"Tiesin sen – olin varma jutun mahdottomuudesta. Voi, ole vieläkin rehellisempi; irtaudu siitä kolkosta ja korkealle pyrkivästä soturista! Kaihda häntä ja hänen juoniaan, jotka perustuvat vääryyteen ja voivat toteutua ainoastaan yhä runsaammalla verenvuodatuksella!"
"Usko minua", vastasi Everard, "että minä valitsen sen toiminnan, mikä parhaiten soveltuu näihin aikoihin".
"Valitse se, mikä parhaiten soveltuu velvollisuuteesi, Markham – mikä luonnollisimmin vastaa totuutta ja kunniallisuutta", pyysi Alice Lee. "Tee velvollisuutesi ja anna Kaitselmuksen päättää muusta. Hyvästi! me kiusaamme isäni kärsivällisyyttä liian pitkälle – tunnet hänen luontonsa – hyvästi, Markham."
Hän ojensi kätensä, jonka soturi painoi huulilleen, ja poistui huoneesta. Ainoaksi hyvästelykseen äänettömästi kumartaen enolleen antoi eversti merkin Wildrakelle, jonka tapasi keittiössä, ja läksi kiireisesti majasta. Pian istui hän satulassa ja eteni jälleen kumppaninsa kanssa palatsihuvilaa kohti.
14. LUKU.
SURMATUN HAAMU
Everard oli tullut Jocelinen metsätupaan niin joutuisasti kuin hevonen kykeni hänet kantamaan ja yhtä kiihkein aikein kuin hänen vauhtinsakin oli. Hän ei nähnyt mitään valinnan mahdollisuutta menettelytavassaan ja tunsi omassa kuvittelussaan mitä voimakkainta oikeutta serkkunsa ohjaamiseen ja nuhtelemiseenkin, niin rakas kuin tämä hänelle olikin, – koska tämä muka oli puuttunut kovin vaarallisiin vehkeisiin. Mutta hän palasi verkalleen ja peräti muuttuneella päällä.
Yhtä ymmärtäväisenä kuin kauniinakin oli Alice osoittautunut aivan vapaaksi siitä käyttäytymisen heikkoudesta, joka oli näyttänyt suovan everstille jotakin määräysvaltaa hänen suhteensa. Vieläpä olivat hänen valtiolliset näkökohtansa vähemmänkäytännöllisinäkin niin paljoa suorempia ja ylväämpiä kuin everstin omat perusteet, että jälkimäinen johtui kysymään itseltään, eikö hän ollut liian äkkipikaisesta lyöttäytynyt yksiin tuumiin Cromwellin kanssa, vaikka eripuraisuus olikin niin pahasti hajaannuttanut ja repinyt yhteiskuntaa, että kenraalin kohoaminen toimeenpanevan hallituksen johtoon näytti ainoalta keinolta kansalaissodan uudistumisen välttämiseksi. Alicen jalommat ja puhtaammat käsitykset alensivat serkkua hänen omissa silmissään. Hän pysyi kyllä horjumattomana siinä mielipiteessään, että laivalle oli parempi saada ohjaajakseen vaillinaisestikin valtuutettu luotsi kuin ajautua hyökyaallokkoon, mutta tunsi samalla, että hän ei täten ottanut puolustaakseen suorinta, miehekkäintä ja uhrautuvaisinta kantaa kysymyksessä.
Hänen ratsastaessaan eteenpäin näihin ikäviin mietteisiin vaipuneena ja äskeisen kohtauksen melkoisesti halventamana oman arvonsa tunnossa Wildrake alkoi yritellä keskustelua, pysytellessään hänen vierellään; kavalienhan ei ollut mikään pitkällisen äänettömyyden ystävä. "Olenpa tässä ajatellut, Mark", hän sanoi, "että jos sinut ja minut olisi kutsuttu lakipöydän ääreen – kuten muuten onkin uhannut minulle tapahtua useammin eri tavoin – sanon, jos meistä olisi sukeutunut asianajajia, niin olisi minulla ollut paremmin öljytty kieli meistä kahdesta – näppärämpi suostuttelun taito".
"Kenties", myönsi Everard, "vaikka minä en ole koskaan kuullut sinun käyttävän sitä muuhun kuin houkutellaksesi koronkiskurilta rahaa lainaksi tai rukoillaksesi ravintolan isännältä alennusta laskuun".
"Ja kuitenkin olisin luullakseni tänä päivänä tai oikeammin iltana kyennyt saavuttamaan voiton, johon sinä et pystynyt."
"Niinkö?" virkahti eversti käyden tarkkaavaiseksi.
"Niin, katsopas", puheli Wildrake, "sinun tärkeimpänä pyrkimyksenäsi oli taivuttaa mistress Alice Lee – kautta taivaan, hän on suloinen olento – hyväksyn makusi, Mark – sanon, sinun tekee mielesi saada hänet ja tuo vaka vanha troijalainen taatto säyseästi palaamaan palatsihuvilaan ja elelemään siellä hiljakseen, äänettömästi suvaittuina; sinä soisit heidän asuvan vallasväen tavoin, sen sijaan että majailevat mökissä, joka on hädin omiaan ryysyläisenkään suojapaikaksi".
