XI. Uudet tuumat
Laukku selässä astui Taavetti Sampiahon isoon tupaan.
"Hyvää päivää! Terveisiä sieltä!" virkkoi hän sisään astuessaan ja istahti penkille, johon hän myös laukkunsa irroitti.
Mari oli juuri leipomassa ja vastasi pöydän takaa:
"No hyvää päivää! Joko sinä tulet?"
"Johan tuota huojun tuolta: käytiinhän tuota jo tuolialakin.—Missä Olli on?"
"Olli on Alavainion pellon aitaa korjaamassa."
"Minäpä lähden sinne!" arveli Taavetti, ja lähti astumaan Alavainion perille.
Sinne päästyään ja Ollin nähtyään, huusi hän: "Terveisiä kaupungista, lankoni!"
Olli hänen nähtyänsä tarttui syliksi Taavettia, ja puristi häntä voimansa takaa ja sanoi: "No, terve tulemastasi tänne, hyvä Taavetti. Saapas sinun viimeinkin taasen nähdä!"
"Hyyräätkö sinä minulle huonetta joksikin aikaa asuakseni?"
"Asu vaan talossani, missä parhain taidat?" vastasi Olli iloissaan.
Nyt jätti Olli aidan korjuun sikseen ja molemmat lähtivät astumaan taloa kohti.
Täällä oli jo ruoka pöydällä odottamassa ja nyt rupesivat langokset syömään. Siinä satoi Taavetille kysymyksiä pitkin syönti-aikaa ja Mari tuumiskeli, milloinkas Taavetti menee Pynnölässä käymään.
"Onko siellä Pynnölässä sitten vielä paikat paikoillaan?" kysyi Taavetti.
"Kyllä!" vastasi Mari, "Leena odottaa sinua kuin päivän nousua, kun olit luvannut takaisin matkoiltasi tulla. Kyllä hän olisi saanut rikkaampiakin jo aikoja sitten, vaan eipä se Leena muista taida huolia kuin sinusta."
"Mutta mitä sanoo Leenan isä?"
"Mitä siihen Leenan isällä sanomista on? Eikö jokainen saa ottaa ketä itse tahtoo?"
"Aivan niin se pitäis maailman sääntö olla", toisti Olli.
"Kyllähän niitä maailmassa sääntöjä paljokin on, vaikk'ei niitä aina noudateta", sanoi Taavetti.
Hauskoissa keskusteluissa kului ilta ja Taavetti sai hyvässä saunan lämpimässä virkistää itseänsä kylvyllä, joka olikin hänelle erittäin tarpeellinen pitkän jalkamatkan jälkeen.
Seuraavana aamuna lähti hän kylälle astuskelemaan ja kävi sisarensa Hannankin luona, joka asui yksinään kuin eräkäs ainakin. Siellä viipyi hän vähän aikaa niitä näitä vähän haastellen. Sitten käänsi hän tiensä Pynnölään.
"Hyvää päivää!" sanoi hän, astuttuaan Pynnölän kamarin ovesta sisälle.
"Päivää, päivää! Mitä kuuluu?" kysyi isäntä.
"Eipä tuon kummempaa, entistä enempää, muuta, kuin että kävin laittamassa itseni satulamaakarin sälliksi."
"Vai niin! No, pankaa tupakkia piippuun!"
"Kiitoksia! Ei vielä ole ruvettu savustamaan. Kyllä siihen vielä kerkiää!"
"Leena, tuleppas tänne!" sanoi isäntä kamarin ovelta. "No, minne se nyt on mennyt?—Odottakaas, minä menen hakemaan."
Vähän ajan takaa tuli hän Leenan kanssa sisään porstuanpuoleisesta ovesta.
"Ai, Taavetti!" kiljaisi Leena. "Tulithan sinä!"
Taavetti seisoi hämillään eikä osannut puhua juuri mitään isoon aikaan.
