti kullan tähden tempaa miekkansa tupesta".

Airuet sillä välin olivat kulkeneet puolen matkan tarhan ympäri, seisahtuen aika ajoin ja huutaen julistusta, niinkuin oli käsketty; vaan ei näkynyt vähintäkään halua yhdessäkään tarttua pestiä ottamaan. Muutamat nauroivat pilkallisesti Vuorelaisten köyhyydestä, kun niin vaarallisesta työstä oli niin mitätön palkka luvattu. Toiset suuttuivat siitä, että porvarein veret niin halvoiksi oli arvattu. Ei näyttänyt kukaan vähintäkään halua tarjottuun tehtävään ryhtymään, siksi kun julistus tuli Wynd'in Heikin korviin. Tämä seisoi aituuksen vieressä, aika ajoin puhellen pormestari Craigdallien kanssa, taikka oikeastaan vaan puolella korvalla kuullellen mitä pormestari hänelle puheli.

"Haa! mitä tuossa nyt julistetaan?" huudahti hän.

"Se on aulis tarjomus Mac-Gillie Chattanach'ilta", selitti Griffin-ravintolan isäntä; "hän lupaa kultaisen kruunukolikon sille, joka täksi päivää tahtoo ruveta vuorikissaksi ja hiukan mennä surman suuhun hänen puolestansa! Ei mitään muuta".

"Mitä?" huudahti seppä kiivaasti, "hakevatko he miestä, jonka tekis mieli taistella Duhele-clan'ia vastaan?"

"Niin mar' he tekevät", sanoi ravintolan isäntä; "mutta eivätpä, luulen ma, löytäne yhtään niin hupsua miestä koko Perth'istä".

Tuskin oli hän sen sanan saanut suustansa, niin hän jo näki sepän yhdellä hyppäyksellä keikahtavan aituuksen yli ja ilmautuvan tappelutanterelle, sanoen: "Tässä minä olen, airut, Wynd'in Heikki, jonka tekisi mieli taistella Chattan-clan'in puolella".

Ihastushuuto nousi kansanjoukosta; mutta vakaammat porvarit, jotka eivät nähneet vähintäkään syytä tähän Heikin tekoon, päättivät että tappelunhimo oli hänen päänsä kokonaan pyörälle saattanut. Erittäin oli ylituomari suutuksissa.

"Hullu sinä olet, Heikki!" sanoi hän. "Eihän sinulla ole kahdenkätistä miekkaa eikä rautarengas-pantsaria".

"Eipä ole", vastasi Heikki, "sillä minä annoin omaksi tarpeekseni tehdyn rengaspantsarin tuolle loistavalle Duhele-clan'in päällikölle tuossa, jonka hartiot pian saavat kokea minkäkaltaisilla läimäyksillä minun on tapana kiinnittää pantsarinrenkaita toisiinsa! Ja mitä kahdenkätiseen miekkaan tulee, tään pojan puukkonen kelvannee minulle, siksi kun saan raskaamman käteeni".

"Se ei käy laatuun", virkkoi Errol'in kreivi. "Kuules, seppä, sinun pitää, sen vannon Neitsyt Maarian kautta, saaman minun milanolainen pantsarini sekä kelpo espanjalainen miekkani".

"Kiitoksia paljon, jalo kreivi; mutta se ruoripuukin, millä teidän urhoollinen esi-isänne käänsi onnen Loncartyn tappelussa puolelleen, kelpaisi jo minulle aivan hyvin. Sangen vähän olen tottunut miekkoihin tai rautapaitoihin, jotka eivät ole omatekemiäni; sillä sitten en tiedä, kuinka kovia sivalluksia edellinen kestää katkeamatta, jälkimmäinen rikkoumatta".

