36. LUKU.
VANGIT
Lukija muistaa, että kun tohtori ja Joceline vangittiin, heidän saattueellaan oli mukanaan kaksi muuta pidätettyä, nimittäin eversti Everard ja pastori Nehemia Holdenough. Kun Cromwell oli päässyt Woodstockiin ja alkanut etsiskellä pakolaisprinssiä, asetettiin vangit entiseen vartiohuoneeseen, joka lujuutensa tähden hyvin kelpasi vankilaksi, ja Pearson järjesti heidän valvontansa. Mitään valoa ei suvaittu, paitsi sysien kimmeltävää hohdetta. Vangit pysyivät erillään toisistaan, eversti Everard keskustellen Nehemia Holdenoughin kanssa jonkun matkan päässä t: ri Rochecliffestä, Sir Henry Leestä ja Jocelinestä. Seurueeseen tuli pian lisäksi Wildrake, joka tuotiin alas palatsihuvilaan ja työnnettiin sisälle niin kursailemattomasti, että hän käsiensä ollessa sidottuina oli hyvin vähällä tuiskahtaa nenälleen keskilattialle.
"Kiitän teitä, hyvät ystävät", hän sanoi katsoen taakseen ovelle, jota hänen tyrkkääjänsä olivat telkeämässä. "Point de cérémonie – ei tarvitse pyytää anteeksi tönäyksestä, kunhan horjahdamme hyvään seuraan. – Terveiksi, terveiksi, hyvät herrat. Mitä, à la mort, eikä mitään touhua mielten vahvikkeeksi ja kunnon yön viettämiseksi? – viimeiseksemme sen otaksun, sillä ropo miljoonaa vastaan, että me roikumme huomenna miehissä. – Isäntäni – jalo isäntäni, miten hurisee? Tämäpä oli kehno juttu Nollilta sinun suhteesi; mitä minuun tulee, niin kyllähän jotain tällaista saatan ansaitakin hänen taholtaan."
"Ole hyvä, Wildrake, istuudu", pyysi Everard; "sinä olet päissäsi – älä häiritse meitä".
"Päissäni? Minäkö päissäni?" huusi Wildrake. "Olen splissannut isonmaston ohjasköyttä niinkuin pikitakki sanoo Wappingissa – olen maistellut Nollin konjakkia pikarillisena kuninkaan terveydeksi ja toisena hänen ylhäisyytensä kadotukseksi ja kolmantena parlamentin häviöksi – ja kenties nauttinut jonkun ryypyn lisääkin, mutta kaikki hiton hyvin maljatoivotuksin. Mutta humalassa minä en ole."
"Hyvä ystävä, älä puhu syntiä", varoitti Nehemia Holdenough.
"Mitä, onko täällä pienoinen presbyteriläinen pappisenikin, hentoinen Messu-Jussini? Saat piankin sanoa aamenesi tälle maailmalle, ja minä ainakin olen jo ikävystynyt. – Hei, jalo Sir Henry, suutelen kättänne – sanonpa teille, ritari, että toledolaiseni kärki oli niin lähellä Cromwellin sydäntä eilen illalla kuin koskaan hänen ihokkaansa rintamuksen nappi. Rutto hänet syököön, hän käyttää salaista asepaitaa – on siinäkin soturi! Ilman sitä kirottua teräsverkkoa olisin varrastanut hänet kuin leivosen. – Hei, tohtori Rochecliffe? – sinä tiedät, että kykenen heiluttelemaan asettani."
"Kyllä", vastasi tohtori, "ja te tiedätte, että minä osaan käyttää omaani".
"Olkaahan hiljaa, master Wildrake", kehoitti Sir Henry. "Ei, hyvä ritari", vastasi Wildrake, "olkaa hiukan sydämellisempi pinteeseen joutuneelle toverille. Tämä on toista kuin Brentfordin väkirynnäkkö. Onnettaren lunttu on ollut minulle kerrassaan äitipuoli. Laulanpa teille laulun, jonka sepitin huonosta onnestani."
"Tällä hetkellä, kapteeni Wildrake, emme ole soveliaalla päällä laulamiseen", virkkoi Sir Henry kohteliaasti ja vakavasti.
"Ei, se avittaa hartauttanne – helkkunassa, se kuulostaa ihan katumusvirreltä.
"Kun olin nuori veikko,
oli onneni heikko,
ja tuskin se vaurastuukaan;
minä kortteja koitin
ja naisia voitin,
oon rosvo nyt, jollen muukaan.
Mulla sukat on, hei vain,
mutta kenkiä ei vain,
on saappaissa talsia pakko;
jo hornaan sen anturat
ja hiiteen koko kantturat,
ja suutarille huikea sakko!"
Ovi avautui, kun Wildrake täyttä kurkkua lopetti tämän säejakson, ja sisään ryntäsi vahtisotamies, joka puhutellen häntä "Bashanin herjaavaksi mölyhäräksi" läimäytti latasimellaan tuimasti hartioihin laulajaa, jota siteet estivät millään tavoin vastaamasta kohteliaisuuteen.
