"Kapteeni Wildrake", huomautti Albert, "me emme ole vastahakoisia – tarkoitan ystävääni ja itseäni – avoimesti juttelemaan soveliaissa tilaisuuksissa; mutta teidän, sir, joka olette niin kauvan kokenut kovaa, täytyy ehdottomasti tietää, että miehet eivät tällaisissa satunnaisissa kohtauksissa mainitse nimeänsä, ellei se ole erityisen tarpeellista. On omalletunnollekin suotuisa seikka, sir, kyetä vilpittömästi sanomaan, jos esimiehenne kapteeni Everard tai olkoonpa everstikin Everard tutkisi teitä valan velvoituksella: minä en tuntenut, keitä ne henkilöt olivat, joiden suusta kuulin sellaisia ja sellaisia maljalauselmia."
"Totta toisen kerran, minulla on siinä parempi tapa, arvoisa herra", vastasi Wildrake. "Minä en ikinä kykene henkenikään hinnasta muistamaan, että mitään sellaisia ja sellaisia maljalauselmia lainkaan lasketeltiin. Minulla on niin ihmeellinen unohtavaisuuden lahja."
"Olkoon niinkin, sir", muistutti nuorempi Lee, "mutta me, joilla valitettavasti on sitkeämpi muisti, haluaisimme pysyä yleisemmässä säännössä".
"Ka, sir", mukasi Wildrake, "kaikesta sydämestäni. En minä tunkeudu yhdenkään ihmisen luottamukseen, helkkarissa – ja puhuin vain kohteliaisuuden vuoksi, kun aikomuksenani oli juoda terveydeksenne kunnolliseen tapaani Ja hän puhkesi laulamaan:
"Siis saakoon malja kiertää, kiertää, kiertää, se saakoon kiertää näin, – kas, vaikk' oot silkkisukkainen, saa polves maata hiertää, hiertää, hiertää, jos käyt nyt pystyssä päin."
"Älä kovene pitemmälle", virkkoi Sir Henry poikaansa kääntyen. "Master Wildrake on vanhan koulun väkeä – niitä karskia poikia; ja meidän on siedettävä hiukan, sillä jos he juovat kovasti, tappelivatkin he sisukkaasti. En ikinä unohda, miten muuan parvi heikäläisiä saapui pelastamaan meidät Oxfordin kirjurit, kuten he minun rykmenttiäni nimittivät, kirotun pahasta pinteestä Brentfordin valtauksen aikana. Sanonpa sinulle, että meidät oli saarrettu poroporvarien peitsillä sekä edestä että takaa, ja kehnosti olisimme siitä selvinneet, jollei Lunsfordin keveä ratsuväki, niin sanotut lapsensyöjät, olisi karauttanut paikalle keihäät tanassa ja avannut meille tietä."
"Minua ilahuttaa, että tulitte ajatelleeksi sitä, Sir Henry", sanoi Wildrake; "ja muistatteko, mitä Lunsfordin upseeri sanoi?"
"Luulen muistavani", vastasi Sir Henry hymyillen.
"No niin, eikö hän huutanut, kun naiset olivat tulossa alas ulvoen kuin mitkäkin tenhottaret: 'Eikö kellään teistä ole lihavaa lapsukaista antaa meille murkinaksi?'"
"Totta kerrassaan!" muisti ritari; "ja esille astuikin iso pyylevä vaimo, sylissään lapsi, jota hän tarjosi oletetulle ihmissyöjälle".
Kaikki pöydässä istujat, – lukuunottamatta skotlantilaista nuorukaista, joka näytti ajattelevan, että minkäänlainen hyvä ruoka ei kaivannut puolustelevaa selitystä, – kohottivat kätensä hämmästyneinä.
"Niin", kertoi Wildrake, "se helv – y – hm! – pyydän neidiltä jälleen anteeksi, hiusnauhan solmusta vannehameen palteeseen asti – mutta se kirottu ruoja selvisi kasvatusmuijaksi, jolle oli maksettu lapsesta puoli vuotta ennakolta. Saakeli, minä sieppasin pienokaisen tuon naarassuden käsistä, ja vaikka Jumala tietää, että olen itse elellyt nipin napin, olen kuitenkin saanut pidetyksi siitä asti huolta kelpo Murkinasta, kuten häntä nimitän. Oli se sentään kallis maksu pilapuheesta."
"Sir, minä kunnioitan teitä inhimillisyytenne tähden", huudahti vanha ritari. "Sir, kiitän teitä urhoollisuudestanne – sir, minua ilahuttaa nähdä teidät täällä", lisäsi kelpo ritari, jonka silmät kyyneltyivät melkein tulvilleen. "Te siis olitte se huima upseeri, joka raivasi meille tien saarroksista? Voi, sir, jos vain olisitte pysähtynyt, kun huusin teille, ja sallinut meidän puhdistaa Brentfordin kadut muskettisotureillamme, niin olisimme sinä päivänä olleet Lontoon portilla! Mutta hyvä tahtonne jäi pysyväiseksi."