Sillä välin oli se huhu, että peloton seppä aikoi taistella ilman haarniskatta, juossut koko katselijajoukon ympäri ja myös levinnyt kaupunkiin; mutta kun määrätty hetki jo oli aivan lähellä, kuului kimakka naisen ääni, joka kiljuen pyysi päästäkseen tungoksen läpi. Kansa teki tälle väkinäiselle pyrkijälle tilaa, ja hän lähestyi näin, hengästyneenä juoksusta, kantaen rautarengas-paitaa sekä kahdenkätistä miekkaa. Hän tunnettiin pian Olivier Proudfuten leskeksi, ja hänen tuomansa aseet olivat sepän omat, mitkä vainajalla oli olleet lainassa tuona turmiollisena iltana, jolloin hän murhattiin, ja mitkä luonnollisesti oli viety hänen kotiinsa yhdessä ruumiin kanssa. Ne nyt kiitollinen leski, vaivaten itseään, toi taistelutarhaan tällä silmänräpäyksellä, jolloin tämmöiset koetetut aseet ja varukset olivat niiden omistajalle erittäin tärkeät. Ilolla otti Heikki tutut sotakalunsa, jotka leski vapisevalla kiireellä auttoi hänen päälleen, sen perästä sanoen hänelle jäähyväiset näillä sanoilla: "Jumala avuksi lesken ja orpoin puolustajalle, ja turmio kaikille, mitkä hänen eteensä sattuvat!"

Lujemmalla luottamuksella tunsi nyt seppä monesti koetetun pantsarinsa päällään; hän pudisti itseään, ikään kuin kohentaakseen rautapaitaa oikein ruumista myöten, veti sitten miekan tupesta, heilahdutti sitä päänsä yli ja sivalsi sillä ilman halki, johon se viuhuen teki kahdeksan-numeron muodon, niin kepeällä ja sujuvalla kädellä, että kyllä näkyi kuinka voimakkaasti ja taitavasti hän osasi käyttää raskasta asettaan. Taistelijoita nyt käskettiin marssimaan kerta tarhan ympäri, kuitenkin keskimatkallaan poiketen yli toiselle puolelle, etteivät tulisi vastakkain, ja kumartaen, mennessään kullatun lehtimajan sivuitse, missä kuningas istui.

Tämän marssin aikana useimmat katselijat toistamiseen uteliaasti vertasivat molempien puolueitten vartalon kokoa, sekä jäsenien ja jäntereitten vahvuutta, koetellen arvata, minkälainen taistelun loppu tulisi. Satavuotinen veriviha kaikin väkivalta- ja kostotöineen paloi jokaisen miehen sydämessä. Heidän muotonsa oli peloittavalla tavalla vääntynyt heissä hehkuvasta tulisesta ylpeydestä, vihasta sekä hurjasta päätöksestä tapella henkiin ja veriin asti.

Katselijajoukon läpi kävi iloinen mutina, jonka kautta kiihtynyt toivo, että tästä tulisi aika verisauna, ilmoitti itseään. Vetoa lyötiin niin hyvin lopullisesta voitosta ylimalkaan kuin myös erityisten miesten tehtävistä urhotöistä. Heikki Sepän kirkas, suora ja innokas katsanto erittäin ihastutti kaikkia katselijoita, ja hänestä tarjottiin vetoa, että hän oli tappava kolme vihollista, ennen kuin itse kaatuisi. Tuskin oli seppä kerjinnyt varustaa itsensä valmiiksi, niin jo päällikköin käsky kutsui taistelijat kaikki sijoilleen. Samassa silmänräpäyksessä kajahti kansanjoukosta, joka odotuksissaan oli nyt hiljaa, Simo Hanskurin ääni Heikin korviin, huutaen: "Heikki Seppä, Heikki Seppä, mikä raivo sinut on riivannut?"

"Kas niin, hän tahtoisi pelastaa toivorikkaan vävynsä sepän kourista", oli Heikin ensimmäinen ajatus – toinen että hänen toki pitäisi kääntyä ja puhua pari sanaa hanskurin kanssa – ja kolmas, ettei kunniansa sallinut hänen millään muotoa luopua siitä joukosta, johon oli ruvennut, eikä edes näyttää mitään halua taistelun viivyttämiseen.

Hän antautui siis kokonaan päivän tehtävään. Päälliköt olivat kumpikin järjestäneet joukkonsa kolmeen riviin, kymmenen miestä jokaisessa. Miesten välillä oli aina niin leveät lomat, että heillä oli hyvä tila heiluttaa miekkojansa, jotka olivat viis jalka pitkät, kädensijaa lukematta. Toisen ja kolmannen rivin piti varaväkenä tulla avuksi, jos ensimmäiselle pahoin kävi. Duhele-clan'in sotarinnan oikealle kyljelle sijoitti itsensä päällikkö, Eachin Mac-Ian, toiseen riviin kahden kasvatusveljensä väliin. Neljä heistä seisoi äärimmäisinä ensimmäisen rivin oikeassa päässä, ja itse isä kahden jäljellä olevan poikansa kanssa kolmannessa rivissä rakkaan päällikön suojana. Erittäin piti Torkil itsensä aivan liki, häntä varjellakseen. Näin seisoi Eachin siis joukkonsa yhdeksän kaikkein vahvimman miehen keskellä, joista neljä oli suojana hänen edessään, yksi kummallakin puolella, sekä kolme takana.

