Ihme kumma! Kapteeni ei näyttänyt niinkään kovin surevan lapsensa kuolemaa kuin oli luuloiteltu. Hän söi, joi ja toimitti talouttaan kuten ainakin, ja kuinka toisenlainen hän oli ollut silloin kuin hänen vaimovainajansa kuoli. Kova tuska pakotti kuitenkin kapteenin rintaa, vaikkei se suuresti päälle päin näkynyt. Hitaasti, mutta varmasti rupesi entinen synkkämielisyys palaamaan takaisin ja se iloinen lapsellisuus katoamaan, jonka hän oli perheellisenä miehenä saavuttanut. Muisto rakkaasta vaimovainajastaan yhdistyi voimakkaana ja eroamattomana kaihona tähän nykyiseen suruun ja niin oli se nyt kaksinkertaisena kannettavana, ja tämä oli kyllin voimakas synkistämään jo ennestäänkin synkkää elämää.
Kapteenin uskonnolliset käsitteet eivät ennenkään olleet seisoneet juuri vakavalla pohjalla, mutta nyt ne horjuivat kaikenni. Kaikesta nykyisestä murheestaan ja vastoinkäymisestään syytti hän Jumalaa, että hän ei rakasta ihmisiä, vaan hakee heidän häviöänsä ja panee ihmisien kannettavaksi suruja ja murheita enemmän kuin kantaakaan voivat. Jos hän olisi rakkaus, niinkuin sanotaan, olisi hän antanut elää hänen vaimonsa ja lapsensa.
Tämmöisiä mietti ja puhui kapteeni ja kuta enemmän hän mietti, sitä pimeämmäksi kävi hänen sielunsa. Vihdoin meni hän niin pitkälle, että kielsi kaikenni Jumalan olemassa olon. "Kaikki käy vaan luonnon lakien mukaan, eikä ole mitään korkeampaa johtajaa, joka johtaisi ihmisien elämää, onnea ja onnettomuutta," päätteli hän, eikä minkäänlaiset vakuutukset eikä yritykset saaneet häntä siitä uskosta luopumaan.
Kapteeni ei enää viihtynyt olemaan kodin hiljaisessa ja rauhaisassa elämässä, sillä se tuntui hänestä liian rauhaiselta, siellä kun ei enään ollut mitään rakastettavaa, mitään kaivattavaa ja ikävöitävää. Merille paloi hänen mielensä, sillä siellä luuli hän hurjassa vihurissa saavansa lievitystä polttavaan murheesensa ja rauhattomalle omalletunnollensa. Pian ilmestyikin tilaisuus siihen, sillä hänelle tarjottiin laiva, jonka piti purjehtia Itä-Intiaan. Hän otti ilolla vastaan tarjotun laivan ja pian keikkui hän meren ulapoilla seljillä.
Tästäpuoleen tuli meri kauvaksi aikaa kapteenin ainoaksi elementiksi. Ikäänkuin suruaan paeten kiiti hän maan-osasta toiseen, eikä välittänyt tuulista, ilmoista, myrskyistä eikä mistään mitään. Näytti siltä kuin hän olisi aalloissa hakenut tahallansa surmaansa, mutta tuonipa ei näyttänyt hänestä huolivan. Kun vihuri vinkui ja myrsky raivoten pauhasi, silloin oli kapteenin paras olla. Niissä tilaisuuksissa seisoi hän tyynempänä kuin muulloin komentosillalla, jaellen vakavasti ja hätäilemättä käskyjä hätäilevälle miehistöllensä, ikäänkuin olisi ollut kaikkein suotuisin purjehdusilma. Kylmä ja raju vihuri liehtoi ja pieksi useinkin hänen ruumistansa komentosillalla seisoissansa, lyöden kylmillä vesihöyryillä hänet välisti läpi marjaksi, mutta kapteeni ei näkynyt niistä mitään piittaavan. Päinvastoin tuntuivat ne vaan virvoittavan ja viilistävän hänen polttavaa otsaansa ja rintaansa, ja tavasta hän siinä tarkoituksessa aukasi nuttunsa rinnan kohdalta. Usein kävi niin, että myrskyn ollessa muut merelle sattuneet laivat joutuivat surkeaan haaksirikkoon, mutta silloin juuri niitti kapteeni Aaltonen parhaat voittonsa ja eheänä tuli hän vaan määräpaikkaansa. Kaikki hänelle menestyi ja hän ansaitsi paljon omaisuutta isännälleen ja itselleen.
Tällä tavalla vietti kapteeni elämäänsä. Useat vuodet viipyi hän aina yhdellä matkalla, sillä ei hänellä tuntunut kotikaupungissa olevan ketään, jonka luo hän olisi ikävöinyt; pakosta, vaan ei omasta halusta, kävi hän nekin kerrat kotona, jotka hän kävi, sillä hän tunsi murheen ja ikävän vaan lisäyvän siellä käydessään.
