"Mitäs sillä tarkoitat, tohtori?" kysyi sairas.
"Katsokaas, herra ritari, tuo seppä ei pysy aina aisoissaan, vaan on tuommoinen hulivili ja veitikka. Minä itse satuin hänelle vastaan tulemaan Pyhän Valentinin päivänä, vähän sen perästä kun tuo kahakka oli ollut kaupunkilaisten sekä Douglas'in väen välillä. Ja silloinpa, kuulkaas, hän kierteli raitteja sekä syrjäsolia myöten tavallisen laulutytön seurassa; tytön vasu ja viulu oli hänellä toisessa kädessä, toisesta käsikynkästä riippui itse kaunotar. Mitä te arvelette, armollinen herra? Eikös se ole sievä poika, joka estää prinssin rakkaudenseikan Perth'in kauneimman tytön kanssa, hakkaa poikki käden vapaaherralta ja ritarilta, ja lähtee taluttelemaan maankulkiainta laulutyttöä, kaikki yhden ja saman vuorokauden kuluessa?"
"Rupeanpa mar' jo häntä paremmassa arvossa pitämään, koska hänellä on sen verran herrastapoja, vaikka on poroporvari", sanoi Ramorny. "Soisinpa mielummin että hän ei olisi tuommoinen lysti veitikka, vaan jörö, sitten minä kepeämmällä sydämellä auttaisin sinua kostoosi – ja minkälaista kostoa! kostoa sepälle – tuommoisessa surkeassa riidassa mätä-hansikkain tekijän tähden! Pyh! – Vaan yhtähyvin se kosto tulee täysin määrin täytetyksi. Olet sinä kai jo pannut sen alulle omilla vehkeilläsi?"
"Ainoasti aivan alulle", sanoi apteekkari; "pidinpä vaan huolta, että parille, kolmelle pahimmalle kielikontille Curfew-kadun seudulla, jotka jo kauan aikaa olivat äissään tuosta Katrin liikanimestä 'Perth'in kaupungin Kaunotar', tuli tieto tästä uskollisen Valentininsa kepposesta. He säpsähtivät kohta niille jäljille niin kiivaasti, että pikemmin olisivat olleet valmiit vannomaan itse nähneensä kaikki, omin silmin, kuin sallineet siitä mitään epäilystä. Sulhanen tuli noin tuntia myöhemmin Kaunottaren isän luokse, ja hyvin voitte arvata, armollinen herra, minkälaisen kyydin hän sai suuttuneelta hanskurilta, ja tyttö ei edes näyttänyt silmiään. Ja siis, niinkuin te, herra ritari, näette, minulla jo on ollut pieni esimaku kostosta. Mutta toivonpa saavani sitä nauttia täysin kulauksin teidän kauttanne, jonka kanssa nyt olen veljellisessä liitossa, ja – "
"Veljellisessä!" kertosi ritari ylenkatseella. "Mutta olkoonpa vaikka niin – hokevathan papit, meidän muka kaikkein olevan samasta maan mullasta syntyperäisin. Enpä tiedä – minusta siinä näyttäisi jonkunlaista eroitusta olevan – mutta kaikissa tapauksissa on jalompi multa pitävä sanansa halvemmalle, ja kostosi olet saava täytetyksi. Kutsu minun hovipoikani tänne".
Lääkärin käskyä totellen, tuli nuori mies etuhuoneesta sisään.
"Eviot", kysyi ritari, "onko Bonthron siellä odottamassa? Ja onko hän selvällä päällä?"
"Hän on niin selvällä päällä kuin voi olla, koska aika humalan perästä on aika lailla maannut", vastasi hovipoika.
"Käske häntä sitten tänne ja pane ovi kiinni".
Pian kuului lähenevän raskaita askeleita, ja sisään astui mies, jonka keskenjäänyt pituus näkyi saaneen täyden korvauksen hartioitten leveydessä sekä käsivarsien paksuudessa.
"Olisi eräs mies, jonka kimppuun sinun pitäisi käydä, Bonthron", sanoi ritari.
Miehen tyly katsanto lauhtui; siinä ilmautui tyytyväisyyttä osoittava irvistys.
"Tää tohtori on sinulle näyttävä miestä. Valitse tarkkaan aika, paikka sekä muu tilaisuus, niin että menestys on varma; ja varo, ettet jää alle, sillä se mies on se taistelunhaluinen Wynd'in Heikki".
"Se on kova kappale työtä", mörisi murhamies; "sillä jos ensi sivallukseni ei käy henkipaikkaan, olen, kun olenkin, surman suussa. Koko Perth'in kaupunki kaikuu jutuista tuon sepän taitavuudesta ja väkevyydestä".
"Ota kaksi apulaista kanssas", virkkoi ritari.
"Enpä", vastasi Bonthron. "Jos tahdotte että siinä olisi jotakin kaksinkertaista, olkoon se palkka".
"Luetaan se kaksinkertaiseksi", sanoi herra; "mutta katso että tehtäväsi tulee tyystin tehdyksi".
