Mutta Rebekka käsitti toisella tavalla sanan, joka oli aivan kuin väkisin päässyt Bois-Guilbertin suusta. Hän katsahti paperipalaseen, jota hän yhä vielä piti kädessään, ja luki siitä arabialaisilla kirjaimilla kirjoitetut sanat: Vaadi puolustajataistelijaa! Läsnäolijat puhelivat hiljaa keskenänsä Bois-Guilbertin kummallisen vastauksen johdosta; sillä tavoin sai Rebekka tilaisuuden kenenkään huomaamatta lukea sekä hävittää paperin. Kuiskausten vaiettua suurmestari jälleen lausui:
»Rebekka, sinulle ei voi olla yhtään apua tämän onnettoman ritarin todistuksesta, jota paha henki silminnähtävästi vielä riivaa. Onko sinulla mitään muuta sanomista?»
»On minulla vielä yksi pelastuksen mahdollisuus», sanoi Rebekka, »jonka teidän oma ankara lakinnekin suo. Elämäni on ollut kurja – kurja ainakin viime aikoina – mutta en kuitenkaan tahdo heittää pois sitä Jumalan lahjaa, niin kauan kuin Hän suo minulle keinoja sitä puolustamaan. Minä sanon, että syytökset minua vastaan ovat valheita ja väitän olevani viaton! – Minä vaadin jumalantuomiota kaksintaistelulla ja tahdon saada puolustajataistelijan!»
»Mutta kukahan, Rebekka», vastasi suurmestari, »kukahan on laskeva peitsensä tanaan noidan vuoksi? Kuka tahtoisi taistella juutalaisen puolesta?»
»Kyllä Jumala on lähettävä minulle puolenpitäjän», lausui Rebekka. »Mahdotonta on, että iloisessa Englannissa – tässä vieraanvaraisessa, jalomielisessä ja vapaassa maassa, missä niin moni aina on altis antautumaan vaaraan kunnian tähden – mahdotonta on, että tässä maassa ei olisi ainoatakaan, joka tahtoisi taistella oikeuden puolesta. Mutta siinä on kyllin, että vaadin jumalantuomiota kaksintaistelulla – tuossa on sormikkaani!»
Hän riisui kullalla kirjotun sormikkaan kädestänsä ja viskasi sen suurmestarin eteen teeskentelemättömän majesteetillisella arvokkuudella, joka ihmetytti ja ihastutti kaikkia läsnäolevia.
KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU
– Ja vastavuoroon kintaani ma heitän
nyt jalkoihin sen korskan kavaltajan,
näin näyttäikseni kunnon ritariksi
parhaissa hänen sydänverissään.
Rikhard II.
Itse Luukas Beaumanoiriakin liikutti Rebekan ulkomuoto ja käytös. Hän ei ollut alkujansa julma eikä edes kovaluontoinenkaan mies. Mutta hänen luonnostaan kylmä verensä sekä ankara, vaikka harhatielle eksynyt omatuntonsa ja lihankiduttajanelämänsä, ylen suuri, hänelle uskottu valta sekä uskottomuuden kukistamisen ja vääräuskoisuuden hävittämisen velvollisuus, jonka hän käsitti olevan erittäin hänelle uskotun, ne kaikki olivat paaduttaneet hänen sydämensä kovaksi. Hänen kasvojensa tavallinen tylyys lauhkeni, kun hän katseli tuota edessään olevaa ihanaa olentoa, joka yksin ja ystävittä ja kuitenkin niin luottavaisen rohkeasti piti puoliaan. Kahdesti hän risti silmiänsä ikäänkuin epäillen itsekin, minkä voiman vaikutuksesta oikeastaan johtuikaan hänen sydämensä tavaton lempeys, – tuon sydämen, joka muulloin aina tämmöisissä tilaisuuksissa oli ollut yhtä luja kuin hänen miekkansa teräs. Viimein hän lausui:
»Tyttö, suuri on rikoksesi, jos sinä häijyillä taikakeinoilla olet nostanut sen säälintunteen, jota nyt sydämessäni tunnen. Mutta luulenpa pikemmin sen kuitenkin johtuvan oman pohjaltaan lempeämmän luontoni vaikutuksesta, joka surkuttelee, että näin suloisen muodon pitää olla pahuuden astiana. Kadu, tyttäreni – tunnusta noituutesi – luovu ilkeästä uskostasi – suutele tätä pyhää ristiä, ja kaikki on vielä hyvin käyvä sinulle, niin tässä kuin toisessakin elämässä. Jossakin ankarimpien sääntöjen alaisena elävässä naisluostarissa saat viettää loppuikäsi rukouksissa ja sopivissa lihankurituksissa sekä siinä katumustyössä, jota syntisen ei tarvitse koskaan katua. Tee näin ja pelasta henkesi – mitähän hyvää Mooseksen laki on tehnyt sinulle, jotta kuolisit senvuoksi?»