Aika kului, vuodet vierivät, mutta kapteenin suru ei haihtunut. Tähän saakka ei kapteeni ollut ensinkään maistellut väkeviä juomia, mutta nyt rupesi hän hakemaan surullensa lievitystä tuosta väärästä lähteestä. Kauvan ei hänen tarvinnut siihen harjoitella, sillä huomattuansa saavansa siitä surullensa hetkeksi hoivaa, tuli hän aivan pian semmoiseksi, että oli myötäänsä pöhnässä. Asiat rupesivat käymään huonosti. Tämä kaikki ei voinut kauvan pysyä salassa laivan isänniltä ja he ottivat häneltä laivan pois.
Näin tavoin tuli kapteeni pakotetuksi tulemaan kotiinsa. Hänen ryyppimisensä tuli pian tunnetuksi laajoissa piireissä ja kukaan ei uskaltanut enään antaa hänelle laivaa. Niin olivat hänen meriretkensä loppuneet ja hän jäi vakinaiseksi asukkaaksi kotiinsa.
Tarkka ja säästävä mies kun oli, kokosi kapteeni tuolla pitkällä ja onnistuneella merillä kulkemisen ajalla melkoisen omaisuuden. Tämä tuli nyt hänen epäjumalaksensa. Siitä ei olisi saanut kulua ainuttakaan penniä, mutta lisää siihen olisi pitänyt tulla; tuskin raski hän syödäkään. Tämän tähden vuokrasi hän huoneensakin niin tarkkaan, että itse kärsi suurinta ahtautta. Ken ei määräpäivälleen voinut joka penniä maksaa huoneen vuokraa, hänelle oli armotta matkapassit valmiina, oli asiat miten oli.
Eräässä asiassa ei kapteeni kuitenkaan ollut kitsas. Viinaa hänellä piti vaan olla ja aina vaan viinaa, eikä hän sen hankkimisessa kipuillut rahanmenoa, kului mitä kului, sama se, mutta olla sitä vaan piti. Sitä hän litki aamusta varhain, illasta myöhään, viikot, kuukaudet ja vuodet läpeensä. Seuraus siitä oli se, ettei hänellä ollut selvää päivää vuosikausiin.
Hänellä ei ollut muuta väkeä kuin Tiina niminen lapseton leski emännöitsijänä. Hän oli jo ijäkäs ihminen, palvellut kauvan kapteenin talossa. Hän sai kokea kaikki juopuneen koukut, sillä kapteeni ei suinkaan ollut mikään hauska seurakumppani. Myötäänsä hän pöpötti emännöitsiälleen, kuinka hän hävittää ja tuhlaa kaikki mitä hän on ankaralla työllä ja säästäväisyydellä saanut kokoon haalituksi. Kun Tiina tarvitsi kapteenilta saada jonkun pennin välttämättömimpiin, niukkoihin talouden tarpeisin, oli kapteeni silloin niin kitsas ja pahalla päällä että Tiinalta pääsi viimein itku. Silloin tavallisesti helti rahat ja kapteeni sanoi usein:
"No, no! Älähän nyt tuossa … tuossa on, ja nyt taas olen sitä köyhempi."
Kun Tiina huomasi, että itku autti, oli hänellä itku paljon löyhemmässä kuin ensiaikoina.
Monta kertaa mietti Tiina lähteäkseen pois tuosta kolkosta kodista, mutta siihen se aina jäi. Hän oli jo kapteenin vaimovainajan aikana palvellut talossa ja kapteenin nykyinen tila tuntui hänestä niin surettavalta, ettei hän hennonnut häntä jättää; lieneepä sekin hänen muuttohaluaan hillinnyt, kun hänellä ei, köyhänä leskenä, ollut mihinkä hän olisi turvaantunut ja tässä oli hänellä kuitenkin jokapäiväinen, jos kohtakin ristin-alainen leipä.
Kapteeni ei antanut siivota huonettaan ensinkään ja siitä oli hänen ja Tiinan välillä alinomainen kiista. Tiina oli puhtautta ja järjestystä noudattava ihminen ja sentähden häntä harmitti kovin tuo kapteenin itsepintaisuus. Välisti koetti hän väkirynnäköllä siivota kapteenin huonetta, mutta silloin nosti kapteeni semmoisen metakan, että Tiinan täytyi tappiolla luopua yrityksestään. Tiina koetti häntä viekoitella joskus ulos ja ensimmältä se jonkun kerran onnistuikin, mutta kun kapteeni huomasi, että hänen huoneensa oli sillä aikaa puhdistettu, ei ollut Tiinalla enää niitä neuvoja, että hän olisi saanut hänet huoneestansa lähtemään ja tämän perästä ei kapteeni käynyt enään koskaan siihen käpyyn.
Kaiken tämän tähden oli kapteenin huone sangen kurjassa tilassa. Tomua oli jokapaikassa jalkaiskua vahvasti ja hämmähäkin verkkoja riippui täynnä kaikki katot, nurkat, akkunain ja ovien pielet. Kun niihin laskeentui paljon tomua, tuli niihin niin runsaasti painoa, että ne pääsivät toisesta päästä irti. Nämät mustuneet isot levyt heiluivat sinne tänne pienimmästäkin huoneessa tapahtuneesta liikkeestä, ja näitä piti kapteeni töpperöpäissään laivan purjeina.—Pöydällä oli paksut kerrokset piipunporoja ja kynttilänkarsia, joiden seassa ajelehti sikin sokin heitettyjä kellastuneita ja likautuneita paperin palasia.
