Ahdistava painostus kävi nyt niin ankeaksi, että hän suorastaan alkoi voida pahoin. Hän hapuili kuitenkin takan ääreen ja viskasi kourallisen kuivia syttöjä vielä kiiluville hiilille. Risut leimahtivat pian liekkiin ja loivat valoa hänen nähdäkseen huoneen joka soppeen. Hän katseli varovasti ja melkein arasti ympärilleen, puolittain odottaen jotakin hirveätä aavetta eteensä. Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin vanhan kaluston, rukouspulpetin ja muut kapineet, jotka oli jätetty koskemattomiksi sir Henry Leen lähdettyä. Hän tunsi vastustamatonta halua ja samalla suurta vastenmielisyyttä silmäillä muinaisen ritarin muotokuvaa, jota hänen näkemänsä haamu oli kovin elävästi muistuttanut. Hän epäröitsi kahden vastakkaisen tunteen vallassa, mutta sieppasi viimein karskin päättäväisenä vahakynttilän, jonka oli illalla sammuttanut, ja sytytti sen uudestaan, ennen kuin tulennoksen roihu oli jälleen hiipunut. Hän piteli kynttilää, Victor Leen vanhan muotokuvan edessä ja tuijotti siihen kiihkeän uteliaasti, olematta vapaa pelostakaan. Hänet melkein valtasi varhaisempien päiviensä lapsekas säikky, ja muinaisen soturin ankara valju silmä näytti kohtaavan hänen katseensa ja uhkaavan häntä pahastumisellaan. Ja vaikka hän valeen järkeili luonnottomaksi noin hupsun käsityksen, ilmausivat hänen sekavat tunteensa kuitenkin sanoina, jotka tuntuivat puolittain osoitetuilta muotokuvalle.
"Äitini esi-isän sielu", hän haastoi, "tapahtukoon näiden vanhojen suojamien häiritseminen hyvässä tai pahassa tarkoituksessa, juonittelevien ihmisten tai yliluonnollisten olentojen toimesta, minä olen päättänyt poistua täältä huomenna".
"Se ilahuttaa minua kaikesta sydämestäni", virkkoi ääni hänen takanaan.
Hän kääntyi ja näki kookkaan, valkoiseen verhoutuneen haamun, jolla oli jonkunlainen turbaani päässä. Kynttilänsä pudottaen hän karkasi heti käsiksi siihen.
"Sinä ainakin olet kouriin tuntuva", hän sanoi.
"Tuntuvako?" vastasi olento, jota hän niin voimakkaasti puristi. "Pentele, sehän sinun pitäisi tietää panematta minua tukehtumisen vaaraan, ja ellet heti hellitä, niin näytänpä sinulle, että painimaan pystyy tässä toinenkin."
"Roger Wildrake!" huudahti Everard päästäen irti kavalierin ja astahtaen takaisin.
"Roger Wildrake? Niinpä väinkin. Otaksuitko minut Roger Baconiksi, joka oli tullut auttamaan sinua paholaisen manaamisessa? – sillä kylläpä täällä jo haisee niin vietävästi tulikiveltä."
"Se johtuu pistoolini laukauksesta – etkö kuullut sitä?"
"Ka, kyllä, sehän minut herättikin – äskeinen yömyssyni pani minut nukkumaan kuin pölkky. Hui, vieläkin se huimaa päätäni."
"Ja mikset tullut heti? En ole milloinkaan kipeämmin tarvinnut apua."
"Tulin niin joutuisasti kuin pääsin", vastasi Wildrake; "mutta vähään aikaan en tointunut oikein tajulleni, sillä minä näin unta Nasebyn kirotusta tappotantereesta – ja sitten oli huoneeni ovi lukossa ja tukala avata, kunnes näyttelin lukkoseppää potkaisullani."
"Mitä! Aukihan se oli makuulle mennessäni", sanoi Everard.
"Lukossa se oli sentään, kun minä tulin makuulta", vakuutti Wildrake, "ja onpa merkillistä, ettet kuullut, kun tölmäsin sen auki".
"Mietiskelin muuta", selitti Everard.
"Mutta mitä on tapahtunut?" tiedusti Wildrake. "Tässä olen pystyssä kuin seiväs ja valmiina tappelemaan, jos tämä haukottelun puuska sen sallii. Muori Redcapin väkevin on siinä määrin heikompi äskeistä iltajuomaani kuin jyvä on vajaa tynnyrillisestä – olen kulauttanut ihan maltaitten mannon – Hohoi – hm."
"Ja luultavasti myös jonkun unilääkkeen sen mukana", arveli Everard.
"Paljon mahdollista – paljon mahdollista – vähempi kuin pistoolinlaukaus ei olisi minua havahduttanut – minuakaan, joka pelkän tavallisen virkistyspikarillisen nautittuani nukun kepeästi kuin neitonen juhannusyönä, kun hän vahtailee varhaisinta päivänsädettä, mennäkseen kokoamaan kastetta. Mutta mitä aiot tehdä ensi työksesi?"