"Niinpä kyllä", tuumi Wildrake, joka nyt istui voitonriemuisena ja mahtavana lepotuolissaan; "ja malja kaikkien urhojen kunniaksi, sir, jotka taistelivat ja kaatuivat tuossa samaisessa Brentfordin rynnäkössä. Me pyyhkäisimme kaikki edeltämme kuin akanoina, kunnes väkijuomamyymälät ja muut kiusaukset pysähdyttivät meidät – hiisi vieköön, sir, meillä lapsensyöjillä oli liian monia tuttavia Brentfordissa, ja rivakka Rupert-prinssimme oli aina pystyvämpi tunkeutumaan eteenpäin kuin vetäytymään pois. Hiisi vieköön, sir, minä omasta vaivaisesta kohdastani pistäysin vain erään köyhän leskirouvan taloon; hänellä oli hoidossa pesye tyttäriä, ja minä tunsin hänet vanhastaan. Tahdoin saada hevoselleni apetta, itselleni hiukan lämmintä ruokaa ja niin edelleen, kun nuo peitsiporvarit reipastuivat jälleen ja säntäsivät kaupunkiin kypärälakkeineen vimmatusti kuin cotswoldilainen jäärälauma. Juoksin alas portaita ja hyppäsin ratsaille – mutta, hemmetissä, luulenpa koko osastollani olleen leskiä ja orponeitosia lohduteltavana kuten minullakin, sillä ainoastaan viisi tuli meitä koolle. Raivasimme itsellemme tien onnekkaasti – ja lempo soikoon, hyvät herrat, minä kuljetin pikku Murkinaani satulanpualla edessäni, ja kuului niin huikeata luikkausta ja kirkunaa kuin olisi koko kaupunki luullut minun tappavan, käristävän ja syövän lapsi-raukan heti kun pääsisin majoittumaan. Mutta ainoakaan penteleen poroporvari ei rynnännyt kelpo voikkoparkani kimppuun pelastamaan pikku piirakantäytettä; ne vain kiljuivat kuolemaa ja kadotusta minulle."
"Hohoi, niin!" haastoi ritari; "me tekeysimme näköjään pahemmiksi kuin olimme, ja me olimme liian pahoja ansaitsemaan Jumalan siunausta hyvänkään asian ajajina. Mutta tarpeetonta on katsella taaksepäin – me emme ansainneet voittoja, kun Jumala niitä antoi, sillä me emme koskaan käyttäneet niitä kunnon soturien tai kristittyjen ihmisten tavoin, ja niinpä päästimme voittopuolelle nuo veisailevat lurjukset, sillä he omaksuivat pelkästä tekopyhyydestä sen sotakurin ja säännöllisen käyttäytymisen, jota olisi pitänyt harjoittaa oikeasta periaatteesta meidän, koska paljastimme miekkamme paremman asian hyväksi. Mutta tässä käteni kapteeni. Olen usein toivotellut näkeväni sen rehdin miehen, joka ryntäsi niin rivakasti meidän avuksemme, ja minä pidän teitä arvossa siitä, että otitte vaaliaksenne sitä lapsi-parkaa! Olen hyvilläni siitä, että tällä rapistuneella talolla on vielä jotakin vieraanvaraisuutta tarjottavana teille, vaikka me emme kykene kestitsemään teitä käristetyillä lapsilla tai muhennetuilla imeväisillä – vai mitä sanotte, kapteeni?"
"Totta kyllä, Sir Henry, pahennus nousi hyvin karvaaksi meitä vastaan siinä suhteessa. Muistan Lacyn, joka näyttelijästä rupesi väkeemme luutnantiksi, tehneen siitä pilaa näytelmässä, jota toisinaan esitettiin Oxfordissa, kun satuimme olemaan tavallista reippaammalla tuulella; sen nimi oli muistaakseni 'Vanha Ratsuparvi'."
Niin sanoen ja tuntien olonsa tuttavallisemmaksi, kun hänen ansionsa olivat tiettyjä, hän nykäisi istuimensa skotlantilaisen nuorukaisen tuolia vasten, tämän istuessa hänen vieruskumppaninaan. Siirrähtäessään tuli master Kerneguy vuorostaan kömpelösti häirinneeksi Alice Leetä, joka istui vastapäätä ja hiukan pahastuneena tai ainakin hämmentyneenä veti tuolinsa ulommaksi pöydästä.
"Antakaa nyt anteeksi", virkahti jalosukuinen master Kerneguy; "mutta, sir", Wildrakelle, "olettepa pannut minut satuttamaan nuoren neidin säärtä".