 

Chattan-clan'in sotarinta oli samalla tavalla järjestetty, sillä eroituksella vaan, että päällikkö seisoi keskimmäisen rivin keskustassa, eikä oikean kyljen päässä. Senvuoksi Heikki Seppä, joka vastapäätä olevassa joukossa ei nähnyt muuta kuin yhden vihollisen, nimittäin Eachin-paran, pyysi itselleen sijan Chattan-clan'in ensimmäisen rivin vasempaan päähän. Mutta päällikkö ei siihen ehdoitukseen suostunut; ja huomautettuansa Heikille, että tämän tuli häntä totella, koska oli häneltä pestin ottanut, osoitti hän sepälle paikan kolmannessa rivissä, juuri itsensä takana. Se oli epäilemättä kunniapaikka, jonkatähden Heikin ei sopinut siitä pois kieltäytyä, vaikka hän siihen kovin vastahakoisesti suostui.

Asetettuaan näin itsensä vastakkain, molemmat clan'it ilmoittivat vanhan perintövihansa sekä halunsa kahakkaan hurjalla kiljahduksella, jolla Duhele-clan'i ensin pani alkuun ja johon Chattan-clan'i kohta vastasi. Molemmat samassa heiluttivat miekkojansa, uhaten toinen toistansa, ikään kuin näin olisivat tahtoneet masentaa vihollistensa sydämiä, ennen kuin tositaisteluun ryhdyttiin.

Tällä rohkeutta koettavalla hetkellä Torkil, joka ei ikinä ollut osannut pelätä omasta puolestaan, tunsi pelkoa kasvattinsa puolesta, vaan lohtui kuitenkin jälleen, kun näki hänen miehuullisen ryhtinsä. Myös harvat sanat, jotka Eachin puhui miehilleen, lausuttiin rohkeasti, ja olivat heille hyvä kiihoitus taisteluun, sillä hän ilmoitti päätöksensä heidän kanssaan yhdessä mennä voitolle tahi kuolemaan. Enempiin vaarin-ottamisiin ei ollutkaan enään aikaa. Kuninkaan torvet nyt käskivät rynnäkölle, toropillitkin kajahduttivat kimakkaa, hurjistuttavaa säveltänsä, ja taistelijat, marssien toisiansa vastaan säännöllisessä järjestyksessä, yhä kiihdyttivät vauhtiansa, siksikun viimein siitä tuli kova juoksu. Näin he ryntäsivät vastakkain tanteren keskipaikassa, samoin kuin hurja koski ryöpsähtää vastakkain meren paisuvan luodeveden kanssa.

Minuutin tai parin ajalla nähtiin ainoasti molempien etumaisten rivien taistelevan koko joukon kahdentaisteluita, hakkaellen toisiansa pitkillä miekoillaan; vaan pian toinen ja kolmas rivi molemmin puolin yhtyivät leikkiin, kiihtyneinä yhtä paljon tulisesta vihasta kuin myös kunnianhimosta. He tunkeutuivat esiin kaikkien lomien kautta, ja näin muuttui taistelu sekasortoiseksi mellastukseksi. Nuot summattoman suuret miekat yhä nousivat ilmaan ja taas iskivät alas, muutamat aina vielä kirkkaina, toiset täynnä virtaavaa verta; olisipa, siihen hurjaan vauhtiin nähden, jolla ne heilahtelivat, pikemmin luullut niiden liikkuvan jonkun konstikkaan koneen kuin ihmiskäsien voimalla. Useat taistelijoista, ollen lilan tiheässä tungoksessa, että olisi ollut mahdollista noita pitkiä miekkoja enää käyttää, olivat jo väkipuukkoihinsa tarttuneet ja pyrkivät aivan vastustajainsa kimppuun. Veri virtasi jo tulvana, ja kaatuvien parahduksia alkoi jo kuulua taistelijain sotakiljahdusten rinnalla; sillä Vuorelaisten ainaisen tavan mukaan he eivät vaan huutaneet, mutta kiljuivat. Nekään katselijoista, joiden silmät paraiten olivat tottuneet tämmöisiin verilöylyihin ja sekasortoisiin temmellyksiin, eivät kuitenkaan voineet huomata, että voitto olisi vielä ruvennut kallistumaan toiselle tai toiselle puolelle. Taistelu siirtyi välistä vähän edes- tai taapäin, mutta ne voitot olivat ainoasti silmänräpäyksen-aikuisia ja menivät taas melkein samassa käsistä vastapuolueen kovemman rynnäkön kautta. Toropillien hurjat sävelet yhä vielä kuuluivat koko sen melun läpi, ja kiihdyttivät taistelijain vimmaa yhä uusiin ponnistuksiin.