"Nöyrä palvelijanne jälleen, sir", puheli Wildrake olkapäitänsä kohauttaen; "pahoittelen, etten voi mitenkään osoittaa kiitollisuuttani. Minut on sidottu säilyttämään rauha, kuten kapteeni Bobadil. Haa, ritari, kuulitteko luitteni kalahduksen? Tuo isku oli aika naseva – se mies pystyisi vaikka sulttaanin piiskuriksi. Hänellä ei ole mitään soitannollista aistia, ritari – häneen ei vähääkään vaikuta 'suloisten äänten vieno sopusointu'. Takaanpa hänet päteväksi kavallukseen, juonitteluun ja saalistukseen – hä? Kaikki mykistyneinä, – no – käynpä täksi yötä rahille nukkumaan kuten monasti ennenkin ja olen valmis siivosti hirtettäväksi aamusella, mitä minulle ei ole vielä eläissäni tapahtunut.
"Kun olin nuori veikko, oli onneni heikko —
"joutavia! Siihen nuottiin se ei käy." Samassa hän nykertyi sikeään uneen, ja ennemmin tai myöhemmin kaikki hänen onnettomuuskumppaninsa seurasivat esimerkkiä.
Vartiosoturien levähdyttämiseen aiotut rahit soivat vangeille välttävän makuutilan, vaikka he luonnollisesti eivät saaneet sikeätä tai häiriintymätöntä unta. Mutta päivänvalon vasta vähän aikaa pilkistettyä huoneeseen olisi seitsemän unikekoakin tai itse Morfeus herännyt silloin tapahtuneeseen räjähdykseen ja miinoitetun tornin sortumiseen. Ikkunoista tunkeutunut savu ei jättänyt heitä epätietoisiksi ryskeen aiheesta.
"Siinä meni ruutini", virkkoi Rochecliffe, "ja se on toivoakseni räjähdyttänyt ilmaan yhtä monta kapinallista heittiötä kuin se olisi muutoin voinut tuhota kunnollisessa taistelussa. Se on kai syttynyt tapaturmaisesti."
"Tapaturmaisestiko? Ei", väitti Sir Henry, "uskokaa pois, minun uljas Albertini on virittänyt sytytyslangan, ja tuossa jymäyksessä lennähti Cromwell taivasta kohti, jonka varustuksia hän ei koskaan saavuta. – Oi, urhea poikani! ja kenties olet itse uhraantunut niinkuin nuorekas Simson kapinallisten filistealaisten keskessä! Mutta minä en jää pitkäksi aikaa taaksesi, Albert."
Everard kiirehti ovelle, toivoen saavansa vartiolta, jolle hänen nimensä ja arvonsa saattoivat olla tunnettuja, jotakin selitystä melusta, joka tuntui ilmoittavan jonkun kamalan vaurion tapahtuneeksi.
Mutta Nehemia Holdenough oli räjähdyksestä havahtuneena haltioittunut tärisyttävään kauhistukseen. "Arkkienkelin pasuunat pauhaavat!" hän huusi; "tämä alkuaineitten maailma sortuu – kaikki kutsutaan tuomioistuimen eteen! Kuolleet kuulevat kutsun – ne ovat keskessämme – ne nousevat ylös ruumiillisissa hahmoissaan – ne tulevat haastamaan meitä mukaan!"
Puhuessa kiintyivät hänen katseensa tohtori Rochecliffeen, joka seisoi ihan vastapäätä häntä. Tohtori käytti tavallisesti lakkia kuten silloin oli yleistä sekä pappien että siviilialoilla toimivien kauhtanamiesten keskuudessa, ja nopeasti noustessa oli se hellinnyt päästä ja vienyt mukanaan ison silkkilapun, jota hän luultavasti piti valepuvun apuna, sillä paljastunut poski oli arveton ja silmä yhtä kirkas kuin sekin, joka oli ollut peittämättömänä.
Ovelta palatessaan eversti Everard yritti turhaan saada pastori Holdenoughille selviämään, mitä hän oli kuullut ulkopuolella oleskelevalta vartiolta, nimittäin että räjähdyksessä oli saanut surmansa ainoastaan yksi Cromwellin huovi. Presbyteriläinen jumaluusoppinut vain yhä tuijotti kiihkeästi piispalliskirkkoa edustavaan virkaveljeensä.
Mutta tohtori Rochecliffe kuuli ja ymmärsi eversti Everardin tuoman sanoman, ja huojentuneena hetkellisestä jännityksestä, joka oli pidättänyt häntä alallaan, hän astui peräytyvää kalvinilaista kohti, mitä ystävällisimmin ojentaen kätensä.
"Karta – karta!" sopersi Holdenough; "elävät eivät voi lyödä kättä vainajien kanssa".
"Mutta minä", virkkoi Rochecliffe, "olen yhtä elävä kuin sinäkin".
"Sinäkö elävä! – sinä, Joseph Albany, jonka omat silmäni näkivät syöstyksi alas Clidesthrow-linnan hammasharjalta?"
"Niin", vastasi tohtori, "mutta sinä et nähnyt minun uivan rantaan kahilain peittämälle suolle – fugit ad salices – sellaiseen tapaan kuin sinulle toiste selitän".