Tämmöinen asunto se oli, jossa kapteeni parhaiten viihtyi. Siellä hän pöpisi yöt ja päivät, pitäen omia tuumiaan, omaa menoaan. Siellä hän mässäsi tyhjien tomusten pullojen seassa, joita oli sinne tänne ympäri huonetta viskattu, niin että niitä oli lattia ja kaikki nurkkapielet täynnä. Vuorokausien vaiheista ei hän piitannut yhtään mitään ja sen tähden piti hän yöt ja päivät likaantuneet, savustuneet, tomuttuneet ja näiden tähden mustuneet akkunakaihtimet kiinni. Kun hän jaksoi ja kykeni, oli hän ylhäällä, mutta jos niin ei ollut, nakkausi hän maata likaiselle vuoteellensa, jota ei ihmiskäsi ollut saanut vuosikausiin konhottaa, eikä huolinut siitä mitään, oliko yö tai päivä.
Vaikka huoneessa oli niin paljon tyhjiä pulloja, ettei siellä luullut täysinäisiä olevankaan, piti kapteeni siitä erinomaista huolta, ettei niitä puuttunut. Tiina sai pitää huolen tästä talouden tarpeesta, niinkuin muistakin, sillä eroituksella kuitenkin, ettei hänen tarvinnut siihen tarpeesen teko-itkulla kapteenilta rahaa vuovata.
Kun kapteenilta loppui ryyppiminen, rupesi hän huutamaan Tiinaa, huolimatta siitä, oliko yö tahi päivä.
"Tiina! Tiina, Tiina, Tiina!–Tiina, Tiina, Tiina, Tiina, Tiina, Tiiiiiina", huutaa mölisi kapteeni silloin niin kovalla äänellä, että se kuului kauvas kadulle. Tavallisesti riensi Tiina heti saapuville kuulemaan kapteenin määräyksiä.
"Tiina, tuo viinaa!" äyhkäsi kapteeni käskevästi ja lyhyesti, hänen nähtyänsä.
Tiina koetti kaikin tavoin hillitä kapteenin juoma-intoa. Ainoana kapteenin seuralaisena koki hän hänelle usein puhella, kuinka turmiollista ja vaarallista tuommoinen ankara juominen on, mutta silloin kapteeni suuttui, tömisti jalkojaan ja sanoi:
"Se on asia, joka ei koske sinuun."
Usein koetti Tiina itkemälläkin kapteenia luovuttaa väkevien nauttimisesta, mutta tässä asiassa ei se auttanut vähääkään, vaikka muulloin sai hän sillä tempulla kapteenin heltymään. Yrittipä hän joskus kapteenia hillitsemään silläkin lailla, ettei hän hankkinutkaan kasahan viinaa ja intti kivenkovaan, kapteenin sitä tahtoessa, ettei hänellä ole enään mitään antamista. Mutta kapteeni suuttui sen kuultuansa niin että hän nosti aika metakan, uhaten ajaa paikalla hänet pois talostansa. Seuraus koko yrityksestä oli se, että Tiina sai laputtaa aikakyytiä viinan hakuun, olipa se yö tahi päivä.
Tämmöisissä oloissa eli kapteeni omaa yksinäistä ja kurjaa elämäänsä. Siellä pienessä likaisessa huoneessa möyhäsi ja mässäsi hän pullojensa seurassa, puhua möristen itseksensä. Ehtimiseen kiroili hän kaitselemusta, kun se oli häneltä ryöstänyt hänen vaimonsa ja lapsensa. Toisinaan hän taasen oli olevinaan merellä ja silloin komenteli hän verkoissaan kiipuavia hämmähäkkejä, pitäen niitä merimiehinä.
"Öyh—oh—huh! Raa'at ja märssyt! Iso purje kokoon ja raakapurjeet levälleen!—Tiedättekö te että myrsky tulee?–Kuuletteko te siellä?… öyh!" meuhusi kapteeni ja napsi sormellaan hämähäkkejä.
Semmoista elämää vietti kapteeni ja jokainen sanoi, että hän on auttamaton ja mennyt mies.
* * * * *
Kapteenin huoneissa asui vuokralla kauppias Lenkis-vainajan leski. Lenkinen oli ollut alkava kauppias ja melkein heti kauppansa perustamisen jälkeen oli hän nainnut. Heillä oli hyvä toivo päästä elämän alkuun, sillä Lenkinen oli ryyppäämätön, toimellinen ja säästävä mies. Hekin rakastivat toinen toistansa ja toimivat yksistä tuumin alkavan taloutensa eduksi. Kaikki kävi hyvin; he iloitsivat ja olivat tyytyväisiä. Usein he päivän töistänsä päästyään istuivat iltahämyssä, keskustellen tulevista toimista ja tehtävistä, ja mieli tuntui niin rauhaisalta ja toivovalta.