"Luottakaa vaan minuun, herra ritari – harvoin on minun sivallukseni sattunut ilmaan".
Totellen tään viisaan miehen neuvoja, käski vielä haavoitettu ritari, osoittaen lääkäriä. "Ja kuules – odota siksi kun hän tulee ulos kodistaan – äläkä juo ennenkuin se työ on tehty".
"En suinkaan", vastasi tuo julma käskyläinen; "oma henkenihän siitä riippuu, että sivallukseni on luja ja tarkka. Kyllähän minä tiedän minkälaisen miehen kimppuun olen menevä".
"Korjaa luusi sitten, siksi kun tohtori kutsuu sua, ja pidä pertuskas sekä väkipuukkos varalla".
Bonthron nyykähytti päätään ja sitten läksi.
"Uskallatteko te, herra ritari, uskoa semmoisen työn yhden ainoan miehen käteen?" virkkoi lääkäri, sen perästä kuin murhamies oli ulos lähtenyt. "Olkaa toki hyvä ja muistakaa, että tuo seppä toissa yönä ajoi karkuun kuusi aseellista miestä".
"Älä enempää kysele, tohtori; Bonthron'in kaltaisesta miehestä, joka aikansa ja paikkansa osaa valita, on apua enemmän kuin koko tusinasta puolihumalaisia yöjalkalaisia. – Käske Eviot tänne – sinä saat nyt ensin näyttää parantamistaitosi, äläkä epäile, että tuossa toisessa työssä sinulla on apuna mies, joka äkillisen ja arvaamattoman surmaamisen taidossa on hyvin sinun vertaisesi".
Hovipoika Eviot taas tuli sisään lääkärin käskystä ja auttoi, herransa viittausta totellen, Dwining'iä, joka nyt rupesi ottamaan pois siteitä ritari Ramornyn haavasta. Hän katseli paljastettua tynkkää jonkunlaisella lääkärin ihastuksella, jonka lisäksi epäilemättä vielä tuli hänen ilkeän sydämensä häijy ilo muiden olentoin piinan ja tuskan näkemisestä. Ritari ainoasti vilkaisi tuohon kauhistuttavaan esineesen ja hänen rinnastaan – lieneekö sitten ruumiin tai mielen piina siihen ollut syynä – pääsi ohkaus, jonka hän kyllä mielellään olisi estänyt.
"Te ohkaatte, herra ritari", virkkoi lääkäri lienteällä, liehakoivalla äänellänsä, mutta samassa ilmoitti itseään kuitenkin ylenkatseen sekainen ilkkuminen tuossa suusoppien irvistelyssä, jota ei edes tämä tottunut teeskelijä saanut kokonaan peitetyksi. "Te ohkaatte – mutta lohduttakaa toki itseänne. Tää Heikki Seppä on aika mestari – hänen miekkansa osaa oikeaan paikkaansa yhtä hyvin kuin hänen vasaransa alaisimeen. Jos olisi tää paha sivallus tullut tavallisen miekkamiehen kädestä, niin se olisi vikoittanut luuta ja pilannut jäntäreet, niin ettei minussakaan olisi ollut niiden parantajaa. Mutta Heikki Sepän sivallus se tekee puhdasta työtä, ja tarkkaa, aivan kuin olisin minä veitselläni tikannut tään jäsenen poikki. Muutamien päivien kuluttua jo voitte te päästä ulos, kun vaan olette varovainen ja pidätte vaaria lääketaidon säännöistä".
"Mutta minun käteni – minun menetetty käteni!" —
"Sen vahingon voipi pitää salassa, jonkun aikaa", sanoi lääkäri. "Minä olen, ankaralla kertomisen kiellolla, parille, kolmelle lörpöttelevälle hupsulle antanut sen tiedon, että tuo löydetty käsi on teidän tallirenkinne, Mustan Oventin'in oma, ja te jo tiedätte, herra ritari, että se mies on lähtenyt pois Fifen lääniin, niin että juttuni tulee yleiseen uskotuksi…"
"Kylläpä sen tiedän", virkkoi Ramorny, "että tuommoinen huhu vähäksi aikaa voi peittää totuuden. Mutta mitä apua siitä lyhyt-aikaisesta viivytyksestä?"
"Totuuden voi pitää salassa, kunnes te, herra ritari, joksikuksi aikaa vetäytte pois hovista; ja sitten, kun uudet tapahtumat jo ovat saattaneet tämän nykyisen kahakan muiston hämäräksi, voi selittää että kätenne menettämiseen on ollut syynä joku katkennut peitsi tai joku siihen sattunut nuoli. Kyllä tää teidän orjanne on keksivä jonkun sopivan tekosyyn ja vahvistava sen totuutta".
"Se asia tahtoo saattaa minut hulluksi", virkkoi Ramorny taas uudella ohkauksella, johonka ruumiin sekä sielun tuska hänet pakoitti. "Vaan enpä minäkään näe muuta neuvoa".