Holdenough kosketti hänen kättänsä epäillen ja epäröiden. "Olet tosiaankin lämmin ja hengissä", hän myönsi, "ja kuitenkaan, noin monen iskun ja niin kamalan putouksen jälkeen, et voi olla minun Joseph Albanyni".
"Minä olen Joseph Albany Rochecliffe", selitti tohtori, "äitini maatilan mukaan, joka on huvennut sakkoihin ja takavarikkoihin".
"Ja niinkö on tosiaan!" ihmetteli Holdenough; "ja olenko saanut takaisin vanhan toverini!"
"Olet kylläkin", vakuutti Rochecliffe, "yhtä varmasti kuin ilmestyin sinulle Kuvastinkamarissa. Sinä olit niin rohkea, Nehemia, että koko suunnitelmamme olisi tärveltynyt, jollen minä olisi näyttäytynyt sinulle kuolleen ystävän hahmossa. Kuitenkin, usko minua, se kuje teki kipeätä sydämelleni."
"Voi sinuas, hävetä sinun pitäisi", sanoi Holdenough heittäytyen hänen syliinsä ja painaen hänet rintaansa vasten; "sinä olit aina häijy koirus. Miten saatoitkaan tehdä minulle sellaisen kolttosen? Oi, Albany, muistatko tohtori Purefoyta ja Caius-opistoa?"
"Kyllä, hyvin", vakuutti tohtori työntäen käsivartensa presbyteriläisen jumaluusoppineen kainaloon ja vieden hänet erilleen muista vangeista, jotka hyvin kummastuneina katselivat tätä kohtausta. "Muistanko Caius-opiston?" puheli Rochecliffe; "muistanhan minä sen hyvän oluenkin, jota joimme, ja käyntimme muori Huffcapin luona".
"Turhuuksien turhuutta", huokasi Holdenough, samalla hymyillen suopeasti ja yhä pitäen vastalöytyneen ystävänsä käsivartta kainalossaan.
"Mutta rehtorin omenatarhan ryöstäminen luisti mainiosti", muisteli tohtori; "se oli ensimäinen sommittelemani juoni, ja paljon puuhaa minulla oli, ennen kuin sain suostutetuksi sinut osalliseksi".
"Voi, älä mainitse sitä pahuuden työtä", pyysi Nehemia, "koska saatan hyvin sanoa kuten hurskas pastori Baxter, että nuo poikamaiset rikkomukset ovat saaneet rangaistuksensa myöhäisempinä vuosina, kun yletön hedelmien ahnehtiminen on aiheuttanut vatsavikoja, joista vieläkin kärsin haittaa".
"Totta kyllä, rakas Nehemia", tuumi Rochecliffe, "mutta älä niistä välitä – siemaus konjakkia korjaa sen kaiken. Mr. Baxter oli" – hän oli sanomaisillaan "aasi", mutta malttoi mielensä ja täydensi lauseensa: "tietenkin kelpo mies, mutta liian turhantarkka".
Siten he istuivat yhdessä mitä parhaina ystävyksinä ja haastelivat puolen tunnin ajan hyvillä mielin vanhoista opistomuistoistaan. Vähitellen he johtuivat päivänkysymyksiin, ja vaikka he silloin hellittivät käsikoukkunsa ja heidän välillään vaihtui sellaisia lausumia kuin "ei, rakas veljeni", "siinä minun täytyy olla eri mieltä" ja "tässä kohdassa pyydän saada ajatella", pääsi taas kuitenkin alkuun independenttien ja muiden lahkolaisten jyrkkä paheksuminen, ja silloin he seurasivat vainua kuin täyteen vauhtiin innostuneet ajokoirat, ja oli vaikea arvata, kumpainen oli hellittämättömämpi. Kovaksi onneksi tuli tämän ystävällisen haastelun aikana jotakin mainituksi Tituksen piispanarvosta, ja se sekaannutti heidät heti kirkollishallinnan eripuraiseen kysymykseen. Silloinpa tokeet avautuivat, ja he valelivat toisiansa kreikkalaisilla ja heprealaisilla lauselmilla, jollaikaa silmät alkoivat säihkyä, posket hehkua, kädet kouristua nyrkkiin, ja he näyttivät enemmän tuimilta vihamiehiltä, jotka aikoivat repiä toisiltaan silmät päästä, kuin kristityiltä jumaluusoppineilta.
Tunkeutumalla väittelyn kuulijaksi sai Roger Wildrake lisätyksi sen rajuutta. Hän tietysti omaksui mitä jyrkimmän kannan kysymyksessä, jonka perustelut olivat hänelle aivan tuntemattomia. Hieman tyrmistyksissään Holdenoughin kerkeäkielisyydestä ja laajatietoisuudesta kavalien silmäili huolestunein ilmein tohtori Rochecliffen kasvoja; mutta nähdessään piispalliskirkon sankarin ylpeän katseen ja vakaan ryhdin ja kuullessaan hänen vastaavan kreikalla kreikkaan ja kumoilevan heprealla hepreaa Wildrake tuki hänen todisteluansa tämän päättyessä, iskien nyrkkinsä rahiin ja rämähtäen riemukkaaseen nauruun vasten presbyteriläisen silmiä. Vastahakoisesti sekaantuivat Sir Henry ja eversti Everard viimein välittäjiksi. Jokseenkin työläästi he saivat vieraantuneet ystävykset lykkäämään toistaiseksi väittelynsä ja samalla vetäytymään jonkun matkan päähän toisistaan; sitte kumpainenkin silmäili vastustajaansa katsein, joissa vanhaystävyys näytti kokonaan hävinneen molemminpuolisen katkeruuden tieltä. Mutta heidän siten kyräillessään ja halutessaan uudistaa ottelun, jossa kumpainenkin uskoi olleensa voitolla, Pearson astui vankilaan ja pyysi matalalla ja rasittuneella äänellä kaikkia läsnäolijoita valmistautumaan hetimiten mestattaviksi.