»Se on isieni laki», lausui Rebekka; »se julistettiin ukkosen jyrinällä ja myrskyn pauhinalla, pilvissä ja tuulissa, Siinain vuorelta. Senhän tekin uskotte, jos olette kristityitä. – Se on peruutettu, sanotte te; mutta näin eivät minun opettajani ole sanoneet minulle.»
»Astukoon», tiuskaisi Beaumanoir, »meidän kappalaisemme esiin ja selittäköön tälle itsepäiselle uskottomalle…»
»Älkää panko pahaksi, että keskeytän», virkkoi Rebekka nöyrästi. »Minä olen tyttö, taitamaton uskoni puolesta sanoilla taistelemaan; mutta kuolla minä voin sen edestä, jos se on Jumalan tahto. – Olkaa hyvä ja vastatkaa pyyntööni saada vedota jumalantuomioon.»
»Antakaa minulle hänen sormikkaansa», sanoi Beaumanoir. »Heikko ja hieno tosiaan», jatkoi hän katsellen sormikkaan hienoa kudontaa ja soukkia sormia – »on tämä pantti niin verisestä työstä! – Näetkös, Rebekka, yhtä ohut ja heikko kuin tämä sinun sormikkaasi on meidän raskaitten teräskintaittemme rinnalla, yhtä heikko on myös sinun asiasi temppelin voiman suhteen, sillä koko ritarikuntaamme olet sinä taisteluun vaatinut.»
»Pankaa minun viattomuuteni toiseen vaakalautaseen», vastasi Rebekka, »niin silkkisormikkaani tulee rautakinnasta painavammaksi.»
»Sinä siis yhä edelleen kiellät syyllisyytesi etkä tahdo peruuttaa taisteluvaatimustasi?»
»Niin teen kuin teenkin, jalo herra», vastasi Rebekka.
»No tapahtukoon siis niin, Jumalan nimeen», lausui suurmestari, »ja todistakoon Hän oikeuden puolesta.»
»Amen», lopettivat preceptorit hänen ympärillään, ja kaikki muutkin läsnäolijat toistivat kovalla äänellä saman sanan.
»Veljet», lausui Beaumanoir, »te tiedätte, että me olisimme hyvin voineet kieltää tältä naiselta sen edun, että hän saisi vedota jumalantuomion kaksintaisteluun. Mutta vaikka hän onkin juutalainen ja uskoton, niin onpa hän myös turvaton muukalainen, ja Jumala varjelkoon, että häneltä kiellettäisiin meidän leppeitten lakiemme suoja, koska hän itse sitä anoo. Sitäpaitsi me olemme ritareita ja sotureita yhtä hyvin kuin hengellisiä miehiä, ja häpeä olisi, jos me, millä syyllä tahansa, välttäisimme meille tarjottua taistelua. Tällainen on siis tämän asian laita; – Rebekkaa, Iisak Yorkilaisen tytärtä, on monen, monenlaisen ja itsessään sangen epäilyttävän seikan nojalla syytetty siitä, että hän on harjoittanut noitakeinoja erästä meidän veljeskuntaamme kuuluvaa jaloa ritaria kohtaan, ja hän on vedonnut jumalantuomioon kaksintaistelulla toivoen siitä viattomuutensa puhdistusta. Kenelle, arvoisat veljeni, tämä taistelunpantti teidän mielestänne on annettava, ja kenenkä me samalla määräisimme puolestamme-taistelijaksi?»
»Brian de Bois-Guilbertille, jota asia ennen muita koskee», lausui Goodalricken preceptori, »ja joka sitäpaitsi parhaiten tietää, millä puolella totuus tässä asiassa on.»
»Mutta jos», väitti suurmestari vastaan, »veljemme Brian on taian tai lumouksen alainen – minä puhun ainoastaan varovaisuudesta, sillä eihän ole toista kättä tässä meidän pyhässä säädyssämme, jolle minä muuten mieluummin uskoisin tämän tai sitä vielä tärkeämmänkin asian?»
