32. LUKU.
VANHA RITARI TARMOKKAANA
Victor Leen vierashuoneeseen jäänyt seurue aikoi juuri hajaantua levolle ja oli jo noussut toivottamaan toisilleen hyvää yötä, kun eteissuojaman ovelta kuului koputusta. Albert, seurueen etuvahti, kiirehti avaamaan sitä, huoneesta poistuessaan pyytäen muita pysymään hiljaa, kunnes hän sai selon koputuksen laadusta. Ulkokäytävässä hän huusi kysymyksen, kuka siellä oli ja mitä näin myöhäisenä hetkenä, tahdottiin.
"Minä vain", vastasi kimeä ääni.
"Ja mikä on nimesi, pikku mies?" tiedusti Albert.
"Spitfire, sir", vastasi ääni ulkoa.
"Spitfire?" oudoksui Albert.
"Niin, sir", selitti pyrkijä; "koko maailma nimittää minua siksi, ja eversti Everard itsekin. Mutta nimeni on oikeastaan Spittal."
"Eversti Everard! Tuletko hänen asiallaan?" kysyi nuori Lee.
"En, sir; minut lähetti, sir, Roger Wildrake, Squattlesealammen junkkari, jos suvaitsette", kertoi poika; "ja minä olen tuomassa mistress Leelle vakuutta, joka minun on annettava hänen omiin käsiinsä, kunhan vain avaisitte oven, sir, ja laskisitte minut sisälle – mutta minä en voi tehdä mitään, kun on kolme tuumaa lautaa välissämme".
"Se on joku tuon humalaisen hulluttelijan oikku", virkkoi Albert matalalla äänellä sisarelleen, joka oli varpasillaan hiipinyt ulos hänen jälkeensä.
"Älkäämme kuitenkin pikaisesti päätelkö niin", sanoi nuori neiti; "tällähaavaa saattaa vähäisinkin seikka olla tärkeä. – Minkä vakuuden on master Wildrake lähettänyt minua varten, pikku poika?"
"Eipä kovinkaan kallisarvoista", vastasi poika, "mutta hän tahtoi niin kiihkeästi toimittaa sen teille, että pani minut ulos ikkunasta niinkuin olisi kissanpoikasen viskannut, jotteivät minua olisi sotamiehet pysähdyttäneet".
"Kuuletko?" sanoi Alice veljelleen; "avaa ovi, Jumalan tähden".
Hänen veljeensä oli nyt sisaren aavistelu riittävästi tehonnut. Hän avasi oven kiireesti ja päästi sisälle pojan, jonka ulkomuoto olisi muuna aikana tuntunut heistä hyvinkin huvittavalta, se kun melkoisesti muistutti nyljettyä kaniinia livreijaan pyntättynä tai markkina-apinaa. Alaikäinen sanansaattaja astui eteissuojamaan monin kummallisin kumarruksin ja huojutuksin, antaen lehtokurpan höyhenen hyvin juhlallisesti nuorelle neidille ja vakuuttaen, että siinä oli se palkinto, jonka tämä oli voittanut veikanlyönnissään haukanpyynnistä.
"Kuulehan, pikku mies", tiedusti Albert, "oliko herrasi päissään vai selvänä, kun hän lähetti sinut näin kauvas tuomaan höyhentä tähän aikaan yöstä?"
"Luvalla sanoen, sir", määritteli poika, "hän oli oman arvostelunsa mukaan selvä, vaikka minä jokaisesta muusta henkilöstä sanoisin sitä tilaa päihtymykseksi".
"Hitto sen juopon turhimuksen periköön!" noitui Albert. "Tuossa on sinulle lantti, poika, ja sano herrallesi, että hän sommitelkoon pilojansa sopiville henkilöille ja säällisinä aikoina."
"Maltahan vielä hetkinen", huudahti Alice; "me emme saa olla kovin äkkipikaisia – tämä vaatii varovaista tutkintaa".
"Höyhen", vähitteli Albert, "kaikki tämä hyörinä pelkästä höyhenestä! Ka, tohtori Rochecliffekään ei kykenisi nuuskimaan mitään tästä, vaikka hän imee tietoja jokaisesta seikasta niinkuin harakka imisi munan."
"Koettakamme, mitä voimme saada aikaan ilman häntä", esitti Alice ja lisäsi poikaan kääntyen: "Herrasi luona on siis vieraita?"
"Eversti Everardin luona, madam, mikä merkitsee samaa", vastasi Spitfire.
"Ja millaisia vieraita?" kysyi Alice; "pitokumppaneita varmaankin?"
"Niin, mistress", selitti poika, "sellaisia pitokumppaneita, jotka tekeytyvät tervetulleiksi missä hyvänsä, jos eivät kohtaa lämmintä vastaanottoa isännältään – sotureita, madam".