"En mitään", vastasi Everard.
"Et mitään?" kummeksui Wildrake. "Sanon sen", virkkoi eversti Everard, "vähemmin sinun tiedoksesi kuin muiden mahdollisesti kuultavaksi, että minä lähden pois palatsihuvilasta tänä aamuna ja toimitan matkaan valtuutetutkin, jos onnistun".
"Hei", sanoi Wildrake, "etkö kuule jotakin lapsetta, ikäänkuin taputusta etäisestä teatterista? Paikan menninkäiset riemuitsevat lähdöstäsi."
"Minä jätän Woodstockin", pitkitti Everard, "enoni Sir Henry Leen ja hänen perheensä haltuun, jos he haluavat uudelleen siirtyä tänne, en säikähtyneenä tähän niiden temppujen johdosta, joilla minua on nähtävästi tahdottu taivuttaa, vaan pelkästään syystä että se oli aikomuksenani alun pitäin. Mutta minä varoitan", hän lisäsi ääntänsä koroittaen, "minä lausun tämän salajuonen hommaajille sen varoituksen, että vaikka se saattaa menestyen tehota Desboroughin kaltaiseen tyhmyriin, Harrisoninlaiseen haaveilijaan, sellaiseen pelkuriin kuin Bletsoniin – " Samassa virkkoi selvästi ääni ikäänkuin olisi joku seissyt heidän lähellään: "Tai viisaaseen, maltilliseen ja päättäväiseen henkilöön kuten eversti Everardiin."
"Kautta taivaan, se ääni tuli muotokuvasta", huudahti Wildrake sivaltaen miekkansa; "lävistänpä siltä palkaksi panssarin".
"Älä tee mitään väkivaltaa", kielsi Everard, keskeytyksestä hätkähtäneenä, mutta jatkaen lujasti äskeistä puhettaan: "Tietäkööt vehkeilijät, että niin onnistunutta kuin tämä juonten jakso saattaa ensimältä ollakin, sen täytyy tiukan tutkimuksen tapahtuessa johtaa kaikkien asiallisten rankaisemiseen – Woodstockin täydelliseen hajoittamiseen ja Lee-suvun korjaamattomaan häviöön. Ajatelkoot kaikki asianomaiset tätä ja herjetkööt ajoissa."
Hän pysähtyi ja melkein odotti vastausta, mutta mitään sellaista ei kuulunut.
"Tämä on peräti kummallista", puheli Wildrake, "mutta – hohoi – aivoni eivät jaksa sitä aprikoida juuri nyt – ne kieppuvat ympäri kuin korppu muskattiviinissä. Minun täytyy istuutua – hohoi – ja tuumiskella sitä rauhassa – laitoksia, kunnon lepotuoli".
Niin sanoen hän heittäysi tai oikeastaan vaipui vähitellen tilavaan nojatuoliin, jonka kestävyyttä vankan Sir Henry Leen ruho oli usein koetellut, ja nukahti sikeään uneen tuossa tuokiossa. Everard ei suinkaan tuntenut samaa unisuutta, mutta hänen mieltään kevensi kuitenkin se vakaumus, että sinä yönä ei enää ollut mitään häiriötä tulossa, sillä hän katsoi sopimustansa Woodstockin tyhjentämisestä ilmoitetuksi ja kaiken todennäköisyyden mukaan kelpaavaksi niille, jotka valtuutettujen tunkeutuminen oli saanut ryhtymään näin kummallisiin häätämiskeinoihin. Hän oli jonkun aikaa luontunut uskomaan häiriöissä olevan jotakin yliluonnollista, mutta nyt oli hänen mielipiteensä palannut järkevämpään selitystapaan, koska Woodstockin kaltainen rakennus soi monia tilaisuuksia taitavalle salavehkeilylle.
Hän kasasi polttoaineksia takkaan, sytytti kynttilän ja tutki sitte Wildrake-paran tilaa, kohentaen hänet niin mukavaan asentoon lepotuolissa kuin kykeni, kavalierin liikahuttamatta jäseniänsä sen enempää kuin väsähtänyt lapsi. Miehen puutumus vahvisti suuresti hänen suojelijansa käsitystä juonittelusta ja salaliitosta, sillä aaveitten ei ole lainkaan tarvis sekoittaa rohtoja ihmisten juomiin. Hän heittäysi vuoteelleen, ja hänen mietiskellessään näitä outoja seikkoja tunkeusi kamariin vienoa ja hiljaista soittoa, ja sanat "hyvää yötä – hyvää yötä – hyvää yötä" kertautuivat kolmasti, yhä leppeämpinä ja etäisempinä, tuntuen vakuuttavan hänelle, että menninkäiset ja hän olivat tehneet aselevon, jolleivät rauhaa, ja että hänen ei tarvinnut peljätä sen enempää kiusaannusta sinä yönä. Hänellä oli tuskin miehuutta vastata "hyvää yötä", sillä niin varma kuin hän olikin kujeilusta, se oli niin hyvin suoritettua, että toi mukanaan pelonkin tunnetta aivan kuten kuulijakunta kokee katsellessaan traagillista näytelmäkohtausta, jonka he tietävät teennäiseksi ja joka kuitenkin likeisellä luonnon jäljittelyllä tehoaa heidän mieleensä. Uni valtasi hänet viimein ja vapautti hänet vasta seuraavan aamun valjettua ilmipäiväksi.