Sananlasku sanoo: "Ihminen aikoo, Jumala säätää" ja niinpä kävi tässäkin. He eivät olleet kerinneet olla vielä yhdessä täyttä viittä vuottakaan, kun mies sairastui vaaralliseen tautiin. Lääkärin apua haettiin ja kaikkia apukeinoja käytettiin, mutta mikään ei auttanut, ja tuonen kylmä käsi tempasi miehen keskeltä elämän toivovaa hyörinää tuonen tuville.
Tämän tapauksen aikana makasi vaimo toista lapsivuodettansa. Näin heikossa tilassa ollessansa, olisi luullut vaimon sortuvan suruhunsa, mutta niin ei käynyt, sillä korkeampi voima tuki häntä. Hän ei kironnut sallimusta, niinkuin kapteeni, vaan kristittynä ihmisenä oli hän oppinut ottamaan Jumalan kädestä niin pahat kuin hyvätkin päivät. Vaikka sydäntä suru kirveli ja kova murhe mieltä rasitti, voi hän kuitenkin kantaa tämän katkeran ristin maljan. Vähitellen voimistui ja parani hän niin, että voi jättää vuoteensa ja ruveta toimimaan hiljaisuudessa ja kärsivällisesti itsensä ja lastensa eduksi.
Ensimmäinen tehtävänsä toipumisensa jälkeen oli taloudellisten asiain selvittäminen. Kun heidän taloutensa oli melkein tyhjästä perustettu ja kun se oli vielä vasta alkavainen, meni omaisuus velkojen maksuksi niin tarkkaan, että leski joutui lapsineen puille paljahille.
Vaikka niin oli, ei leski kuitenkaan joutunut nytkään epätoivoon. Hän vuokrasi syrjäisestä kaupungin-osasta, missä vuokrat olivat helpoimmat, pienen kauppapuodin ja pari pientä huonetta. Siinä hän rupesi ruokatavarain ja muulla rihkamain kaupalla elättelemään omaansa ja lastensa henkeä, turvaten niin entiseen elinkeinoonsa.
Vähäiset olivat tulot, mutta vähäiset olivat vaatimuksetkin. Itse seisoi hän tiskin takana aamusta varhain, illasta myöhään, vartoen niitä harvoja pennejä, jotka hänelle päivänpitkään karttuivat. Hänellä ei ollut muuta palvelijaa kuin kesken kasvuinen tyttönen, joka väliaikoina hoiteli lapsia. Itse leski kauppatoimiensa välistä hoiti pientä talouttaan, laitti ruoan, piti puhtauden ja pääasiallisesti hoiti lapsensa.
Tämä uusi koti, jonka leski oli vuokrannut, oli juuri kapteeni Aaltosen talossa. Hän oli tehnyt ensimmäisen vuokraliiton silloin kuin kapteeni palasi viimeiseltä merimatkaltaan. Leski oli siinä asunut jo useat vuodet ja ankaraa ahkeruutta ja säästäväisyyttä harjoittaen, oli hän voinut vuosittain määrällensä kitsaalle kapteenille suorittaa vuokransa. Muutoin oli kapteenin ja lesken väli aivan vieras, sillä tuskinpa kapteeni kaikesti muistikaan ketä kaikkia hänen huoneissaan asui; kun hän vaan vuokrat sai ajallaan, siinä oli kylläksi. Paitsi sitä ei kapteeni pistätellyt vuokramiestensä luona koskaan tuttavuuksia tekemässä, eikäpä näidenkään haluttanut käydä kapteenia tervehtimässä.
Kuudes vuosi oli jo kulumassa siitä kun leski muutti kapteenin huoneisin asumaan. Hänen makuukamarinsa oli aivan kapteenin kamarin vieressä, niin ettei ollut kuin seinä välissä. Tämän tähden kuului kapteenin jyllästäminen myötäänsä makuuhuoneesen. Ensimmältä teki tämä suurta häiriötä leskelle, sillä kun lapset olivat vielä pieniä, eivät he kapteenin öykymisien vuoksi saaneet lepoa ja sentähden sai äitikin yökaudet valvoa ja puuhata lastensa kanssa. Useasti ajatteli leski hankkia rauhallisempaa paikkaa, mutta vaikka kuinka hän olisi päätänsä vaivannut, ei hän löytänyt missään muualla semmoista, jossa hän vähillä varoillansa olisi saanut rauhallisemman kodin. Olihan siitä kuitenkin hyvä, ettei kapteeni tullut koskaan paukkaamaan heidän huoneesensa, jonka vuoksi he sen puolesta saivat viettää vapaasti rauhallista ja hiljaista elämäänsä. Kun lapset kasvoivat isommiksi ja tottuivat oloonsa, ei kapteenin mässääminen enään heitä niin paljon häirinnyt.