"Niitä, jotka ovat kauvan majailleet Woodstockissa", virkahti Albert.
"Ei, sir", kertoi Spitfire, "vaan uusia tulokkaita, joilla on komeat nahkakölterit ja teräksiset rintahaarniskat ja heidän päällikkönsä – teidän arvollisuutenne ja armollinen neiti eivät ole koskaan nähneet sellaista miestä! – ainakin olen varma, että Bill Spitfire ei ikänä ole".
"Oliko hän pitkä vai lyhyt?" tiedusti Albert nyt pahasti säikkyneenä.
"Ei kumpaakaan", kuvasi poika; "vanttera, kumarat hartiat, iso nenä ja kasvot sellaiset, että niille ei tekisi mieli vastata kieltävästi. Hänellä oli useita upseereja mukanaan; Näin hänet vain vilahdukselta, mutta milloinkaan en unohda häntä, niin kauvan kuin elän."
"Olet oikeassa", sanoi Albert Lee sisarelleen, vetäen hänet syrjään, "aivan oikeassa – itse pääpaholainen on niskassamme!"
"Ja höyhen", huomautti Alice, jonka pelko oli saattanut herkäksi vähäisillekin merkeille, "tarkoittaa lentoa – ja lehtokurppa on muuttolintu".
"Niin juuri", myönsi veli; "mutta meille on suotu julman lyhyt aika. Anna pojalle hiukan lisää – älä kuitenkaan mitään epäluuloa herättävää, ja lähetä hänet pois. Minun täytyy kutsua Rochecliffe ja Joceline."
Hän siis läksi, mutta kykenemättä löytämään etsimiänsä hän palasi kiireisin askelin vierashuoneeseen, missä kuningas paashin-osassaan pidätteli vanhaa ritaria, joka hänen kaskuilleen nauraessaankin pyrki katsomaan, mitä eteissuojamassa oli tekeillä.
"Mikä on hätänä, Albert?" kysyi vanhus. "Kuka pyrkii palatsihuvilaan näin sopimattomalla hetkellä, ja minkätähden avataan ovi sellaisille tulijoille? Minä en vanhana ja köyhänäkään salli polkea sääntöjäni ja tämän talon hoito-ohjeita."
"Mikset vastaa? Miksi lörpöttelet Louis Kerneguyn kanssa, kumpaisenkaan teistä välittämättä, mitä minä sanon? – Alice-tyttäreni, onko sinulla kylliksi järkeä ja säädyllisyyttä, sanoaksesi minulle, mitä tai ketä tänne päästetään vastoin yleisiä määräyksiäni?"
"Ei ketään, isä" vastasi Alice; "muuan poika toi sanoman, jonka pelkään olevan huolestuttavaa laatua".
"Sen verran huolestuttavaa vain, isä", virkkoi Albert astuen esiin, "että kun ajattelimme viipyä seurassanne huomiseen asti, meidän täytyykin jo tänä yönä jättää teille hyvästi". "Ei niin, veli", esitti Alice, "sinun pitää jäädä auttamaan puolustautumista. Jos sekä sinua että master Kerneguytä kaivataan, niin takaa-ajoon riennetään heti, ja se luultavasti onnistuu; mutta jos sinä jäät, kestää jonkun aikaa etsiskellä talon piilopaikkoja. Voit myös vaihtaa takkia Kerneguyn kanssa."
"Oikein, uljas tyttöseni", myöntyi Albert; "kerrassaan oiva keksintö.
– Niin, Louis, minä jään Kerneguynä, sinä pakenet nuorena master Leenä".
"Minä en voi nähdä sen toimenpiteen kohtuullisuutta", väitti Kaarlo vastaan.
"Enkä minä", puuttui puheeseen ritari. "Talossani kuljetaan edes takaisin, tehdään suunnitelmia ja muutellaan niitä, suvaitsematta kuulustaa minun mielipidettäni! Ja kuka on master Kerneguy tai mitä on hän minulle, jotta poikani pitäisi jäädä ja antautua vahingon vaaraan, tämän skotlantilaisen paashinne pujahtaessa tiehensä hänen asussaan? Minä en suostu sellaisen tempun toteuttamiseen, vaikka se olisi hienoin lukinverkko, mitä on koskaan kudottu tohtori Rochecliffen aivoissa. – En suo sinulle mitään pahaa, Louis; sinä olet vilkas nuorukainen, mutta minua on kohdeltu tässä hiukan liian kevyesti, mies."
"Olen täydellisesti teidän kannallanne, Sir Henry", vastasi puhuteltu henkilö. "Teitä on tosiaan palkittu vieraanvaraisuudestanne sen luottamuksen puutteella, jota ei olisi koskaan voitu osoittaa soveliaammin. Mutta hetki on tullut, jolloin minun täytyy yhdellä sanalla ilmoittaa, että minä olen se onneton Kaarlo Stuart, jonka osana on ollut koitua häviön aiheeksi parhaille ystävillensä ja jonka nykyinen asuminen perheessänne uhkaa tuholla teitä ja koko ympäristöänne."