16. LUKU.
VALTUUTETUT TAIPUVAT
Raikkaan ilman, ja kirkkaan aamun tullessa olivat kaikki edellisen yön tunteet häipyneet eversti Everardin mielestä, paitsi ihmettely, miten hänen näkemänsä ilmiöt oli saatu aikaan. Hän tarkasti koko huoneen, koputellen telkiä, lattiaa ja seinälaudoitusta rystysillään ja kepillään, mutta kykenemättä keksimään mitään salaisia käytäviä; ovi taasen, tukevan poikkisalvan ja lisäksi lukon lujittama, pysyi yhtä tukevana kuin se oli ollut hänen pönkittäessään sen edellisenä iltana. Sitte hän omisti huomionsa Victor Leen, näköiselle ilmiölle. Naurettavia juttuja oli usein levitelty tästä haamusta tai ihan samanlaisesta, jota oli öisin tapailtu vanhan palatsihuvilan autioissa huoneissa ja käytävissä; niitä oli Markham Everard usein kuullut lapsuudessaan. Häntä suututti oma puutteellinen urheutensa ja se väristys, jota hän oli edellisenä yönä tuntenut, kun sellainen näkyi esiintyi hänen edessään epäilemättä tekaistuna.
"Varmastikaan", hän sanoi, "tuo lapsellisen hupsuuden puuska ei voinut harhaannuttaa tähtäystäni – luultavampaa on, että luoti oli salaa siepattu pistoolistani".
Hän tutki toisen pistoolinsa, jota ei ollut laukaissut – siinä oli luoti. Hän tarkasteli huonetta siltä kohdalta, jonne päin oli ampunut, ja viiden jalan päässä lattiasta, suorassa linjassa makuusijan ja ilmestyksen seisomapaikan kanssa, hän keksi pistoolinluodin, joka oli äskettäin uppoutunut laudoitukseen. Sen vuoksi täytyi hänen uskoa jokseenkin varmaksi, että hän oli ampunut oikeaan suuntaan, ja tuohon kohtaan osuakseen olikin luodin täytynyt lävistää ilmestys, johon hän oli tähdännyt, hautautuakseen sen taakse seinään Tämä oli salaperäistä ja sai hänet epäilemään, eikö noituutta ollut käytetty apuna noiden uskaliaitten vehkeilijäin juonissa; itse kuolevaisia ollen olivat he kuitenkin silloisen yleisen käsityksen mukaan saattaneet manata ja saada apua toisen maailman asujamilta.
Hänen seuraavana tutkisteltavanaan oli itse Victor Leen kuva. Hän tähysti sitä tarkoin, seisten lattialla sen edessä, ja vertasi sen valjuja, varjomaisia, heikosti esiintyviä piirteitä, sen himmenneitä värejä, silmän ankaraa tyyneyttä ja kasvojen kalmankalpeutta edellisen yön erilaiseen ulkomuotoon, jonka aiheutti keinotekoinen valaistus, osuessaan suoraan maalaukseen ja jättäessään huoneen kaikki muut osat suhteellisen pimeään varjoon. Piirteillä kuvastui silloin luonnoton hehku, ja takkavalkean nouseva ja laskeutuva loimu sai pään ja raajat ikäänkuin liikkumaan. Nyt päivänvalolla nähtynä se oli pelkkä Holbeinin järeän ja vanhettuneen maalauskoulun tuote; edellisenä yönä se oli hetkellisesti näyttänyt enemmältä. Päättäneenä päästä tämän juonen perille, mikäli mahdollista, Everard pöydän ja tuolin avulla tutki muotokuvaa vielä kiinteämmin ja yritti saada selville jonkun salaisen joustimen, jolla se voitiin luiskauttaa syrjään. Sellaiset laitteet eivät olleet harvinaisia vanhoissa rakennuksissa; näissä oli tavallisesti moniakin tuloja pakenemisteitä, joita ei ilmaistu muille kuin linnan herroille tai heidän välittömille uskotuilleen. Mutta puulevy, jolle Victor Lee oli maalattu, oli lujasti kiinnitetty seinälaudoitukseen, josta se oli osana, ja eversti varmistui siitä, että sitä ei ollut voitu käyttää hänen epäilemäänsä tarkoitukseen.