»Korkea-arvoinen isä», vastasi Goodalricken preceptori, »ei mikään lumous voi vaikuttaa häneen, joka astuu esiin taistelemaan jumalantuomion puolesta.»
»Oikein puhuit, veli», päätti suurmestari. »Albert Malvoisin, anna tämä taistelupantti Brian de Bois-Guilbertille. Me kehoitamme sinua, veli», jatkoi hän kääntyen Bois-Guilbertin puoleen, »että taistelet miehuudella uskoen oikean asian menestykseen. – Ja sinä, Rebekka, huomaa, että sinulle määrään kolmannen päivän tästä lukien; siihen asti saat etsiä ritaria, joka tahtoo puolestasi taistella.»
»Se on lyhyt aika», vastasi Rebekka; »kuinka muukalainen ja vielä lisäksi vierasuskolainen voisi sen harvoina hetkinä löytää miehen, joka hänen puolestaan panisi henkensä ja kunniansa alttiiksi antautuen taisteluun sotataidostaan kuuluisaa ritaria vastaan.»
»En voi suoda sinulle pitempää aikaa», lausui suurmestari. »Taistelu on taisteltava minun omien silmieni edessä, sillä useat tärkeät syyt vaativat minua neljäntenä päivänä lähtemään täältä.»
»Jumalan tahto tapahtukoon siis!» sanoi Rebekka. »Minä turvaan Häneen, jonka voimalla silmänräpäys on yhtä riittävä kuin koko pitkä ihmisikä.»
»Oikein puhuit, tyttö», virkkoi suurmestari; »mutta hyvinhän tiedämme, kuka sinussa osaa pukeutua valkeuden enkelin muotoon. Nyt ei ole enää muuta tehtävää, kuin että määräämme soveliaan taistelutantereen ja – jos se tulokseksi tulisi – mestauspaikan. – Missä on tämän kartanon preceptori?»
Albert Malvoisin, joka yhä piteli Rebekan sormikasta kädessään, puheli Bois-Guilbertin kanssa hyvin kiivaasti vaikka matalalla äänellä.
»Mitä!» kysyi suurmestari, »eikö hän tahdo ottaa panttia vastaan?»
»Kyllä hän tahtoo – kyllä hän ottaa, korkeasti kunnioitettava isä», vastasi Malvoisin peittäen sormikkaan oman viittansa alle. »Ja mitä taistelutantereeseen tulee, pidän Pyhän Yrjänän turnajaiskenttää, joka on tämän kartanon oma ja jota me käytämme sotaharjoituksiimme, siihen soveliaimpana.»
»Hyvä on», päätti suurmestari. – »Rebekka, tälle mainitulle kentälle sinun pitää tuoda puolustajasi. Ja jollet voi sitä tehdä tai jos puolustajasi jumalantuomion kautta jää tappiolle, niin tulee sinun kuolla noidan kuolema, tuomion mukaan. – Kirjoitettakoon tämä päätökseni muistiin ja luettakoon pöytäkirja ääneen, ettei kukaan saisi väittää, että ei ole saanut siitä tietoa.»