"Master Louis Kerneguy", virkkoi ritari hyvin äkäisesti, "opetanpa teitä valitsemaan hauskutuksenne aiheet paremmin, kun latelette niitä minulle, ja vain rahtunen ärsytystä vielä tarvittaisiin, jotta haluaisin laskea unssin tai pari nenäkästä verta teistä".
"Olkaa hiljaa, isä, taivaan nimessä!" sanoi Albert vanhukselle. "Tämä on todellakin KUNINGAS; ja niin suuressa vaarassa on hänen vapautensa, että jokainen hukkaamamme silmänräpäys voi tuottaa kohtalokkaan onnettomuuden."
"Hyvä Jumala!" huudahti isä liittäen kätensä ristiin ja ollen lysähtää polvilleen; "onko harras toiveeni täyttynyt! Ja sellaisellako tavalla, että minun olisi rukoiltava sitä tapahtumattomaksi!"
Hän yritti sitte taivuttaa polveansa kuninkaalle – suuteli hallitsijansa kättä, viljavien kyynelten heruessa hänen silmistään – ja lausui: "Antakaa anteeksi, mylord – teidän majesteettinne, tarkoitan – sallikaa minun istua läsnäollessanne vain hetkinen, kunnes sydämeni tykkii vapaammin, ja sitte – "
Kaarlo kohotti vanhan ja uskollisen alamaisensa seisaalle, ja tuollaisenakin ahdistavan pelon ja vaaran hetkenä hän huomaavaisesti talutti vanhuksen istuimen luo, jolle tämä vaipui näköjään voivuksissa, pää painuneena pitkälle valkoiselle parralle ja isot kyyneleet sen hopeisissa hapenissa kimallellen. Alice ja Albert jäivät kuninkaan seuraan, väitellen ja kehoitellen häntä heti lähtemään.
"Hevoset ovat metsänvartijan majan luona", sanoi Albert, "ja uudet ratsut odottavat vain kahdeksantoista tai kahdenkymmenen penikulman päässä. Jos elukat jaksavat viedä teidät vain sinne asti – "
"Ettekö mieluummin", keskeytti Alice, "tahdo luottaa tämän paikan lukuisiin ja hyvin koeteltuihin kätköihin – Rochecliffen asuntoon ja vielä etäisempiin salakammioihin?"
"Voi, minä tunnen ne ainoastaan nimeltä!" pahoitteli Albert. "Isäni vannotettiin uskomaan ne yhden ainoan miehen tietoon, ja hän oli valinnut Rochecliffen."
"Mieluummin lähden taivasalle kuin vetäydyn mihinkään Englannin lymylokeroon", sanoi kuningas. "Jos vain kykenisin löytämään tien sille majalle, jonka luona hevoset ovat, niin yrittäisin, mitä taivutuskeinoja raippa ja kannus voivat käyttää saadakseen ne kohtauspaikalle, missä minun pitäisi tavata Sir Thomas Acland ja verekset ratsut. Tule mukanani, eversti Lee, ja kipaiskaamme juoksuun. Keropäät ovat antaneet meille selkään taistelussa; mutta jos tulee kysymykseen kävely tai kirmaaminen, niin luulenpa kykeneväni näyttämään, missä on paras kunto."
"Mutta silloin", epäröitsi Albert, "me menetämme kaiken sen ajan, mikä on muutoin voitettavissa tämän talon puolustamisella – jättäen tänne ainoastaan isä-parkani, joka ei nykyisessä tilassaan kykene tekemään mitään. Teitä lähdetään silloin heti ajamaan takaa vereksillä ratsuilla, meidän hevostemme ollessa uupuneita. Voi, missä onkaan se Jocelinen heittiö?"
"Minne on voinut joutua tohtori Rochecliffe?" tuskaili Alice. "Hän, joka on niin kerkeä neuvomaan – missä voivat he molemmat olla? Voi, jospa vain isäni voisi tointua!"
"Isäsi on tointunut", sanoi Sir Henry nousten ja astuen heidän luokseen; täyden miehuuden kaikki tarmo ilmeni nyt hänen kasvoissaan ja liikkeissään. "Keräsin vain ajatuksiani – sillä milloin on Lee tuottanut pettymystä, kun hänen kuninkaansa on tarvinnut neuvoa tai apua?" Hän alkoi sitte puhua rivakasti ja lausuen selvästi niinkuin kenraali armeijan etunenässä määräilee jokaisesta hyökkäys- ja puolustusliikkeestä – itse järkkymättömänä ja omalla pontevuudellaan pakoittaen kaikki kuulijansa, tottelemaan, ja tottelemaan reippain mielin. "Tytär", hän sanoi, "kolkuta hereille muori Jellicot – nouskoon Phoebe, vaikka hän olisi kuolemaisillaan, ja teljetköön ovet ja ikkunat".