Leski oli järjestystä ja hyvää siivoa harrastava ihminen. Vaikka hänellä oli niin paljon työtä ja huolta, riitti hänellä kuitenkin aikaa hyvän siivon ja puhtauden pitoon. Tämän pitikin hän välttämättömänä, eikä säästänyt vaivojansa sitä saavuttaakseen. Kaiken tämän hedelmänä olikin hänen huoneissaan semmoinen puhtaus ja siisteys, että ne näyttivät puhtailta posliiniastioilta. Missään paikassa ei näkynyt likapilkkua eikä tomuhiukkaa ja akkunalla kasvoi hyvästi hoidetuita monenlaisia ruukkukasveja ja kukkia; tämä lisäsi paljo somuutta huoneille.
Lesken vanhimman lapsen nimi oli Aina ja nuorimman Helmi. Äiti rakasti hengestä näitä lapsiansa. Ollen itse Jumalaa pelkäävä ihminen, istutti hän jo aikaisin lapsiinsa Jumalallisia totuuksia. Tätä teki hän niin lapsitajuisesti, että lasten pikku ymmärrykset voivat niitä ymmärtää. Ja kun heidän käsityksensä kehkenivät, opetti äiti heitä väkevämmin, aina sen mukaan kuin hän huomasi heidän käsittävän. Näin tavoin käsittivät lapset jo aikaisin kristinopin päätotuudet.
Leski opetti jo nuorena lapsensa lukemaan. Heillä oli luontainen taipumus siihen ja semmoinen halu, että äidin täytyi opettaa heitä, vaikkei olisi kaikesti joutunutkaan.
Aina oli nyt yhdeksän vuoden ijässä ja kävi jo koulua; Helmi oli seitsemännellä ikävuodellaan. Vaikka Helmi oli vielä niin nuori, osasi hänkin selvästi lukea kirjaa. Virsikirja oli hänen mielikirjansa, sillä äiti usein luki sitä lastensa kanssa.
Eräänä kertana kysyi Helmi äidiltänsä:
"Kuka tuolla toisessa huoneessa asuu … tuolla, tuolla meidän makuukamarin sivulla?"
"Siellä asuu herra Aaltonen", vastasi äiti.
"Joko hän on kauvankin siinä asunut?"
"Hän on asunut siinä aina. Tämä on herra Aaltosen talo: hän asuu kotonaan ja me muut olemme vaan vuokralla asuvia hänen talossaan."
"Miksikä hän huutelee ja paukkaa useinkin yökaudet?"
"Setä Aaltosella on paljon murhetta, silti ei hän voi kaikesti nukkua."
"Minkätähden setä Aaltonen tavasta huutaa: märsyt ja purjeet?"
"Hän on merikapteeni ja paljon kulkenut merillä. Laivassa on sen nimellisiä osia ja hän murheissaan muistelee entisiä merillä kulkemisiaan."
"Mitä murehia hänellä on ja mitä hän murehtii?"
"Häneltä on kuollut vaimo ja lapset ja niitä hän kovin suree."
"Etpä sinä, äiti, niin kovin sure, vaikka isä on kuollut; makaathan sinä kuitenkin yöllä", sanoi lapsi ja katsoi äitiänsä silmiin.
"Jumala on vahvistanut minut tyynemmästi suruani kantamaan kuin kapteenin", sanoi äiti ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Helmi kiepsahti äitinsä syliin, pyyhki pienellä kätösellään kyynelet hänen silmistänsä ja tarttui hänen kaulaansa.
"Älä itke, äiti. Onhan Jumala niin hyvä ja pitää kyllä huolen meistä", sanoi Helmi sitten luottavasti.
"Oikeassa olet, lapseni. Hän kyllä pitää huolen meistä, kun vaan turvaamme häneen", sanoi äiti ja suuteli lastaan poskelle.
"Miks'et sitä, äiti, kutsu setä Aaltosta usein tänne? Täällä meidän luonamme hän ei joutaisi suremaan", sanoi pikku Helmi.
"Hän ei käy kenenkään luona, hän suree yksinään", selitti äiti.
"Sen tarpeellisempi on hänet tänne kutsua; hänenhän on kovin vaikea yksin surra, eikö niin, äiti?"
"Hän ei tulisi kuitenkaan, vaikka kutsuisimmekin", intteli äiti, koettaen salata kapteenin todellista laitaa.
"Mutta jos koettais; minä menen häntä käskemään tänne", kiilasi vaan pikku Helmi.
"Ei herran tähden, hyvä lapsi! Älä semmoisia puhu.—Setä Aaltonen ei suvaitse ketään tykönänsä eikä tykönsä tulevan, häntä ei voi kukaan auttaa", sanoi äiti.
Pikku Helmi kävi totiseksi. Tovin päästä sanoi hän:
"Oletko sinä, äiti, rukoillut setä Aaltosen puolesta?"
"Valitettavasti olen unhottanut niin tehdä", sanoi äiti murtunein mielin ja hän häpesi kovasti lapsensa edessä.
"Nyt rukoilemme aina setä Aaltosenkin puolesta. Eikö niin, rakas äiti? Olethan itse sanonut, että rukous voi paljon", sanoi Helmi ja katsoi luottavasti äitiinsä.
"Tehdään niin, rakas lapseni; tästäpuoleen rukoilemme aina setä Aaltosenkin puolesta", sanoi äiti.