"Minä pyydän teiltä anteeksi, sir, ja paljoa enemmän sievältä neidiltä, kuten on kohtuullista – vaikka perhana minut periköön, sir, jos se olin ininä, joka panin tuolinne tuolla tavalla viippaamaan. Hemmetissä, sir, minä en ole tuonut mukanani mitään ruttoa tai paisetautia taikka muuta tarttuvaa sairautta, teidän väistääksenne minua kuin pitaalitautista ja säikäyttääksenne neitiä, minkä olisin estänyt hengellänikin, sir. Sir, jos te olette synnynnäinen pohjoismaalainen, kuten kielestänne kuulostaa, niin lempo soikoon, minä se vaaransin itseni, kun lähenin teitä, joten teillä oli varsin vähän syytä jänistämiseen."
"Master Wildrake", puuttui puheeseen Albert, "tämä nuori herrasmies on tulokas kuten tekin, Sir Henryn vieraanvaraisuuden suojassa, ja isälleni ei voi olla mieluista nähdä kiistoja syntyvän talossaan. Voitte käsittää väärin tämän nuoren herrasmiehen säädyn hänen nykyisestä esiintymistavastaan – hän on jalosukuinen master Louis Kerneguy, sir, loordi Killstewersin poika Kincardineshirestä, ja taisteli kuninkaan puolesta, niin nuori kuin hän onkin."
"Mitään kiistaa ei synny minun tauttani, sir – ei minun tauttani", vakuutti Wildrake; "teidän selityksenne riittää, sir. – Master Louis Girnigo, loordi Kilsteerin poika Gringardenshirestä, olen teidän nöyrä orjanne, sir, ja juon maljanne sen vakuudeksi, että kunnioitan teitä ja kaikkia suoraluontoisia skotlantilaisia, jotka paljastavat Andrea Ferraransa oikean asian hyväksi, sir."
"Paljon kiitoksia, – kiitoksia vain, sir", vastasi nuori mies, mutta hänen sävyssään oli hiukan korskeutta, joka tuskin soveltui hänen maalaisuuteensa; "ja säällisesti toivotan teille hyvää terveyttä".
Useimmat järkevät henkilöt olisivat nyt jättäneet silleen sen puhelun, mutta Wildraken huomattavia omituisuuksia oli, että hän ei kyennyt koskaan jättämään asioita hyvälle kannalle. Hän kiusasi yhä huomautuksillaan ujoa, ylpeätä ja kömpelöä nuorukaista. "Te puhutte kansallismurrettanne varsin leveästi, master Girnigo", hän sanoi, "vaan ette luullakseni aivan niiden urhojen tapaan, joita olen tuntenut skotlantilaisten kavalierien keskuudesta – esimerkiksi jotkut Gordonit ja muut mainehikkaat aatelismiehet aina pehmensivät moniaita kovia kerakkeita".
Albert Lee tokaisi väliin muistutuksen, että Skotlannin kuten Englanninkin maakunnilla oli erilaiset ääntämistapansa.
"Olette aivan oikeassa, sir", myönsi Wildrake. "Minäkin Pidän itseäni kutakuinkin etevänä heidän kirotun mongerruksensa haastajana – älkää panko pahaksenne, nuori herra – ja kuitenkin, kun muutteeksi lyöttäysin muutamien Montrosen miesten matkaan eteläisessä ylämaassa, joksi he nimittävät kurjia mäkisalojansa, – älkää sentään nytkään panko pahaksenne, – ja satuin yksin jäätyäni eksymään tolaltani, niin kuinkas kävikään: kun sanoin eräälle paimenelle, levittäen suuni korviin ja tehden ääneni niin römeäksi kuin kykenin: mihkäs mun tässäpitäis talsia? – niin lempo: soikoon, eipä mies pystynytkään minulle vastaamaan, ellei hän kenties ollutkin nyreissään, niinkuin moukat väliin murjottavat miekkamiehille."
Tämä oli tuttavallisesti puhuttua, ja vaikka se oli osittain osoitettu Albertille, se kohdistui vielä enemmän puhujan likimpään naapuriin, nuoreen skotlantilaiseen, joka näytti kainoudesta tai jostain muusta syystä hiukan arastelevan hänen seuraansa. Pariin Wildraken kyynäspään henkilökohtaiseen nyhkäykseen, joilla tämä viime puheensa aikana käytännöllisesti vetosi erityisesti häneen, master Kerneguy vastasi vain: "Selkkaannusta saapi uottaakin, kun miehet haastavat kansallismurretta."
Wildrake oli nyt melkoista päihtyneempi kuin säädyllisessä seurassa olisi sopinut. Hän tarttui sanaan ja hoki: "Selkkaannusta, sir – selkkaannusta, sir! En tiedä, miten minun on tuo käsitettävä, sir; mutta päättäen arvoisan naamanne naarmujen antamasta ilmoituksesta arvelisin teidän äskettäin joutuneen selkkaannukseen kissan kanssa, sir."
"Silloin erhetytte, ystävä, sillä se oli hurtta," vastasi skotlantilainen kuivakiskoisesti ja Albertiin vilkaisten.