"Olet oikeassa; sitä tosiaan suureksi osaksi tavoitin tällä käynnilläni", vastasi Everard.
"Mutta kenties myös ajattelit poikkeilla sinne itsekin vierailemaan ja siten pitää silmällä sievää mistress Leetä – hä?"
"Minulla ei hetkeksikään ollut sellaista itsekästä aietta", kielsi Everard, "ja jos tämä yöllinen häirintä talossa selviäisi ja loppuisi, poistuisin sieltä oitis".
"Noll-ystäväsi odottaisi sinulta hiukan enemmän", haastoi Wildrake. "Hän odottaisi, että sinä vaanisit ja olisit kerkeä sieppaamaan kiinni meidän onnettomia maanpakolaisiamme ja harhailijoitamme, jos ritarin uskollisuuden maine houkuttelisi heitä palatsihuvilan lähistölle. Sanalla sanoen – mikäli voin ymmärtää hänen pitkäpiimäisiä puheitaan – hän tahtoisi Woodstockista loukun, enostasi ja tämän sievästä tyttärestä käristetyn juustosyötin – pyydän mielitiettyäsi suomaan anteeksi sen vertauksen – sinusta pontimen, joka telkeisi heiltä pakotien – hänen ylhäisyytensä ollessa isona kollikissana, jonka kynsiin saalis on luovutettava."
"Uskalsiko Cromwell mainita sinulle tätä selvin sanoin?" virkahti Everard nykäisten ohjaksista ja seisahduttaen ratsunsa keskelle tietä.
"Ei selvin sanoin, joita en luule hänen eläissään käyttäneen – yhtä hyvin voisi odottaa päihtyneen astuvan pitkin rakoa. Mutta sen verran hän vihjasi minulle ja antoi minun tajuta, että sinä voisit ansaita häneltä aimo hyvityksen – perh – , se kirottu ehdotus takertuu kurkkuuni – kavaltamalla ylvään ja oikean kuninkaamme", – hän kohotti hattuansa – "jolle Jumala suokoon voimia ja varoja hänen hallitakseen kauvan, kuten tuo arvoisa pappismies sanoo, vaikka pelkään hänen majesteettinsa juuri tällähaavaa olevan sekä voivuksissa että murheissaan ja vielä pennittömänäkin".
"Tämä sopii yhteen Alicen viittauksen kanssa", sanoi Everard. "Mutta miten saattoi hän sen tietää? Annoitko sinä hänelle mitään vihiä sellaisesta juonesta?"
"Minäkö?" vastasi kavalieri. "Enhän ole eläissäni nähnyt mistress Alicea ennen kuin tänä iltana, ja nytkin vain pikimältään – hitossa, mies, kuinka se olisi mahdollista?"
"Aivan oikein", virkkoi Everard ja näytti mietiskelevän. Viimein hän huomautti: "Minun pitäisi vaatia Cromwell tilille huonosta käsityksestään, sillä vaikka hän ei lausunutkaan sitä vakavasti, vaan kaiketi vain aikoi koetella sinua ja kenties minuakin, oli tuollainen viittailu kuitenkin paheksuttavaa vääristelyä."
"Kyllä minä kaikesta sydämestäni ja sielustani vien sinulta haasteen", esitti Wildrake, "ja käyn puolestani otteluun hänen pyhyytensä vieraanmiehen kanssa yhtä halukkaasti kuin olen koskaan kumonnut sektipikarillisen".
"Joutavia", vastasi Everard, "noin korkeat henkilöt eivät antaudu mieskohtaiseen taisteluun. Mutta sano minulle, Roger Wildrake, ajattelitko sinä itse kykeneväni sellaisen sanoman neuvomaan petollisuuteen ja kavallukseen?"
"Minäkö!" huudahti Wildrake. "Markham Everard, sinä olet ollut varhainen ystäväni, alituinen hyväntekijäni. Kun Colchester kukistui, sinä pelastit minut hirsipuusta, ja sittemmin olet parikymmentä kertaa pelastanut minut nälkiintymästä. Mutta, kautta taivaan, jos ajattelisin pystyväni sellaiseen kataluuteen kuin kenraalisi suositteli, – kautta tuon sinitaivaan ja kaikkien sen kattamien luomakunnan töiden, minä lävistäisin sinut omin käsin!"
"Kuoleman tosiaan ansaitsisin", vastasi Everard, "vaan en kenties sinulta; mutta onneksi en tahtoenkaan voisi joutua syypääksi petollisuuteen, josta rankaisisit. Tiedätkös, minä sain tänään salaisen sanoman, ja itse Cromwellilta, että se nuori mies on pujahtanut merelle Bristolista."
