Hän tervehti Everardia ylen kohteliaasti ja puheli illan kauneudesta, joka oli houkutellut hänet ulos palatsihuvilasta kävelylle puistoon nauttimaan suotuisasta säästä. Hän otti sitten Everardin käsivarren kainaloonsa ja käveli tämän kanssa takaisin taloa kohti, sillävälin kun Wildrake ja Tomkins seurasivat heidän kintereillään ja taluttivat hevosia. Everard halusi saada hiukan valaistusta näihin salaperäisiin tapahtumiin ja yritti useastikin päästä siihen puheenaineeseen eräänlaisella kuulustelulla, jota Harrison – sillä mielipuolet ovat hyvin usein vastahakoisia haastamaan sielullisista häiriöistään – torjui jokseenkin taitavasti; tarpeen tullen hän vetosi taloudenhoitajansa apuun, tämä kun oli ottanut tavakseen esiintyä herransa takaajana kaikissa tilanteissa, saaden siitä Desboroughilta Jetkun sattuvan lisänimen.
"Ja minkätähden oli teillä miekkanne paljastettuna, arvoisa kenraali", kysyi Everard, "kun olitte ainoastaan iltakävelyllä?"
"Totisesti, oiva eversti, ajat ovat sellaiset, että ihmisten täytyy valvoa sonnustetuin kupein ja palavin lampuin ja sivalletuin asein. Se päivä lähenee, uskokaa minua tai älkää, jolloin ihmisten täytyy pitää vaari, ettei heitä tavattaisi alastomina ja aseettomina, kun ne seitsemän pasuunaa toitottavat: saappaisiin ja satulaan! ja Jezerin huilut huhuavat: ratsaille ja taipaleelle!"
"Totta kyllä, hyvä kenraali, mutta minusta näytti siltä, kuin olisitte äsken tehnyt miekkailuliikkeitä ikäänkuin taistellen?" urkki Everard.
"Minulla on kummallinen mielikuvitus, ystävä Everard", vastasi Harrison, "ja kävellessäni yksin ja ase kädessä, kuten äsken, teen toisinaan harjoituksen vuoksi survaisuja tuollaista puuta vasten. Sellaista tyhmää ylpeyttä pyrkii tarttumaan aseitten käyttäjiin. Minua on pidetty aimo miekkailumestarina, ja olen tapellutkin itselleni palkintoja ennen uudestasyntymistäni, kunnes minut kutsuttiin esittämään osaa suuressa työssä ja rupesin voitollisen kenraalimme ensimäiseen ratsuväkirykmenttiin huoviksi."
"Mutta minusta kuulosti kuin olisi ase kalahdellut teidän miekkaanne?" sanoi Everard.
"Mitä! Aseko kalahdellut miekkaani? Miten olisi se mahdollista, Tomkins?"
"Totisesti, sir", auttoi Tomkins, "varmaankin on puunoksa osunut tielle; täällä kasvaa jos jotakin lajia, ja teidän arvollisuutenne on saattanut satuttaa sellaista, jota brasilialaiset sanovat rautapuuksi – Purchas kertoo 'Pyhiinvaelluksessaan', että tuollaisen pölkky vasaralla lyötynä helähtää kuin alasin."
"Totisesti suittaa asia olla niin", myönsi Harrison, "sillä nuo menneet valtiaat keräsivät tähän huviasuntoonsa monia ihmeellisiä puita ja yrttejä, vaikka he eivät koonneet sen pirun tuottoa, joka kantaa kahtatoista laatua hedelmää, eivätkä niitä lehtiä, joista kansat saavat parannuksen".
Everard pitkitti kuulusteluansa, sillä hänen mieltänsä kiinnitti se tapa, jolla Harrison väisteli kysymyksiä, ja se näppäryys, jolla hän heitti ylimaailmaisia ja kiihkomielisiä käsityksiään jonkunlaisen hunnun tavoin verhoamaan katumuksen ja tietoisen veren vian nostattamia kolkompia näkyjä.
"Mutta", hän muistutti, "jos saan uskoa silmiäni ja korviani, en voi vieläkään olla ajattelematta, että teillä oli todellinen kiistakumppani. Niin, varmasti näin tummaan nuttuun pukeutuneen miehen peräytyvän metsään."
"Niinkö?" virkahti Harrison kummastuneena, ja hänen äänensä vapisi väkisinkin. "Kuka saattoi se olla? – Tomkins, näitkö sinä eversti Everardin mainitsemaa miestä, hikiliina kädessä – verinen hikiliina, jolla hän aina paineli kylkeään?"
Viime sanoillaan Harrison esitti Everardin määritelmälle lisäpiirteen, joka vastasi Tomkinsin alkuperäistä oletetun haamun kuvausta, ja se seikka vaikutti Everardin mielessä taloudenhoitajan kertomuksen vahvistukseksi enemmän kuin mikään hänen näkemänsä tai kuulemansa. Vierasmies vastasi vetoomukseen tavallisella lipeydellään, että hän oli kyllä huomannut sellaisen miehen pujahtavan heidän ohitseen tiheikköön – arvatenkin se oli joku hirvenvaras, sillä salametsästäjät kuuluivat käyneen hyvin julkeiksi.