"Ei muuta olekaan", sanoi lääkäri, jonka häijylle sydämelle sairaan tuska oli hauskinta huvitusta. "Sillä aikaa ihmiset voivat luulla teidän pysyvän kotona muutamain pienempäin vammain tähden ynnä myös harmista siitä, kun prinssi, totellen Albanyn herttuan kehoitusta, on teidät palveluksestaan luovuttanut; joka asia on yleiseen tietty".
"Konna, sinä kidutat minua!" huusi sairas.
"Ylimalkain puhuen voi siis sanoa", jatkoi Dwining, "että te, armollinen herra, olette siitä kahakasta aivan huokealla päässeet; ja jos emme ota lukuun teidän kätenne menettämistä, jota vahinkoa ei voi parantaa, pitäisi teidän pikemmin iloita kuin surra; sillä ei mikään parran-ajaja ja haavalääkäri Franskassa tai Englannissa olisi voinut toimittaa sitä leikkausta taitavammin kuin tuo tolvana sen teki yhdellä ainoalla iskulla".
"Minä kyllin arvaan kiitollisuusvelkani suuruuden", sanoi Ramorny, ponnistellen vimmaansa vastaan ja teeskellen itseänsä tyynimieliseksi; "ja jos Bonthron ei sitä velkaa suorita yhtä puhtaalla sivalluksella, joka lääkärin avunkin tarpeettomaksi on tekevä, niin sanokaat vaan, ettei ritari Johana Ramorny osaa kiitollisuuden velkoja maksaa".
"Kas se oli puhe, jommoista teidän kaltaisen miehen suusta arvaa saavansa kuulla, herra ritari!" vastasi lääkäri. "Ja sallikaa minun vielä sanoa, että leikkaajan taito sittenkin olisi ollut turha, koska veri olisi vuotanut tyhjäksi teidän suonistanne, ellei nuot kunnon munkit olisi kohta estäneet sitä siteillään sekä tyrehdytys-rohdoillaan, ja ellei sitten olisi ollut tään teidän halvan palvelijanne, Henbane Dwining'in apua".
"Vaiti!" huusi sairas, "en tahdo enää kuulla sinun ilkeää ääntäsi! – Tuntuupa minusta tosiaan, kun sinä tässä luettelet kaikkia kidutuksia, joiden alainen olen ollut, ikäänkuin minun kivistelevät hermoni yhä vielä ojentuisivat ja käpristyisivät, vaikuttaen sormiini, joilla ennen saatoin väkipuukkoon tarttua".
"Se, jos saan luvan selittää asian, jalo herra", sanoi Dwining, "on meillä lääkäreillä hyvin tuttu ilmiö. On niitä ollut muinais-ajan viisaita, jotka ovat arvelleet jonkun tunteen-yhteyden poikkileikattuin sekä tuohon erillesilvottuun jäseneen jääneitten hermoin välillä yhä edelleen voivan pysyä, niin että muka voi nähdä sormien liikahtavan ja kopristuvan, totellen liikuttavaa voimaa, joka tulee niiden tunteen yhteydestä elävän rungon elinvoiman kanssa. Jos voisimme saada teidän kätenne takaisin tuosta hirsipuusta taikka Mustan Douglas'in hallusta, niin minua hyvin huvittaisi nähdä tuon salaisen tunteen yhteyden ihmeellisiä vaikutuksia. Mutta pahoin pelkään, että se olisi yhtä vaarallinen yritys, kuin jos olisi se käsi temmattava nälkäisen kotkan kynsistä".
"Ja enempää vaaraa ei voisi tulla sinulle haavoitetun leijonan härsyttämisestä, kuin mitä näät häijyt pilkantekosi Juhana Ramornysta voivat tuottaa sinulle!" tiuskasi ritari, kohoten vimmassaan, jota ei enää saanut hillityksi. "Sinä koira, toimita vaan virkaasi, ja muista, että jos käteni ei voikaan enää väkipuukkoon tarttua, minun käskyni kuitenkin voi saattaa liikkeelle sata kättä".
"Jos yksi ainoakin väkipuukko olisi vedettynä tupesta ja kohotettuna minun silmieni edessä", sanoi Dwining, "se näkö jo kokonaan masentaisi teidän lääkärinne koko elinvoiman. Mutta kukapas sitten", lisäsi hän osaksi liehakoivalla, osaksi pilkallisella äänellä, "kukapa sitten lievittäisi tuota tulista, polttavaa kipua, joka minun herraani nyt vaivaa ja saattaa hänet niin närkkääksi myös hänen palvelija-raukkaansa vastaan, siitä syystä että tää selittelee haavalääkitys-taitonsa sääntöjä, joka kyllä tosin onkin halveksittava tuohon jaloon haavanlyömis-taitoon verraten".