"No, kiitetty olkoon kaikkivaltias Jumala, joka suojeli hänet niin monilta vaaroilta!" huudahti Wildrake. "Hurei! Riemuitkaatte, kavalierit! Helei, kavalierit! Jumala siunatkoon Kaarlo-kuningasta! Kuu ja tähdet, siepatkaa hattuni!" – ja hän heitti sen niin korkealle ilmaan kuin jaksoi. Avuksi huudetut taivaankappaleet eivät vastaanottaneet niille lennähytettyä lahjaa, jolle kävikin samoin kuin Sir Henry Leen huotralle; vanha pahkurainen tammi tarjousi toistamiseen säilypaikaksi uskollisen intomielen karikkeelle. Wildrake näytti sen johdosta hiukan nololta, ja hänen ystävänsä käytti tilaisuutta nuhteluun.
"Eikö sinua hävetä käyttäytyä koulupojan tavoin?"
"Ka", tuumi Wildrake, "lähetinpähän vain puritanin hatun kuningasmieliselle asialle. Minua naurattaa ajatella, kuinka monet koulupojat juuri hairahtuvatkin kapuamaan kaarnapintaa pitkin ensi vuonna, luullen löytävänsä jonkun tuntemattoman linnun pesän tuosta mittaamattomasta huopatarjottimesta."
"Hiljaa nyt, Luojan tähden, ja puhukaamme rauhallisesti", sanoi Everard. "Kaarlo on pelastunut, ja se ilahuttaa minua. Olisin mielelläni nähnyt hänet isänsä valtaistuimella sovinnon nojalla, vaan en skotlantilaisen armeijan voimasta ja kiihtyneiden ja kostonhaluisten kuningasmielisten – "
"Markham Everard – " tokaisi kavalieri.
"Ei, hiljaa, hyvä Wildrake", keskeytti vuorostaan Everard, "älkäämme väitelkö asiasta, josta emme pääse yksimielisiksi, ja anna minun jatkaa. Sanon, että sen nuoren miehen pelastuttua Cromwellin loukkaava ja häpäisevä edellytys raukeaa; ja minä en käsitä, minkätähden enoni ja hänen huonekuntansa eivät voisi jälleen muuttaa omaan asuntoonsa samanlaisen suvaitsevaisuuden varassa kuin monet muutkin kuningasmieliset. Eri asia on, mikä minun velvollisuutenani lienee, enkä voikaan määrätä menettelyäni ennen kuin pääsen kenraalin kanssa keskusteluun, joka luullakseni päättyy hänen tunnustukseensa, että hän teki paheksuttavan esityksensä meidän molempien koettelemiseksi. Se on hyvinkin hänen tapaistansa, sillä hän on karkealuontoinen eikä koskaan näe tai tunne sitä tyystiä kunniankäsitettä, jota nykyajan teikarit pinnistävät liiankin närkkääksi."
"Vahvistan hänet vapaaksi sekä kunniantunnon että rehellisyyden herkkyydestä", takasi Wildrake. "No, palatakseni lähtökohtaamme – olettakaamme, että sinä et itse asuisi palatsihuvilassa etkä edes kävisi siellä muutoin kuin kutsuttuna, milloin se on saatavissa aikaan. Vakuutan sinulle vilpittömästi, että enosi ja hänen tyttärensä saataisiin luullakseni siinä tapauksessa palaamaan palatsihuvilaan ja asumaan siellä entisellään. Ainakin herätti sellaisen toiveen minussa pappi, se arvoisa vanha jehu."
"Hänpä oli kerkeä suomaan luottamuksensa", huomautti Everard.
"Totta kyllä", vastasi Wildrake, "hän luotti minuun heti, sillä hän näki ensi silmäyksellä, kuinka suuressa arvossa minä pidän kirkkoa. En Luojan kiitos ole milloinkaan hattu päässä sivuuttanut virkapukuista pappismiestä – ja tiedäthän hurjimman kaksintaisteluni tapahtuneeksi nuoren lakikoululaisen Graylessin kanssa siitä syystä, että hän ei väistynyt katuvierustalta kunnianarvoisan tohtori Buncen tullessa vastaan. Hohoi, kyllä minä valeen pääsen kappalaisen uskotuksi. Helkkari, he tietävät, kehen he vetoovat, kun saavat minut kuulijakseen."
"Luuletko siis", kysyi eversti Everard, "tai oikeastaan arveleeko pappisi, että perhe minun häirinnältäni rauhoitettuna tulisi takaisin palatsihuvilaan, jos valtuutetut peräytyisivät tunkeilustaan ja tämä yöllinen mellastelu saisi selityksensä ja loppunsa?"
"Tohtori saanee vanhan ritarin taivutetuksi palaamaan, jos hänelle taataan rauha vierailta", vastasi Wildrake. "Mitä noihin häiriöihin tulee, niin huomasin parin minuutin keskustelusta, että tuo vankka ukko nauraa koko hälylle. Pelkän mielikuvituksen työnä hän sitä pitää, – tunkeilijain pahan omantunnon painajaisena; menninkäisistä tai paholaisista ei ole hänen sanojensa mukaan koskaan kuultu Woodstockissa ennen kuin siitä tuli nykyisten anastajiensa asunto."