"Se on tehty säännöllisesti siitä asti kun – meillä ollut näin suuri kunnia", virkkoi hänen tyttärensä kuninkaaseen katsoen; "mutta käykööt kuitenkin vielä kertaalleen tarkastamassa kamarit". Ja Alice meni antamaan määräyksensä, palaten pian.
Vanha ritari pitkitti yhä yhtä rivakasti ja päättävästi:
"Mikä on ensimäinen vaihtoasemanne?"
"Rothebury, Henleyn luona, missä Sir Thomas Aclandilla ja nuorella Knollesilla on määrä pitää ratsut varalla", ilmoitti Albert; "mutta miten pääseekään sinne meidän väsyneillä elukoillamme!"
"Luottakaa minuun siinä", sanoi ritari. "Teidän majesteettinne tulee heti lähteä Jocelinen tuvalle", hän lisäsi samaan käskevään tapaan; "siellä ovat ratsunne ja pakovälineenne Tämän talon salaiset komerot hyvin hoidettuina tuottava kapinallisille koirille puuhaa runsaasti pariksi kolmeksi tunniksi. Rochecliffen pelkään tulleen siepatuksi kiinni; hänen independenttinsä on hänet kavaltanut. Kunpa olisin arvostellut sitä hylkyä paremmin! Olisin lävistänyt hänet jossakussa miekkailuharjoituksessamme, nupittomalla aseella, kuten Will sanoo. Mutta oppaaksenne ratsastusmatkaa varten asuu puolen nuolenkantaman päässä Jocelinen majasta vanha metsäntarkastaja Martin mökissään; hän on pariakymmentä vuotta vanhempi minua, mutta tanakka kuin vanha tammi – herättäkää hänet levolta ja antakaa hänen ratsastaa kerallenne henkenne edestä. Hän ohjaa teidät vaihtopaikallenne, sillä yksikään ajopuistossa piileillyt kettu ei tunne tienoota niin hyvin seitsemän leaguen alalla."
"Erinomaista, isä hyvä, mainiota", kiitti Albert; "minä olin unohtanut metsäntarkastaja Martinin".
"Nuoret miehet unohtavat kaiken", tuumi ritari. "Voi että raajat ovat kykenemättömiä, kun pää, joka voi parhaiten ohjata niitä, on päässyt kenties viisaimmilleen!"
"Mutta hevosethan ovat väsyneitä", muistutti kuningas; "emmekö voisi saada vereksiä elukoita?"
"Mahdotonta tähän aikaan yöstä", vastasi Sir Henry; "mutta uupuneet ratsut pystyvät paljoon huolella ja hoidolla". Hän astui kiireisesti erääseen ikkunakomeroon kaapin eteen ja etsi jotakin sen laatikoista, vetäen niitä perätysten auki.
"Me menetämme aikaa, isä", sanoi Albert, joka pelkäsi, että vanhuksen osoittama älykkyys ja tarmo olivat olleet vain satunnaisena välähdyksenä lampusta, joka oli jälleen alkamaisillaan lekkua illan hämynä.
"Kas nuorta herraa", virkahti hänen isänsä terävästi; "sinunko sopii morkata minua tässä seurassa! Tiedä, että jos koko keropäitten helvetiltä säästynyt lauma olisi tällähaavaa keräytynyt pitämään kokousta Woodstockin ympärillä, saisin minä lähetetyksi pois Englannin kuninkaallisen toivon sellaista tietä myöten, että heistä viisaimmatkaan eivät kykenisi sitä koskaan arvaamaan. – Alice, rakkahin, älä kysele turhia, vaan kiidä keittiöön ja nouda pari viipaletta raavaanlihaa tai vielä mieluummin metsänriistaa; leikkaa ne pitkiä ja ohuita, kuuletko – "
"Tämä on mielen haihattelua", virkkoi Albert syrjään kuninkaalle. "Me teemme häntä kohtaan väärin ja tuotamme teidän majesteetillenne haittaa, kun kuuntelemme häntä."
"Minä luulen toisin", sanoi Alice, "ja tunnen isäni paremmin kuin sinä". Ja hän läksi huoneesta täyttämään isänsä määräystä.
"Minäkin luulen niin", lausui Kaarlo. "Skotlannissa presbyteriläiset papit pauhatessaan saarnastuoleissaan omia syntejäni ja sukuni rikkomuksia vastaan ottivat vapaudekseen nimittää minua päin silmiä Jerobeamiksi tai Rehabeamiksi taikka muuksi sellaiseksi, kun noudatin nuorten neuvonantajien mieltä. Hitto, kuuntelenpa kerran harmajan parran neuvoa, sillä milloinkaan en ole nähnyt suurempaa terävyyttä ja päättäväisyyttä kuin tuon ylvään vanhuksen kasvoissa."