"Kuulkaahan nyt, herra Everard", sanoi Harrison kiirehtien vaihtamaan puheenainetta, "eikö jo ole aika meidän jättää silleen kaikki kiistelymme ja yhtyä käsi kädessä korjaamaan Zionimme murtumia? Onnellinen ja tyytyväinen olisin minä, kelpo ystäväni, työskennellessäni siten saviseon vatkaajana tai kalkkikaukalon kantajana suuren johtajamme ohjattavana, jonka puolella Kaitselmus on ollut tässä kansallisessa tiimellyksessä; ja totisesti, niin hartaasti puna kannatan oivallista ja voitollista kenraali Oliveriamme, jota taivas kauvan kaitkoon, – että jos hän käskisi, ei minua arveluttaisi temmata alas korkealta paikaltaan sitä arvohenkilöä, jota nimitetään puhemieheksi, ihan niinkuin annoin vaivaisen apuni sen miehen kukistamiseen, jota kuninkaaksi kutsuttiin. Kun tiedän teidän olevan tässä seikassa yhtä mieltä minun kanssani, sallikaa minun siis esittää teille rakkaasti, että me toimisimme veljinä ja rakentaisimme umpeen aukot ja kohottaisimme jälleen englantilaisen Zionimme vallitukset, jollatavoin meidät epäilemättä valitaan pylväiksi ja kaarenkannattimiksi, etevän ylikenraalimme johdolla tukemaan ja pystyssäpitämään sitä, samalla kun saamme asianmukaiset sekä hengelliset että ajalliset verotulot ja saatavat jalustaksi, jolla me voimme seistä, koska perustuksenamme muutoin on pehmeätä hiekkaa. Kuitenkin", hän jatkoi mielensä jälleen harhaantuessa ajallisen kunnianhimon pyrkimyksistä Viidennen valtakunnan näkyihin, "kaikki nämä ovat pelkkää turhuutta sinetityn kirjan avaamiseen verraten, sillä joutuisasti lähenee kaikki olevainen pitkäisen jylinää ja suuren lohikäärmeen kirvoitusta pohjattomasta kuilusta, jonne se on kahlehdittu".
Tällä maallisen valtiotaidon ja intomielisen ennustelun sotkeutuneella purkauksella Harrison huumasi eversti Everardin siinä määrin, että tälle ei jäänyt enää ollenkaan aikaa urkkia häneltä lisää yksityiskohtia yöllisestä kahakasta, josta hänen selvästi ei tehnyt mielensä olla kuulusteltavana. He saapuivatkin nyt Woodstockin palatsihuvilaan.
15. LUKU.
EVERARD NÄKEE ILMESTYKSEN
Maahovin ulko-oven eteen oli vahtisotilaiden lukumäärä lisätty kaksinkertaiseksi. Everard tiedusti toimenpiteeni syytä korpraalilta, jonka hän tapasi eteissuojamassa sotureineen; nämä istuivat tai loikoivat roihuavan tulennoksen ympärillä, pitäen sitä vireillä sirpaleilla, joita ruhjoivat veistoksilla koristetuista istuimista ja lavitsoista.
"Ka, totisesti", vastasi mies, "corps de garde, kuten teidän arvollisuutenne sanoo, nääntyy tärviölle näin rasittavasta palveluksesta; mutta pelko on levinnyt keskuuteemme, ja yksikään ei suostu pitämään vartiovuoroansa yksinään. Olemme kuitenkin peruuttaneet pari etuvartiotamme Banburystä ja muualta, ja meille kuuluu tulevan lisäväkeä Oxfordista huomenna."
Everard pitkitti tarkkoja kyselyjään sekä palatsihuvilan sisä- että ulkopuolelle asetetuista vahtisotilaista ja huomasi, että vartioiden jakamisessa oli säntillisesti noudatettu viisaan sotakurin sääntöjä, ja järjestely olikin pantu toimeen itse Harrisonin valvonnan alaisena. Eversti Everardille ei sen vuoksi jäänyt muuta tehtävää kuin omaa iltaseikkailuansa muistaen ehdottaa lisävartijan asettamista – kumppanin kanssa, jos se katsottiin välttämättömäksi – siihen eteiskammioon eli odotushuoneeseen, josta mentiin hänen oudon kohtauksensa näyttämönä olleelle pitkälle lehterille ja muihin huoneustoihin. Korpraali lupasi kunnioittavasti kaikin puolin täyttää hänen määräyksensä. Kun palvelijat kutsuttiin paikalle, ilmestyivät hekin kaksinkertaisena voimana. Everard pyysi saada tietää, olivatko valtuutetut menneet makuulle vai saattoiko hän vielä puhutella heitä.