Eräs ritariston papeista, joka toimitti pöytäkirjurin virkaa, kirjoitti heti tuomion paksuun kirjaan, joka sisälsi tämmöisissä juhlallisissa kokouksissa tehdyt päätökset. Kun hän oli lopettanut kirjoittamisensa, luki toinen pappi ääneen seuraavan:
»Rebekkaa, juutalaistyttöä, Iisak Yorkilaisen tytärtä, syytettiin noituudesta sekä muista pahoista teoista erästä ritaria vastaan, joka kuuluu pyhään Siionin temppelin ritaristoon. Ja hän kielsi sen väittäen, että tänä päivänä häntä vastaan esiintuodut todistukset olivat väärät, pahanilkiset ja kavalat. Ja hän pyysi laissa sallitulla tavalla saada puolustaa asiaansa jonkun ritarin välityksellä, koska hänen oma ruumiinsa ei kykene taisteluun. Ja tulee tämän hänen puolestaan taistelevan ritarin täyttää rehellinen tehtävänsä kaikella ritarillisella tavalla ja sellaisilla aseilla, jotka kaksintaisteluun täydesti kuuluvat. Ja se kaikki on tehtävä juutalaistytön omalla kustannuksella ja vaaralla. Ja näin sanoen hän tarjosi panttinsa. Ja tämä pantti annettiin jalolle herralle ja pyhän Siionin temppelin ritarille, Brian de Bois-Guilbertille, joka siis määrättiin taistelemaan tätä tappelua niin säätynsä kuin myös omasta puolestaan, koska syytetyn harjoittamat taikatemput olivat häntä vioittaneet ja vahingoittaneet. Sentähden korkeasti kunnioitettava isä ja mahtava herra, Luukas, Beaumanoirin markiisi, suostui mainittuun taisteluvaatimukseen sekä myös siihen, että kanteenalainen saa panna toisen puolestaan taistelemaan, ja määräsi suurmestari, että mainittu tappelu on taisteltava kolmantena päivänä tästä lukien siinä aitauksessa lähellä Templestowen preceptorio-kartanoa, jota nimitetään Pyhän Yrjänän turnajaiskentäksi. Ja suurmestari käskee kanteenalaisen toimittaa puolustajansa siihen paikkaan sillä uhalla, että hän muuten tulee tuomituksi syylliseksi noitana ja viekoittelijana. Ja pitää myös kanteen puolustajan saapua samaan paikkaan sillä uhalla, että hänet muuten katsotaan ja tuomitaan uskottomaksi. Ja on yllämainittu jalo herra ja korkeasti kunnioitettava isä päättänyt, että tappelu tulee taisteltavaksi hänen silmiensä edessä ja kaikin puolin sen mukaan, miten semmoisissa tilaisuuksissa on katsottu sopivaksi ja hyväksi. Ja olkoon Jumala itse oikeuden puolella!»
»Amen!» lausui suurmestari, ja kaikki läsnäolijat toistivat saman. Rebekka ei puhunut mitään; hän vain katsahti taivaaseen päin ja pani kätensä ristiin pysyen tässä asennossa hetken aikaa liikahtamatta.
Sen jälkeen hän nöyrästi huomautti suurmestarille, että hänelle olisi sallittava tilaisuus saattaa sana ystävillensä, jotta he saatuaan tiedon hänen tilastaan voisivat mikäli mahdollista hankkia hänelle puolustajan.
»Se on oikeuden ja kohtuuden mukaista», päätti suurmestari. »Valitse joku sanansaattaja, johon luotat, ja hän saa vapaasti tulla puheillesi vankihuoneeseesi.»
»Onkohan», kysyi Rebekka, »täällä ketään, joka hyvän asian vuoksi tai runsaan palkinnon tähden tahtoisi toimittaa perille onnettoman tytön sanan?»
Kaikki olivat vaiti; kukaan ei uskaltanut suurmestarin läsnäollessa tunnustaa säälivänsä tuota väärän kanteen alaista vankia; jokainen näet pelkäsi sen takia joutuvansa epäillyksi juutalaisuuden salaisesta suosimisesta. Tätä pelkoa ei palkinnon toivokaan voinut voittaa, saatikka sitten armeliaisuus.
Rebekka seisoi hetken aikaa sanomattoman tuskan vallassa ja huudahti sitten: »Voiko tämä olla totta? – Pitääkö Englannissa sen ainoan vähäisen pelastuksen toivon, joka minulle on vielä suotu, raueta tyhjäksi siitä syystä, ettei kukaan tahdo tehdä minulle armeliaisuuden työtä, jota muuten ei kielletä paatuneimmaltakaan pahantekijältä?»
Vastasipa silloin viimein Higg Snellinpoika: »Minä olen vain vaivainen mies, mutta tämän tytön armeliasta apua saan kiittää siitä, että voin senkin verran kävellä ja liikkua. Minä lähden siis toimittamaan asiasi», lisäsi hän kääntyen Rebekan puoleen, »niin hyvin kuin vaivainen raukka voi, ja iloinen olisin, jos jalkojeni nopeus vielä voisi parantaa kieleni tuottaman pahan. Voi, voi! Kun kehuin sinun armeliaisuuttasi, niin enpä osannut aavistaa, että sillä saatoin sinut vaaraan!»