Nyt herätti hän uskollisen saattolaisensa Wildraken. Vaikka tämä oli saanut niin suuren osuuden "unen autuudesta", oli hän tuskin vieläkään vapautunut edellisen illan lepomaljan vaikutuksista. "Se oli kohtuullisuuden palkka", hänen oman katsantokantansa mukaan; "yksi ainoa siemaus sai minut nukkumaan myöhemmälle ja sikeämmin kuin puolikymmentä tai sitte tusinakaan kulausta olisi kyennyt vaikuttamaan ollessani syypää jälki-illallisten kohtuuttomuuteen ja vankkaan ryypiskelyyn niiden jatkoksi".18
"Jos kohtuullinen siemauksesi", huomautti Everard, "olisi vain ollut hiukankin väkevämmin höystetty, Wildrake, niin olisit nukkunut niin sikeästi, että vasta viimeisen tuomion pasuuna olisi saanut sinut hereille".
"Ja silloin olisin herännyt kivistelevin päin, Mark", vastasi Wildrake, "sillä huomaanpa, että vaatimaton ryyppäykseni ei ole vapahtanut minua siltä tulokselta. Mutta lähtekäämme liikkeelle ja katsokaamme, miten muut ovat viettäneet yön, joka meillä meni niin merkillisesti. Arvelen heidän kaikkien olevan hyvinkin halukkaita peräytymään Woodstockista, elleivät ole levänneet paremmin kuin me tai ainakin osuneet taatumpiin huoneisiin."
"Siinä tapauksessa lähetän sinut Jocelinen metsätupaan sovittelemaan Sir Henry Leen ja hänen perheensä paluuta entisiin huoneisiinsa, missä heitä eivät juuri enää joutune häiritsemään nykyiset tai mitkään uudetkaan valtuutetut, kun itse paikan nurja maine tukee sitä vaikutusvaltaa, minkä minä olen saanut kenraaliin."
"Mutta kuinka saavat he puolustautuneeksi kummituksilta, uljas eversti?" sanoi Wildrake. "Minusta tuntuu siltä, että jos minulla olisi tuohon sievään tyttöön vaikutusvaltaa, josta sinä kerskut, olisin vastahakoinen jättämään häntä alttiiksi Woodstockissa asumisen kauhuille, kun täällä nämä paholaiset – pyydän heiltä anteeksi, sillä arvattavasti he kuulevat jokaisen sanamme – nämä leikkisät menninkäiset – ailakoivat niin vikkelästi iltahämystä aamuun saakka."
"Hyvä Wildrake", puheli eversti, "minäkin pidän mahdollisena, että haasteluamme kuunnellaan; mutta siitä en välitä, ja lausun mielipiteeni suoraan. Uskoakseni eivät Sir Henry ja Alice ole sekaantuneet tähän typerään salaliittoon; en voi sovittaa toisen ylpeyteen ja toisen kainouteen tai molempien terveeseen järkevyyteen oletusta, että mikään vaikutin voisi yhdyttää heidät näin kummalliseen juonitteluun. Mutta ne paholaiset ovat kaikki omaan valtiolliseen katsantokantaasi kuuluvia, Wildrake, kaikki puhdasverisiä kavaliereja; ja olen vakuutettu siitä, että vaikka Sir Henryllä ja Alice Leellä ei ole mitään välejä heidän kanssaan, ei heillä myöskään ole vähäisintäkään aihetta peljätä mokomia menninkäistemppuja. Sitäpaitsi täytyy Sir Henryn ja Jocelinen tuntea talon jokainen soppi; käy paljoa vaikeammaksi kohdistaa mitään kummittelunäytelmää heihin kuin vieraisiin. Mutta siistiytykäämme, ja veden ja harjan tehtyä työnsä tutkimme, mitä sitten on tehtävä."
"Ei, tuo kurja puritanivaatetukseni on tuskin harjaamisen arvoinen", nurkui Wildrake, "ja jollet olisi somistanut minua tällä kippunnalla ruosteista rautaa, näyttäisin enemmän vararikkoiselta kveekarilta kuin miltään muulta. Mutta teenpä sinusta yhtä hienon kuin on ollut ainoakaan puolueesi tekopyhä veijari."
Ja hän hyräili samassa kavalierilaulelmaa:
"Ja vaikka hämähäkin seitti Whitehallin vanhat seinät peitti, – kun sallii taivas laupias, omansa ottaa kuningas!"
"Sinä unohdat, mitä väkeä on ulkopuolella", varoitti eversti Everard.
"Ei – minä muistan, mitä väkeä on sisäpuolella", vastasi hänen ystävänsä. "Laulan vain hilpeille menninkäisilleni, jotka sitte pitävät minusta yhä enemmän. Joutavia, mies, – paholaiset ovat minulle bonos socios, ja kun näen heidät, niin vakuutanpa heidän osoittautuvan sellaisiksi riuskeiksi pojiksi kuin tunsin palvellessani Lunsfordin ja Goringin johtamana, – miehiksi, joiden pitkiltä kynsiltä ei mikään välttynyt, joiden pohjattomat vatsat eivät mistään täyttyneet, – villiintyneiksi rosvoukseen, rähinään, ryyppäämiseen ja tappeluun, – nukkuen kovalla kamaralla juoksuhaudoissa ja kuollen sitkeästi saappaissaan. Voi, ne hauskat päivät ovat menneet. No, tapana on näytellä sen johdosta vakavaa naamaa kavalierien keskuudessa ja etenkin pappien parissa, jotka ovat menettäneet kymmenysporsaansa; mutta minä olin omiani sen ajan henkeen enkä milloinkaan halunnut tai voi haluta iloisempia hetkiä kuin vietin tuon samaisen raakamaisen, verisen ja luonnottoman kapinan aikana."