Yht'-äkkiä kuitenkin, ikään kuin molemminpuolisesta suostumuksesta, soittivat toropillit peräytymismerkin; se oli valittavainen nuotti, ikäänkuin surulaulu kaatuneista. Molemmat puolueet vetäytyivät poikemmaksi toinen toisensa kimpusta, hengähtääksensä muutamain minuuttein ajan. Katselijain silmät uteliaasti tarkastivat taistelijain supistuneita rivejä, kun ne nyt tappelusta peräytyivät; mutta yhä vielä oli mahdoton päättää, kumpi puolue oli enemmän tappiolla. Näytti siltä kuin olisi Chattan-clan'i menettänyt hiukkaa vähemmän miehiä kuin Duheliläiset. Noin kaksikymmentä miestä yhteensä makasi tantereella kuolleena tai kuolemaa tekevänä; ja poishakatut jalat tai kädet, leukaa myöten halkaistut päät, olkapäästä syvälle rintaan käyvät haavat olivat todistuksena taistelun vimmasta, käytettyin aseitten hirveästä laadusta sekä taistelijain käsien kuolettavasta voimasta.

Chattan-clan'in päällikkö oli osoittanut lujimpaa urhollisuutta ja saanut helpon haavan. Eachin, henkivartijakuntansa ympärillään, oli myös uljaasti taistellut. Hänen miekkansa oli veressä, hänen ryhtinsä rohkea, sotaisa; ja hän hymyili, kun ukko Torkil, likistäin häntä vasten rintaansa, lausui hänelle tuhansia kiitoksia ja siunauksia.

Molemmat päälliköt, annettuaan väkensä huoahtaa kymmenen minuutin aikaa, jälleen järjestivät sen sotarintaan, joka nyt oli kolmatta osaa lyhyempi. He asettivat nyt itsensä likemmäksi joen rantaa kuin edellisessä ottelussa; sillä entisessä paikassa olivat haavoitetut ja kuolleet jaloissa. Muutamain edellisistä nähtiin aika ajoin pyrkivän istualleen, saadakseen vielä kerran vilkaista tappeluun; mutta sitten he taas kohta vaipuivat maahan ja useimmat kuolivat liikaan verenvuodatukseen, sillä se elinmehu virtasi tulvana claymoren (Vuorelaismiekan) hirvittävistä reijistä.

Heikki Seppä oli helppo erottaa, siitä kun hän oli Alankolais-puvussa ja kun hän oli jäänyt seisomaan edelliselle tappelutanterelle. Siinä hän seisoi, nojautuen miekkahansa, ruumiin vieressä, jonka pää oli sivalluksen voimasta kymmenen kyynärän päähän lentänyt; lakissa näkyi tammenlehti, Eachin Mac-Ian'in henkivartijain tunnusmerkki. Sen miehen kaadettuaan ei ollut Heikki enää toista sivallusta yrittänyt, ainoasti lyönyt syrjälle monia, häntä itseään, niinkuin myös muutamia päällikköä tavoittavia. Mac-Gillie Chattanach säikähtyi, koska hän, annettuaan väelleen käskyn jälleen sotarintaan käymään, näki voimakkaan rekryyttinsä jäävän paikalleen, kauas rivistä, näyttäen sangen vähän halua heidän joukkoonsa yhtymään.

"Mikäs sun on, mies?" huusi päällikkö. "Voiko näin väkevässä ruumiissa asua heikko, pelkurimainen henki? Tule ja yhdy taisteluun".

"Te juuri ikään sanoitte minut pestatuksi palkkalaiseksi", vastasi Heikki. "Jos olen semmoinen, niin", hän viittasi tuohon päättömään ruumiisen, "olen jo tehnyt kyllin päiväpalkastani".