»Jumala», virkkoi Rebekka, »kaikki asiat säätää. Hän voi heikoimmankin välikappaleen avulla lakkauttaa Juudaan kansan vankeuden. Ja etana saisi tämän asiani toimeen yhtä varmaan kuin haukka. Käy etsimään käsiisi Iisak Yorkilaista – tässä on rahaa hevosen ja miehen elatukseksi – ja vie hänelle tämä paperi. – En tiedä, taivaastako tämä ajatus mieleeni johtui, mutta lujimmalla luottamuksella uskon, että kuolema ei ole tuleva osakseni ja että minulle on puolustaja nouseva. Jää hyvästi! – Elämäni tai kuolemani riippuvat sinun joutuisuudestasi!»
Mies otti paperin, joka sisälsi vain muutamia hepreankielisiä rivejä. Moni katsojajoukosta kielsi häntä koskemasta tuohon epäluulonalaiseen kirjeeseen, mutta Higg oli lujasti päättänyt auttaa hyväntekijätään. »Hän on pelastanut henkeni», sanoi hän, »ja minä uskon varmasti, ettei hän tahdo saattaa sieluani hukkaan. Minä koetan», hän lisäsi, »saada lainaan naapurini Burthonin kelpo juhdan ja riennän sitten Yorkiin niin kiireesti kuin vain mies ja hevonen jaksavat.»
Mutta eipä hänen tarvinnutkaan mennä niin kauas. Noin puolen virstan päässä preceptorio-kartanon portilta hän kohtasi kaksi ratsumiestä, jotka hän puvuista ja korkeista, keltaisista lakeista tunsi juutalaisiksi. Ja vielä lähemmäksi saavuttuaan hän huomasi, että toinen heistä olikin hänen entinen isäntänsä Iisak Yorkilainen. Toinen oli rabbiini Ben Samuel. Molemmat miehet olivat kuultuansa, että suurmestari piti ritaristonkokousta noidan tuomitsemista varten, tulleet niin lähelle preceptorio-kartanoa kuin heidän pelkonsa salli.
»Veli Ben Samuel», sanoi Iisak, »sieluni on levoton, vaikk'en oikein tiedä siihen syytä. Tuommoisia noitakanteita on usein ennenkin keksitty peitteeksi kansamme tuomioksi haudotuille pahoille hankkeille.»
»Ole huoleti, veikkoseni», lohdutti lääkäri. »Mikä hätä sinun on olla tekemisissä nasarealaisten kanssa, kun sinulla on tarpeeksi tuota väärää mammonaa, jolla voit ostaa heiltä vapauden – hallitseehan kulta noiden jumalattomien miesten sydämiä yhtä voimallisesti kuin mahtavan Salomonin sinetin sanotaan hallinneen pahoja henkiä. – Mutta mikä vaivais-parka tuolla kömpii tännepäin kainalosauvojensa nojassa arvattavasti minun puheilleni? – Veikkonen», lisäsi lääkäri puhuen Higg Snellinpojalle, »kyllä kernaasti autan sinua taidollani, mutta en koskaan anna ropoakaan maantiekerjäläiselle. Hyi häpeää! – Ovatko jalkasi halvatut? No, sitten elätä itseäsi kättesi työllä. Sillä vaikk'et juuri kelpaa joutuisaksi sanansaattajaksi etkä huolelliseksi paimeneksi etkä sotamieheksi etkä hätäisen herran palvelijaksi, niin onpahan niitä kuitenkin töitä… Mitä nyt, veli?» hän keskeytti korean puheensa katsahtaen Iisakiin, joka vain vilkaistuaan Higgin tuomaan paperiin parahti kovasti, putosi muulinsa selästä kuin kuollut ja makasi hetken aikaa tunnottomana maassa.
Rabbiini hyppäsi säikähtyneenä hänkin alas juhtansa selästä ja koetti toinnuttaa matkakumppaniansa semmoisilla lääkkeillä, jotka hän tiesi hyviksi. Olipa hän ottanut suoneniskuraudankin taskustansa aikoen sen voimalla virotella onnetonta miestä henkiin, kun tämä tointui jo itsestään. Ensi työkseen Iisak repi lakin päästään ja ripotti tomua harmaihin hiuksiinsa. Lääkäri luuli tämän äkillisen ja kovan mielenliikutuksen raivonpuuskaksi ja aikoi taas ottaa esiin kojeensa, mutta Iisakin puheesta hän pian pääsi asian perille.