"Siinä on muutakin kuin mielikuvitusta", muistutti Everard. "Minulla on omasta kohdastani pätevä peruste tietoon, että taloa koetetaan salaisella vehkeilyllä tehdä valtuutetuille mahdottomaksi asua. Enoni ei luonnollisesti ole voinut yhtyä moiseen typerään kujeeseen, mutta minun täytyy nähdä se päättyneeksi, ennen kuin voin suostua siihen, että hän ja serkkuni muuttavat tuollaisen liittoutumisen näyttämölle, sillä heitä katsotaan varmaankin noiden juonien keksijöiksi, olkoon todellisena toimeenpanijana ken tahansa."
"Pidän kyllä arvossa sinun likempää tuttavuuttasi sen herrasmiehen kanssa, Everard, mutta silti luulisin pikemmin, että puritanien vanhalla taatolla – pyydän jälleenkin anteeksi – on jotakin tekemistä jutussa, ja jos niin on asian laita, ei vihtahousu ikinä vilkaise lähellekään rehdin vanhan ritarin partaa tai siedä katsetta tuon neitosen viattomista sinisilmistä. Takaan heidät yhtä turvallisiksi kuin on puhdas kulta saiturin kirstussa."
"Näitkö itse mitään tuollaiseen käsitykseen johtavaa?" "En nähnyt sulkaakaan Lemmon lentimestä", vastasi Wildrake. "Hän luulee olevansa varsin varma vanhasta kavalierista, jonka täytyy ajan mittaan varastaa, joutua hirteen tai hukkua, niin että hän ei viitsi pitää silmällä tiettyä saalista. Mutta kuulin palvelusmiesten lörpötyksiä näkemästänsä ja kuulemastansa. Heidän jaarituksensa olivat hyvinkin sekavia, mutta jos koko liudassa oli nimeksikään totuutta, pitää minun sanoa, että paholaisen on täytynyt leiskua leikissä. – Mutta hei! täältä tulee joku vastaamme. Seis, ystävä – ken siellä?"
"Vaivainen päiväpalkkalainen Englannin suuressa työssä – Joseph Tomkins nimeltäni – toimin sihteerinä tämän vaivaisen kristityn Englannin armeijan hurskaalla ja hyvälahjaisella johtomiehellä, kenraali Harrisonilla."
"Mitä uutta, master Tomkins?" tiedusti Everard; "ja miksi liikut ulkosalla näin myöhään?"
"Puhun arvoisalle eversti Everardille, luulemma?" sanoi Tomkins; "ja totisesti olenkin iloissani, kun tapasin teidän arvollisuutenne. Taivas tietää, että kaipaan teidänlaisenne miehen apua. Voi, arvoisa herra Everard! Täällä on ollut pasuunain pauhinaa ja noituutta ja hengen päälletuloa ja – "
"Kuulehan, sano minulle lyhyeen, mikä on hätänä – missä on herrasi – ja mitä yleensä on nyt tapahtunut?"
"Herrani on tässä lähellä, käyskennellen pikku niityllä sen tuhottoman tammen luona, joka on saanut nimensä Mies-vainajasta; ratsastakaa vain pari askelta eteenpäin, niin näette hänen vinhasti astelevan edes takaisin ja kaiken aikaa huitovan paljastetulla aseellaan."
Edeten neuvon mukaan, mutta niin hiljaisesti kuin mahdollista, ne näkivät Harrisoniksi arvaamansa miehen harppailevan edes takaisin Kuninkaan tammen alla ikäänkuin asestettuna vahtisotilaana, mutta käyttäytyen oikullisemmin. Kavioiden töminä ei välttänyt hänen korvaansa, ja he kuulivat hänen huikkaavan ikäänkuin prikaatin etunenässä: "Laskekaa peitset ratsuväkeä vastaan! Täältä tulee prinssi Rupert – seiskää lujina, niin te työnnätte heidät syrjään kuten sonni sinkauttaa tiepuoleen rakin. Alentakaa vieläkin peitsiänne, veikkoset, tyvi tuettuna jalkaa vasten – alas oikealle polvellenne, eturivi – älkää surkeilko sinisten vyöliinojenne tahrautumista. Haa – Zerubabel – niin, se on tunnussanamme!"
"Taivaan nimessä, kenestä tai mistä hän höpiseekään?" kummeksui Everard. "Minkätähden hän seuhtoo paljastetuin asein?"
"Totisesti, sir, kun jokin häiritsee herraani kenraali Harrisonia, haltioittuu hän hengessä ja on komentavinaan peitsimiesten varaväkeä Armageddonin suuressa taistelussa – ja mitä hänen aseeseensa tulee, niin hyväinen aika, arvoisa herra, miksi pitäisi hän sheffieldiläistä terästä vasikannahassa, kun on vihollisia torjuttavana – lihallistuneita vihollisia maan päällä ja raivoavia hornan olentoja maan alla?"