* * * * *
Se oli eräänä pyhänä edellä puolen päivän, kun pikku Helmi, ensin kartanolla juoksenneltuaan ikänsä ja aikansa, kapusi Aaltosen portaita ylös. Päästyänsä eteiseen, rupesi hän kolkuttamaan suljettua ovea minkä voi, samassa hokien: "Setä Aaltonen! Avaa Helmille ovi!"
Äiti kuuli tuon jyrinän, mitä Helmi Aaltosen eteisessä piti. Niinkuin hengen hädässä olisi ollut, hyppäsi hän sinne, ottamaan lastansa pois. Kun lapsi huomasi äitinsä kiireisen tulon, rupesi hän kiireemmästi ryskyttämään ovea ja hätäisesti vääntelemään kiinni salvatun lukon messinkistä kamppia.
Samassa ehti äiti perille.
"Mitä, herrantähden, sinä täällä…? Tule heti pois. Setä Aaltonen ei pidä hyvänä sitä, kun sinä täällä semmoista melua pidät", sanoi äiti hätääntyneenä ja tarttui tyttöön kiinni, viedäkseen hänet pois.
Ensikerran elämässään teki pikku Helmi äidillensä vastusta. Hän kimmerteli ja kiemuroitsi vastaan niin paljon kuin voi, pyytäen, ettei hän häntä veisi pois.
"Ei, ei, äiti, anna minun olla, minä tahdon käydä setä Aaltosen tykönä … minä tahdon katsoa setä Aaltosta … päästä, äiti, minut sinne, hänellä on niin ikävä siellä", koki Helmi hädissään sanoa.
Kapteeni oli pöhnässä kuten ennenkin. Vaikka päivä oli jo puolessa, ei ollut hän vielä pukenutkaan. Aamutakki yllä, housut ja kengät jalassa, istui hän keinutuolissa puolihorroksiin vaipuneena. Vihdoin tointui hän sen verran, että huomasi porstuassa pidettävän melua. Hän kuuli heleän lapsen äänen useasti mainitsevan nimeänsä ja äänteliän olevan ikäänkuin jonkunlaisessa hädässä.
Hitaasti ja vastahakoisesti nousi hän tuolilta ylös, mennäkseen katsomaan, mikä siellä eteisessä on hätänä. Oven luo päästyänsä rupesi hän kiertämään auki lukon salpaa, mutta eksyi sitä sinne tänne väännellessään ja ovi ei vaan auvennut. Onneksi sattui Tiina tulemaan huoneesen ja hän aukasi oven. Tomu pölähti oven auvettua eteiseen ja katkera viinan löyhkä virtasi kapteenin huoneesta. Likaisine tuhkanharmaine naamoineen ja pörröisine päineen ilmestyi kapteeni aamupuvussaan ovelle.
"Mikä täällä on hätänä?" kysyi hän odottamattoman sävyisästi.
"Antakaa anteeksi, herra kapteeni … tuo lapsi on semmoinen, semmoinen—että—että…" yritti äiti hätäyksissään puhumaan.
"Mitä hän tahtoo?" kysyi kapteeni, katsoen pikku Helmiä.
"Eihän hänellä sen vähemmät tahtomiset ole kuin että päästä teidän huoneesenne, mutta hän häiritseisi vaan teidän rauhaanne", sanoi äiti.
Kapteeni ei sanonut toviin aikaan mitään, seisoi vaan ovenraossa, pitäen toisella kädellänsä kiinni ovenlaidasta ja toisella pieluksesta; näytti siltä kuin hän olisi taistellut jotakin sisällistä taistelua.
"Oletko sinä setä Aaltonen?" kysyi pikku Helmi yht'äkkiä
"Olen, lapsi", sanoi kapteeni, ikäänkuin havahtuen.
"Päästäthän sinä minut luoksesi käymään?" sanoi Helmi ja katsoi kysyvästi ja rukoilevasti kapteenia silmiin.
"Tulkoon lapsi tänne", sanoi kapteeni ja poistui ovelta.
Iloisesti ja hilpeästi juoksahti Helmi kapteenin jäljessä huoneesen ja kapteeni veti oven kiinni.
Kovin pelvollaan vetäysi äiti huoneesensa. "Mitä vaaroja ja vahingoita voisikaan lapsi saada tuon aina pöhnässä olevan ja ketään sietämättömän kapteenin luona ollessaan", ajatteli hän. Hän olisi niin mielellään mennyt noutamaan lapsensa pois, mutta sitä ei hän uskaltanut tehdä. Omaa huolimattomuuttaan ja velttouttaan piti hän onnettomuuden syynä, ja kovasti katui hän, kun ei ollut katsonut lapsen perään, ettei hän olisi päässyt juoksemaan tuohon kovan-onnen porstuaan.–
"Täälläpä sinun huoneessasi, setä Aaltonen, nyt vasta pimeä on", sanoi Helmi heti huoneesen tultuansa.
Samassa meni hän akkunan luo, kiipesi varovasti sen alla olevalle pöydälle ja keinotteli auki akkunakaihtimet.