Isäntä katkaisi viimein äänettömyyden ja sanoi: "Kyllä se on paras, että teistä tehdään pari! Enkä minä olekaan sitä vastaan. Mistäpä kunnollisempaa miestä Leenalleni hakisin?"
"Tämä on odottamatonta minulle!" tuumi Taavetti, sulkien syliinsä isännän. Te olette kunnon vanhus!"
"Minä tiedän sen, että sinä pidät minun kunnollisena miehenä, sempä tähden pidän minäkin sinua, enkä sentähden ainoasti, vaan siitäkin syystä että sinä kaiken elinaikas olet tehnyt vähän ansaitsevalla työlläs jaloja töitä! Lankosi on juuri sinun antamassas talossa isäntänä, voipi hyvin; siinä tilassa ei olisi, jollet sinä olisi häntä siihen nostanut!" Ja isännän pyöri vedet silmistä sitä sanoessaan.
Taavetti oli myöskin vähän murtuneena, vaan kumminkin hän seisoi vakaana ja sanoi: "Minä en ole mitään ansiotöitä tehnyt! Olen vaan täyttänyt vanhimman veljen velvollisuuden. Vaikeahan olisi minun sitä nähdä, että kukaan minun tähteni köyhyyttä ja kurjuutta kärsisi."
"Kuulehan, Leena! Niin puhuu mies, se, joka on oikea mies!" sanoi isäntä.
"Nyt saan sanoa", virkkoi Taavetti, "etten ikänäni olisi vävyksenne tullut vastoin teidän tahtoanne; sillä vastahakoisuudessa ei tahdo olla siunausta!"
"Niin se on, sovinto on aina paras leivän särvin! Menkää nyt ulos kävelemään, nuoret!" tuumi isäntä.
Silloin lähtivät Taavetti ja Leena ulos ja astuskelivat pitkin joen rantaa tuossa lumoavassa kevätilmassa.
"Voi, kuinka sinä Taavetti olit hyvä, kun tulit!"
"Oliko sinulla ikävä poissa ollessani?"
"Älä kysy! Eikö sinulla ollut yhtään ikävää?"
"Jos ei yhtään olisi ikävä ollut, niin tottahan siellä olisin pysynyt!"
"Jos olisit siellä pysynyt, niin ei minua olisi kauvan ollutkaan!"
Nyt he istahtivat raidan juurelle ja Taavetti käski Leenan kertomaan hänelle tapahtumista poissa olonsa aikana.
"Ensin kun lähdit ulos portistamme", kertoi Leena, "itkin navetan nurkassa kauvan aikaa. Vihdoin kuin olin kyllikseni itkenyt, menin kamariin ja haudoin silmiäni kylmällä vedellä, ettei isäni huomaisi minun itkeneeni. Niin kului se päivä ja kului toinen ja minä rupesin luottamaan siihen, että sinä kyllä vielä tulet takaisin. Isältäni ei se mitenkään pysynyt huomaamatta, sillä hän kuuli ja näki sen, että surin. Hän kielsi minua joutavilla asioilla päätäni vaivaamasta, vaan kuitenkin jahkaili hänkin ja tuumiskeli: 'Oli se Taavetti hyvä poika, vaan mikä sen päähän nyt liene pistänyt?' Isäni oli sisar Elsallekin kertonut että Leena se suree sulhoansa. Eräänä päivänä tulikin Elsa meille ja haastatti minua ja kyseli ja kun hänelle kerroin mitä minä mielessäni kuvittelin, arveli Elsakin, että parasta oli niin tehdä kuin ajattelin. Talven kuluessa kävi kosijoita, niitä kävi useampiakin, vaan minä aina sanoin, en mitään kaipaavani ja ennemmin jääväni vanhaksi piiaksi. Töyryn Heikki oli ainoa, joka piikitteli ja sanoi: "Sitäkö kerjäläistä, maankulkuria odotat?"
"Sanoiko Töyryn Heikki minua kerjäläiseksi?"