"Meillä oli hiukan pulaa vahtikoiran kanssa, tullessamme niin myöhään illalla", virkkoi Albert selitykseksi, "ja tämä nuorukainen lankesi risuläjään, raappien siinä kasvonsa".
"Ja nyt, hyvä Sir Henry", huomautti tohtori Rochecliffe, "sallikaa minun muistuttaa teitä nivelsärystänne ja meidän pitkästä matkastamme. Teen sen sitä mieluummin, kun hyvä ystäväni, poikanne, on koko illallisen ajan hokenut minulle syrjäkysymyksiä, jotka olisi paljoa parempi jättää huomiseen. Saanemme siis vetäytyä yölevollemme?"
"Nuo yksityiset istunnot iloisessa kokouksessa", nurkui Wildrake, "ovat hyvän käytöksen kannalta virheitä. Ne johdattavat aina mieleeni Westminsterin kirotut komiteat. Mutta nousemmeko orrelle ennenkuin herätämme huuhkajan pikku kiertolaululla?"
"Kas vain, te tiedätte otteita Shakespearesta?" huudahti Sir Henry mielissään, kun keksi uuden hyvän ominaisuuden tuttavallaan, jonka sotilaalliset ansiot olivat muutoin vain juuri hädin riittäneet hänen keskustelunsa tunkeilevan vapauden vastapainoksi. "Hauskan Willin nimessä", hän jatkoi, "jota minä en koskaan nähnyt, vaikka olen tavannut useita hänen tovereitaan, kuten Alleynin, Hemmingsin ja muita, me huikkaammekin vielä laulun ja kulautamme viimeisen siemauksen, sitte mennäksemme levolle".
Tavallisuuden mukaan väiteltiin ensin laulun valinnassa ja neuvoteltiin kullekin tulevasta osasta, kunnes he yhtyivät kaikin äänin rallattamaan kuningasmielistä pöytärunoa, joka oli puolueen keskuudessa suosittu siihen aikaan. Sen sepittäjäksi ei arveltukaan sen vähäisempää henkilöä kuin itse t: ri Rochecliffeä.
MALJARUNO KAARLO-KUNINKAALLE
Malja täysi tuokaa, jääköön muu jo silleen: rakkaimmalle juokaa ynnä ystävilleen! Urhot yhteen joukkoon, luihut raukat loukkoon: vaikk' ois surma edessämme, Kaarlon maljan tyhjennämme!
Vaaroiss' yksin, salaa, hän nyt maailmalla etsii armopalaa – meitä kaikkialla uhmast' uhka kärkkyy; mies ei se, ken järkkyy: kunnian ja omantunnon malja – Kaarlon uljaan kunnon!
Kunniaa nyt saahan tehdä paikan halvan: toinen polvi maahan, käsi kahvaan kalvan! Kerran katsoo kansa, kuinka loistossansa Kaarlo saapuu pauhuun soiton – pohjaan malja varman voiton!
Täten osoitettuansa uskollisuuttaan ja tyhjennettyään lopullisen maljan toivotti seurue hyvää yötä toisilleen. Sir Henry tarjosi siksi yötä vuoteen vanhalle tuttavalleen Wildrakelle, joka punnitsi asiaa jokseenkin tähän tapaan: "Ka, totta pulmakseni odottaa isäntäni minua kauppalassa – mutta kyllähän hän on tottunut viipymiseeni ulkosalla öisin. Ja täällä Woodstockissa sanotaan paholaisen kummittelevan; mutta kunnianarvoisan tohtorin siunauksella uhmaan häntä ja kaikkia hänen töitänsä – en nähnyt häntä nukkuessani täällä kahdesti ennen, ja jos hän silloin oli poissa, ei hän kaiketikaan ole tullut takaisin Sir Henry Leen perheen mukana. Otan siis vastaan kohteliaisuutenne, Sir Henry, ja kiitän teitä niinkuin Lunsfordin kavalierin tuleekin kiittää Oxfordin tappelukirjuria. Jumala kuningasta siunatkoon – en välitä, kuka on kuulemassa – ja paha periköön punanokkaisen Nollin!" Hän siis hoiperteli pois Jocelinen ohjaamana; apurille oli Albert sillävälin kuiskannut, että hänen oli majoitettava hoidokkinsa kyllin etäälle muusta perheestä.