»Surunlapseni», valitti juutalainen, »paremmin sopisi sinulle nimi Benoni kuin Rebekka. Miksi pitää sinun kuolemallasi saattaa harmaat hiukseni hautaan, niin että katkerana kiroon Jumalaa ja kuolen!»
»Veljeni», virkkoi rabbiini suuresti hämmästyneenä, »oletko tosiaankin Israelin seurakunnan vanhimpia, kun tämmöisiä sanoja päästät suustasi? Tottahan toivoakseni huoneesi lapsi vielä elää?»
»Elää hän vielä», vastasi Iisak; »mutta hän elää niinkuin Daniel, jota nimitettiin Belsassariksi, eli leijonanluolassa. Hän on vankina noiden Belialin miesten vallassa, ja he aikovat harjoittaa julmuuttaan häntä vastaan armahtamatta hänen nuoruuttaan ja kauniita kasvojaan. Voi, voi! Hän oli kuin vihreistä palmunlehdistä punottu seppele harmailla hiuksillani; ja nyt hänen täytyy yhdessä yökaudessa lakastua kuten Joonaan kurpitsa! – Rakkauteni lapsi! Vanhuuteni lapsi! Voi Rebekka, Raakelini lapsi! Kuoleman varjon pimeys on sinut peittänyt.»
»Mutta luehan tuo paperi», neuvoi rabbiini; »kenties me vielä löydämme pelastuskeinon.»
»Lue sinä, veli», vastasi Iisak, »sillä silmäni ovat kuin vesilähde.»
Lääkäri luki siis omalla kielellään seuraavat sanat:
»Iisakille, Adonikamin pojalle, jota pakanat nimittävät Iisak Yorkilaiseksi: rauhaa ja lupauksen siunausta vuotakoon runsaasti ylitsesi! – Isäni, minä olen kuin se, joka on tuomittu kuolemaan pahanteosta, mistä ei sieluni tiedä mitään – nimittäin noituudesta. Isäni, jos löytyisi jostakin väkevä mies, joka tahtoisi puolestani taistella miekalla ja peitsellä nasarealaisten tavan mukaan Templestowen turnajaistantereella kolmantena päivänä tästä lähtien, niin meidän isiemme Jumala kukaties suo sille miehelle voimaa puolustaa viatonta ja turvatonta. Mutta jollei semmoista miestä löydetä, niin käske kansamme tyttärien itkeä minua niinkuin kadonnutta itketään, ja niinkuin metsäkaurista, jonka metsästäjä on ampunut, ja kuin kukkasta, jonka niittäjän viikate on katkaissut. Sentähden katso, mitä voit tehdä ja onko pelastus mahdollinen. Eräs nasarealaissoturi ehkä kyllä tarttuisi miekkaan puolestani, nimittäin Wilfred, Cedrikin poika, jota pakanat nimittävät Ivanhoeksi. Mutta hän luultavasti ei vielä kykene kantamaan rautapukua. Lähetä sittenkin, oi isä, hänelle sanoma tästä; sillä hänellä on ystäviä kansansa väkevien miesten joukossa, ja koska hän vankeudessa oli meidän kärsimystoverimme, niin kenties hän hankkii minulle puolustajan. Ja sano hänelle, että Rebekka, olipa elämä tai kuolema hänelle sallittu, on eläessään ja kuollessaan aivan viaton siitä rikoksesta, josta häntä syytetään. Ja jos niin olisi Jumalan tahto, että sinun täytyy kadottaa tyttäresi, älä, vanha rakas isäni, kauemmin viivy tässä verenvuodatuksen ja julmuuden maassa, vaan muuta pois Cordovaan, missä veljesi elää hyvässä turvassa Boabdil Saraseeniläisen valtaistuimen suojassa. Sillä maurilaisten julmuus ei ole niin julma Jaakobin sukua vastaan kuin Englannin nasarealaisten julmuus.»
Niin kauan kuin Ben Samuel luki kirjettä, kuunteli Iisak sitä jokseenkin lujalla mielellä. Mutta sitten hän taas rupesi itämaiseen tapaan osoittamaan suruansa liikkeillään ja parkumisellaan, repien vaatteitansa, ripottaen maantien tomua tukkaansa ja huutaen: »Voi tytärtäni! Voi tytärtäni! Voi sinua, joka olet lihaa lihastani ja luuta luustani!»