"Sitä, joka minua palvelee tunteja lukematta", sanoi päällikkö, "minä palkitsen rahoja lukematta".

"Sitten", virkkoi seppä, "tahdon jatkaa tappelua vapaehtoisena ja siinä paikassa, joka minulle enimmin on mieleen".

"Sen saat tehdä aivan mielesi mukaan", vastasi Mac-Gillie Chattanach, hänkin katsoi viisaaksi tehdä mieliksi apulaiselle, josta oli niin suuri toivo.

"Hyvä on", sanoi Heikki; ja nostaen raskaan aseensa olkapäälleen, hän riensi ilolla muitten luokse, valiten itselleen paikkansa Duhele-clan'in päällikön vastapäätä.

Silloin Eachin'in miehuus ensi kertaa vähän horjahti. Hän oli jo kauan aikaa tietänyt Heikin parhaaksi miekkamieheksi, minkä Perth'in kaupunki sekä koko sen seutu olisi voinut lähettää kiistatanterelle. Vihaan, jolla hän seppää kilpakosijanaan katseli, sekaantui samassa muisto siitä, kuinka helposti Heikki kerran, vaikka aseetonna, oli torjunut päältään hänen äkillisen, hurjan päällekarkauksensa. Ja kun hän nyt näki kuinka Wynd'in Heikki yhä tuijotteli häneen päin, verestä vuotava miekka kädessään, nähtävästi aikoen rynnätä juuri hänen päälleen, niin masentui Eachin'in rohkeus ja hänen sydämensä alkoi horjua, joka seikka ei jäänyt hänen kasvatus-isältään huomaamatta.

Eachin'in hyväksi onneksi Torkil'in oma sydän, samoin kuin kaikkein niiden, joiden kanssa hän oli ikänsä elänyt, oli järkähtämättömän luja, eikä hän siis saanut päähänsä sitä ajatusta, että joku mies hänen omasta clan'istansa, varsinkin hänen päällikkönsä ja kasvattinsa, voisi olla luontoista miehuutta vailla. Jos hän sen olisi käsittänyt, niin olisi hänen tuskansa ja vimmansa kenties kiihtynyt siihen määrään, että hän olisi Eachin'in surmannut, pelastaakseen hänen kunniansa häväistyksestä. Mutta hänen sydämensä ei ottanut vastaan sitä ajatusta, että hänen kasvattinsa saattaisi olla pelkuri; sillä se ajatus hänestä oli niin luonnoton ja pirullinen. Että Eachin oli jonkun panemahurmauksen alainen, se oli selitys, johonka taika-uskoisuus oli Torkil'in saattanut; hän kysyi siis nyt tuskallisesti, vaikka vaan kuiskaamalla: "Jokos lumous taas pienentää henkeäs, Eachin?"

"Niin tekee, voi minua kurjaa!" vastasi onneton nuorukainen; "ja tuossa juuri se ilkeä noita seisookin!"

"Mitä!" huudahti Torkil, "ja sinä käyt hänen takomassaan rautapaidassa? – Norman, sinä onneton poikani, miksi sinä toit sen riivatun haarniskan?"

"Jos lienee nuoleni väärin sattunut, en tiedä muuta neuvoa kuin että ammun oman henkeni samaa tietä", vastasi Norman Vasaramies. "Seiso vaan lujana, kyllä saat nähdä kuinka minä sen lumouksen rikon".

"Niin, seiso vaan lujana", sanoi Torkil. "Hän saattaa kyllä olla ilkeä noita; mutta onpa kuitenkin minun oma korvani kuullut ja oma kieleni sen ennustanut, että Eachin on tästä tappelusta pääsevä eheänä, vapaana, ilman haavatta – tulkoon vaikka mikä Saksilais-tietäjä sitä valheeksi ajamaan. Hän saattaa kyllä olla väkevä mies; mutta koko tään uljaan tammistoni tulee ensin kaatua, oksineen, tyvineen, ennen kuin hän pääsee sormellaankaan koskemaan minun kasvattiini. Piiriin hänen ympärilleen, pojat – Bas air son Eachin! (Kuoloon Eachin'in puolesta)".

"Kuoloon Eachin'in puolesta!" kajahti takaisin Torkil'in poikien suusta.

Tästä uskollisuudesta rohjenneena, nousi taas Eachin'in masentunut miehuus, ja hän huusi uljaasti clan'insa pillinpiiparille: "Seid suas! s.o. Soita!"