"Tämä on sietämätöntä", tuskastui Everard. "Kuuntele minua, Tomkins. Sinä et nyt ole saarnastuolissa, ja minä en kaipaa kaunopuheisuutesi näytettä. Tiedän pystyväsi puhumaan ymmärrettävästi, milloin haluat. Muistakin, että voin hyödyttää tai haitata sinua, ja mikäli toivot tai pelkäät mitään minun taholtani, vastaa suoraan: mitä on tapahtunut, jotta herrasi on häätynyt synkkään metsään tähän aikaan yöstä?"
"Tokihan, arvoisa ja kunnioitettava herra, tahdon puhua niin säntilleen kuin osaan. On selvästi ja varmasti totta, että ihmisen hengitys, joka on hänen sieramissaan, käypi ulos ja palajaa – "
"Kuulepas nyt", varoitti eversti Everard, "varo jo haihattelemasta puheissasi minun kanssani. Olet kuullut, miten Dunbarin suuressa taistelussa Skotlannissa kenraali, itse ojensi pistoolin luutnantti Hewcreedin päätä kohti, uhaten ampua häneltä aivot mäsäksi, jollei hän herjennyt julistamasta Sanaa ja toimittanut osastoansa rivissä eturintamaan. Varo."
"Totisesti luutnantti sitte hyökkäsikin tasaisessa ja tiukassa järjestyksessä", täydensi Tomkins, "ja lakaisi tuhannen raitaista vaippaa ja töyhtölakkia edeltänsä rantahietikon yli mereen. Enkä minäkään millään muotoa lyö laimin tai viivästytä teidän arvollisuutenne määräyksiä, vaan olen niille kuuliainen joutuisasti ja siekailematta."
"No niin, mies, sinä tiedät tahtoni", käski Everard, "puhu oitis asia – tiedän kykeneväsi siihen, jos tahdot. Taattu Tomkins on paremmin tunnettu kuin luuletkaan."
"Arvoisa herra", haastoi Tomkins paljoa vähemmin mutkitellen, "tottelen teidän arvollisuuttanne niin pitkälle kuin henki sallii. Totisesti, siitä ei ole vielä tuntiakaan, kun arvoisa herrani istui pöydässä master Ketkun ja minun kanssamme, mainitsemattakaan arvoisaa master Bletsonia ja eversti Desboroughia. Silloin, katso, ulko-ovelta kuului raju kolkutus ikäänkuin kiireisen kulkijamen tulomerkkinä. No, toden totta, siinä määrin oli meidän huonekuntamme kiusaantunut noidista ja haltioista sekä muista korvan ja silmän järkyttäjistä, että vahtisotilaita ei ollut saatu pysymään vartiopaikoillaan ulkosalla, ja ainoastaan toimittamalla heille pöystiä ja väkijuomia kykenimme pitämään eteissuojamassa vartiona kolme miestä. Hekään eivät silti uskaltaneet avata ovea, jottei heitä kenties yllättäisi parvi menninkäisiä, joita heidän mielikuvituksessaan pyöri. Ja te kuulivat kolkutuksen, joka koveni, kunnes ovi tuntui olevan myötäämäisillään. Arvoisa master Ketku oli hiukan pökertynyt väkevästä nesteestä, niinkuin sen kelpo miehen on tapana tähän aikaan illasta. Hänellä ei suinkaan ole vähäisintäkään taipumusta juopotteluun, mutta häntä on vaivannut skotlantilaisesta sotaretkestä asti alituinen horkka, joka pakoittaa häntä siten vahvistamaan ruumistansa yökosteutta vastaan. Niinpä, teidän arvollisuudellenne kun on hyvin tunnettua, että minä suoritan uskollisen palvelijan toimia sekä kenraalimajuri Harrisonille ja muille valtuutetuille, että oikeamieliselle ja lailliselle herralleni eversti Desboroughille – "
"Tuon kaiken tiedän. Ja nyt ollessasi molempien uskottuna rukoilen taivasta, että ansaitsisit sen luottamuksen", sanoi eversti Everard.
"Ja minä rukoilen hartaasti", vastasi Tomkins, "että teidän arvoisat rukouksenne saisivat suotuisan vastauksen, sillä totisesti merkitsee Rehdin Joen ja Taatun Tomkinsin nimitys ja niihin kölleihin oikeutus minulle enemmän kuin koskaan pitäisin arvossa jaarlin arvonimeä, jos sellaisia enää suotaisiin tämän uudestasyntyneen hallituksen aikana".
"No, jatka – jatka – tai jos kiertelet paljoakaan kauvemmin, niin rohkenenpa kiistää rehellisyyspykälääsi vastaan. Pidän lyhyistä puheista, sir, ja epäilen kaikkea pitkällisenä jaarituksena kerrottua."