Tällöin oli Sir Henry löytänyt etsimänsä. "Tässä peltirasiassa", hän haastoi, "on kuusi palleroa, jotka on valmistettu mitä elvyttävimmistä mausteista; niihin on sekoitettu kaikkein vahvistavimpia ja tehoisimpia lääkkeitä. Saadessaan niitä tuolloin tällöin hyvään raavaanlihaan tai metsänriistaan käärittynä ei sisukas hevonen nujerru viiteen tuntiin, taivaltaessaan viisitoista penikulmaa tunnissa; ja Jumalan kiitos, neljännes siitä ajasta toimittaa turvaan teidän majesteettinne – jäännöksestä saattaa olla hyötyä jossakin vastaisessa tilaisuudessa. Martin tietää, miten niitä annetaan; ja Albertin uupuneet juhdat ovat kymmenen minuutin ajan kävellytettyinä valmiita juosten ahmimaan taivalta, kuten vanha Will sanoo. Ei, älkää haaskatko aikaa puhumiseen, teidän majesteettinne tuottaa minulle vain liikaakin kunniaa, käyttäessänne omaanne. Katso nyt, onko tola selvä, Albert, ja lähteköön hänen majesteettinsa heti liikkeelle. Me näyttelemme osiamme kovin kehnosti, jos kukaan lähtee ajamaan häntä takaa näihin kahteen tuntiin, joka ovat yön ja päivän välillä. Vaihtakaa vaatetustanne, kuten aioitte, tuossa makuuhuoneessa – jotain voidaan saada aikaan silläkin tempulla."
"Mutta, hyvä Sir Henry", huomautti kuningas, "teidän intonne jättää ottamatta huomioon varsin tähdellisen seikan. Olen tosin tullut mainitsemaltanne metsänvartijan majalta tänne, mutta se tapahtui päivänvalolla ja oppaan seurassa. Pelkään, että teidän täytyy antaa everstin lähteä mukanani, ja minä pyydän ja käsken, että te ette toimita itsellenne mitään vaivaa tai vaaraa talon puolustamisella – tehkää vain; niin suurta viivytystä kuin voitte sen salakomeroiden näyttämisessä."
"Jättäkää se minun asiakseni, kuninkaallinen ja armollinen hallitsijani", sanoi Sir Henry, "mutta Albertin täytyy jäädä tänne, ja Alice opastakoon teidän majesteettianne Jocelinen tuvalle hänen sijastaan".
"Alice!" virkahti Kaarlo astuen taaksepäin hämmästyksissään; "mutta onhan pimeä yö – ja – ja – ja – " Hän vilkaisi Alicea kohti, joka oli tällöin palannut huoneeseen, ja näki epäilyä ja arkuutta neitosen katseessa. Se osoitti, että se pidättely, jolla kuningas oli hillinnyt mielistelyhaluaan aiotun kaksintaistelunsa raukeamisesta asti, ei ollut kokonaan häivyttänyt hänen edellisen käyttäytymisensä muistoa. Hän kiirehti lausumaan lujan epäyksen ehdotukseen, joka näytti niin suuresti hämmennyttävän aatelisneitiä. "Minun on tosiaan mahdoton, Sir Henry, käyttää Alicen palvelusta – minun on riennettävä kuin olisivat verikoirat kintereilläni."
"Alice tepastelee kilvan minkä hyvänsä naikkosen kanssa näillä main", väitti ritari; "ja mitä hyödyttäisi teidän majesteettianne paraskaan vauhti, jollette tietäisi minne mennä?"
"Ei, ei, Sir Henry", intti kuningas, "yö on liian pimeä – viivymme liian kauvan – kyllä löydän tien itse".
"Vaihtakaa pukuanne Albertin kanssa sen enempää siekailematta", vaati Sir Henry, "ja jättäkää muu minun huolekseni".
Yhä vastustushaluisena vetäysi Kaarlo kuitenkin huoneeseen, missä nuoren Leen ja hänen piti vaihtaa pukineita. Sillä aikaa Sir Henry sanoi tyttärelleen: "Hanki viitta, tyttönen, ja vedä jalkaasi paksuimmat kenkäsi. Sinä olisit voinut ratsastaa Pixiellä, mutta se on hiukan vauhko, ja sinä olet arka ratsastajatar, kuten olet aina ollut – se on minun tieteni ainoa heikkoutesi."
"Mutta, isä", esteli Alice tähystäen hyvin vakavasti Sir Henryä kasvoihin, "täytyykö minun tosiaan lähteä yksinäni kuninkaan kanssa? Eikö Phoebe tai muori Jellicot saisi tulla mukaamme?"