Nuori Lee suuteli sitte sisartaan ja sai sen ajan tavan mukaan pyynnöstään isältä siunauksen, hellän syleilyn' ohella. Hänen kantapoikansa näytti haluavan osittain noudattaa esimerkkiä, mutta hänet torjui Alice, joka vastasi hänen tarjoamaansa hyvästelyyn pelkällä niiauksella. Nuorukainen kumarsi lopuksi kömpelösti isännälleen, joka toivotti, hänelle hyvää yötä. "Minua ilahuttaa nähdä, nuori mies", hän puheli, "että te olette oppinut ainakin tietämään, mitä kunnioitusta on iällisyydelle osoitettava. Siitä olisi aina pidettävä huolta, sir, sillä siten menetellen te myönnätte muille sen kunnian, mitä itse odotatte saavanne, kun lähestytte elämänne ehtoota. Lisää puhun teille tilaisuuden tullen, velvollisuuksistanne kantapoikana. Se toimi oli ennen vanhaan oikeana ritaruuden kouluna, kun sitävastoin viime aikojen melskeet ovat tehneet siitä tuskin parempaa kuin huiman ja hurjastelevan vallattomuuden koulun, josta nerokas Ben Jonson johtui huudahtamaan – "
"Ei, isä", keskeytti Albert, "teidän tulee ottaa huomioon tämän päivän rasitukset, ja poika-parka jo melkein nukkuu seisaallaan – huomenna hän kykenee paremmaksi hyödyksi kuuntelemaan ystävällisiä kehoituksianne. – Ja sinä, Louis, muista edes yksi velvollisuutesi – ota kynttilät ja valaise meille – tässä tulee Joceline näyttämään tietä. Vielä kerran hyvää yötä, hyvä tohtori Rochecliffe – hyvää yötä kaikki."
22. LUKU.
VAIHTUNEET OSAT
Joceline olijasi Albertin ja hänen kantapoikansa niin sanottuun espanjalaiseen kamariin, suhdattoman tilavaan vanhaan makuuhuoneeseen, joka oli jokseenkin rapistuneessa kunnossa. Sinne oli kuitenkin asetettu vankkapatsainen avovuode herraa varten, kun taasen palkolliselle oli varattu kokoonkäännettävä makuusija, kuten oli tavallista paljoa myöhempänäkin aikana vanhoissa englantilaisissa kartanoissa, missä herrasmies usein tarvitsi kamaripalvelijan apua makuulle päästäkseen, jos vieraanvaraisuus oli ollut ylenpalttista. Seinät oli peitetty karduaninahkaisilla verhoilla ja näihin oli kullalla painettu kohtauksia espanjalaisten ja maurilaisten taisteluista sekä härkäkisoista ja muista sen niemimaan erityisistä urheiluista, josta kamari oli saanut nimensä. Seinäverhot oli kuitenkin paikotellen kokonaan revitty alas, toisin paikoin ne olivat pilalle himmenneitä tai riippuivat riekaleina. Mutta Albert ei pysähtynyt tekemään huomioita, vaan tahtoi näköjään kiireisesti toimittaa Jocelinen ulos huoneesta. Sen hän saikin aikaan, kun hylkäsi pikaisesti palkollisen tarjoukset vereksistä polttoaineista ja uusista virkistyksistä, heti jälkeenpäin yhtä ytimekkäästi vastaten metsänvartijan hyviin toivotuksiin siksi yötä. Jälkimäinen peräytyi viimein hiukan vastahakoisesti ja ikäänkuin ajatellen, että hänen nuori herransa olisi saattanut suoda hiukan runsaammin sanoja uskolliselle vanhalle alustalaiselle noin pitkällisen poissaolon jälkeen.
Tuskin oli Joliffe lähtenyt, kun Albert Lee kiirehti ovelle, tutki lukkoa, säppiä ja salpaa sekä telkesi oven mitä huolellisimmin, ennen kuin oli lausuttu ainoatakaan sanaa hänen ja kantapojan kesken. Noihin varokeinoihinsa hän lisäsi pitkän kieriövaarnan, jonka oli tuonut taskussaan; sen hän väänsi aspiin siten, että oli mahdoton vetää tätä pois tai avata ovea muutoin kuin murtautumalla sisälle. Kantapoika piteli hänelle kynttilää tämän toimituksen aikana, jonka hänen isäntänsä suoritti varsin säntillisestä ja kätevästi. Mutta kun Albert nousi, nojattuaan polveensa tässä hommassa muuttui yhtäkkiä kumppanusten sävy toisiansa kohtaan kerrassaan. Jalosukuinen master Kerneguy näytti karkean skotlantilaisen karhumaisesta jolpista tuossa tuokiossa saaneen kaiken sen sorean ryhdin ja luontevan käytöksen, joka oli hankittavissa ainoastaan varhaisesta nuoruudesta antautumalla mitä tuttavallisimpiin väleihin sen ajan parhaitten seurapiirien kanssa.