"Älkäähän hätäilkö, hyvä herra. Kuten jo sanoin, ovet tärisivät kunnes olisi kuullut koputuksen toistuvan jokaisessa palatsihuvilan huoneessa. Kello moikui säestykseksi, vaikka me emme voineet havaita, että kukaan kiskoi kolkkaretta, ja vahtisotilaat laukoivat luikkujaan, kun eivät tienneet, mitä parempaakaan tehdä. Kun siis master Ketkusta, kuten sanoin, ei ollut hoitamaan velvollisuuttansa, läksin minä vaivaisine pistomiekkoineni ovelle ja kysyin, kuka siellä oli; ja minulle vastasi ääni, jonka minun täytyy sanoa kuulostaneen varsin tavalliselta, että tahdottiin puhutella kenraalimajuri Harrisonia. Kun oli myöhä, vastasin minä säveästi, että kenraali Harrison oli lähdössä levolle; ken halusi tavata häntä, tulkoon uudestaan huomisaamuna sillä pimeäntulon jälkeen ei kellekään avattaisi palatsihuvilan ovea, koska se johti vartioväen huoneeseen. Mutta ääni vastasi ja käski minun aukaista heti, muutoin hän rämäyttäisi oven puoliskot keskelle eteissuojamaa. Ja samassa alkoi sellainen mäikytys, että luulimme talon sortuvan, ja minun oli tavallaan pakko avata ovi kuten piiritettyjen, jotka eivät pysty kauvemmin pitämään puoliansa."
"Kautta kunniani, siinäpä teit urheasti, se minun on sanottava", kehaisi Wildrake, joka oli kuunnellut hyvin jännittyneenä. "Rohkea hurjimus olen minäkin, mutta kuitenkin, jos minulla olisi kaksi tuumaa tammilaahkoa itse vihtahousun ja oman nahkani välissä, hirteen se, joka tahtoisi poistaa sen raja-aidan, sanon minä – yhtä mieluusti nävertäisin merellä reiän laivaan ja antaisin aaltojen pursuta sisälle."
"Hiljaa, minä pyydän, Wildrake", käski Everard, "ja pitkittäköön hän kertomustansa. – No, ja mitä näit oven auettua? Pimeyden ruhtinaan sarvinensa ja kynsinensä, sanot varmaankin."
"En, sir, en sano mitään muuta kuin totta. Kun avasin oven, seisoi ulkopuolella mies, ja näköjään hyvin tavallista lajia miestä olikin. Hän oli kääriytynyt nukkasilkkiseen tulipunaiseen ja punaisella sisustettuun levättiin. Näytti saattaneen olla aikoinaan hyvin pulskakin mies, mutta hänen kasvoissaan näkyi vaaleutta ja surua. Pitkä lemmenkihara ja pitkä tukka hänellä oli, ihan kavalierien iljetyksen mukaan, – jalokivikoriste korvalehdessä – sininen olkavyö kuten kuninkaan sotapäälliköllä ja valkotöyhtöinen hattu, jonka ympäri oli kiedottu erikoinen nauha."
"Joku kovaonninen kavalierien upseeri, joita nykyään piileksii ja hiipii suojapaikan haussa kautta maan", huomautti Everard lyhyeen.
"Totta kyllä, arvoisa herra – oikeaan osattu kuin tuomarin päätöslause. Mutta tässä miehessä, jos hän oli mies, tuntui jotakin vapisuttavaa ainakin minun silmissäni, ja samaten muskettisoturien, jotka suurtakaan säikkyä ilmaisematta eteissuojamassa oman vakuutuksensa mukaan ihan nielivät luoditkin, joita pitelivät suussaan luikkujensa panostamiseksi. Niin, susi- ja hirvikoiratkin, jotka ovat lajinsa sisukkaimpia, kaikkosivat tämän tulijan tieltä ja hiipivät koloihin ja soppiin, ulisten ja vinkuen hiljaa ja katkonaisesti. Hän astui eteissuojaman keskilattialle, ja vieläkään hän ei näyttänyt muulta kuin tavalliselta mieheltä, ollen vain hiukan eriskummallisesti puettu, levättinsä alla mustasta reikäompeleisesta sametista tulipunaiselle satiinille neulottu ihokas, korvassa jalokivikoriste, kengissä isot nauharuusut ja kädessä nenäliina, jolla hän toisinaan paineli vasenta kylkeänsä."
"Armias taivas!" sanoi Wildrake tullen ihan lähelle Everardia ja kuiskaten hänen korvaansa; hänen ääntään värähdytteli kauhu, jollainen mielentila oli tälle uskalikolle ylen harvinainen, vaikka se nyt näytti hänet kerrassaan vallanneen. "Sen on täytynyt olla näyttelijä Dick Robison-parka, juuri siinä puvussa, jossa olen nähnyt hänen esittävän Philasteria – niin, ja sen jälkeen tyhjentävän aimo pullollisen kanssani Merenneidossa! Paljonkin me hulluttelimme yhdessä, ja hyvin muistan kaikki hänen haaveelliset pikku oikkunsa. Hän palveli vanhaa herraansa Kaarloa Mohunin ratsuväessä, ja kuulemani mukaan murhasi hänet tuo teurastajakoira antautumisen jälkeen Nasebyn taistelutantereella."