"Ei – ei – ei", kielsi Sir Henry. "Phoebellä, sillä typerällä letukalla, on ollut hermotäristyksiä pitkin iltaa, kuten hyvin tiedät, ja nähdäkseni ei tuollainen kävely ole mikään loihtu puistatuksia vastaan. Muori Jellicot lynkyttää hitaasti kuin hinkuva tamma – sitäpaitsi on hankaluutena hänen kuuroutensa, jos tulisi tarvis puhua hänelle. Ei – ei, sinun pitää lähteä yksinäsi ja ansaita oikeus saada hautakirjoitukseksesi: 'Tässä lepää kuninkaan pelastajatar!' – Ja kuulehan, älä ajattelekaan palata tänä yönä, vaan jää metsäntarkastajan tupaan hänen veljentyttärensä luo – puisto ja talo täyttyvät piankin vihollisistamme, ja mitä hyvänsä täällä tapahtuu, sen kuulet kyllin varhain huomenna."
"Ja mitä kuullenkaan silloin?" sanoi Alice. "Voi, kukapa voisi sen sanoa! Oi, rakas isä, anna minun jäädä osalliseksi kohtalostasi! Minä riisun aran naisellisuuteni ja taistelen kuninkaan puolesta, jos käy välttämättömäksi. Mutta minä en voi ajatella joutuvani hänen ainoaksi saattolaisekseen pimeänä yönä ja niin yksinäisellä taipaleella."
"Mitä!" haastoi ritari ääntänsä koroittaen; "esitätkö sinä kursailevia ja typeriä epäilyksiä, kun on vaarassa kuninkaan turvallisuus, vieläpä henkikin? Kautta tämän uskollisuuden merkin", sivellen harmajaa partaansa, "jos voisin ajatella olevasi muuta kuin Lee-suvun tyttärelle soveltuvaa, niin – "
Samassa keskeyttivät hänet kuningas ja Albert, saapumalla huoneeseen. He olivat vaihtaneet asua, ja varreltaan he muistuttivat jonkun verran toisiaan, vaikka Kaarlo oli ilmeisesti karkeapiirteinen ja Lee komea nuori mies. Heidän hipiänsäkin oli erilainen, mutta sitä eroavaisuutta ei voinut heti havaita, kun Albert oli ottanut käyttääkseen mustaa tekotukkaa ja noennut silmäkulmansa.
Albert Lee astui ulos rakennuksen edustalle, tehdäkseen kierroksen palatsihuvilan ympäri, tahtoen tarkastaa, miltä suunnalta saattoi olla vihollisia lähenemässä, jotta he voisivat valita kuninkaalliselle pakolaiselle turvallisimman tien. Huoneeseen etumaisena astunut kuningas oli kuullut vanhan ritarin suuttuneesta vastauksesta tyttärelle osan ja arvasi helposti, mistä hänen pahastuksensa johtui. Hän astui vanhuksen luo niin arvokkaasti kuin hän osasi mitä luontevimmin omaksua sävykseen, milloin halusi.
"Sir Henry", hän virkkoi, "toivomuksemme ja nimenomainen tahtommekin on, että te jätätte sikseen kaikkinaisen isällisen määräysvallan tässä asiassa. Mistress Alicella on tietenkin hyviä ja päteviä perusteita käsitykselleen, ja minä en milloinkaan antaisi itselleni anteeksi, jos hänet toimitettaisiin tukalaan asemaan minun tähteni. Olen liian hyvin tutustunut metsiin ja erämaihin, peljätäkseni eksyväni Woodstockin kotimaisten tammien seassa."
"Teidän majesteettinne ei joudu eksymisen vaaraankaan", huomautti Alice, tuntien tilapäisen epäröimisensä tyyten hälvenevän siitä tyynestä, tasaisesta ja suoramielisestä sävystä, joka ilmeni Kaarlon viime sanoissa. "Te ette saa joutua minkään vastoinkäymisen mahdollisuuteen, minkä minä voin estää, ja kokemieni aikojen onnettomat selkkaukset ovat harjaannuttaneet minut liikkumaan täkäläisessä metsässä yhtä varmasti yöllä kuin päivälläkin. Ellette siis halveksu seuraani, niin lähtekäämme heti."
"Jos seuranne suodaan hyväntahtoisesti, niin otan sen kiitollisena vastaan", vastasi hallitsija.
"Mielelläni", vakuutti Alice, "peräti mielelläni opastan teitä. Sallikaa minun olla ensimäisiä osoittamassa sitä innostusta, ja luottamusta, jota toivoakseni koko Englanti vielä kilvan ilmaisee teidän majesteettinne hyväksi."