Sitten lääkäri, kun ei enää kuitenkaan uskaltanut härnätä pelättävän hoitilaansa mieltä, täydellä todella ryhtyi haavan parantamiseen. Hän voiteli sen hyvänhajuisella voiteella, jonka tuoksu levisi ympäri koko kammaria. Se lauhdutti samassa haavan polttavan kuumuuden virvoittavalla vilppaudella, joka muutos kuumeen tuskissa olevasta sairaasta tuntui niin suloiselta, että hän, jota kipu juuri vähää ennen oli ohkauttanut, nyt ei voinut olla mielihyvästä huoahtamatta, kun hän jälleen vaipui vuoteelleen, nauttien voitelemisen kautta saatua lievitystä.
"Nyt, te ritarillinen herrani, tunsitte kuka se on teidän ystävänne", virkkoi Dwining. "Jos te, totellen ajattelematonta vimman puuskaa, olisitte käskeneet: Tappakaa tuo mitätön puoskaroitsija! – mistäpä te sitten olisitte näiden Britannian neljän meren välistä löytäneet miestä, joka olisi teille niin paljon lievitystä saattanut?"
"Unohda uhkaukseni, tohtori kulta", sanoi Ramorny, "vaan varo myös, ettet minua ylenmäärin kiusaa. Semmoiset kuin minä eivät siedä, että heidän piinansa tehdään pilan-aineeksi. Säästä sinä kokkapuheesi yleisen sairashuoneen kurjien vaivaisten varalle".
Dwining ei nyt uskaltanut puhua mitään sen enempää, vaan tiputti pullosesta, jonka veti ulos lakkaristaan, muutamia tippoja pieneen kuppiin, missä oli vedensekaista viiniä.
"Tämä juoma", sanoi oppinut mies, "on nyt niin rohdoitettu, että se tuottaa unta, jota ei sais häiritä".
"Kuinka kauan se uni on kestävä?" kysyi ritari.
"Sen vaikutuksella ei ole aivan varmaa määrää – kenties huomis-aamuun saakka".
"Kenties myös ijät kaikki", virkkoi sairas. "Herra tohtori, maistakaapas sitä juomaa nyt kohta itse, muuten ei se mene minun huulteni välitse".
Lääkäri noudatti käskyä ylenkatseellisella hymyllä. "Joisin ma vaikka kaikki loppuun", sanoi hän; mutta tää Indian gummi-puun mehu voi muuttaa uneen terveenkin ihmisen yhtähyvin kuin sairaan, ja minun lääkärin virkani vaatii valvomista".
"Suokaa anteeksi, tohtori", sanoi Ramorny, luoden silmänsä alaspäin, ikään kuin häpeissään epäluulostaan.
"Ei ole anteeksi-pyytöä tarvis semmoiselta, jonka ei ole lupa suuttua", vastasi lääkäri. "Tuleehan pienen ampiaisen olla kiitollinen jättiläiselle, ettei se häntä vallan mäsäksi tallaa. Mutta huomatkaa toki, jalo ritari, että pienet ampiaisetkin voivat tehdä vahinkoa, ja niin lääkärit myös. Mitäs minulle olisi tullut siitä, paitsi hetkisen aikaa vaivaa, jos olisin pannut tähän näin voiteesen semmoisia rohtoja, jotka mädättäisivät teidän käsivartenne hamaan kainaloon saakka ja muuttaisivat elämän virran teidän suonissanne haisevaksi velliksi? Mikäs minut esti käyttämästä vielä sala-viekkaampia keinoja, ja täyttämästä teidän huoneenne aineilla, joiden vaikutuksesta elämänliekki rupeaa yhä hämärämmin ja hämärämmin kytemään, siksi kun se sammuu, niinkuin tulisoihtu jonkun maan-alaisen käähkänän ilkeässä kaasussa? Teillä on varsin vähän aavistusta minun voimastani, jos ette tiedä että nämät sekä toiset vielä salaisemmat hyvityskeinot ovat sen käsissä, joka minun taitoani taitaa. Mutta lääkäri ei huoli tappaa sairasta, jonka anteliaisuudella hän elää, ja vielä vähemmin se, jonka jokainen hengenveto on kostonhimoa täynnä, tappaisi valaliittolaisensa, joka häntä on koskaan auttava. – Ja vielä yksi sana lisäksi – jos teidän tulisi pakko selvittää itseänne unen horroksista – ja kukahan täällä Skotlannissa voisi olla varma saavansa kahdeksan tuntia peräkkäin olla rauhassa? – sitten haistakaa pulverirasiassa olevaa väkevää ainetta. – Ja nyt hyvästi, herra ritari – ja jos te ette voikaan pitää minua miehenä, jolla on arka omatunto, niin myöntäkää kumminkin, että minä olen älykäs ja järkevä mies".
Näin sanoen lääkäri läksi ulos; hänen tavallinen nöyrä ja liehakoiva näkönsä oli nyt tällä hetkellä muuttunut ylevämmäksi, jalommaksi, sillä hän tunsi saaneensa voiton ylpeästä hoitilaastansa.