"Makuuhuoneessaan he kyllä ovat", vastasi miehistä muuan, "mutta luullakseni he eivät ole vielä riisuutuneet".
"Mitä!" oudoksui Everard; "ovatko eversti Desborough ja master Bletson samassa makuuhuoneessa?"
"Heidän arvollisuutensa ovat siten sopineet", ilmoitti mies, "ja heidän arvollisuuksiensa sihteerit jäävät vartioimaan koko yöksi".
"Muotina on vahvistaa vartiot kaksinkertaisiksi kautta koko talon", tokaisi Wildrake. "Saisinpa näkyviini välttävän sievän sisäkön, niin kylläpä osaisin minäkin mukautua muotiin."
"Hiljaa, hupelo!" koveni Everard; "ja missä ovat pormestari ja pastori Holdenough?"
"Pormestari palasi kauppalaan ratsain, huovin takana, joka läksi Oxfordiin hakemaan lisäväkeä; ja tapulitalon mies on majoittunut siihen kamariin, jossa eversti Desborough vietti viime yön, hän kun siellä todennäköisimmin kohtaa – teidän arvollisuutenne ymmärtää. Taivas meitä armahtakoon, lujilla me olemme!"
"Ja missä ovat kenraali Harrisonin palkolliset", ärähti Tomkins, "kun eivät saata häntä huoneeseensa?"
"Täällä – täällä – täällä, master Tomkins", ilmoitti kolme miestä tunkeutuen eteenpäin, kasvoillaan sama tyrmistys, joka näytti tutisuttavan Woodstockin koko asujamistoa.
"Matkoihinne siis", käski Tomkins; "älkää puhutelko hänen armoansa – näettehän, että hän ei ole sillä tuulella".
"Hän näyttää tosiaan merkillisen nuopealta", huomautti eversti Everard. "Kasvonpiirteet ovat kuin halvauksen vääristämät, ja vaikka hän tullessamme puhui niin kerkeästi ei hän ole avannut suutansakaan siitä asti kun pääsimme valoon."
"Se on hänen sävynsä tuollaisten etsiskelyjen jälkeen", selitti Tomkins. "Antakaa hänen arvollisuutensa, tueksi käsivartenne, Zedekiah ja Jonathan, taluttaaksenne hänet pois – minä tulen kohtsiltään. Jää sinä, Nikodemus, odottamaan minua – ei ole hyvä kävellä yksinään tässä talossa."
"Master Tomkins", virkkoi Everard, "olen usein kuullut mainittavan sinua teräväksi, älykkääksi mieheksi – sanoi minulle rehellisesti, oletko vakavasti peloissasi jostakin yliluonnollisesta kummittelusta tässä rakennuksessa?"
"Ei tekisi mieleni heittäytyä alttiiksi mahdollisuudelle, sir", vastasi Tomkins hyvin totisena; "kunnioitettavaa herraani katsellessanne voitte arvata, miltä elävät näyttävät puhuteltuansa kuolleita".
Hän kumarsi syvään ja läksi. Everard meni siihen kamariin, jonka toiset kaksi valtuutettua olivat viihtymyksekseen valinneet yhteiseksi asunnokseen. He valmistausivat juuri laskeutumaan vuoteelle, kun hän astui sisälle. Molemmat hätkähtivät oven avautuessa – molemmat ilahtuivat nähdessään, että sieltä saapui vain Everard.
"Kuulkaas", puheli Bletson vetäen hänet syrjään, "oletteko milloinkaan nähnyt Desboroughin vertaista aasia? – mies on iso kuin härkä ja arka kuin lammas. Hän on kärttänyt minut nukkumaan täällä suojeluksekseen. Teemmekö siitä hauskan yön, hä? Sen teemme, jos tahdotte ottaa kolmannen vuoteen, joka varustettiin Harrisonia varten; mutta hän on mennyt ulos kuin mikäkin hölmö haeskelemaan Armageddonin laaksoa Woodstockin puistosta."
"Kenraali Harrison palasi vastikään minun kanssani", ilmoitti Everard.
"Ei, mutta, niin totta kuin elän, hän ei tule meidän huoneeseemme", väitti Desborough, kuullen vastauksen. "Yksikään, joka on hyvinkin saattanut illastaa itse Lemmon kanssa, ei ole oikeutettu nukkumaan kristittyjen parissa."
"Sitä hän ei aiokaan", tiesi Everard; "hän kuuluu nukkuvan erillään – ja yksinään".