Sir Henry Lee vastaanotti tuomion yhtä jäykän levollisesti kuin oli tähänkin asti esiintynyt. Eversti Everard yritti huomauttaa lujasti ja kiivaasti vetoavansa parlamenttiin sotaoikeuden ja kenraalin päätöksestä. Mutta Pearson kieltäysi vastaanottamasta mitään sellaista vastaväitettä, ja alakuloisin katsein ja sävyltään synkkäenteisenä hän uudisti heille kehoituksensa valmistautua puolipäivän hetkeksi, poistuen sitte paikalta.
Merkillisempi oli tämän tiedon vaikutus molempiin papillisiin väittelijöihin. He tuijottivat tovin toisiinsa silmin, joissa katuva hyväsydämisyys ja jalomielinen häpeäntunne sammuttivat viimeisenkin äkäisyyden, ja yhtyen molemminpuoliseen huudahdukseen: "Veljeni – veljeni, minä olen tehnyt syntiä, minä olen tehnyt syntiä loukatessani sinua!" he ryntäsivät toistensa syliin, pyysivät itkien anteeksi ja kahden soturin tavoin, jotka uhraavat keskinäisen kiistansa täyttääkseen velvollisuutensa yhteistä vihollista vastaan, he muistivat pyhän virkansa jalommat aatteet ja asettuivat siihen osaan, joka heille parhaiten soveltui näin murheellisessa tilanteessa, alkaen kehoittaa ympäristöänsä kohtaamaan julistetun tuomion sillä lujuudella ja arvokkuudella, jota ainoastaan kristinusko voi antaa.
37. LUKU.
ARMAHDUS
Mestaukselle määrätty hetki oli aikaa ohitse, ja kello oli noin viisi ehtoopäivällä, kun protektori kutsutti Pearsonin luokseen. Tämä meni pelokkaasti ja vastahakoisesti, epätietoisena vastaanotostaan. Neljännestunnin kuluttua palasi ajutantti Victor Leen vierashuoneeseen, missä hän tapasi vanhan Zerubabel Robinsin odottamassa.
"Miten jaksaa Oliver'?" kysyi ukko huolestuneesti. "No, hyvin", vastasi Pearson, "ja hän ei kysynyt mitään mestauksesta, vaan tiedusteli, mitä olemme saaneet kuulluksi nuoren miehen paosta, ja on suuresti järkkynyt siitä ajatuksesta, että hänen on nyt katsottava päässeen tiehensä. Annoin hänelle myös muutamia ilkimieliselle tohtori Rochecliffelle kuuluvia papereita."
"Sittepä minä uskaltaudunkin hänen luokseen", tuumi sananselittäjä. "Anna minulle siis ruokaliina, jotta näyttäisin pöydänkattajalta, ja toimita tänne se ruoka, jota määräsin valmistettavaksi."
Kaksi huovia toi huoneeseen sellaisen häränliha-annoksen, joita jaettiin sotamiehille, ja heidän tapaansa valmistettuna, lisinään olutkipponen, suolatolkki, mustaa pippuria ja hapan leipä. "Tule kanssani", hän sanoi Pearsonille, "äläkä pelkää – Noll pitää viattomasta pilasta". Hän astui rohkeasti kenraalin makuuhuoneeseen ja lausui kovaa: "Nouse, sinä joka olet kutsuttu tuomariksi Israeliin – älköön enää olko levon aika. Katso, minä tulen merkiksi eteesi, jonkatähden siis nouse, syö, juo ja anna sydämesi iloita, sillä sinun pitää riemuiten nauttia sen ravinnosta, joka työskentelee juoksuhaudoissa, koska sinun tultuasi lauman päälliköksi on köyhä sotamies saanut sellaisia ruokavaroja kuin minä nyt olen asettanut omaksi virkistykseksesi."
"Totisesti, veli Zerubabel", sanoi Cromwell tottuneena tuollaisiin intomielisiin ilmauksiin saattolaistensa keskuudessa, "niin toivoisimmekin olevan, eikä halunamme ole nukkua pehmeämmin tai syödä herkullisemmin kuin halvimmat, jotka ovat yhtyneet lippujemme kannattajiksi. Toden totta, sinä olet hyvin valinnut vahvistukseni, ja sen ruuan tuoksu sieramissani makea."