Ritari Ramorny makasi vaipuneena mietteisinsä, jotka eivät olleet hauskoja, siksi kun alkoi tuntea unijuoman vaikutusta. Silloin hän silmänräpäykseksi ponnisti vastaan ja kutsui hovipoikansa.
"Eviot hoi! Eviot! – Pahoinpa tein, kun siihen määrään virkoin salaisuuteni tuolle myrkylliselle puoskarille – Eviot!"
Hovipoika astui sisään.
"Onko lääkäri jo lähtenyt?"
"Niin on armollinen herra".
"Yksinkö vai oliko joku muu hänen kanssaan?"
"Bonthron puhui kahden kesken hänen kanssaan ja läksi melkein kohta hänen jäljessään – teidän käskystänne armollinen herra, sanottiin minulle".
"Herrainen aika, niinhän se olikin! – hän läksi muutamia rohtoja noutamaan – hän tulee pian takaisin. Jos hän on humalassa, niin älä päästä häntä likelle kammariani, äläkä salli hänen ruveta puheisin kenenkään kanssa. Hänen päänsä joutuu pyörälle, kun väkevä juoma aivoihin pääsee vaikuttamaan. Hän oli kelpo poika, ennen kuin kerta erään Englantilaisen pertuska paljasti hänen aivonsa; mutta siitä ajasta hän jaarittelee joutavia, niin pian kun yhden maljallisen on kulauttanut suuhunsa. – Virkkoiko lääkäri mitään sinulle, Eviot?"
"Ei mitään muuta kuin vaan kielsi, ettei millään muotoa saisi teidän untanne, armollinen herra, häiritä".
"Ja sitä käskyä tulee sinun tyystin totella", virkkoi ritari. "Minä tunnen, että nyt saan unta, jota olen ollut vailla, aina sen perästä kun tään pahuksen haavan sain. – Kumminkaan, jos jolloinkin tuli unet, ei ne kestäneet kauemmin kuin silmänräpäyksen aikaa. Auta minua nuttuani riisumaan, Eviot".
"Suokoon Jumala sekä hänen pyhä miehensä teille rauhaisaa unta, armollinen herra", toivotti hovipoika, lähtien pois, sen jälkeen kuin haavoitetulle herrallensa oli käsketyn avun suonut.
Hänen lähdettyään, ritari, jonka ajatukset alkoivat yhä enemmän sekaantua, mutisi muutamia sanoja pojan jäähyväis-siunauksen johdosta.
"Jumala – ja hänen pyhätmiehensä – olen aikanani nukkunut hyvään uneen semmoisen siunauksen jälkeen. Mutta nyt – jos en herätessäni pääsisi täyttämään korkealentoisia vallan ja koston toivojani, sitten mieluummin soisin, että tää nyt päätäni pyörryttävä uni olisi alku siihen uneen, joka on saattava minun lainavoimani takaisin heidän alkuperäiseen olemattomuuteensa – vaan en jaksa ajatella sen pitemmälle".
Näin puhuen hän vaipui syvään uneen.
KUUDESTOISTA LUKU
Kun laskiaisna hulluteltiin.
Scot'in laulu.
Yö, joka nyt peitti Ramornyn sairasvuoteen, ei ollut rauhalliseksi sallittu. Kaksi tuntia oli kulunut valkeansammutus-kellosta, jota siihen aikaan soitettiin kello seitsemän ja jolloin kaikki muu paitsi rukousten, jonkun velvollisuuden tai irstaisuuden tähden valvovat, noina vanhan-aikuisina aikoina menivät levolle. Vaan kun tämä oli laskiais-päivän ilta, niin oli valvojissa niitä, jotka huvituksen tähden valvoivat, verrattomasti enemmän kuin muita mainittuja lajeja.
Alhainen kansa oli koko sen päivän häärinyt ja ponnistellut voimiaan pallosilla; korkeampi ja alhaisempi aatelisto olivat tappeluttaneet kukkoja sekä kuullelleet laulutyttöjen kevytmielisiä viisuja; porvarit puolestansa olivat täyttäneet vatsansa täpötäyteen rasvassa paistetuilla pannukakuilla sekä soppaleivällä s.o. kovasti paahdetuilla kaurajauhoilla, joiden päälle sitä rasvasta lientä, missä suolalihaa oli keitetty, kaadettiin – sama ruokalaji nytkään vielä ei ole vastahakoinen herkkuihin tottumattomille vanhan-aikuisille Skotlantilaisille. Nämät leikit ja ruoat olivat kaikki tälle päivälle omituiset. Juhlamenoihin kuului myös, että jumalinen kristitty illalla joi niin paljon väkevää olutta sekä viiniä, kuin hänen varansa vaan kannattivat; ja jos hän vielä oli nuori ja norja, piti hänen ottaa osaa rinkitanssiin taikka mennä Morrice-tanssijain joukkoon, jotka Perth'issä, niinkuin muuallakin, olivat omituisiin, eriskummallisiin vaatteisin puetut ja koettivat jos jollakin tempuilla osoittaa norjuuttansa ja nopsuuttansa. Kaikkeen tähän huvittelemiseen oli syynä se varovainen ajatus, että kun nyt Pitkä paasto laihan ruokansa sekä muun itsensä-kieltämisen kanssa kohta alkoi, oli viisainta, jos kuoleman-alainen ihmis-parka tuohon lyhyesen vielä suotuun väli-aikaan tahtoi niin paljon turhamaista, lihallista nautintoa kuin mahdollista.