Ojentaessaan pitelemänsä kynttilän Albertille hän ilmaisi sitä huoletonta ylemmyttä, joka pikemmin osoittaa suosiota kuin vaivaa käskyläiselle, suodessaan hänelle jonkun pikku palveluksen toimitettavaksi. Peräti nöyrästi ja kunnioittavasti omaksui Albert vuorostaan soihdunkantajan osan ja valaisi kantapoikaansa lattian poikki, kääntämättä hänelle selkäänsä siinä tehtävässä. Hän asetti sitte kynttilän pöydälle makuusijan viereen, lähestyi nuorta miestä syvään kumartaen ja vastaanotti häneltä tahrautuneen, vihreän nutun yhtä juhlallisesti kuin olisi hän ollut makuuhuoneen ylihoitaja tai muu korkea-arvoinen hovin virkailija riisumassa hallitsijaltaan housunauha-ritarikunnan vaippaa. Se henkilö, jolle tätä muodollisuutta osoitettiin, sieti sitä parin minuutin ajan varsin totisena, mutta purskahti sitte nauruun ja huudahti Albertille: "Mitä hittoa merkitsee kaikki tämä kaavamaisuus? Sinähän sievistelet näillä viheliäisillä rääsyillä kuin ne olisivat silkkiä ja turkiksia, ja palvot Louis Kerneguy-parkaa kuin olisi hän Suur-Britannian kuningas!"
"Ja jos teidän majesteettinne käskyt ja nykyiset olosuhteet ovat saaneet minut hetkiseksi näennäisesti unohtamaani, että te olette hallitsijani, sallittaneen minun toki osoittaa alamaisuuttani teidän ollessanne omassa kuninkaallisessa palatsihuvilassanne Woodstockissa?"
"Totisesti", vastasi valepukuinen valtias, "hallitsija ja palatsi soveltuvatkin hyvin yhteen; nämä risaiset seinäverhot ja minun repaleinen nuttuni vastaavat toisiansa erinomaisesti. Tämäkö Woodstock? – tämäkö on se suojapaikka, missä kuninkaallinen normandialainen piti ilojansa sievän Rosamond Cliffordin kanssa! Oikea huuhkajain yhtymyspaikka!". Sitten äkkiä muistaen olosuhteensa hän lisäsi luontevan kohteliaasti, ikäänkuin peljäten voineensa loukata Albertin tunteita: "Mutta mitä synkempi ja syrjäisempi, sitä soveliaampi meidän tarkoitukseemme, Lee; ja jos se näyttääkin pöllöjen pesimäsijalta, mitä ei voi kieltää, niin tiedämmehän sen kuitenkin kasvattaneen kotkia."
Puhuessaan hän heittäytyi istumaan ja otti vastaan Albertin ystävälliset palvelukset veltosti, mutta arvokkasti, kun tämä avasi nahkasääryksien karkeat napitukset. Kuningas haastoi hänelle sillaikaa: "Kuinka oiva vanhan ajan näyte onkaan isäsi, Sir Henry! On kummallista, etten ole nähnyt häntä ennemmin, mutta kuulin isäni usein mainitsevan häntä vanhan englantilaisen aatelimme parhaimpina. Siitä tavasta, jolla hän alkoi kouluttaa minua, voin arvata, että sinä sait häneltä tiukan kasvatuksen, Albert – takaanpa, että sinä et koskaan pitänyt hattua päässäsi hänen läsnäollessaan, vai mitä?"
"En ainakaan koskaan keikistänyt sitä kallelleen hänen nähtensä, teidän majesteettinne, kuten olen havainnut joidenkuiden nuorukaisten röyhistelevän", vastasi Albert, "ja jos olisin sen tehnyt, niin sen olisi tosiaan täytynyt olla tukeva päähine, jotta olisin pelastunut kuhmulta".
"Sitä en ollenkaan epäile", tuumi kuningas; "hän on rehti vanha herrasmies – mutta hänen kasvojensa sävy tuntuu minusta vakuuttavan, että hän ei vihaisi lasta ja säästäisi ruoskaa. Kuulehan, Albert – entä jos tuo paljon puhuttu loistava paluu tapahtuisi – eikä sen pitäisi kaukana ollakaan, jos maljojen kellistely sen saapumiseksi voi sitä jouduttaa, sillä siinä kohdassa eivät puoluelaisemme koskaan laiminlyö velvollisuuttansa, – entä jos se siis koituisi, silloinhan isästäsi tietenkin tulisi jaarli ja salaneuvoston jäsen. Mutta pentele vieköön, mies, joudunpa arastelemaan häntä yhtä suuresti kuin ikinä äitini isää Henri Quatrea ahdisti vanhan Sullyn pelko. Kuvittele nyt, että hovissa olisi sellainen koru kuin sievä Rosamond tai La Belle Gabrielle, – kylläpä saisivat paashit ja kamaripalvelijat puuhaa sen sievän veitikan kuljettamisessa salavihkaa ulos takaportaita kuin kiellettynä hedelmänä, kun Woodstockin jaarlin askeleet kuuluisivat odotushuoneesta!"
"Minua ilahuttaa nähdä teidän majesteettinne noin hilpeällä tuulella uuvuttavan matkanne jälkeen."