»Mutta rohkaise mielesi», lohdutti rabbiini, »sillä surusta ei nyt ole apua. Sonnusta kupeesi ja mene etsimään tuota Wilfrediä, Cedrikin poikaa. Kukaties hän voi auttaa sinua neuvoillaan tai voimallansa; sillä tuo nuorukainen on suuressa suosiossa Rikhard-kuninkaan luona, jota nasarealaiset nimittävät Leijonamieleksi, ja huhu tämän kuninkaan kotiinpaluusta on yhä varmempana levinnyt ympäri maata. Saattaisi käydä niin, että kuningas antaa hänelle kirjeen ja sinetin kieltäen noita verisiä miehiä, jotka temppelin häväistykseksi ovat ottaneet itselleen temppeliritarien nimen, toteuttamasta tätä aikomaansa pahuutta.»
»Minä lähden heti häntä hakemaan», virkkoi Iisak, »sillä hän on hyvä nuorukainen ja armahtavainen Jaakobin lapsia kohtaan heidän maanpakolaisuudessaan. Mutta hän ei kykene pukemaan ylleen rautavaruksia, ja kuka toinenkaan rupeaisi taistelemaan Siionin poljettujen lasten puolesta?»
»Älähän», sanoi rabbiini; »puhuthan nyt niinkuin se, joka ei tunne pakanoitten mieltä. Kullalla voit heidän apunsa ostaa, aivan samalla tavalla kuin voit kullalla lunastaa itsesi heistä vapaaksi. Ole huoleti ja lähde hakemaan tuota Wilfred Ivanhoeta. Minäkin nousen ja ryhdyn toimiin, sillä suuri synti olisi, jos jättäisin sinut yksiksesi tässä pulassa. Minä riennän Yorkin kaupunkiin, missä on monta sotaherraa ja väkevää miestä koolla, ja heidän paristaan, sitä älä epäilekään, löydän kyllä jonkun, joka ottaa taistellakseen tyttäresi puolesta. Sillä kulta on heidän jumalansa, ja rikkauden vuoksi he panevat henkensä yhtä kernaasti kuin maansakin alttiiksi. – Tottahan sinä, veli, sitten täytät, mitä lupaan heille sinun nimessäsi?»
»Tietysti, veli», vastasi Iisak, »ja siunattu olkoon Jumala, että hän tässä hädässäni soi minulle lohduttajan. Älä sittenkään oitis suostu heidän vaatimukseensa, sillä saatpa nähdä, että tällä kirotulla kansalla on tapana vaatia leiviskä ja lopulta kuitenkin tyytyä luotiin. – Mutta olkoon kuitenkin, niinkuin tahdot, sillä mitä apua olisikaan minulla kaikesta kullastani, jos rakkauteni lapsi hukkaantuisi?»
»Hyvästi», sanoi lääkäri, »ja tapahtukoon, niinkuin sydämesi halajaa.»
He syleilivät toisiansa ja lähtivät sitten kumpikin haaralleen. Vaivainen talonpoika jäi vielä vähäksi aikaa paikoilleen katsellen heidän jälkeensä.
»Te juutalaiskoirat», kirosi hän; »ettehän pidä enempää lukua vapaasta miehestä, kuin olisi hän osto-orja tai turkkilainen tai vaikkapa vain ympärileikattu hebrealainen niinkuin te! Olisivatpa nuo toki voineet viskata minulle äyrin tai kaksikin palkakseni. Mikä pakko minun oli kuljettaa heidän jumalattomia koukeroitaan, jotka kenties voivat loihtia minutkin, niinkuin usea varoitti lähtiessäni. Ja mitä apua minulle on tästä kultakappaleesta, jonka tyttö minulle antoi, jos ensi pääsiäisenä saan sen vuoksi toruja papilta, joka ottaa minulta kaksi sen vertaa syntini sovittajaisiksi, ja jos minun kenties vielä päälliseksi täytyy koko ikäni pitää hyvänäni haukkumanimeä 'juutalaisen postimies'? Taisinpa tosiaankin olla noiduttu seistessäni lähellä tuota tyttöä! – Mutta niinhän aina on käynyt kaikkien, niin juutalaisten kuin kristittyjen, jotka sattuvat hänen seuraansa – ei kukaan voinut olla tottelematta, kun tyttö lähetti jollekin asialle – ja nytkin, kun häntä muistelen, antaisin koko työhuoneeni sekä kaikki työkaluni, jos hänet sillä saisin lunastetuksi.»