Hurja sotamarssi taas käski rynnäkölle; mutta molemmat puolueet lähestyivät toinen toistansa hitaammin kuin ensikerralla, niinkuin miehet, jotka nyt tunsivat ja täydessä arvossa pitivät toinen toisensa urhouden. Wynd'in Heikki, kiihkeässä taistelunhalussansa, astui Chattan-clan'in rivin eteen ja viittasi Eachin'ia vastaan tulemaan. Mutta Norman hyppäsi eteen kasvatus-veljensä suojaksi, ja nyt seisahtuivat molemmat puolueet hetkeksi, ikään kuin olisivat tämän kahdentaistelun päättymisestä tahtoneet ottaa itselleen ennustusta, minkälainen päivän yleinen päätös oli tuleva. Vuorelainen lähestyi, suuri miekkansa kohotettuna, ikään kuin sivaltaakseen; mutta juuri kun hän tuli miekan pituuden päähän, hän pudotti maahan sen pitkän ja raskaan aseensa, hypähti kepeänä sepän miekan yli, samassa kun tää yritti häneen iskeä, ja veti väkipuukkonsa esiin. Näin päästyään niin liki, ettei seppä häntä voinut miekalla poistorjua, hän iski Heikkiä mainitulla aseella, sepän omalla lahjalla, kurkkuun, kääntäen pistonsa alas rintaan ja huutaen kovalla äänellä: "Näin sinä opetit minua pistämään!"

Mutta Wynd'in Heikillä oli omatekemänsä rautapaitansa, kaksinkerroin päärmätty reunuksella karaistusta teräksestä. Jos hänen suojuksensa olisi ollut vähemmin luja, niin olisi nyt tullut ijäksi loppu hänen taisteluistaan. Niinkin hän sai helpon haavan.

"Hupsu!" vastasi hän, antaen Norman'ille semmoisen läimäyksen pitkän miekkansa kahvanponnella, että Vuorelainen horjahti taaksepäin, "kyllähän mä opetin sinut pistämään, vaan en neuvonutkaan kuinka se pisto saadaan poistorjutuksi!" Samassa hän antoi vastustajalleen sivalluksen, joka halkaisi Vuorelaisen pään, teräslakista huolimatta. Ja astuen kuolleen ruumiin yli, hän pyrki nuoren päällikön kimppuun, joka nyt seisoi suojatonna hänen edessään.

Mutta Torkil'in kaikkuva ääni karjahti: "Far eil air son Eachin! (Vielä toinen Eachin'in puolesta!) ja ne kaksi veljestä, jotka seisoivat päällikkönsä molemmin puolin, ryntäsivät Heikin päälle, sivaltaen yht'-aikaa, joten hänen täytyi puolustukseen tyytyä.

"Eteenpäin, Vuorikissan pojat!" huusi Mac-Gillie Chattanach. "Pelastakaa se uljas Saksilainen! Antakaa noitten haukkain tuossa maistaa kynsistänne".

 

Vaikka jo pahasti haavoitettuna, päällikkö itsekin komperoihe sepän avuksi ja hakkasi maahan toisen leichtach'eista (henkivartijoista), jotka Heikkiä ahdistivat. Omalla kelpo miekallaan Heikki vapautti itsensä toisesta.

"Reist air son Eachin! (Taas toinen Eachin'in puolesta!)" huusi uskollinen kasvatus-isä.

"Kuoloon Eachin'in puolesta!" vastasi taas kaksi hänen kuoloon määrätyistä pojistansa, rynnäten vimmaista seppää sekä hänelle avuksi tulleita vastaan. Eachin sillä välin siirtyi enemmän vasemmalle puolelle, hakien vähemmin peloittavia vihollisia, ja viritti urhoollisuudellaan taas miestensä sammuvaa toivoa. Molemmat Tammiston pojat, jotka hänen lähtöänsä olivat suojelleet, saivat saman kohtalon kuin edellisetkin veljensä; sillä Chattan-clan'in päällikön huuto oli sille tanteren kulmalle tuottanut muutamat hänen uljaimmista sotureistaan. Torkil'in pojat eivät kaatuneet ilmaiseksi, vaan hirveitä merkkejä heidän miekoistansa näkyi sekä kaatuneissa että myös pystyssä pysyvissä. Mutta se seikka, että parhaitten soturein aina täytyi pysyä yhdessä koossa päällikkönsä ympärillä, ei ylimalkaan ollut eduksi Duhele-clan'ille. Niin harvat olivat nyt enää ne, jotka taistelun jatkamiseen kykenivät, että oli helppo lukea Chattan-clan'in puolella viisitoista miestä, nekin melkein kaikki haavoitettuja; Duhele-clan'ista ei ollut enää enempää kuin kymmenkunta jäljellä, niissä neljä päällikön henkivartija-joukossa, Torkil itsekin siihen luettuna.