Hän nousi vuoteelta, jolla oli maannut puolipukeissa, ja kietaisten viittansa ympärilleen hän istuutui makuusijansa reunalle nauttimaan rivakasti yksinkertaista ateriaa, joka oli hänelle valmistettu. Syödessään Cromwell käski Pearsonin lopettaa selontekonsa. "Sinun ei tarvitse pidättyä tämän arvoisan soturin takia, jonka mieli on niinkuin minun mieleni."
"Ei, mutta", keskeytti Robins, "sinun tulee tietää, että Gilbert Pearson ei täydellisesti pannut toimeen käskyjäsi noiden ilkimielisten suhteen, joiden olisi kaikkien pitänyt kuolla puolipäivän hetkenä."
"Mitä käskyjä – minkä ilkimielisten?" ällistyi Cromwell, laskien alas veitsensä ja kahvelinsa.
"Niiden, jotka suljettiin vankilaan täällä Woodstockissa", vastasi Zerubabel, "teidän ylhäisyytenne käskyn mukaan mestattaviksi puoleltapäivin, koska heidät oli tavattu kapinassa tasavaltaa vastaan".
"Sinua onnetonta!" huudahti Cromwell, kavahtaen seisaalle ja puhutellen Pearsonia; "ethän ole kajonnut Mark Everardiin, jossa ei ollut mitään vikaa, sillä hänet petti keskinäinen välittäjämme – etkä myöskään laskenut kättäsi itseluuloisen presbyteriläisen papin päälle, toimittaaksesi kaikki heikäläiset huutamaan pyhyyden häväistystä ja vieraannuttaaksesi heidät meistä ainiaaksi?"
"Jos teidän ylhäisyytenne haluaa heidän elävän, niin he elävät, – heidän henkensä on yhden sanan varassa", ilmoitti Pearson.
"Vapauta heidät; minun täytyy voittaa puolellemme presbyteriläisten harrastus, jos voin."
"Rochecliffen, sen päävehkeilijän," ilmoitti Pearson, "aioin hirtättää, mutta – "
"Raakimus", keskeytti Cromwell, "sekä kiittämätön että älytön – , olisitko tuhonnut kuvalintumme? Tämä tohtori on vain kuten kaivo, matala kyllä, mutta sentään syvempi kuin ne purot, jotka purkavat salaiset lisänsä hänen taiteensa; sitte tulen minä pumppuineni ja imen sen kaiken ilmoille. Lähetä hänet tiehensä ja anna hänelle matkarahat, jos hän on vailla. Tunnen kaikki hänen tyyssijansa; hän ei voi mennä minnekään, pysymättä valvontamme alaisena. Mutta te katsotte toisiinne kolkosti, ikäänkuin olisi teillä sanottavana enemmän kuin rohkenette. Toivoakseni ette surmanneet Sir Henry Leetä?"
"Emme. Se mies kuitenkin", vastasi Pearson, "on piintynyt ilkimielinen, ja – "
"Kyllä, mutta hän on myös ikivanhan englantilaisen herrasmiehen ylväs muisto", puheli kenraali. "Soisinpa tietäväni, miten voittaisin puolelleni sen rodun suosiollisuuden! Mutta me, Pearson, joiden kuninkaallisina kauhtanoina ovat ruumiimme verhoksi kantamamme asevarukset, ja joiden johtajasauvat ovat valtikoinamme, me olemme liian äskeisin kohonneet, herättääksemme kunnioitusta ylpeitten ilkimielisten silmissä, he kun eivät saa alistuneeksi vähäisempään kuin kuninkaalliseen syntyperään. Ja mitä he kuitenkaan voivat nähdä Europan pisimmässäkään kuninkaallisessa sukujuuressa muuta kuin että se johtaa onnistuneeseen soturiin? Mieltäni pahoittaa, että miestä kunnioitetaan ja seurataan voitollisen päällikön jälkeläisenä, kun paljoa vähemmin kunniaa ja kiintymystä osoitetaan toiselle, joka ominaisuuksiensa ja menestyksensä puolesta voisi vetää vertoja kilpailijansa hallitussuvun perustajalle. No, Sir Henry elää, ja eläköön minun puolestani. Hänen poikansa on tosiaan ansainnut sen kuoleman, jonka hän tietysti jo on kärsinyt."
"Mylord", sopersi Pearson, "koska teidän ylhäisyytenne on havainnut olleeni oikeassa, kun syrjäytin määräyksenne niin monessa tapauksessa, niin ette toivoakseni moiti minua tässäkään – ajattelin parhaaksi odottaa täsmällisempiä ohjeita".
"Sinä olet ihmeen armeliaalla tuulella tänään, Pearson", virkahti Cromwell, ei aivan hyvillään.
"Jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee, niin hirttonuora on valmiina, ja provosti vain odottaa käskyä."
"Ei, jos sinunlaisesi verinen mies on hänet säästänyt, niin soveltuisi kehnosti minun tuhota häntä", arveli kenraali. "Mutta näissä Rochecliffin papereissa muuten on sopimus, jonka mukaan kahdenkymmenen hurjimuksen piti siepata meidät vangiksi – jostakusta olisi sen vuoksi esimerkki tehtävä."