Tavalliset ilot oli siis pidetty, ja useimmissa kaupungin osissa olivatkin nuo jo tavalliseen aikaan loppuneet. Aatelisherrat olivat erittäin pitäneet huolta, ettei taas uusia kahakoita nousisi heidän väkensä sekä porvarien välillä. Laskiaisilossa ei ollut siis tällä kertaa tapahtunut yhtä monta tapaturmaa kuin tavallisesti: ainoasti kolme miestappoa sekä joku joukko jäsenten katkaisemisia, joista, kun ne olivat sattuneet halpa-arvoiselle ihmiselle, ei viitsitty mitään tutkintoa pitää. Laskiais-ilta siis ylimalkain päättyi sangen rauhallisesti; ainoasti muutamissa paikoissa ilo ei vielä tahtonut loppua.
Yksi tanssija-parvi, joka erittäin oli vetänyt huomiota puoleensa ja ollut suosittu, näkyi olevan vastahakoinen huvituksestansa vielä lakkaamaan. Tässä parvessa oli kolmetoista miestä, jotka kaikki olivat samaan tapaan puetut. Heillä oli kaikilla näet tiukat, konstikkailla paikoilla ja päärmeillä varustetut säämiskäiset tröijyt; päässä oli vihriäiset, hopeahetaleilla ja punanauhoilla koristetut lakit, jaloissa valkoiset kengät! tiukusia oli helisemässä polvissa sekä pitkin sääriä, ja kädessä oli paljaat miekat. Tämä korea naamiojoukko, kuninkaan nähden tanssittuaan miekka-tanssia, suurella aseitten kalkuttelemisella sekä kaikenlaisilla eriskummallisilla ruumiinvääntelemisillä, meni sitten jatkamaan lystiä leikkiänsä Simo Hanskurin oven eteen. Siellä he uudestaan näytettyään norjuuttansa, kulauttivat suuhunsa viiniä, tarjoillen sitä myös katselijoille, ja kaikuvalla eläköönhuudolla joivat Perth'in kaupungin Kaunottaren maljan. Ukko Simo nyt astui ulos kynnykselleen kaupunkilaistensa kohteliaisuudesta kiittämään, ja myös puolestaan tarjosi viiniä, esittäen Perth'in iloisten Morrice-tanssijain maljan.
"Kiitoksia Simo vaari", vastasi yksi heistä, joka teeskellyllä kimakkuudella koetti peittää Olivier Proudfuten tavallista nenäkästä, omarakasta ääntä. Mutta pikkuinen vilahduskin teidän suloisesta tyttärestänne olisi meille nuorille pojille ollut makoisempi kuin kaikkein Malvoisier'in viinamäkien mehu".
"Kiitoksia, naapurit, ystävyydestänne", vastasi hanskuri. "Mutta tyttäreni ei voi hyvin eikä voi tähän kolkkoon yö-ilmaan tulla ulos. Vaan jos tää nuori heitukka tässä, jonka ääntä minä vähän kuin tutuksi tunnustelen, tahtoo minun matalaan majaani astua sisään, niin hän voi tyttäreltäni ottaa vastaan kiitokset teille kaikille".
"Tuo ne terveiset sitten meille Griffin'in krouviin", huusi muu tanssijajoukko kumppalilleen, jolle yksin kaikista oli Katrin näky suotu. "Siellä me aivomme pitää tervetuliaiset paastolle ja juoda vielä yhden maljan kaunoisen Katrin kunniaksi".
"Odottakaa sitten puolituntinen", sanoi Olivier, "ja koetelkaa kuka teistä saa suurimman pikarin tyhjennetyksi sekä huikeimman laulun lauletuksi. Iloita pitää, niinkauan kuin tätä lyhyttä laskiais-päivän yötä vielä kestää, vaikka olisikin suuni päästöpäivän koittaessa jo iäksi suljettu".
"Hyvästi sitten", huusi muut tanssikumppalit, "hyvästi uljas lakin-tekijä, siksi kun taas tulemme yhteen".
Joukko siis jatkoi kulkuansa, tanssien ja laulaen, neljä soittoniekkaa etupäässänsä. Mutta heidän johtajansa vei Simo Hanskuri huoneesensa ja istutti hänet tuolille ruokakammarin takan viereen.
"Mutta missäs nyt on teidän tyttärenne?" kysyi Olivier. "Sehän meitä miekkamiehiä tänne viettelee".