Yhtä hyvin taisteltiin ja ponnisteltiin yhä vielä, ja sitä myöten kun voima raukeni, näkyi vimma vaan kiihtyvän. Wynd'in Heikki, hänkin jo haavoitettuna monessa paikassa, yhä vielä pyysi läpimurtaa taikkapa sukupuuttoon hävittää sitä uljasten urhoin muuria, jotka häntä vastaan taisteli hänen viha miehensä ympärillä. Mutta yhä vielä Torkil'in huutoon: "Taas toinen Eachin'in puolesta!" taas kajahti turmiontuottava vastaus, "Kuoloon Eachin'in puolesta!" Voitto näin aina vielä näytti epätietoiselta, vaikka Duhele-clan'in joukko oli niin paljoa pienempi. Voimain uupumus nyt taas pakoitti taistelijat levähdykseen.

Chattan-clan'in miehiä nähtiin vielä olevan kaksitoista, joista kuitenkin kaksi, kolme tuskin enää pysyi pystyssä, muuten kuin miekan nojassa. Viis vaan oli jäljellä Duhele-clan'ista, niissä Torkil ja hänen nuorin poikansa, molemmat helposti haavoitettuna. Eachin yksin oli vielä säilynyt aivan eheänä; niin valppaasti olivat kaikki häntä tarkoittavat sivallukset tulleet poistorjutuiksi. Uupumuksen kautta oli nyt molempain puolueitten vimma rauennut synkkämieliseksi toivottomuudeksi. He astuivat horjuellen, ikään kuin unessaan, kaatuneitten välitse, ja katselivat näitä, niinkuin olisivat tahtoneet menetettyin ystäväinsä näön kautta taas kiihdyttää vihaansa vielä elossa olevia vihollisia vastaan.

Eikä aikaakaan, niin kokoutuivat edellisistä hurjista kahakoista vielä sailyneet jälleen, jatkaakseen tätä taistelua viimeiseen mieheen asti aivan joen rannalla, koska siellä maa oli vähemmin liukas veristä ja vähimmin kaatuneitten ruumiita jaloissa.

"Jumalan tähden – sen armon tähden, jota me joka päivä rukoilemme itsellemme", sanoi helläsydäminen vanha kuningas Albanyn herttualle, "tehkää jo nyt tästä loppu! Miksi sallittaisiin noitten kurjain, räpäleiksi hakattuin ihmisten jatkaa teurastustaan viimeiseen asti? – Varmaankin he nyt jo tottelisivat ja suostuisivat sovintoon kohtuullisilla ehdoilla".

"Rauhoittukaa, armollinen herra kuningas", virkkoi veli. "Nämä miehet ovat Alankomaiden pahin turmio. Molemmat päälliköt yhä vielä ovat elossa – jos he pääsevät tästä hengissä, niin koko tämän päivän työ on turha. Muistakaa lupaustanne valtaneuvoskunnassa, ettette huuda: seis!"

"Sinä pakoitat minut suureen syntiin, Albany, sekä kuninkaana, jonka tulee suojella alamaisiansa, että myös kristittynä, jonka tulee rakastaa veljiänsä uskossa".

"Te päätätte väärin, kuninkaallinen majesteetti", vastasi Albanyn herttua; "nämät tässä eivät olekaan uskollisia, vaan tottelemattomia kapinoitsijoita, niinkuin Crawford'in kreivi voipi todistaa. Ja vielä vähemmin he ovat kristityitä miehiä, sillä Dominikolais-abotti varmaankin on vahvistava sanani, että he enemmän kuin puoleksi ovat pakanoita".

Kuningas huokasi syvään. "Tehkää sitten mielenne mukaan; te olette liian viisaat, että minä saattaisin väitellä teidän kanssanne. Minä vaan voin kääntää kasvoni pois ja sulkea silmäni umpeen, niin etten näe enkä kuule tuota minua inhottavaa verisaunaa. Mutta hyvin tiedän, että Jumala kumminkin on rankaiseva minua siitä, kun edes olen läsnä tässä ihmishenkien hävityksessä".