Hän lausui nämä sanat niin vilkkaasti ja toimitti vaatetuksensa vähäisen vaihdoksen niin joutuisasti, että kaikki hänen pelkonsa oli ilmeisesti kadonnut ja hänen sydämensä täydellisesti kiintynyt tehtävään, jonka hänelle oli isä valinnut.
"Kaikki on turvallista ympäristössä", ilmoitti Albert Lee palatessaan. "Te voitte lähteä mitä kautta haluatte, mutta syrjäisin pääsytie on paras."
Kaarlo astui arvokkaasti Sir Henry Leen luo ennen lähtöänsä ja tarttui hänen käteensä. "Olen liian ylpeä lausumaan vakuutuksia", hän sanoi, "joita saatan olla liian köyhä koskaan toteuttamaan. Mutta niin kauvan kuin Kaarlo Stuart elää, hän pysyy suuressa ja syvästi tunnetussa kiitollisuudenvelassa Sir Henry Leelle."
"Älkää sanoko niin, teidän majesteettinne, älkää sanoko niin", huudahti vanhus ponnistellen kiihkeitä nyyhkäyksiä vastaan, jotka nousivat hänen kurkkuunsa. "Se, joka voisi vaatia kaikki, ei voi joutua velkaan vain vähäisen osan vastaanottamisesta."
"Hyvästi, hyvä ystävä, hyvästi!" sanoi kuningas. "Ajatelkaa minua poikananne, Albertin ja Alicen veljenä. He näkyvät jo olevan kärsimättömiä. Antakaa minulle isän siunaus, ja niin lähden."
"Jumala, jonka tahdosta kuninkaat hallitsevat, siunatkoon teidän majesteettianne", toivotti Sir Henry polvistuen ja kädet ristissä kääntäen taivasta kohti kunnianarvoisat kasvonsa. "Taivaan Herra siunatkoon teitä, pelastakoon teidän majesteettinne nykyisistä vaaroistanne ja antakoon hyväksi näkemällänsä ajalla teidän jälleen turvallisesti omistaa kruununne."
Kaarlo vastaanotti hänen siunauksensa kuin isältä, ja Alice ja hän läksivät matkalleen.
Heidän mennessään huoneesta vanha ritari antoi käsiensä hiljalleen vaipua, lopettaessaan tämän palavan rukouksensa, ja samalla painui hänen päänsä alas rinnalle. Hänen poikansa ei rohjennut häiritä vanhuksen mietiskelyä, mutta pelkäsi kuitenkin tunteitten voimakkuuden riuduttavan ruumiilliset voimat ja tainnuttavan hänet. Viimein hän uskalsi lähestyä ja koskettaa häntä hiljaa. Vanha ritari kavahti jaloilleen ja oli taas heti sama valpas, vireä, kaikkea ennakolta harkitseva määrääjä, jona hän oli esiintynyt tovia varemmin.
"Olet oikeassa, poika", hän sanoi, "meidän on puuhattava rivakasti. Ne valehtelevat, nuo keropäät kavaltajat, jotka sanovat häntä arvottomaksi hurjastelijaksi! Hänellä on siunatun marttyyrin pojalle kelvolliset tunteet. Sinä näit, että hän olisi äärimäisen vaarankin hetkellä pannut mieluummin alttiiksi turvallisuutensa kuin hyväksynyt Alicen opastuksen, kun typerä tyttönen näytti epäröivän lähdöstään. Huikentelu on kiihkeän itsekäs eikä ajattele muiden tunteita. Mutta oletko teljennyt heidän jälkeensä? Totisesti, tuskin edes näin, kun he läksivät eteissuojamasta."
"Minä päästin heidät ulos pikku takaovesta", ilmoitti eversti, "ja palatessani pelkäsin teidän voivan pahoin".
"Iloa – iloa, pelkkää riemastusta, Albert – en voi sallia vähäisimmänkään epäilyksen hiipiä mieleeni. Jumala ei tahdo hyljätä sadan kuninkaan jälkeläistä – valtakunnan laillista perillistä ei luovuteta noille roistoille. Hänen silmässään kiilui kyynel, kun hän erosi minusta – olen varma siitä. Etkö kuolisi hänen tähtensä, poika?"
"Jos menetän henkeni hänen vuokseen tänä yönä", virkkoi Albert, "niin pahoittelisin sitä ainoastaan syystä että minä en huomenna kuulisi hänen pelastumistansa".
"No, käykäämme tähän touhuun", sanoi ritari. "Luuletko tuntevasi kylliksi hänen tapojaan, jotta saat hänen asussaan naisväen uskomaan sinut paashi Kerneguyksi?"
"Hm", vastasi Albert, "ei ole helppo esittää kuningasta, kun on naisia kysymyksessä. Mutta alikerrassa on vain hyvin niukasti valoa, ja minä voin yrittää."