"Miksi täällä kaikki on niin likaista ja siivotonta? Tomua ja hämähäkin verkkoja noin paljon! Sinulla, setä, on ruma asunto", sanoi Helmi ympärilleen katsottuaan, kiiveten samassa kapteenin polvelle.
"Kenen lapsi sinä olet?" kysyi kapteeni, pysytellen lasta polvellansa, sillä ei hän hennonut häntä pois työntää.
"Etkö sinä minua tunne? Jopa kummaa! Minähän olen tuon lesken tyttö", sanoi Helmi kummastellen.
"Hänenkö, joka tässä meillä asuu?"
"Juuri hänen."
"Lenkisen lesken?"
"Aivan niin. Voi, voi tuota setää! Minä ensin luulin, että sinä narraat minua, kun et sanonut tuntevasi minua, mutta nyt tiedän ettet narraa. Mutta kuinka sinä niin vähän tunnet ihmisiä? Olemmehan asuneet tässä monta vuotta," sanoi tyttö.
"Minä en käy missään, eikä muut käy meillä", koki kapteeni selittää.
"Se on pahasti tehty sinulta, setä. Sinun pitää ruveta käymään muiden ihmisien luona, muutoinhan sinä kuolet ikävään tämmöisessä likaisessa hökkelissä", selitti Helmi.
"Missäpä minä kävisin ja kukapa tänne tulisi", sanoi kapteeni.
"Vaikkapa vaan käyt meillä; et usko kuinka toisenlaista siellä on kuin täällä. Siellä on niin, niin valoisaa, puhdasta, siistiä kaikki; käythän, setä, meillä?" tinki Helmi.
"Enpä tiedä."
"No miks'et tiedä?—Ja jos eivät muut ensialuksi käy täällä, niin käyn minä, kyllä sitten muitakin käypi, jos vaan annat käydä."
"Mikä sinun nimesi on?" kysyi kapteeni, jota lapsen viaton ja yksinkertainen suora puhe alkoi huvittaa.
"Ihi, ihi, ihi tuota setää, kun ei tiedä minun nimeänikään!" sanoi tyttö.
Samassa kapusi hän seisomaan kapteenin polville, tarttui hänen kaulaansa ja pannen suunsa likelle kapteenin korvaa, sanoi hän hyvin isolla äänellä: "Minun nimeni on Helmi."
"Helmi", sanoi kapteeni ikäänkuin ääneensä ajatellen ja vaipui ajatuksiinsa.
Hän muisteli omaa Helmivainajaansa.
"Onko sinulla murhetta, setä?" kysyi Helmi.
"Häh—mitä…? Kuka on sanonut minulla murhetta olevan?" sanoi kapteeni havahtuen.
"Äiti. Hän sanoi sinulla olevan paljon murhetta."
"Niin, kyllä minulla on paljon murhetta", sanoi kapteeni murtuneella äänellä.
Ensi kerran kuuli hän nyt, että löytyi jokukaan ihminen, joka ymmärsi hänellä murhetta olevan ja se tieto teki häneen niin kummallisen vaikutuksen.
"Minkälaista murhetta sinulla on?"
"Minulta on kuollut vaimo ja lapsi ihan saman kokoinen ja niminen tyttö kuin sinäkin olet; hänenkin nimensä oli Helmi", selitti kapteeni.
"Kylläpä sinulla onkin surua, mutta se ei ole kaikki oikeaa surua."
"Miksikä niin?"
"Siksikä, kun sinä asut näin pimeässä ja likaisessa huoneessa ja valvot yökaudet, etkä käy muiden ihmisien parissa ja etkä päästä ketään luoksesi. Sillä tavalla lisäät vaan surujasi. On meilläkin surua, sillä minulta on kuollut isä, mutta voi kuinka paljon puhtaampi ja parempi meillä on sentään; yömmekin me nukumme rauhassa."
"Mistä sinä tiedät, että minä valvon yöllä?"
"Niin! Miks'en minä tiedä; kuulenhan minä, kun sinä yökaudet välistä huutelet märsyjä, mastoja, purjeita ja raakoja."
"Tiedätkös sinä, missä sen nimellisiä kaluja on?"
"Ettäkö minä en tietäisi? Mutta minä vaan tiedän."
"Sanopas!"
"Ne ovat laivassa, semmoisessa, joka merellä veden päällä kulkee; ja sinä olet herra kapteeni Aaltonen."
"Kuka sinulle näitä on sanonut?
"Kukas muu kuin äiti."
"Mitäs äiti muuta minusta sanoo?"
"Hän sanoo, että sinulla on paljon murhetta ja että sinä sen vuoksi yölläkin huutelet."
Kapteeni vaikeni ja kävi miettivän näköiseksi, eikä Helmikään toviin aikaan häirinnyt hänen mietteitään.
"Mutta kuule, setä! Miksi sinä asut näin likaisessa huoneessa? Onko Tiina paha sinulle, ettei viitsi siivota sinun huonettasi?" kysyi Helmi totisena kappaleen ajan päästä.
"Ei Tiina ole paha. Hän kyllä siivoaisi huoneen, mutta minä aina estän hänet sitä tekemästä."