"Sinä olet aina ollut villi merilintu, Roger, nimesi mukainen19, – pitäen myrskystä enemmän kuin tyvenestä, mieltyen meren meuruun paremmin kuin läikkyvään järveen, ja halukkaammin ponnistelet sisukkaasti vastatuuleen kuin nautit jokapäiväistä kylläisyyttä, lepoa ja rauhaa."
"Pyh! mitä on minulle läikkyvä järvi ja vanha muori ruokkimassa minua oluenpanijan jyvillä, sorsa-paran ollessa pakko liihottaa paikalle, milloin hän vain viheltää! Everard, minun tekee mieleni tuntea tuulen humisevan siipiini, – milloin sukeltaen, milloin aallon harjalla, vuoroin valtameressä ja vuoroin pilvissä – se on villisorsan riemua, vakava veikkoseni! Ja kansalaissodassa meille kävi siten – suistuimme alas yhdessä kreivikunnassa, kohosimme ylös toisessa, tappiolla tänään, voitolla huomenna – väliin nähden nälkää kurjasti piirityksissä – toisin ajoin mässäten presbyteriläisen ruokakammiossa – hänen kellarinsa, pöytähopeansa, vanha vakava sinettisormuksensa, sievä palvelusnaikkosensa, kaikki vallittavanamme!"
"Hiljaa, ystävä", kielsi Everard; "sinun tulee muistaa, että minä kuulun siihen piiriin".
"Vahinko kerrassaan, Mark, minun käy sääliksi", pahoitteli Wildrake; "mutta turha on siitä puhua, kuten sanot. Lähtekäämmekin katsomaan, miten presbyteriläinen pastorisi Holdenough jakselee ja onko hän kyennyt kamppailemaan sielunvihollisen kanssa paremmin kuin sinä hänen opetuslapsensa, ja sanankuulijansa".
He läksivät huoneesta ja saivat kylläännyksiin asti kuunnella vahtisotilasten ja muiden moninaisia sekavia selityksiä, he kun olivat kaikki nähneet tai kuulleet jotakin eriskummallista yön kuluessa. Tarpeetonta on yksityiskohtaisesti kuvata, mitä huhuja kukin lisäsi yhteiseen varastoon sitäkin halukkaammin, kun sellaisissa tapauksissa, näyttää aina katsottavan jonkunlaiseksi häpeäksi, ettei ole nähnyt tai kokenut yhtä paljon kuin muut.
Maltillisimmat kertojat puhuivat vain äänistä, kuten kissan naukumisesta, koiran murinasta tai etenkin sian kiljumisesta. He olivat myös kuulleet ikäänkuin naulojen takomista ja sahojen kirskumista, kahleitten kiikkumista, silkkihameiden kahinaa, soiton säveliä ja sanalla sanoen kaikenlaatuisia ääniä, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Toiset vannoivat haistaneensa erilaisia tuoksuja, olletikin maapihkalta tuntuvia, osoitukseksi maanalaisesta alkuperästä; toiset eivät tosin vannoneet, vaan vakuuttivat nähneensä sotisopaan pukeutuneita miehiä, päättömiä hevosia, sarvellisia aaseja ja kuusijalkaisia lehmiä, puhumattakaan mustista olennoista, joiden sorkat selvästi ilmaisivat, mihin valtakuntaan ne kuuluivat.
Nämä vahvasti todistellut yölliset häiriöt vahtisotilasten keskuudessa olivat olleet niin yleisiä, että ne olivat estäneet hälytystä ja apua kohdistumasta millinkään erityiseen paikkaan, joten palvelusvuorolla olevat huusivat turhaan päävartiota, tämän vapistessa alallaan, ja ripeä vihollinen olisi voinut tyyten tuhota koko varusväen. Mutta tällä yleisellä mellastuksella ei nähtävästi ollut tarkoitettu mitään väkivaltaa, ja menninkäisten päämääränä näkyi olleen kiusanteko, vaan ei vahingon tuottaminen, lukuunottamatta erästä mies-parkaa. Tämä huovi oli seurannut Harrisonia puolissa tämän taisteluissa ja toimi nyt vahtisoturina juuri siinä eteishuoneessa, johon Everard oli esittänyt vartijan asetettavaksi. Hän oli ojentanut ratsastuspyssynsä jotakin vastaan, joka äkkiä karkasi häneen päin; ase oli silloin väännetty hänen käsistään ja hänet isketty maahan sen perällä. Hänen ruhjottu päänsä ja Desboroughin liotettu vuode, jolle oli hulahutettu sangollinen ojavettä hänen nukkuessaan, olivat ainoina näkyväisinä todisteina yöllisistä selkkauksista.