"Hän, totta puhuen, on omassa kammarissaan, Olivier naapuri; ja suorin sanoin, hän on vuoteen omana".
"Vai niin – no sitten minä tahdon mennä ylös hänen suruansa lievittämään. Te olette keskeyttäneet iloni, Hanskuri kummi, ja siitä olette minulle jotain palkkiota velkaa – tämmöiselle lystiveikolle – en huoli menettää sekä suunkostukettani että myös silmänhuvikettani. – Vai vuoteen omana hän on?"
"Tapa moinen on mulla ja koirallain
Tytön sairahan luokse me riennämme ain'.
Jos tyttösehen pipi sattuvi vaan,
Me kaks' koht' joudumme katselemaan.
Ja kun kuolen – pakkohan kuollakin lie!
Tapin aivan alle mua hautaan vie;
Suu auki tahtoisin loikua näin
Kanss' koirani pienoisen vierekkäin".
"Etkös voi edes silmänräpäyksen aikaa olla totinen, naapuri Proudfute?" sanoi hanskuri; "minulla olisi vähän puheltavaa sinun kanssasi".
"Totinenko?" vastasi lakintekijä; "ykstotinenhan minä olen ollut kaiken tään päivää. Tuskinhan minä avaan suutani, ettei siitä tule jotakin kuolemasta, hautajaisista tai muista sellaisista – ja nehän ovat totisimmat puhe-aineet, joista minä tiedän".
"Pyhä Johannes auttakoon!" sanoi hanskuri. Eihän ne vaan lie enteitä?"
"Ei, ei vähääkään – ei nuot mustat mietteet kumminkaan minun omaa kuolemaani ennusta. Minä olen syntynyt onneatuovan tähden vaikutuksen alla ja aion elää vielä viisikymmentä vuotta eteenpäin. Mutta muistanpa tuota mies-parkaa – tuota Douglas'in seuralaista, jonka hakkasin maahan Pyhän Valentin'in päivän aatto-yönä – hän kuoli viime yönä – se asia minun omaatuntoani rasittaa ja nostaa tuommoisia surullisia ajatuksia. Voi, Simo vaari, meille miekkamiehille, jotka vihan-vimmassamme verta vuodatamme, tulee toisinaan raskas hetkinen – soisinpa joskus ettei puukkoni koskaan olisi leikannut muuta kuin villalangan päitä".
"Ja minä soisin ettei minun puukkoni olis koskaan leikannut muuta kuin pukin nahkaa, sillä onpa se joskus omiin sormiinikin luiskahtanut. Mutta hyvin voitkin säästää katumustasi tällä erää; ei siinä kahakassa tullut muuta kuin yksi mies vaarallisesti haavoitetuksi – se oli se, jolta Heikki Seppä hakkasi käden poikki, ja se on jo terve. Se on Musta Oventin, yksi ritari Juhana Ramornyn miehistä. Hänet lähetettiin salaa pois hänen kotipaikallensa, Fifen lääniin".
"Mitä! Musta Oventinkö? – No sehän juuri on sama mies, jota Heikki ja minä – me kun aina taistelemme olkapää olkapäässä – sivalsimme molemmat yht'-aikaa, niin kuitenkin, että minun sivallukseni kerkesi silmänräpäystä ennen. Pelkäänpä siitä vielä pahempaakin tulevan, ja niin ylituomarikin pelkää. – Vai hän on tullut terveeksi? No sitten voin olla iloinen, ja koska et tahdo antaa minun nähdä kuinka sievältä Katri yötröijyssänsä näyttää, niin lähden täältä Griffin'in ravintolaan minun tanssikumppalieni luokse".
"Ei, viivy vielä hetkinen. – Sinä olet Wynd'in Heikin hyvä ystävä ja olet ottanut yhden ja toisen hänen töistänsä omikses, tään äsköisen muun muassa. Soisinpa että myös voisit puhdistaa hänet toisistakin pahanteoista, joista huhu häntä syyttää".
"No, senpä vannon miekkani kahvan kautta, että ne syytökset ovat valheita, mustia kuin helvetti, Simo vaari! Mitä! – teräs ja kilpi! eikö miekkamiehet pitäisi yhtä?"
"No, no, naapuri lakintekijä, maltapas nyt vaan mielesi; voisit sinä nyt tehdä sepälle ystävyyden työn, jos tämän asian oikealle tolalle saattaisit. Minä olen valinnut sinut neuvoittelukumppalikseni tässä asiassa – en juuri siksi, että pitäisin sinua viisaimpana päänä Perth'in kaupungissa, sillä niin sanoen valehteleisin".
"Niin, niin", vastasi itseensä tyytyväinen lakintekijä; "kyllähän minä tiedän missä vikani on – te viisaat miehet pidätte meitä kiivaita miehiä houkkapäinä – olenpa mar' minä kuullut ihmisten sanovan Wynd'in Heikkiä siksi sen seitsemänkin kertaa".