"Soittakaa torvia", käski Albanyn herttua. "Heidän haavansa kohmettuvat, jos he kauemmin viivyttelevät".

Tämän puheen aikana Torkil hyväili ja rohkaisi päällikköänsä.

"Vastusta sitä lumousta vaan muutamia minuutteja vielä", virkkoi hän. "Ole vaan hyvillä mielin – sinä pääset tästä ilman mitään haavaa taikka ruhjausta, ilman vammaa sekä vikaa. Ole vaan hyvillä mielin!"

"Ja kuinkas minä voisin olla hyvillä mielin", vastasi Eachin, "kun kaikki uljaat heimolaiseni yksi toisensa perästä ovat kaatuneet kuolijaksi jalkojeni eteen? – kuolleet kaikki minun puolestani, joka en koskaan olisi rahtuakaan heidän ystävyydestään ansainnut?"

"Ja mitä varten he olisivat sitten syntyneet, jos ei siksi että menisivät kuolemaan päällikkönsä puolesta?" kysyi Torkil vakavasti. "Mitäs huolii valittaa siitä, jos ei nuoli palaja viineensä, kunhan se pilkkuun on sattunut? Ole iloinen vaan! Kas tässä olemme, Tormot ja minä, vielä vasta aivan vähän haavoitettuna, vaan vuorikissat tuolla kömpivät ja köntistelevät tasankoa myöten, ikään kuin koirat olisivat heidät jo puoleksi kuristaneet. – Vielä yksi uljas rynnäkkö, niin voitto on meidän, vaikka saattaisi kyllä niin käydä, että sinä yksin jäät henkiin. Runoniekka, soita ryntäysmarssia!"

Toropilli-piiparit molemmin puolin taas soittivat sotamarssia, ja taistelijat taas sekaantuivat käsikahakassa, ei tosin enää entisellä voimalla, mutta kuitenkin raukenemattomalla vihalla. Heihin yhtyivät nyt nekin, joiden olisi ollut asia olla taisteluun puuttumatta, vaan jotka eivät nyt kuitenkaan malttaneet olla siitä erillään. Molemmat vanhat urhot, jotka lippuja kantoivat, olivat vähitellen lähestyneet paikoistansa tarhan eripäissä ja seisoivat nyt jo aivan liki itse tappelutannerta. Kun he näin näkivät verisaunan läheltä, nousi heissä molemmissa halu kostaa veljiänsä taikka myös kuolla heidän kanssansa. He kävivät vimmaisesti toinen toisensa kimppuun niillä peitsillä, joihin liput olivat kiinnitetyt; vaihdettuansa useampia kuolettavia pistoja, he rupesivat painiskelemaan, yhä vaan pitäen lippunsa kiinni. Näin he viimein taisteluvimmassaan yhdessä putosivat Tay-jokeen, josta he tappelun jälkeen löydettiin hukkuneina, aina vielä kovasti toinen toisensa kimpussa. Nyt tappelun kiihko, vimman ja epätoivon hurjuus myös tarttui runoniekkoihin. Molemmat toropillin-soittajat, jotka kaiken tappelun aikana olivat voimiansa myöten koettaneet pitää veljiensä miehuutta vireillä, näkivät nyt taistelun alkavan loppua taistelevain miesten puutteesta. He viskasivat maahan soittonsa, ryntäsivät vimmaisesti toinen toisensa päälle, väkipuukko kädessä, kumpikin enemmän pitäen silmällä kuinka saisi toisen surmatuksi kuin itsensä suojelluksi; ja näin Duhele-clan'in toropillinsoittaja melkein kohta kaatui kuolijaksi, ja Chattan-clan'in runoniekka samassa sai haavan henkipaikkaan. Tämä viimeinmainittu kuitenkin vielä tarttui soittoonsa, ja clan'in pibroch'in (sotamarssin) sävelet heikontumistaan heikontuen yhä vielä kajahtelivat Chattanilaisille, niin kauan kuin kuolevalla soittoniekalla oli henkeä rinnassa, millä puhaltaa. Hänen soittonsa, tai kumminkin siihen kuuluva pilli, on aina vielä tallella erään Vuorelaispäällikön suvussa, suuressa arvossa pidettynä, federan dhu s.o. mustan pillin nimellä.