Tiedot Harrisonin huoneesta kuuluivat vakavan master Tomkinsin ilmoittamina, että kenraali totisesti oli viettänyt yönsä rauhassa, vaikka häntä vielä painoi sikeä uni ja ruumiillinen raukeus. Siitä päätteli Everard, että vehkeilijät olivat katsoneet Harrisonin tiliosuuden riittävästi maksetuksi edellisenä iltana.
Hän siirtyi sitte kamariin, jonka kaksinkertaisena vartioväkenä olivat arvoisa Desborough ja valistusmies Bletson. He olivat molemmat jalkeilla ja pukeutumassa, edellinen suun täydeltä purkaen pelkoansa ja kärsimyksiänsä. Tuskin olikaan Everard astunut sisälle, kun virutettu ja nolostunut eversti alkoi hänelle surkeasti valitella yönsä viettoa ja melkoisen karvaasti nurkua arvoisaa omaistansa vastaan, joka oli antanut hänelle niin suurta tukaluutta tuottavan toimen.
"Eikö hänen ylhäisyytensä, Noll-lankoni", hän ärisi, "olisi voinut viskata köyhälle omaiselleen murua mistään muualta kuin tästä Woodstockista, joka tuntuu olevan itse Paholaisen huttupata? Minä en voi ammentaa lientä sielunvihollisen kanssa; minulla ei ole niin pitkää lusikkaa – ei vainkaan. Eikö hän olisi voinut majoittaa minua johonkin rauhalliseen soppeen ja luovuttaa tätä kummittelun paikkaa joillekuille saarnaajillensa ja rukoilijoillensa, jotka tuntevat raamatun yhtä hyvin kuin komppaniansa nimiluettelon, kun minä sitävastoin tunnen kelpo juoksijan neljä kaviota tai härkävaljakon ansiot paremmin kuin kaikki Mooseksen kirjat? Mutta minä luovun tästä kerta kaikkiaan; maallisen voiton toiveet älkööt saako minua koskaan alttiiksi sille vaaralle, että minut vie ruumiillisesti mukanaan paholainen, puhumattakaan päälleni kumoutumisesta yhdeksi yöksi ja lätäkkövedessä likoamisesta toisena. Ei, ei – liian viisas olen minä siihen."
Master Bletsonilla oli toisenlainen osa näyteltävänä Hän ei valittanut mistään omakohtaisista kiusoista; hän olisi vakuutuksensa mukaan päin vastoin nukkunut yhtä hyvin kuin koskaan, jollei hänen ympärillään olisi niin sietämättömästi meluttu, kun miehet huikkailivat toisiansa aseisiin joka puolen tunnin päästä, milloin vain kissakin sipsutti jonkun vartiopaikan ohi. "Mieluummin", hän sanoi, "olisin maannut vaikka noitien markkinoilla, jos sellaisia olentoja voisi olla tavattavissa".
"Luulette siis, että mitään ilmestyksiä ei ole olemassa, master Bletson?" sanoi Everard. "Epäuskoinen olen minäkin ollut siitä seikasta, mutta kylläpä viime yö oli ylen kummallinen."
"Unia, unia, unia, yksinkertainen everstini", vakuutti Bletson, vaikka hänen valjut kasvonsa ja tutisevat jäsenensä ajoivat valheeksi sanojen teennäisen urheuden. "Vanha Chaucer, sir, on antanut meille tuollaisista ilmiöistä oikean opetuksen. Hän kävi usein täällä Woodstockin metsässä – "
"Hirvenpyytäjäkö?" kysäisi Desborough; "joku erämies arvatenkin.
Käveleekö hän unissaan, kuten Hearne Windsorissa?"
"Chaucer", sanoi Bletson, "hyvä Desborough, on noita ihmeellisiä miehiä, kuten eversti Everard tietää, jotka elävät satoja vuosia hautauksensa jälkeen ja joiden sanat kaikuvat korvissamme heidän luittensa jo ammoin maaduttua".
"Niin, niin, no", vastasi Desborough, jolle tämä kuvaus entisen ajan runoilijasta oli käsittämätön, "minä puolestani haluan pikemmin hänen huonettaan kuin seuraansa – silmänkääntäjä kaiketi. Mutta mitä hän sanoo tähän asiaan?"
"Vain pikku loitsun, jonka otan toistaakseni eversti Everardille", virkkoi Bletson, "mutta sinulle se olisi yhtä hämärää kuin heprea, Desborough. – Vanha Geoffrey panee yöllisen häiriintymisemme kokonaan nesteitten liikanaisuuden syyksi:
"'Unessa säikkymään ne saavat turmaa, punaista tulta, nuolen tuomaa surmaa, kuin melankolian myrkky nukkujan hätyyttää pelkoon sonnin vimmaisan tai mustan karhun, taikka joskus parkuun, kun itse Lemmolta hän pyrkii karkuun.'"