"Ei ihan yksinäänkään, luulemma", sanoi Desborough, "sillä Harrisonilla on jonkunlaista vetovoimaa menninkäisiin – niitä lentelee hänen ympärillään kuin koiperhoset kiertelevät kynttilää. Mutta jääkää te meidän luoksemme, hyvä Everard, minä pyydän. En tiedä, mistä se johtuu, mutta vaikka teillä ei ole uskontonne ainiaan kielellänne ettekä latele lukuisia lujia sanoja siitä kuten Harrison – ettekä lausuile pitkiä saarnoja kuten muuan mitä kunnioitettavin omaiseni, joka jääköön nimeämättömäksi, tunnen itseni kuitenkin jotenkuten turvallisemmaksi teidän seurassanne kuin noista kenenkään. Mitä tähän Bletsoniin tulee, niin hän on sellainen pelkkä herjaaja, että pelkään paholaisen korjaavan hänet taiteensa ennen aamua."
"Oletteko ikinä kuullut mokomaa viheliäistä raukkaa?" sanoi Bletson syrjään Everardille. "Viipykää sentään, kunnioitettava eversti – tunnen teidän intonne hädänalaisten auttamiseen, ja te näette Desboroughin sellaisessa pinteessä, että hän tarvitsee lähellään useamman kuin yhden hyvän esimerkin, säästyäkseen ajattelemasta aaveita ja pahojahenkiä."
"Pahoittelen, etten voi täyttää pyyntöänne, hyvät herrat", vastasi Everard. "Mutta minä olen päättänyt nukkua Victor Leen kamarissa, joten toivotan teille hyvää yötä; ja jos tahdotte levätä häiriintymättömästi, neuvon teitä uskomaan itsenne yön vartiohetkiksi Hänen haltuunsa, jolle yö on samaa kuin ilmipäivä. Olin aikonut puhua teille tänä iltana täälläoloni aiheesta, mutta lykkään neuvottelumme huomiseen, jolloin luullakseni kykenen näyttämään teille päteviä perusteita, jättääksenne Woodstockin."
"Olemme nähneet sellaisia jo yltäkyllin", arveli Desborough. "Niinpä minä tulin tänne palvelemaan yhteistä asiaa ja samalla kaiketikin saadakseni vaivasta jonkun kohtuullisen edun itselleni; mutta jos minut keikautetaan jälleen päälleni tänä yönä kuten edellisenä, en viipyisi pitempään edes kuninkaan kruunun voittaakseni, sillä varmastikaan ei niskani enää pystyisi kantamaan sen painoa."
"Hyvää yötä", toivotti Everard ja teki lähtöä, kun Bletson jälleen hiippaili likelle ja kuiskasi hänelle: "Kuulkaahan, eversti – olemmehan ystävyksiä – pyydän teitä jättämään kamarinne oven auki kaiken häiriön varalta, jotta voisin kuulla huutonne ja rynnätä siekailematta apuun. Tehkää se, hyvä Everard, muutoin pysyn valveilla huolissani, sillä minä tiedän, että te erinomaisen järkevänäkin miehenä olette vielä hiukan kiintynyt niihin taikauskoisiin aatoksiin, joita imemme äidinmaidossa ja jotka ovat pelkäilymme perusteena tällaisissa tilanteissa; sentähden jättäkää ovenne auki, jos minua rakastatte, saadaksenne joutuisaa apua minulta tarpeen tullen."
"Herrani luottaa ensiksikin raamattuunsa, sir, ja toisessa sijassa oivaan miekkaansa", virkahti Wildrake. "Hänellä ei ole sellaista käsitystä, että paholainen on torjuttavissa kahden miehen makaamisella samassa huoneessa, saati että Kota-klubin uskonkieltäjät kykenevät todistelulla tekemään tyhjäksi sielunvihollisen olemassaolon."
Everard tarttui varomatonta ystäväänsä kauluksesta ja laahasi hänet mukaansa kesken puheen, pidellen hänestä kiinni, kunnes he olivat molemmin Victor Leen kamarissa, missä olivat edelliselläkin kerralla nukkuneet. Vielä sittekin hän piteli Wildrakea, kunnes palvelija oli siistinnyt kynttilät ja lähetetty pois huoneesta; hellittäen ystävästään eversti puhutteli häntä nyt nuhtelevalla kysymyksellä: "Oletko mielestäsi hyvinkin ymmärtäväinen ja viisas mies, kun tällaisina aikoina etsit jokaista tilaisuutta solmiutuaksesi sanoistasi rettelöön tai paljastavaan suukopuun? Hävetä sinun sietäisi!"
"Niin, hävetä tosiaan", myönsi kavalieri; "hävetä pitäisi lakean raukan, joka alistuu tällä tavoin toisen viskeltäväksi, vaikka tämä ei ole suvultaan suurempi eikä paremmin kasvatettu kuin hän itsekään. Sanonpa sinulle, Mark, että käytät kohtuuttomasti voittopuoltasi minun suhteeni. Mikset anna minun lähteä luotasi, elääkseni ja kuollakseni omalla tavallani?"
"Syystä että kuulisin kuolleesi koiran tavoin, ennen kuin olisimme olleet viikkoakaan erossa. Kuulepas, hyvä ystävä, mikä hulluus sinut villitsikään Harrisonin kimppuni ja sitte ryhtymään hyödyttömään väittelyyn Bletsonin kanssa?"