"Uupumus ei merkinnyt mitään, mies", puheli Kaarlo; "sydämellinen vastaanotto ja hyvä ateria korvasi sen kaiken. Mutta kyllä he varmaan epäilivät tuoneesi mukanasi Badenochin metsiköistä suden eikä kaksijalkaista olentoa, jolla ei ollut tavallista tilavampaa kuolevaista säilypaikkaa ruokavaroille. Minua todella hävetti ruokahaluni, mutta tiedäthän, etten ollut vuorokauteen syönyt mitään muuta kuin raa'an munan, jonka minulle varastit vanhan vaimon kanakopista. Niin, minua punastutti esiintyä noin ahneena hienotapaisen ja kunnioitettavan isäsi nähden, ja toisena katselijanani tuo peräti sievä tyttö, sisaresi – vai serkkusiko hän on?" "Hän on sisareni", vastasi Albert Lee kuivakiskoisesti ja lisäsi samassa: "Teidän majesteettinne ruokahalu sopi kyllä mainiosti kehittymättömän pohjoismaalaisen nuorukaisen osaan. – Suvaitseeko teidän majesteettinne nyt vetäytyä levolle?"
"En vielä pariin minuuttiin", sanoi kuningas hievahtamattomana. "Katsos, mies, olenhan tuskin saanut kieltäni kirvoitetuksi tänään, ja pohjoismaalainen murrehonotus sekä lisäksi jokaisen sanan väsyttävä sovittelu näytellyn osan mukaiseksi – pentele, se on kuin kaleeriorjien marssimista mannermaalla neljänkolmatta naulan kuula kinttuihin kahlittuna – he kyllä laahaavat sitä perässään, vaan eivät pääse liikkumaan mukavasti. Ja oletpa muuten hidas lausumaan minulle hyvin ansaitsemiani kohteliaisuuksia näyttelemisestäni. Enkö esittänyt Louis Kerneguytä ihan paikalleen?"
"Jos teidän majesteettinne kysyy vakavaa mielipidettäni, niin saanen anteeksi, kun sanon puheenne olleen hiukan liian karkeata jalosukuiselle skotlantilaiselle nuorukaiselle ja käytöksenne olleen hieman liian moukkamaista. Arvelin myös – vaikken olekaan asiantuntija – että skotlantilaismurteenne ei kaikin paikoin kuulostanut luontevalta."
"Luontevaltako? No, sinua ei saa tyydytetyksi, Albert, Kas, kuka puhuisi luontevaa skotlantilaismurretta, jollen minä? Enkö minä ollut heidän kuninkaanansa kerrassaan kymmenen kuukauden aikana, ja jollen minä saanut tuntemusta heidän kielestään, niin mitäpä muutakaan siitä kunniasta sain? Eivätkö idänpuolelaiset ja eteläiset ja länsirannikkolaiset ja ylämaalaiset vaakkuneet, koikkuneet ja kirkuneet ympärilläni, kun kumeat kurkkuäänet, leveä honotus ja vihlovat kuikutukset vallitsivat seurassani vuorotellen? Hitto vieköön, mies, eivätkö minua ole heidän puhujansa huumanneet, senaattorinsa suostutelleet, kirkonmiehensä soimanneet? Enkö ole kyhjöttänyt kolmijalkaisella katumusjakkaralla, mies", – jälleen omaksuen pohjoismaalaisen murteensa, – "ja katsonut arvoisan pastori John Gillispien suomaksi armoksi, että minun sallittiin suorittaa rangaistukseni omassa yksityisessä kammiossani eikä seurakunnan edessä? Ja väitätkö minulle lopultakin, että minä en kykene puhumaan skotlantilaismurretta kyllin hyvin, harhaannuttaakseni oxfordilaista ritaria ja hänen perhettään?"
"Sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa heti alussa sanoneeni, että minä en ole mikään skotlantilaismurteen tuntija."
"Loruja – se on pelkkää kateutta; juuri samaten väitit Nortonilla, että minä olin liian kohtelias ja hienotapainen nuoreksi paashiksi – nyt pidät minua liian raakamaisena."
"On olemassa keskitie, kunhan sen tapaisi", sanoi Albert puolustaen mielipidettään samaan tapaan, jolla kuningas häntä ahdisti. "Niinpä tänä aamuna te naisen puvussa ollessanne nostitte hameitanne hiukan säädyttömän korkealle, kun kahlasitte ensimäisen puron poikki. Mutta kun asian parantamiseksi sanoin sen teille, laahasitte seuraavassa purossa liepeitänne vedessä."