Hänen siten lausuillessaan Everard huomasi kirjan pistäytyvän esiin sen vuoteen päänalusen alta, joka oli äskettäin ollut kunnianarvoisan edusmiehen hallussa.
"Onko tuo nide Chauceria?" hän kysyi tavoittaen kirjaa; "haluaisin vilkaista sitä kohtaa – "
"Chauceriako?" tokaisi Bletson kiirehtien väliin; "ei – se on Lucretius, rakas Lucretiukseni. En voi sallia teidän katsella sitä – minulla on siinä muutamia yksityisiä merkintöjä."
Mutta tällävälin oli Everard saanut kirjan käteensä. "Lucretius?" hän virkahti; "ei, master Bletson – tämä ei ole Lucretius, vaan soveliaampi viihdyttäjä kammossa tai vaarassa. Miksi olisitte häpeissänne siitä? Kunhan vain, Bletson, voitte ankkuroida sydämenne tähän niteeseen, pitämättä sitä pieluksenanne, auttaa se teitä paremmin kuin Lucretius tai Chaucerkaan."
"Kas, mikä kirja se onkaan?" sopersi Bletson, jonka kalpeat posket punastuivat ilmitulon häpeästä. "Oli, raamattu?" heittäen sen halveksivasti pois; "kaiketi palkolliseni Mathathian oma – nuo juutalaiset ovat aina olleet taikauskoisia – aina Juvenaliin ajoista saakka, kuten tiedätte:
"'Qualiacunque voles Judaei somnia vendunt.'
"Hän varmaankin sujautti minulle tuon vanhan kirjan loitsuksi, sillä hän on hyvää tarkoittava hupsu."
"Hän olisi tuskin toimittanut siihen tarkoitukseen Uutta Testamenttia Vanhan ohella", väitti Everard. "Kuulkaahan, hyvä Bletson, – älkää häpeilkö elämänne viisainta tekoa, jos olettaa teidän ottaneen käsiinne raamattunne ahdistuksen hetkenä, kostuaksenne sen sisällöstä."
Bletsonin turhamaisuus joutui niin ärsyttyneeksi, että se voitti hänen luontaisen pelkuruutensa. Hänen pienet laihat sormensa vapisivat kiihkosta, niska ja posket hehkuivat tulipunaisina, ja hänen puheensa oli kangertavaa ja kiivasta kuin – niin, kuin ei hän olisi järkeilijä ollutkaan.
"Master Everard", hän sanoi, "te olette miekkamies, sir, – ja, sir, te nähtävästi luulette olevanne oikeutettu sanoa pätkäyttelemään mitä mieleenne juohtuu siviilihenkilöistä sir – mutta soisin teidän muistavan, sir, että inhimillisellä kärsivällisyydellä on toki rajansa, sir, – ja että on piloja joita ei yksikään kunniallinen mies voi sietää, sir, – ja sentähden odotan anteeksipyyntöä tuollaisesta puheestanne, eversti Everard, ja tästä säädyttömästä leikinlaskusta, sir, – muutoin voitte joutua kuulemaan minusta tavalla, joka ei miellytä teitä".
Everard ei voinut olla hymyilemättä tälle ärtyneen itserakkauden nostattaman urhoollisuuden purkaukselle.
"Kuulkaas, master Bletson", hän sanoi, "olen kyllä ollut soturi, mutta minä en ole milloinkaan esiintynyt verenhimoisesti, ja kristittynä olen vastahakoinen kartuttamaan pimeyden valtakuntaa lähettämällä sinne uuden vasallin ennen aikojaan. Jos taivas antaa teille aikaa katumiseen, niin en näe mitään syytä minun kädelleni riistää sitä teiltä, kuten voittelun sattuessa koituisi teidän kohtaloksenne miekan survaisuna tai liipasimen nykäisynä. Pidän siis parempana pyytää anteeksi, ja minä haastan Desboroughin – jos hän on tointunut tajulleen, – todistajakseni siihen, että täten pyydän anteeksi, kun tulin epäilleeksi teitä, joka olette täydellisesti oman turhamaisuutenne orja, vähäisimmästäkään taipumuksesta armoon tai terveeseen järkeen. Ja edelleen pyydän anteeksi siitä, että olen hukannut aikaa yrittäessäni pestä aitiopialaista valkoiseksi tai kehoittaessani itseluuloista jumalankieltäjää ymmärtäväiseen tutkintaan."
Bletson oli ylenmäärin iloissaan asian käänteestä, sillä uhma oli tuskin kirvonnut hänen kieleltään, kun hän jo alkoi huolestua sen seuraamuksista. Kiihkeästi ja nöyristellen vastasi hän: "Ei, hyvä eversti, älkää sanoko siitä sen enempää – anteeksipyyntö on kaikki mitä tarvitaan kunniallisten miesten kesken – se ei jätä vaatijaansa häpeään eikä halvenna lausujaansa."