"Ka, me olemme paholaisen talossa, nähdäkseni, ja minä antaisin mielelläni isännälle mitä hänelle on tulevaa, missä hyvänsä liikun. Olisi ollut mukavaa lähettää hänelle nyt Harrison tai Bletson ikäänkuin puolipäivälliseksi tyydyttämään hänen ruokahaluansa, kunnes Crom – "
"Hiljaa! Kiviseinillä on korvat", keskeytti Everard katsellen ympärilleen. "Tuossa on yöjuomasi valmiina. Tarkasta aseitasi, sillä meidän täytyy olla niin huolellisia kuin olisi Kostotar kintereillämme. Tuolla on makuusijasi – ja minulle on vuode valmistettu vierashuoneeseen, kuten näet. Ainoastaan ovi eroittaa meidät."
"Ja sen minä jätän auki siltä varalta, että hoilaat apua, kuten tuo uskonkieltäjä arvelee. Mutta miten olet saanut tämän kaiken niin sievästi järjestetyksi, kelpo isäntäiseni?"
"Huomautin taloudenhoitaja Tomkinsille aikovani nukkua täällä."
"Hän on kummallinen mies", tuumi Wildrake, "ja hän lienee ottanut mitan joka miehen jalasta – kaikki näkyy käyvän hänen käsiensä kautta".
"Hän tuntuu olevan näiden aikojen vasiten muovaamia miehiä", vastasi Everard; "hänellä on kerkeä saarnalahja ja selittelyn taito, ja se takaa hänelle independenttien suuren suosion, samalla kun hänen älykkyytensä ja toimeliaisuutensa suosittelee häntä maltillisemmille ihmisille".
"Onko hänen vilpittömyyttään koskaan epäilty?" kysyi Wildrake.
"Ei, kuullakseni", sanoi eversti; "päin vastoin on hänellä tuttavallisina nimityksinään Rehti Joe ja Taattu Tomkins. Minä puolestani uskon hänen vilpittömyytensä aina pysytelleen hänen etunsa tasalla. Mutta lopeta jo pikarillisesi ja lähde siitä makuulle. Mitä, yhdellä siemauksellako sen tyhjensitkin!"
"Helkkarissa, niin – valani kieltää minua kahdesta kulauksesta; mutta älähän huoli – tämä yömyssy vain lämmittää aivojani, vaan ei hämmennä niitä. Tulkoon siis mies tai mörkö, ilmoita minulle, jos sinua häiritään, ja silmänräpäyksessä saat varmasti kumppanin."
Niin sanoen kavalieri vetäytyi omaan huoneeseensa. Eversti Everard riisui yltänsä raskaimmat tamineet, laskeusi makuulle housuissaan ja ihokkaassaan ja tyynty lepoon.
Hänet havahdutti verkkainen ja juhlallinen soitto, joka kuoleutui ikäänkuin etäisyyteen. Hän kavahti hapuilemaan aseitaan, jotka tapasi viereltään. Tilapäinen vuode oli uutimeton, joten hän saattoi vaivatta silmäillä ympärilleen; mutta kun tulisijaan oli jäänyt vain muutamia kiiluvia hiiliä, vaikka hän oli varustanut tulen kuntoon ennen makuullemenoaan, oli hänen mahdoton eroittaa mitään. Luontaisesta urheudestaan huolimatta tunsi hän senvuoksi sitä epämääräistä ja hytisyttävää kammoa, jota herättää vaaran läheisyyden tunto sekä sen aiheen ja laadun tietymättömyys. Hän oli kyllä vastahakoinen uskomaan yliluonnollisia tapauksia, mutta olemme jo huomauttaneet, että hän ei kuitenkaan ollut niiden ehdoton kieltäjä, niinkuin nykyisenäkin epäuskoisempana aikakautena on kenties paljoa harvemmassa täydellisiä ja horjumattomia epääjiä tässä kohdassa kuin sellaisiksi ilmoittautuvia. Epävarmana siitä, eikö hän ollut uneksinut noita säveliä, jotka tuntuivat vieläkin sointuvan hänen korvissaan, hän oli haluton antautumaan alttiiksi ystävänsä naljailulle, kutsumalla häntä avukseen. Hän siis nousi istualle vuoteellaan ja koki jossain määrin sitä hermostunutta kiihtymystä, joka valtaa urhoollisia miehiä kuten pelkureitakin – se erona, että toinen lyyhistyy sen painamana niinkuin viiniköynnös raesateessa ja toinen kokoo tarmonsa sen pudistamiseen yltänsä niinkuin Libanonin seeterin sanotaan kohottelevan oksiansa niille kerääntyvän lumen ravistamiseksi pois.