"No sittenhän sinä olet itse paha. Mutta nyt siivotaan huone vielä tämän päivän illalla, eikö niin, setä? Tämmöisessä siivottomuudessa tulee sinulle kovin ikävä surressasi, ja sitte minä tuon, tuon…" esitteli Helmi ja sanoi tuon viimeisen "tuonsa" hyvin liki kapteenin suuta, kiekkuen hänen polvellansa ja kallistaen päätään kapteenin puoleen.
"Hyi kun sinä haiset pahalta!" jatkoi Helmi ja käänsi päänsä poispäin kapteenista.
"Sanopas minkä sinä tuot?" sanoi kapteeni, ikäänkuin ei hän olisi kuullutkaan Helmin viimeistä moitetta.
"Enpä sano, koska haiset niin pahalta."
"Joko Helmikin on minuun suuttunut? Kaikki ihmiset suuttuvat minuun", sanoi kapteeni puoli tosissaan.
"En minä ole suuttunut sinulle, en, en, en mutta sinun pitää pestä silmäsi ja ajella partasi, ettet olisi noin julma ja ettet haisisi noin pahalta", sanoi Helmi komentavaisesti.
Kapteeni ei voinut vastustaa lapsen viatonta ja oikeutettua viittausta. Itsekin huomasi hän olevansa likaisessa aamu-puvussa ja pesemättömin käsin ja kasvoin. Hän rupesi heti touhuun: pesi kasvonsa, ajeli partansa ja sen tehtyänsä puki hän vaatteet yllensä.
Sillä välin leikitteli Helmi tyhjien pullojen kanssa lattialla, vyörytellen niitä pitkin lattiaa ja rakennellen niitä suuriin roukkioihin. Tähän työhönsä oli lapsi niin perehtynyt, ettei hän huomannut ensinkään kapteenin pesemis- ja pukemispuuhia.
"Miltäs minä nyt mielestäsi näytän?" kysyi kapteeni äkkiä, seisahtuen Helmin eteen.
Kapteenissa itsessäänkin oli jo tietämättään hiukan lapsellisuutta.
"Ohhoh! Olethan nyt jo oikein komea ukko. Arvasinhan minä sen.—Eikös nyt ole jo vähän parempi?" sanoi Helmi päätään kohottaen.
Kapteenia nauratti, vaikkei hän ollut tuntenut sen tarvetta kymmenkuntaan vuoteen.
"Annasta kun minä vielä haistan, haisetko sinä vielä niin pahalta kuin äsken", jatkoi Helmi, kömpien ylös lattialta ja läheten kapteenia. Kapteeni koki jo varalta köykistyä Helmin tarkastettavaksi.
"Ihi—ihi! Vielä, vielä… Ei enään niin pahalta kuin äskettäin, mutta vielä, vielä", sanoi Helmi nauraa ihisten ja puistaen pikku nyrkkiänsä kapteenille tarkastuksensa jälkeen.
"Eihän sinua voi tyydyttää mitenkään. Nyt olen pessyt silmäni, ajanut partani ja pukenut, tehnyt aivan niinkuin sinä käskit, ja yhtäkaikki sinä moitit", sanoi kapteeni naurussa suin.
"Sanoinpaan jo sinua komeaksi ukoksi, mutta sinussa on vielä paljon vikaa: sinä haiset vielä ja kielesi sammaltaa–Niin ja kuule, setä! Mitä sinä noin paljoilla pulloilla teet?" puheli Helmi.
"Minä tarvitsen niitä", sanoi kapteeni umpimielisesti.
Koko tuona Helmin siellä olon aikana ei kapteeni ollut maistanut pullostansa ainuttakaan kertaa; hän ei edes muistanutkaan sitä. Lapsen yksinkertainen suoruus ja ystävyys oli alkanut luomaan valoa ja lämpöä hänen synkkään ja pimeään sydämeensä ja tämän tähden oli hän unohtanut pullonsakin; sen vuoksi oli hän selvennyt melkein selväksi. Mutta kun Helmi mainitsi pullosta, heräsi hänessä valtaan ankara viinan halu.
Kapteeni kömpi hitaasti ylös keinutuolista ja läheni erästä nurkkaa, johon sikin sokin oli viskattu kaikenlaista ryömää. Sieltä veti hän esille täysinäisen viinapullon ja asteli sen kanssa takaisin keinutuoliin.
"Mitä sinulla siinä on, setä?" kysyi Helmi, samassa kuin kapteeni oli saanut korkin auki.
"Enpä sano", sanoi kapteeni viekkaasti, ikäänkuin peljäten tuota ankaraa tarkastelijaansa.
"Anna nyt kun minä katson sitä. Älä ole nyt, setä, paha", sanoi Helmi melkein rukoilevasti.
Kapteeni ei voinut vastustaa lapsen tahtoa ja hän ojensi pullon hänelle.
Helmi pyöritteli sitä käsissään ja koetti tirkistellä sen lävitse, nähdäksensä, mitä erin-omaista tuossa kapteenilla niin mieluisessa pullossa oli. Mutta kun ei hän sillä tavalla saanut mitään selvää, rupesi hän nuuskimaan avonaista pullon suuta.