"Herra kenraali", huomautti Zerubabel, "ajatelkaahan, kuinka usein tämä nuori mies, Albert Lee, on ollut lähellänne, vieläpä luultavasti ihan likelläkin teidän ylhäisyyttänne noissa pimeissä käytävissä, jotka hän tunsi, mutta me emme. Jos hänessä olisi ollut salamurhaajan luontoa, niin hänelle olisi maksanut ainoastaan pistoolinlaukauksen, jotta Israelin valo olisi sammunut. Niin, siten aiheutuneessa sekamelskassa, vartijain hajaantuessa paikoiltaan, hän olisi saanut hyvän pakomahdollisuuden."
"Riittää, Zerubabel; hän elää", sanoi kenraali. "Hänen pitää kuitenkin jäädä joksikin aikaa vartioittavaksi, ja sitten on hänet karkoitettava Englannista. Toiset kaksi ovat tietysti turvassa, sillä eihän sovi uneksiakaan mokomien miesten ajattelemista minun kostoni soveliaiksi uhreiksi."
"Metsänvartija Joliffe kuitenkin ansaitsee kuoleman", muistutti Pearson, "koska hän on avoimesti myöntänyt surmanneensa rehdin Joseph Tomkinsin".
"Hän ansaitsee palkinnon, kun säästi meiltä sen vaivan", sanoi Cromwell. "Tuo Tomkins oli mitä kaksimielisin roisto. Olen tavannut näistä papereista todisteita, että jos me olisimme menettäneet Worcesterin taistelun, olisi meillä ollut syytä katua, että olimme koskaan luottaneet master Tomkinsiin. Ainoastaan menestyksemme ehkäisi sillä kertaa hänen kavalluksensa. Kirjoita meidät mainitsemasi Jocelinen ja hänen kaitsijasauvansa velalliseksi äläkä saamamieheksi."
"Jäljellä on se herjaava ja ruokoton kavalieri, joka yritti illalla murhata teidän ylhäisyytenne", virkkoi Pearson.
"Ei", kielsi kenraali, "niin alas en kumarru kostoni haussa. Hänen miekallaan ei ollut sen enempää voimaa kuin jos hän olisi survaissut piipunvarrella. Kotkat eivät piittaa villisorsista."
"Kuitenkin pitäisi sitä miestä rangaista häväisijänä, sir", selitti Pearson. "Se ruman ja siivottoman sättimisen paljous, jonka löysimme hänen taskuistaan, saa minut vastahakoiseksi päästämään häntä kerrassaan vapaaksi. Suvaitkaa katsoa näitä, sir."
"Ylen viheliäisiä kirjaimia", arvosteli Oliver silmäillessään paria paperiliuskaa, joihin Wildrake-ystävämme oli töhertänyt kaikenlaisia runollisia otteita. "Ihan näyttää käsialakin päihtyneeltä, ja itse runous on humaltunutta. Mitä tässä on?
"'Kun olin nuori veikko, oli onneni heikko, ja tuskin se vaurastuukaan.'
"Kas, mitä törkyä tämä on? – ja sitte taas —
"'Nyt rutto Nollin korjatkoon jo hornan peräkomeroon! Me juomme kunnes kuninkaan taas tuomme täyteen kunniaan.'
"Totta tosiaan, jos se voitaisiin tehdä tätä tietä, niin tämä runoniekka olisi mahtava sankari Anna sille raukalle viisi kolikkoa, Pearson, ja käske hänen mennä myyskentelemään viisujansa. Mutta jos hän tulee kahdenkymmenen penikulman päähän meistä, niin ruoskitutamme hänet kunnes veri virtaa kantapäihin."
"On enää jäljellä yksi tuomittu", virkkoi Pearson, "uljas susikoira, komeampi kuin yksikään teidän ylhäisyytenne Irlannissa näkemä. Se kuuluu vanhalle Sir Henry Leelle. Jos teidän ylhäisyytenne ei halua pitää sitä muhkeata elukkaa itse, niin saisinko minä pyytää sitä omakseni?"
"Ei, Pearson", epäsi Cromwell; "vanhalta mieheltä, joka on itse niin uskollinen, ei sovi riistää hänen uskollista koiraansa. Kunhan minulla olisi joku olento, vaikkapa koirakaan, joka seuraisi minua rakkautensa johdosta eikä sen takia, mitä se toivoo minusta hyötyvänsä!"
"Teidän ylhäisyytenne on kohtuuton uskollisia sotureitanne kohtaan", tokaisi Zerubabel suorasukaisesti, "jotka seuraavat teitä kuin koirat, tappelevat puolestanne kuin koirat ja saavat koiran haudan siihen paikkaan, mihin sattuvat kaatumaan".
"Mitä nyt, vanha nurkuja", sanoi kenraali; "mitä merkitsee tuo sävyn muutos?"
"Korpraali Humgudgeonin jäännökset on jätetty lahoamaan tuon tornin raunioihin, ja Tomkins on mullattu viidakkoon kuin peto."
"Totta kyllä", sanoi Cromwell; "heidät siirretään kirkkomaalle, ja jokainen soturi liittyköön saattueeseen merenvihrein kokardein ja sinisin nauhoin. Jokainen aliupseeri ja sananselittäjä saa suruhuivin; me itse johdamme kulkuetta, ja hautajaisiin myönnetään sovelias annos viiniä, sokeroitua konjakkia ja rosmariinia. Pidä huoli siitä kaikesta, Pearson. Maahanpanijaisten jälkeen Woodstock hajoitetaan ja hävitetään, jotta sen komerot eivät tarjoa suojaa kapinallisille ja ilkimielisille."