Tänä hisahtamattomana ja yksinäisenä hetkenä hänen mieleensä väkisinkin palasi Harrisonin kertomus, vaikka hänellä, olikin salaista epäilyä, että siinä oli jotain juonta tai kujetta. Hän muisti Harrisonin kuvanneen näkyänsä piirteellä, jollaista hänen oma huomautuksensa ei suinkaan ollut voinut johdattaa haaveilijan mieleen; tuo alituiseen kylkeä vasten paineltu verinen liina ei silloin ollut kenraalin näkyvissä eikä hänen kiihtyneen kuvittelunsa haudottavana. Kävivätkö siis murhatut niiden asuinsijoilla, jotka olivat häätäneet heidät elämästä kaikkine hyvittämättömine synteinensä? Ja jos niin oli asian laita, eikö sama lupa saattanut valtuuttaa muita tuollaisia käyntejä – varoitukseksi, ohjaukseksi, rangaistukseksi? Äkkipikaisia ja herkkäuskoisia ovat ne, jotka vastaanottavat totena jokaisen sellaisen jutun, – oli hänen päätelmänsä, – mutta kenties eivät ole vähemmän äkkipikaisia nekään, jotka rajoittavat Luojan vallan kaiken luodun suhteen ja olettavat, että Luonnon lakeja ei Luonnon laatijan luvalla voida erityisissä tapauksissa ja suuriin tarkoituksiin tilapäisesti kumota.
Näiden ajatusten risteillessä Everardin mielessä saivat hänessä valtaa tunteet, joita hän ei ollut kokenut silloinkaan kun ensi kertaa seisoi vimmaisen ja vaarallisen taistelun partaalla. Hän pelkäsi, tietämättä mitä, – ja kun ilmeinen ja nähtävä vaara olisi kannustanut hänen miehuuttaan, lisäsi aseman täydellinen epätietoisuus hänen vaaran tuntoaan. Melkein vastustamaton halu pakoitteli häntä hypähtämään vuoteeltaan ja kasaamaan sytykkeitä hiipuvalle hiilokselle, nähdäkseen loimussa jonkun kummallisen ilmestyksen tunkeutuneeksi kamariinsa. Niinikään tunsi hän voimakasta kiusausta Wildraken herättämiseen; mutta itse pelkoakin lujempana ehkäisi häpeä nämä vaikuttimet. Mitä! Saataisiinko ajatella, että Markham Everard, joka luettiin parhaisiin sotureihin, mitä tämä synkkä kansalaiskiista oli saanut miekkamiehikseen – Markham Everard, joka niin nuorenakin oli parlamentin armeijassa kohonnut korkeaan arvoon, pelkäsi jäädessään yksikseen hämyiseen huoneeseen keskiyöllä? Siihen ei saisi koskaan ilmaantua aihetta.
Tämä ei kuitenkaan tehonnut miksikään loitsuksi aatosten epämieluisaa kulkua vastaan. Hänen mieleensä johtuivat Victor Leen kamarista kerrotut monet perimystiedot, joita hän kyllä oli usein halveksinut hämärinä, todistamattomina ja ristiriitaisina, muinaisen taikauskon synnyttäminä ja lörpöttelevän herkkämielisyyden polvi polvelta levittäminä huhuina; mutta niissä oli kuitenkin jotain, mikä ei soveltunut tyynnyttämään hänen hermojensa nykyistä kiusallista kiihtymystä. Sitte hän ajatteli saman ehtoopäivän tapauksia, – miten hänen kurkkuansa vasten oli ase painettu ja voimakas käsivarsi paiskannut hänet selälleen permantoon. Se muisto tosin vastusti häilyvien haamujen ja epätodellisten tikarien aatosta, mutta sai hänet kylläkin uskomaan, että tämän laajan rakennuksen jossakin osassa piileksi joukko kavaliereja eli ilkimielisiä. Nämä saattoivat nousta toimintaan yöllä, yllättää vartijat ja surmata heidät kaikki, eritoten Harrisonin, joka oli ollut mestatun kuninkaan tuomareita; hallitsija-vainajan uskolliset saattolaisethan janosivat kiihkeästi kostoa.