"Uh, lempo periköön naispukineet!" huudahti Kaarlo; "toivoakseni ei minulle enää koskaan käy se valeasu pakolliseksi. Ka, rumat kasvoinhan riittivät ainiaaksi toimittamaan pois muodista hameet, hilkut ja röijyt – koiratkin pakenivat tieltäni. Jos olisin kulkenut jonkun kylän kautta, missä olisi ollut viisikään mökkiä, olisi minut alistettu hukutuskokeeseen noita-akkana. Minä olin naisellisuuden häväistys. Nämä nahkaiset vaatekappaleet eivät ole uhkeinta lajia, mutta ne ovat propria quae maribus, ja peräti hyvilläni olen, kun pääsin jälleen niihin. Sanonpa sinulle myös, ystävä, että minä oikean vaatetukseni mukana omaksun jälleen kaikki miehiset etuoikeuteni, ja koska sanot olleeni tänä iltana liian karkea, niin käyttäydyn kuin hovimies mistress Alicen seurassa huomenna. Tutustuin häneen jo tavallaan, kun esiinnyin saman sukupuolen edustajana kuin hänkin, ja sain vainua muunkin everstin likeisyydestä kuin eversti Albert Leen."
"Sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa – " alotti Albert, mutta pysähtyi äkkiä, kun hänen oli vaikea tavata sanoja tunteittensa ikävän laadun ilmaisemiseksi. Ne eivät välttäneet Kaarlon huomiota, mutta tämä jatkoi arkailematta: "Ylpeilen näkeväni yhtä syvälle nuorten neitien sydämiin kuin useimmat ihmiset, vaikka Jumala tietää, että niitä eivät toisinaan pysty viisaimmatkaan meistä pohjaamaan. Mutta minä mainitsin sisarellesi povaajana esiintyessäni – yksinkertaisena mies-parkana ajatellen maalaistytölle mahdottomaksi uneksia muusta kuin veljestään, – että hän oli huolissaan eräästä everstistä. Olin osannut asiaan, vaan en henkilöön, sillä minä viittasin sinuun, Albert, ja arveluni mukaan oli hänen punehduksensa liian heleä veljen osalle. Hänpä kavahtikin seisaalle ja lennähti luotani kuin nahkasiipi. Voin suoda hänelle anteeksi, kun ajattelen, millaiselta näytin lähteen ääressä; olisin varmaankin huutanut tulta ja vitsakimppuja, jos olisin kohdannut itseni näköisen kuvatuksen. No, mitä sinä ajattelet, Albert, – kuka voi olla se eversti, joka on voitollisena kilpailijana sinulle sisaresi hellyydessä?"
Albert tiesi hyvin, että kuninkaan ajattelutapa kauniin sukupuolen suhteen oli paljoa enemmän hilpeä kuin hienotuntoinen. Hän yritti vakavalla vastauksella suoriutua loppuun nykyisestä puheenaineesta.
"Sisareni", hän sanoi, "on jossain määrin saanut kasvatuksensa tätinsä pojan Markham Everardin kanssa. Mutta kun Everardit, isä ja poika, menivät keropäiden puolelle, ovat molemmat perheet sen johdosta olleet kylmissä väleissä; ja mitä hyvänsä suunnitelmia lieneekään entiseen aikaan muodostunut, ne tietysti on jo aikaa sitte hyljätty kumpaisellakin taholla."
"Olet väärässä, Albert, olet väärässä", vakuutti kuningas armottomasti pitkittäen pilaansa. "Te everstit, olkoonpa oluksenne sininen tai punakeltainen, olette liian komeita miehiä, syrjäytyäksenne noin helposti, kun olette kerran saavuttaneet harrastusta. Mutta mistress Alice on niin kaunoinen, ja hän toivottelee kuninkaan palautusta niin viehkein katsein ja äänin kuin hän olisi enkeli, jonka rukousten täytyy saada se aikaan, – ei sovi sallia sellaisen olennon pitää lainkaan mielessään tekopyhää keropäätä. Mitä sanot – annatko minulle luvan ottaa hänet kuulusteltavaksi siitä? Lopultakin olen minä se henkilö, jota enimmin koskee todellisen uskollisuuden säilyttäminen alamaisteni keskuudessa, ja jos voitan sievän neidon suosion, saavutan pian hänen mielitiettynsäkin kannatuksen. Se oli riuskan Edward-kuninkaan tapa – Edward Neljännen, tiedäthän. Kuningasten tekijä Warwickin jaarli – sen ajan Cromwell – syöksi hänet valtaistuimelta pariinkin kertaan, mutta hänellä oli puolellaan Lontoon iloisten rouvien sydämet, ja porvarien massit ja suonet vuotivat viljavasti, kunnes he toimittivat hänet jälleen paikoilleen. Mitä sanot? – karistanko pohjoismaalaisen keteni ja puhunko Alicen kanssa omana itsenäni? Osoitanko, mitä kasvatus ja hienostus ovat tehneet hyväkseni, parhaansa mukaan korvatakseen kasvojen rumuutta?"
"Teidän majesteettinne suokoon anteeksi", sopersi Albert sävyltään muuttuneena, "en odottanut – " Hän vaikeni kykenemättömänä tapaamaan sanoja, jotka olisivat ilmaisseet hänen ajatuksiaan ja samalla olleet kyllin kunnioittavia kuningasta kohtaan, tämän oleskellessa hänen isänsä talossa ja hänen omassa suojeluksessaan.