Kenraalin käskyjä noudatettiin täsmällisesti, ja muiden vankien vapautuessa jäi Albert Lee vielä vartioittavaksi. Hän matkusti vapautuksensa jälkeen ulkomaille ja yhtyi Kaarlo-kuninkaan henkivartioon, jossa sai hallitsijaltaan arvoylennyksen. Mutta kohtalo, kuten saamme nähdä, myönsi hänelle vain lyhyen, vaikka loistavan uran.
Palaamme Woodstockin muiden vankien vapautukseen.
Molemmat jumaluusoppineet, täydellisesti leppyneinä toisilleen, vetäysivät käsikkäin pappilaan, tohtori Rochecliffen entiseen asuntoon, jonne hän nyt tuli jälkeläisensä Nehemia Holdenoughin vieraaksi. Tuskin oli presbyteriläinen saanut ystävän kattonsa suojaan, kun hän hartaasti pyysi tätä käyttämään sitä ja siihen kuuluvia tuloja kuin omaansa. Tohtori oli hyvin liikutettu jalomielisestä tarjouksesta, mutta hylkäsi sen viisaasti, ottaen lukuun heidän erilaiset mielipiteensä kirkollisesta hallinnasta, ne kun olivat kumpaisellekin yhtä likeisesti sydämen asioita kuin itse uskontokin. Häntä vahvisti tässä päätöksessään toinen väittely, vaikka keveä, alkuperäisen kirkon piispojen virka valtuuksista. He erosivat seuraavana päivänä, ja heidän ystävyytensä säilyi kaikilta kiistoilta pastori Holdenoughin v. 1658 sattuneeseen kuolemaan asti; se rauha saattoi jossain määrin johtua siitäkin, että he eivät vankeutensa jälkeen enää kertaakaan tavanneet toisiansa. Tohtori Rochecliffe sai palkkapitäjänsä takaisin kuninkaan palautuksen jälkeen ja kohosi sittemmin korkeaan papilliseen virkaan.
Woodstockin palatsihuvilan vankimatkueen vähäpätöisemmät henkilöt saivat itselleen helposti tilapäiset asunnot vanhojen tuttavien keskuudessa kauppalassa; mutta yksikään ei rohjennut ottaa luokseen vanhaa ritaria, jonka kerrottiin aivan erikoisesti joutuneen hallitsevien voimien epäsuosioon, ja Yrjänän ravintolan isäntäkään, joka oli ollut hänen alustalaisiaan, rohkeni tuskin myöntää hänelle matkalaisen tavallisia oikeuksia, ruokaa ja asuntoa rahalla. Everard saatteli häntä pyytämättömänä, sallimattomana, mutta myöskin kieltämättömänä. Vanhuksen sydän oli jälleen heltynyt hänelle, kun hän kuuli, miten nuori soturi oli käyttäytynyt muistettavassa taistelukohtauksessa Kuninkaantammen juurella, ja näki Cromwellin pikemmin vihaavan kuin suosivan häntä. Mutta toinenkin salainen tunne lepytteli häntä sisarenpoikaansa kohtaan – se tietoisuus, että Everard hänen kerallaan oli raskaasti huolissaan Alicesta, joka ei ollut vielä palannut epätietoiselta ja vaaralliselta retkeltään. Hän tajusi olevansa itse kenties kykenemätön saamaan selville, mistä Alice oli etsinyt suojaa viime tapausten aikana, tai toimittaman häntä vapaalle jalalle, jos hänet oli pidätetty. Hän toivoi Everardin tarjoavan palvelustansa neitosen etsimiseksi, mutta hän ei kehdannut sitä pyytää; Everard taasen ei voinut aavistaa enonsa mielialan muutosta ja pelkäsi pahastuttavansa häntä avun tarjouksella tai Alicen nimenkään mainitsemisella.
Aurinko oli jo laskenut. He istuivat äänettöminä katsellen toisiansa kasvoihin, kun kuului kavioiden töminää. Ulko-ovelle koputettiin, portailta kuului keveitä askeleita, ja tukalia huolia herättänyt neitonen seisoi heidän edessään. Hän heittäysi riemuissaan isänsä syliin; vanhus silmäsi huolellisesti ympärilleen ja kysyi sitte kuiskaten: "Onko turvassa?"
"Turvassa ja kaikesta vaarasta päässyt, toivoakseni", vastasi Alice.
"Minulla on teille todiste."
Hänen katseensa kiintyi sitten Everardiin – hän punehtui, tuli hämilleeen ja vaikeni.
"Sinun ei tarvitse peljätä presbyteriläistä serkkuasi", virkkoi ritari suopeasti hymyillen; "hän on osoittautunut ainakin tunnustajaksi uskollisuuden asiassa ja oli joutua sen marttyyriksikin".