"Ei sellainen anteeksipyyntö kuin minä olen lausunut, uskoakseni", sanoi eversti.
"Ei, ei – ei ollenkaan", vakuutti Bletson; "anteeksipyyntö on minulle yhtä pätevä muodossa kuten toisessakin, ja Desborough todistaa sen tapahtuneeksi, ja siinä kaikki, mitä siitä asiasta voidaan sanoa".
"Master Desboroughin ja teidän", huomautti eversti, "tulee varoa, millä tavoin asia mainitaan, ja minä vain esitän kumpaisellekin, että se kerrotaan oikein, jos ollenkaan".
"Ei, ei, me emme hiisku siitä mitään", vakuutti Bletson; "me unohdamme sen tästä hetkestä alkaen. Älkää vain milloinkaan luulko minun voivan sortua taikauskoisen heikoksi. Jos olisin peljännyt ilmeistä ja todellista vaaraa, niin sellainen pelkolian on ihmiselle luonnollista, ja minä en tahdo kieltää, että se mielentila on saattanut kohdata minua kuten muitakin. Mutta joutua epäillyksi loitsuihin turvautumisesta ja kirjan käyttämisestä päänalusen alla aaveiden häätämiseksi, – totta tosiaan, sellainen ajatus riitti ärsyttämään ihmisen heti riitaantumaan parhaan ystävänsäkin kanssa. – Ja nyt, eversti, mitä on tehtävä ja miten on velvollisuudestamme huolehdittava tässä kirotussa paikassa? Jos minä saisin sellaisen kastelun kuin Desborough, niin kuolisinpa katarriin, vaikka te näette, että se haittaa häntä yhtä vähän kuin kyytihevosta selkään heitetty vesisangollinen. Te lienette osakumppani valtuutuksestamme, – miten olisi meidän toimittava mielestänne?"
"Kas, parahiksi tuleekin tässä Harrison", sanoi Everard, "ja minä esitän teille kaikille valtuutukseni ylikenraalilta. Kuten näette, eversti Desborough, se käskee teidän luopua toimimasta nykyisellä valtuudellanne ja ilmaisee siis hänen tahdokseen, että te vetäydytte pois tästä paikasta."
Desborough otti paperin ja tutki allekirjoitusta. "Kyllä se varmastikin on Nollin nimikirjoitus", hän myönsi nolostuen; "hän on vain viime aikoina joka kerta tehnyt Oliverista, ison kuin jättiläisen, ja Cromwell ryömii perässä kääpiönä, ikäänkuin sukunimi olisi lopen katoamassa lähipäivinä. Mutta onko hänen ylhäisyytensä, lankoni Noll Cromwell – sukunimihän hänellä sentään vielä on – niin järjetön, että hän ajattelee sopivaksi kellistyttää omaisiaan ja ystäviänsä päälleen, kunnes heillä on niskanjäykistys – liotuttaa heitä kuin hevoslammessa – peljätyttää yötä päivää kaikenlaisilla paholaisilla, noidilla ja keijuisilla, heidän saamattansa kolikkoakaan näppiinsä? Perhana, – anteeksi, että kiroan, – jos sellainen on seikka, niin olisi minun parempi lähteä kotiin maatilalleni ja pitää huolta valjakostani ja laumastani kuin roikkua tuollaisen kiittämättömän ihmisen kintereillä, vaikka olenkin nainut hänen sisarensa. Kyllin köyhä hän oli vihille mennessämme, niin korkealla kuin Noll nyt pitääkin päätänsä."
"Minun aikomuksenani ei ole", virkkoi Bletson, "herättää väittelyä tässä arvoisassa kokouksessa, ja kukaan ei epäille kunnioitustani ja kiintymystäni ylvästä kenraaliamme kohtaan, jonka on näinä surkeina päivinä kohottanut niin korkealle tapausten kulku ja hänen oma verraton miehuutensa ja vakaisuutensa. Jos sanoisin hänet itse _Animus Mundi'_n suoranaiseksi ja välittömäksi emanatioksi – jollaisen Luonto on tuottanut ylpeimpänä hetkenään, lakinsa mukaan ponnistellessaan niiden olentojen varjelemiseksi, joille se on antanut olemuksen – niin saisin tuskin tyhjentävästi kuvatuksi käsityksiäni hänestä. Tietysti on minun huomautettava, että minun ei sovi suinkaan katsoa myöntäneen, vaan ainoastaan todistelun vuoksi olettaneen mahdolliseksi, sellaista emanatiota _Animus Mundi'_sta, kuin olen maininnut. Minä vetoan sinuun, eversti Desborough, joka olet hänen ylhäisyytensä omainen – teihin, eversti Everard, jolla on rakkaampana arvona hänen ystävänänsä esiintyminen, olenko liioitellut innokasta harrastustani hänen hyväkseen."