"Tee se heti", kehoitti hänen isänsä; "ne konnat kerkiävät tänne piankin".
Albert siis läksi huoneesta, ritarin tuumiskellessa: "Jos naiset tosiaan johtuvat siihen uskoon, että Kerneguy on vielä täällä, niin se antaa lisää tukea vehkeelleni – hurtat alottavat väärällä vainulla, ja kuninkaallinen otus ehtii turvalliseen suojaan ennen kuin ne pääsevät jäljille. Ja hauskaa on houkutella heitä toisesta kätköpaikasta toiseen! Aamuhan valkenee ennen kuin ne ovat nuuskineet puoliakaan! – Niin, minä leikin heilukirsikkaa niiden kanssa, pitelen heidän nenänsä alla syöttiä, jota he eivät saa koskaan ahmaista! Sovittelen heille tolan, jota heidän kestää mutkitella melkoinen tovi. – Mutta millä hinnalla teenkään tämän?" pitkitti vanha ritari keskeyttäen riemullisen yksinpuhelunsa. "Voi, Absalom, Absalom, poikani! poikani! Mutta menköön hän; hän voi vain kuolla niinkuin hänen isänsä ovat kuolleet, ja sen asian hyväksi, jonka puolesta he ovat eläneet. Mutta hän tulee – hiljaa! – Albert, oletko onnistunut? Oletko saanut omaksutuksi kuninkaallisuuden siten, että se käy täydestä?" "Kyllä olen, isä", takasi Albert. "Naiset vannovat varmasti, että Louis Kerneguy oli talossa ihan viime minuutilla."
"Oikein, sillä he ovat hyviä ja uskollisia olentoja", sanoi ritari, "ja vannoisivat hänen majesteettinsa turvallisuuden edistämiseksi joka tapauksessa, mutta he suoriutuvat luontevammin ja tehokkaammin, jos uskovat vannovansa totta. Miten sait heidät eksytetyksi?"
"Käyttämällä hiukkasen kuninkaallista tapaa, jota ei kannata mainita, isä."
"Sinua veijaria!" vastasi ritari. "Pelkään kuninkaan maineen kärsivän sinun näyttelemisestäsi."
"Hm", tuumi Albert jupisten, mitä hän ei uskaltanut virkkaa ääneen, "jos seuraisin esimerkkiä tarkoin, niin tiedänpä, kenen maine pahemmin kärsisi".
"No, nyt meidän täytyy järjestää keskenämme ulkovarustusten puolustaminen, merkinanto ja muu sellainen, ja sopia parhaasta tavasta vihollisen estyttämiseksi niin kauvan kuin mahdollista." Hän astui sitte jälleen kaappinsa salalaatikoiden ääreen ja otti esille pergamenttisuikaleen, jolle oli piirretty pohjakaava. "Tässä", hän sanoi, "on asemapiirros niin sanoakseni keskusvarustuksesta, joka lienee puolustettavissa kauvankin sen jälkeen kun sinun on käynyt pakolliseksi peräytyä jo tuntemistasi piilopaikoista. Ylimetsänhoitaja on aina vannotettu pitämään tämä kaavio salassa ja uskomaan se yhden ainoan henkilön tietoon äkillisen kuoleman varalta. Istuutukaamme tutkimaan sitä yhdessä."
Ja he sovittivat toimenpiteensä sellaiseen tapaan, joka selviää myöhemmistä tapauksista paremmin kuin jos mainitsisimme heidän suunnittelemansa eri hankkeet ja aseman toisin kehittyessä käyttämättömiksi jääneet varokeinot.
Vihdoin nuori Lee lausui hyvästi isälleen. Asestettuna sekä hiukan ruoka- ja juomavaroja mukaansa ottaen hän läksi Victor Leen huoneeseen ja sulkeutui sinne. Sieltä avautui salainen pääsy niiden monien kätköpaikkojen sokkeloon, joita salaliittolaiset olivat niin hyvällä menestyksellä käyttäneet haaveellisiin kujeisiinsa tasavallan valtuutettuja vastaan.
"Toivon", tuumi Sir Henry istuutuen kirjoituspöytänsä ääreen, hellästi hyvästeltyään poikaansa, "että Rochecliffe ei ole lörpötellyt pohjapiirroksen salaisuutta tuolle Tomkinsille, joka olisi hyvinkin saattanut laverrella tiedoistaan muualla. – Mutta tässä nyt istun – kenties viimeistä kertaa, raamattu toisella puolellani ja vanha Will toisella, valmistautuneena – Jumalan kiitos – kuolemaan kuten olen elänytkin. Kumma, että ne eivät jo tule", hän lisäsi jonkun aikaa odoteltuaan; "olen aina luullut että paholainen kannustaa asiamiehiänsä tiukemmin, kun ne toimivat hänen erityisessä palveluksessaan".