Hän yritti häätää tätä ajatusta ottamalla lukuun vartioiden lukuisuuden ja jakautumisen, mutta pysyi kuitenkin tyytymättömänä itselleen siitä, ettei ollut ryhtynyt vielä täsmällisempiin varokeinoihin, ja pahoitteli, että hän kiristetyn vaitiolo-lupauksen pitämisellä saattoi toimittaa monen seuralaisensa salamurhaajien uhreiksi. Hänen sotilaallisiin velvollisuuksiinsa yhtyen herättivät nämä aatokset toisen sarjan mietteitä. Hän tuli arvelleeksi, että hän ei voinut nyt tehdä muuta kuin käydä tarkastamassa vartiopaikkoja ja varmistautumassa sotamiesten valvomisesta, valppaudesta, paikoillaan pysymisestä ja sellaisesta sijoittumisesta, jota vaati heidän nopea keskinäinen avuksitulonsa, jos se kävi tarpeelliseksi. "Se soveltuu minulle paremmin", hän ajatteli, "kuin lojua täällä lapsen lailla peloittelemassa itseäni akkain lorulla, jolle olen poikana nauranut. Mitäpä siitä, että vanha Victor Lee oli pyhyyden häväisijä, kuten yleiseen kerrotaan, ja pani olutta kastemaljassa, jonka hän sieppasi Holyroodin ikivanhasta palatsista, kun kirkko ja rakennus loimusivat liekeissä? Ja entä jos hänen vanhin poikansa lapsena kuolikin kuumaan veteen samassa astiassa? Kuinka monta kirkkoa on hävitetty hänen jälkeensä? Kuinka monta kastemaljaa saastutettu? Niin monta tosiaan, että jos taivaan kosto rankaisisi sellaista väkivaltaa yliluonnollisella tavalla, ei ilmestyksittä jäisi ainoakaan Englannin soppi eikä vähäisinkään pitäjänkirkko. Pyh, nuo ovat joutavia kuvitelmia, arvottomia etenkin niiden ajateltaviksi, jotka on kasvatettu uskomaan, että pyhyys asustaa aikeessa ja teossa eikä rakennuksissa tai kastemaljoissa taikka ulkonaisissa menoissa."
Hänen siten muistutellessaan kalvinistisen uskontunnustuksensa pääkohtia löi iso torninkello – tuollaisissa kertomuksissa harvoin vaikeneva tunnus – kolme. Sitä seurasi heti vahtisotamiesten käheä huuto kautta holvien ja lehterien, yli- ja alikerrassa, haastaen toisiansa ja vastaten tavallisella vartiosanalla: Kaikki hyvin. Heidän äänensä sekaantuivat kellon kumeaan kumuun, mutta taukosivat ennen kuin se vaikeni, ja niiden kuoleuduttua oli pitkittyneen moikkeen humiseva kaiku tuskin kuultavissa. Ennen kuin tämä viimeinen värinä oli vielä lopullisesti häipynyt äänettömyydeksi se tuntuikin heräävän uudestaan, ja Everard kykeni tuskin ensimältä päättämään, oliko uusi kaiku tarttunut vaimenevaan soinnahdukseen vai häiritsikö joku muu ja erillinen ääni uudestaan hiljaisuutta, johon jymisevä läppäys oli ilmoituksensa mykistyttyä vaivuttanut vanhan rakennuksen ja sitä ympäröivän metsän.
Mutta epätietoisuus selkisi pian. Ne soiton säveleet, jotka olivat yhtyneet läppäyksen hiljeneviin kaikuihin, tuntuivat ensin pitentävän niitä ja sitte jatkuvan niiden jälkeen. Etäältä alkava ja lähetessään kovemmaksi yltyvä inha sävelsarja tuntui siirtyvän huoneesta toiseen, työkammiosta lehterille, eteissuojamasta naiskamariin, noin monien hallitsijain vanhan asuinrakennuksen autioiden ja häväistyjen raunioiden läpi; ja sen lähestyessä ei yksikään soturi hälyttänyt eikä ainoakaan niistä lukuisista eriarvoisista vieraista, jotka viettivät tukalan ja kauhistuneen yönsä tuossa rappeutuneessa maahovissa, näyttänyt rohkenevan ilmoittaa toisille kammon selittämätöntä syytä.
Everardin kiihtynyt mielentila ei sallinut hänen jäädä niin toimettomaksi. Äänet tulivat niin likelle, että ne kuulostivat ihan vierushuoneessa toimitettavalta juhlalliselta vainajien muistojumalanpalvelukselta, kun hän ryhtyi hälyttämään, äänekkäästi huutaen uskollista saattolaistaan ja ystäväänsä Wildrakea, joka uinaili viereisessä huoneessa; olihan vain ovi heidän välissään ja sekin raollaan.
"Wildrake – Wildrake! Ylös – ylös! Etkö kuule hälytystä?"
Ei tullut mitään vastausta Wildrakelta, vaikka soiton säveleet nyt kajahtelivat huoneessa niinkuin olisivat sen aiheuttajat olleet ihan seinien sisällä. Se melu olisi riittänyt herättämään nukkujan ilman kumppaninsa ja isäntänsä huutoakin.
"Aseisiin! Roger Wildrake – aseisiin!" kiljaisi jälleen Everard, nousten vuoteeltaan ja temmaten pistoolinsa. "Toimita valoa ja hälytä väki!"
Ei vastausta. Hänen äänensä kuoleutui samalla kun soittokin tuntui taukoavan, ja sama leppoisan vieno ääni, joka vieläkin muistutti hänen mielestään Alice Leen puhetta, kuului nyt huoneessa eikä tuntunut tulevan pitkänkään matkan päästä.
"Toverinne ei voi vastata", virkkoi vieno ääni hiljaa. "Ainoastaan ne kuulevat hälytyksen, joiden omatunto tuntee kutsun."