"Hiljaa! Olen kuullut siitä teosta", vastasi Everard "Luojan tähden, kuuntele miestä loppuun. – Puhuiko se kävijä sinulle, ystävä?"
"Puhui kyllä, sir, miellyttävällä äänelläkin, mutta hiukan kummallisesti ääntäen ja oikeammiten ikäänkuin haastaen kuulijakunnalle lakipöydän äärestä tai saarnastuolista eikä tavallisena ihmisenä arkiasioita selittäen. Hän halusi nähdä kenraalimajuri Harrisonia."
"Vai niin!" elähtyi Everard, ajan hengen tartuttamana se kun oli taipuisa herkkäuskoisuuteen kaikissa yliluonnollisen toiminnan asioissa; "ja mitä sinä teit?"
"Menin ylös vierashuoneeseen ja ilmoitin, että sellainen henkilö tiedusti häntä. Hän hätkähti maininnastani ja kysyi kiihkeästi, millainen oli miehen asu; mutta tuskin olin hänelle kuvannut vieraan puvun ja korvakoristeen, kun hän käski: 'Tiehesi! Sano hänelle, etten minä päästä häntä puheilleni. Sano, että minä uhmaan häntä ja tahdon näyttää uhmani toteen Armageddonin laakson suuressa taistelussa, jolloin enkelin ääni kutsuu kaikki taivaankannen alla lentävät linnut saamaan ravintonsa kapteenista ja sotamiehestä, hevosesta ja ratsastajasta. Sano pahallehengelle, että minulla on valta lykätä kilvoituksemme siihen päivään asti ja että hän sen kauhean päivän rintamassa jälleen kohtaa Harrisonin.' Läksin takaisin viemään tämän vastauksen vieraalle, ja hänen kasvonsa vääntyivät niin kamalaan rypistykseen, että ihmisen silmäkulmat tuskin milloinkaan niin julmasti kuroutuvat. 'Palaja hänen luokseen', hän käski 'ja sano, että nyt on minun hetkeni; jos hän ei heti saavu alas puhumaan kanssani, tulen minä ylös portaita hänen luokseen. Minä käsken hänen saapua sen merkkilauseen nojalla, että Nasebyn tantereella hän ei tehnyt työtänsä penseästi.'"
"Olen kuullut", supatti Wildrake, johon taikausko tehosi yhä voimakkaammin, "että Harrison herjaten käytti noita sanoja, ampuessaan onnettoman Dick-ystäväni".
"Mitä sitte tapahtui?" kysyi Everard. "Muista puhua totta!"
"Niinkuin papillisin selityksin sotkematonta evankeliumia", vakuutti independentti; "mutta totisesti onkin minulla vain vähän sanottavaa. Näin herrani tulevan alas tyrmistyneenä, mutta päättäväisenä sävyltään, ja hän pysähtyi suojamassa, kun näki vieraan. Toinen viittasi hänelle ikäänkuin mukaansa kutsuen ja astui ulos pääovesta. Arvoisa herrani näytti olevan lähtemäisillään hänen perässään, mutta seisahtui jälleen, ja silloin se kävijä, olkoon hän ihminen tai paholainen, astui uudestaan sisälle ja lausui: 'Tottele tuomiotasi.
"Mua saatat, siin' ei auta kukaan, on kohtalonas tulla mukaan, poluilta metsän kolkkoon varjoon, – tai kalseen kuutamonkin tarjoon, – sun täytyy kuulla kutsun sanaa, sua avohaavan hurme manaa, sua manaa lauseeni viimeinen, kun kuolon tuskassa huusin sen kostoksi katalan vääryyden!'
"Niin sanoen hän harppasi ulos, ja herrani saattoi häntä metsään. Minä seurasin myös matkan päässä. Mutta saavuttaessani oli hänen arvollisuutensa yksinään ja käyttäysi niinkuin nyt näette hänen tekevän."
"Sinulla on ihmeellinen muisti, hyvä mies", huomautti eversti kylmäkiskoisesti, "kun voit laskettaa kaikki nuo säkeet yhden ainoan lausuman jälkeen – tässä kaikessa tuntuu olevan jotain juonta".
"Yhden lausumanko, kunnioitettava herra?" huudahti independentti. "Voi, se runonpätkä pysyy harvoin poissa herra-parkani kieleltä, kun hän on vähemmän voitollinen kilvoituksissaan saatanan kanssa, kuten joskus sattuu. Mutta ensi kerran kuulin toisen sitä lausuvan, ja totta puhuen tuntuu herrani aina kertaavan sitä vastenmielisesti, niinkuin lapsi opettajan sanelua, eikä oman ajunsa jälkeen tulevana, kuten sanoo Saarnaaja."