Tyttö otti povestaan kuninkaallisen kirjelmän, joka oli kyhätty pienelle tahriutuneelle paperilapulle ja sidottu villalangan pätkällä. Sellaisenaankin painoi Sir Henry pikku kääryn ensin avaamattomana huulilleen, sydämelleen ja otsalleen itämaalaisen kunnioituksen tavoin, ja vasta kyyneleen pudottua sen päälle hän sai miehuutta avata ja lukea lähetyksen. Se sisälsi seuraavaa:
… Uskollinen suuressa arvossa pitämämme ystävä ja taattu alamaisemme:
Kun meille on tullut tunnetuksi, että on ollut hankkeissa avioliitto Teidän ainoan tyttärenne mrs. Alice Leen ja hänen sukulaisensa, Teidän sisarenpoikanne Markham Everardin, Everslyn herran kesken, ja ollen varma siitä, että tämä liitto olisi hyvin mieluisa Teille, joskin Te eräitten meidän palvelustamme tarkoittavien näkökohtien johdosta kielsitte siltä suostumuksenne, ilmoitamme täten Teille, että meidän asiamme eivät suinkaan kärsi haittaa sellaisesta liitosta, joten kehoitamme ja – mikäli valtamme riittää – vaadimme Teitä myöntymään siihen, jos haluatte tuottaa meille suurta mielihyvää ja suuresti edistää asioitamme. Jätämme Teille kuitenkin, kuten kristityn kuninkaan tulee, täyden vallan harkita itsenäisesti muita sellaisen avion esteitä, joita saattaa olla olemassa meidän palvelukseemme kuulumatta. Tämän vahvistamme allekirjoituksellamme ja lausumme samalla kiitollisuutemme hyvistä palveluksistanne edesmenneelle kuninkaalliselle isällemme kuten itsellemmekin.
C. R.31
Kauvan ja vakaasti tuijotti Sir Henry kirjeeseen ikäänkuin opetellen sitä ulkoa. Hän sijoitti sen sitte huolellisesti lompakkoonsa ja tiedusti Alicelta edellisen yön seikkailuja. Ne oli väleen kerrottu. Heidän keskiöinen kävelynsä ajopuiston läpi oli onnistunut joutuisasti ja turvallisesti. Nähtyään Kaarlon lähtevän ratsastamaan saattolaisen kanssa hän oli hiukan levähtänyt mökissä, jonka luona he erosivat toisistaan. Aamulla tuli tieto, että huovit olivat ottaneet haltuunsa Woodstockin, joten sinne palaaminen olisi voinut aiheuttaa vaaraa, epäluuloa ja kuulustelua. Alice ei senvuoksi yrittänytkään sitä, vaan meni erääseen naapuritaloon, jossa asui muuan taatusti kuningasmielinen leskirouva; tämän mies oli palvellut majurina Sir Henry Leen rykmentissä ja kaatunut Nasebyn taistelussa. Mrs. Aylmer oli järkevä nainen, ja noiden ihmeellisten aikojen tarpeet teroittivatkin jokaisen kykyä juoniin ja oveluuteen. Hän lähetti Woodstockin moision ympäristölle erään uskollisen palvelijansa vakoojaksi, joka näki vankien vapautuksen ja otti selon ritarin määräpaikasta siksi iltaa, tuoden sitte heti tiedon emännälleen ja hänen määräyksestään saattaen Alicea ratsain, tämän tullessa isänsä luo.
Harvoin lienee illallisella istuttu niin hisahtamattomina kuin tässä hämilleen joutuneessa seurassa, jossa kukin omiin mietteisiinsä vaipuneena oli ymmällä, arvaillessaan toisten ajatuksia. Vihdoin saapui hetki, jolloin Alice tunsi sopivaksi vetäytyä levolle noin uuvuttavan päivän jälkeen. Everard saattoi häntä hänen huoneensa ovelle ja aikoi sitten itse lausua hyvästi. Mutta hänen kummastuksekseen pyysi eno häntä palaamaan, viittasi häntä istuutumaan ja antoi hänelle kuninkaan kirjeen luettavaksi. Hän tähysteli sisarenpoikaansa tiukasti tämän silmäillessä kirjelmää, itsekseen päätettyänsä, että jos hän havaitsisi mitään muuta kuin sydämellistä riemastusta lukijassa, piti kuninkaankin käskyjen mieluummin raueta kuin Alicen joutua uhratuksi henkilölle, joka ei vastaanottanut hänen kättänsä suurimpana siunauksena, mitä maan päällä voitiin suoda. Mutta Everardin kasvonpiirteet ilmaisivat ilahtunutta toivetta kirkastuneempinakin kuin isä olisi voinut aavistaa, samalla kun ne kuvastivat ihmetystä; ja kun lukija kohotti katseensa ritariin pelokkaana ja epäröivänä, näkyi Sir Henryn kasvoilla herttainen myhäily, hänen keskeyttäessään äänettömyyden. "Vaikka kuninkaalla ei olisi ainoatakaan muuta alamaista Englannissa", hän sanoi, "olisi hänen käytettävissään kuitenkin Lee-suvun jäsenten tahto. Mutta Everard-perhe ei viimeksi liene ollut niin kiintynyt kruunuun, että senkin nimen kantaja mukautuisi määräykseen, jossa hänelle esitetään avioliittoa kerjäläisen tyttären kanssa."