"Taas tämä ilveily!" sanoi Everard. "Olen paremmin asestettu kuin viimeksi, ja ilman tuon äänen sointua olisi puhuja saanut maksaa leikittelynsä kalliisti."
Oli kummallista, saatamme mainita ohimennen, että heti kun Everard kuuli selvää ihmisäänen sointua, kaikki yliluonnollisen toiminnan aatos hälveni ja häntä äsken kahlehtinut loihtu näytti särkyneen; niin suuresti perustuu kuvitellun tai taikauskoisen kauhun teho hämärään tai kaksimieliseen, ainakin voimakkaan järkevyyden kohdatessaan ja niin kerkeästi toimittavat sellaisen mielen takaisin jokapäiväisen elämän uomaan selvät äänet ja varmat käsitteet Puhuttelija vastasi ikäänkuin hänen ajatuksiinsa kuten sanoihinsakin.
"Me nauramme aseille, joilla luulet peloittavasi meitä – Woodstockin kaitsijoihin ei niillä ole mitään vaikutusta. Ammu, jos tahdot, ja koeta aseittesi tehoa. Mutta, tiedä, että meidän tarkoituksenamme ei ole vahingoittaa sinua – olet metsästyshaukan rotua ja ylväs luonnonlaadultasi, vaikka sinä kesyttömänä ja kehnosti ravittuna pyydystät sääksien ja haaskakorppien parissa. Lähde lentoon täältä huomenna, sillä jos viivyt lepakkojen, pöllöjen, korppikotkien ja vareksien joukossa, jotka ovat aikoneet pesiä täällä, joudut ehdottomasti osalliseksi heidän kohtalostaan. Poistu siis, jotta nämät suojamat lakaistaisiin ja somistettaisiin niiden vastaanotoksi, joilla on parempi oikeus asua täällä."
Everard vastasi ääntänsä koroittaen: "Vielä kerran varoitan sinua, älä luule uhmaavasi minua turhaan. En ole lapsi, säikähtyäkseni mörköjutuista, enkä aseellisena lannistu pelkuriksi rosvojen uhkauksista. Jos annan sinulle hetkisen suvaitsevaisuutta, niin se tapahtuu rakkaiden ja hairahtaneitten ystävien tähden, joilla saattaa olla osuutta tähän vaaralliseen hullutteluun. Ota huomioon, että minä voin toimittaa linnan ympärille osaston sotaväkeä, joka etsii sen salaisimmistakin lokeroista tämän julkean temppuilun toimeenpanijaa, ja jos se tutkimus ei vie perille, tarvitaan vain jokunen tynnyrillinen ruutia rakennuksen muuttamiseen raunioläjäksi, jonka alle moiset ajattelemattomat leikittelijät hautautuvat."
"Puhutte ylpeästi, herra eversti", virkkoi toinen ääni, joka muistutti hänen lehterillä kuulemaansa karkeampaa ja kovempaa puhetta; "koettakaa urheuttanne tälle suunnalle".
"Ette minulle kahdesti uhittelisi", vastasi Everard, "jos minulla olisi valon tuiketta tähdätäkseni".
Hänen puhuessaan leimahti äkillinen valo niin kirkkaasti, että se huikaisi puhujan silmiä ja näytti hänelle selvästi haamun, joka jonkun verran muistutti Victor Leetä sellaisena kuin tämä esiintyi maalauksessa, toisella kädellään pidellen täydellisesti hunnutettua vallasnaista ja toisella johtajasauvaansa eli nuijaansa. Molemmat haamut olivat eläviä ja seisoivat näköjään kuuden jalan päässä hänestä.
"Ellei naista olisi", virkahti Everard, "en noin hävytöntä röyhkeyttä sietäisi".
"Älkää naisekasta olentoa säälikö, vaan tehkää pahimpanne", vastasi sama ääni. "Minä uhmaan teitä." "Toistakaa uhmanne, kun olen laskenut kolmeen", uhkasi Everard, "ja ottakaa rangaistus häpeämättömyydestänne. Yksi – olen virittänyt pistoolini hanan; kaksi – en ole milloinkaan tähdännyt harhaan – kautta kaiken pyhän, minä ammun, jollette poistu. Lausuessani seuraavan luvun ammun teidät kuoliaaksi seisomasijallenne. Olen kuitenkin vastahakoinen vuodattamaan verta – annan teille vielä toisen pakomahdollisuuden – yksi – kaksi – kolme!"
Everard tähtäsi rintaan ja laukaisi pistoolinsa. Haamu heilautti käsivarttaan halveksivasti, ja kajahti äänekäs nauru, jollaikaa valo vähitellen heiketen lekkui ja kimmelsi iäkkään ritarin ilmestyksen ympärillä ja sitte katosi. Everardin veri virtasi kylmänä sydämeen. "Jos hän olisi ollut ihmisrakennetta", hän ajatteli, "olisi luodin täytynyt lävistää hänet – mutta minulla ei ole tahtoa eikä voimaa taistella yliluonnollisia olentoja vastaan".