"Kummallinen juttu", ihmetteli Everard. "Olen kuullut ja lukenut, että surmattujen hengillä on outo voima surmaajansa suhteen; mutta hämmästyttävältä tuntuu vaatimus uskomaan, että sellaisissa tarinoissa voi olla perää. – Roger Wildrake – mitä sinä pelkäät, mies? – minkätähden liikahtelet tuolla tavoin?"
"Minäkö pelkäisin? Ei, pelkoa se ei ole, vaan vihaa – kuolettavaa vihaa. Näen Dick-paran murhaajan edessäni ja – katso, hän heittäytyy miekkailuasentoon! Va-va-vai niin, sinä teurastajan kahlekoiran sikiö! Et saa jäädä vastustajaa vaille."
Ennen kuin kukaan sai häntä estetyksi Wildrake heitti syrjään viittansa, veti miekkansa ja suoriutui melkein yhdellä loikkauksella välimatkasta, joka eroitti hänet Harrisonista; samassa hän suoraa päätä iski aseensa ristiin jälkimäisen kanssa, tämän seistessä kalpaansa heilutellen ikäänkuin juuri odottamassa hyökkääjää. Niinpä ei tasavaltalaista kenraalia kohdannut hetkeksikään yllätys, vaan hän huikkasi heti säiläin sälähtäessä yhteen: "Haa! Nyt tunnen sinut vihdoinkin ihan ruumiillistuneena. Tervetuloa, tervetuloa! – Herran ja Gideonin miekan nimessä – siis!"
"Erilleen heidät, erilleen heidät", huusi Everard, kun hän ja Tomkins, ensimältä ällistyttyään käsirysyn äkillisyydestä, riensivät välittäjiksi. Kavalieriin tarttuen tempasi Everard hänet väkisin taaksepäin, ja vaaraa halveksien sai Tomkins vaivoin pidätetyksi Harrisonin miekan, kenraalina huudahtaessa: "Haa! kaksi yhtä vastaan – kaksi yhtä vastaan – sillä tavoin demoonit taistelevat." Wildrake puolestaan kirosi karmeasti ja lisäsi: "Markham, sinä olet pyyhkäissyt pois kaiken kiitollisuudenvelkani – siitä ei ole enää rahtuakaan jäljellä – mennyttä kaikki, lempo soikoon!"
"Olet tosiaan kuitannut sen velan erinomaisesti", sanoi Everard. "Kuka tietää, miten tämä juttu on selitettävissä ja vastattavissa?"
"Vastaan siitä hengelläni", uhitteli Wildrake.
"Siivolla nyt, olkaa vaiti", neuvoi Tomkins, "ja antakaa minun järjestää. Asia on sovitettavissa siten, että kelpo kenraali ei ikinä tiedä kohdanneensa kuolevaista miestä; pankoon tuo moabilainen vain miekkansa huotran lepoon ja olkoon alallaan."
"Wildrake, minä rukoilen sinua pistämään pois miekkasi", pyysi Everard, "muutoin sinun on toden totta käännettävä se minua vastaan."
"Ei, kautta Yrjänän, niin hullu en toki ole; mutta tapaan minä hänet vielä toisena päivänä."
"Sinä, toisena päivänä!" huudahti Harrison, jonka silmät pysyivät yhä tähdättyinä kohtaan, missä hän oli tavannut niin käsiintuntuvaa vastustusta. "Niin, tunnen sinut hyvin; päivä päivältä, viikko viikolta sinä teet saman joutavan vaatimuksen, sillä sinä tiedät, että äänesi vapisuttaa sydäntäni. Mutta käteni ei tutise joutuessaan sinun voimiasi vastaan – henki on halullinen taistelemaan, jos liha onkin heikko sellaista vastassa, mikä ei ole lihasta."
"Hiljaa nyt kaikki, taivaan tähden", käski taloudenhoitaja Tomkins; sitte hän lisäsi herraansa puhutellen: "Täällä ei ole ketään, sallikoon teidän ylhäisyytenne minun huomauttaa, paitsi Tomkins ja arvoisa eversti Everard."
Kenraali Harrison, – kuten toisinaan tapahtuu osittaisessa mielipuolisuudessa, jos hänellä nimittäin oli sielullisia hakauksia, – oli kyllä lujasti ja täydellisesti vakuutettu omien näkyjensä todellisuudesta, mutta hänen ei tehnyt mieli puhua siitä asiasta niille, joiden tiesi pitävän niitä kuvitteluna. Tässä tilaisuudessa hän tekeysi ihan huolettoman ja levollisen näköiseksi juuri osoittamansa rajun kiihtymyksen jälkeen, ja se voimakas ponnistus ilmaisi, kuinka hartaasti hän halusi peitellä todellisia tunteitaan Everardilta, arvellessaan tämän jäävän niille kylmäkiskoiseksi.