"Sointuupa myös viisas ja kiivas yhteen sangen hyvin", virkkoi hanskuri; "mutta olethan sinä hyväsydäminen mies, ja rakastat luullakseni kumppalias. Meidän välimme hänen kanssaan, katsopas, on tätä nykyä sangen huono. Tiedäthän että on ollut vähän puhetta naimisliitosta minun tyttäreni Katrin ja Heikki Sepän välillä?"
"Olen ma kuullut lintusten jotain semmoista laulelevan Pyhän Valentinin päivän aamun perästä. – Voi! se, jolle Perth'in kaupungin Kaunotar tulee omaksi, on onnellinen mies – vaan pilaa sentään avioliitto myös monta iloista poikaa. Minäkin hiukan kadun – "
"Heitä jo nyt hiiteen katumuksesi täksi kertaa", keskeytti hanskuri joksenkin närkkäästi. "Katsopas, Olivier, muutamat noista juoru-ämmistä, joiden aina pitää pistää nenänsä jokamiehen puuroon, ovat panneet sen huhun liikkeelle, että muka Heikki seurustelee laulutyttöin sekä muiden senkaltaisten kanssa. Se kävi Katrin sydämelle, ja minäkin katsoin loukkaukseksi lapselleni, että seppä juuri sinä päivänä, jolloin hänellä vanhan tavan nojassa olisi ollut kyllä tilaisuus ajaa asiatansa edemmäksi, ei tullutkaan pitämään seuraa Katrille, niinkuin Valentini-kumppanin olisi sopinut, vaan antautui kumppaliksi mokomille. Senvuoksi minä vanha kiivas hupsu, kun Heikki myöhään Valentinin päivän iltana tuli tänne, en päästänytkään häntä sisään, vaan käskin hänen mennä takaisin kotiinsa sen kumppalin luo, jonka hän sinne oli jättänyt. En ole tavannut häntä sen jälkeen, ja olen ruvennut ajattelemaan, että kenties olin kovin hätäinen. Katri on ainoa lapseni, ja ennen soisin häntä haudan kuin irstailijan omaksi. Mutta luulinpa tähän saakka tuntevani Heikin perin pohjin, niinkuin oman poikani. En voi uskoa että hän meille on voinut semmoista häväistystä tehdä, ja saattaapa olla, että hän sen syytöksen saisi poisselitetyksi. Minua neuvottiin kysymään Dwining'iltä, jonka sanottiin tulleen vastaan, silloin kun Heikki tuota valittua kumppalia talutteli – ja jos saa hänen sanojaan uskoa, se tyttö oli sepän serkku, Johanna Letham. Mutta tiedänhän että tuo apteekkari aina puhuu toista kielellänsä, toista irvistyksillänsä. – Sinulla, Olivier, on liian vähän älyä – kovin tarkka rehellisyys, arvelin sanoa, että voisit valehdella – ja koska Dwining puhui vähän sinnepäin, että muka sinäkin sen tytön näit – "
"Minäkö hänet näin, Simo Hanskuri! Sanooko Dwining minun nähneen sen tytön?"
"Ei juuri niin – vaan hän sanoi sinun kertoneen hänelle, että tapasit sepän semmoisessa seurassa".
"Hän valehtelee ja minun tekisi mieleni survoa hänet mäsäksi huhmaressa!" sanoi Olivier Proudfute.
"Mitä? Etkös siis koskaan ole kertonut hänelle semmoisesta kohtauksesta?"
"Mitäs siitä jos niin teinkin?" sanoi lakintekijä. "Vaan eikö hän vannotulla valalla luvannut, ettei kenellekään muulle kuoleman-alaiselle kertoisi, mitä hänelle olin jutellut? Ja siksi on hän, sitä teille kertomalla, tehnyt itsensä valapatoksi".
"Et sinä siis", kysyi taas hanskuri, "kohdannutkaan seppää tuommoisessa kevytmielisessä seurassa?"
"No hiisi! kenties kohtasin, kenties en. Ajatelkaa vaan, Simo vaari – olenhan minä jo neljä vuotta ollut nainut mies – kuinkas te siis voitte luulla minun muistavan minkänäköinen on laulutytön sääri, tai hänen hameensa pitsipäärmäys, tai millä lailla hänen jalkansa kepsuttelee j.n.e. Ne asiat minä jätän naimattomille hulivileille, semmoisille kuin Heikki ystävälleni".
"Summa on siis se", sanoi hanskuri, kovasti suuttuneena, "että sinä kohtasit häntä Valentinin-päivänä kulkemassa julkisella kadulla – "
"Eipä toki niin, naapuri. Minä kohtasin häntä yhdellä Perth'in kaupungin syrjäisimmistä, pimeimmistä raitesta pyrkimässä suoraa tietä kotiansa kohti. Kaluja ja kiluja hän, niinkuin kohtelias teikkari ainakin, kantoi kaikkia – rakas koira oli toisella käsivarrella, toisella käsikynkällä talutti hän itse lutkaa – sievännäköinen minun mielestäni kylläkin".