"Älä nyt suinkaan Taavetti hyvä, häneen suutu, vaikka hän niin sanoikin!"
"Sanokoon melkeinsä, vaan en suinkaan häneltä ole mitään kerjännyt!"
Nyt taas jatkettiin hiukkasen kulkua ja käännyttiin taloon. Siellä syötiin, juotiin kahvia ja sen perästä suoriutui Taavetti menemään Sampiahoon.
Siellä odotettiin uteliaisuudella mitä Taavetti toimisi kylässä. Kun hän nyt tuli takaisin, rupesivat Mari ja Olli kyselemään, kävikö Taavetti Pynnölässä?
"Kävinhän minä jo Hannankin luona! Se tyttö raukka siellä asuu yksinään; mahtanee hänellä olla oikein ikävä?"
"Hannastako sitä huolta pidetäänkin, eikö Leenasta?" kysyi Mari.
"Tottahan minä nyt sisarestani suuremman huolen pidän, kuin vieraasta ihmisestä!"
"Minä luulen että sinä olet oppinut siellä kaupungissa valehtelemaan!" sanoi Mari.
"Ehkä vähän sitäkin!"
"Arvasinhan minä sen!"
"No, mikä siitä nyt sitten tulee?"
"Jos totta puhut, niin tulee häät", tuumi Mari naurahdellen.
"Ja mikä häiden perästä?"
"Pynnölän vävy, jonka nimi on Taavetti!"
"Entäs vävyn perästä?"
"Tietysti Pynnölän isäntä, mikäs tuosta muuta on tulla?"
"Mitäs sinä, Olli, sanot, kun Mari aina vaan puhuu!"
"Minä myötään aina, kun kuulen totta puhuttavan!"
"Oletkos sinä, Olli, kuullut koskaan vasikan nahkoja saatavan?"
"Olenhan minä kuullut niitä viime talven ajallakin useampia saadun, muun muassa Töyryn pohatta Heikinkin!"
"Etkös sinä luule vasikan nahkoja kesällä saatavankaan?"
"En, sillä vasikat tapetaan kaikki talvella ja niiden nahat makaavat kesällä parkissa; ei niitä voi tähän aikaan saada!"
"Taitaahan sinussa olla totta, niin kumminkin kuuluu!" sanoi Taavetti lopettaen jutun.
Vähän aikaa mietittyänsä jatkoi hän sitten: "Pitäishän minun ostaa Leenalle jotakin, sormus edes!"
"Kyllä sinun se kumminkin täytyisi ostaa!" sanoi Olli.
"Lähteeköhän täältä kukaan kaupunkiin piakkoin?"
"Saattaisihan tuota mennä minä!"
"No, jos sinulla on muutakin asiaa, kuin sormuksen osto, niin mene vaan kaupunkiin!"
"Voinhan viedä sinne voita."
"Niinpä ole niin hyvä ja mene!"
Silloin suostuttiin, että Olli huomen-aamulla lähtee kaupunkiin.
Taavetti tarjosi hänelle kaikki rahansa, kolmekymmentä kaksi ruplaa.
Hän oli oppi-aikanaan ylityöstä saanut vähän säästöön.
"Ei sinun tarvitse minulle rahaa antaa, kyllä minä kihlakalut omalla rahallanikin tuon!" tuumi Olli eikä huolinut rahoista.
Ollin ollessa kaupunkiretkellä ei Taavetti mitenkään tahtonut saada aikaansa kulumaan; hän koetti tehdä jotakin työtä, vaan sekään ei maistanut. Hän päätti siis parhaaksi kävellä pitkin metsiä ja ihanoita seutuja. Siellä hän monta kertaa jollakin kivellä istuskellen mietiskeli. Mikä häntä nyt mahtoi vaivata, kun ei työkään enään sujunut käsissä!
Kahden päivän perästä tuli Olli kaupungista. Hän toi sievän kulta sormuksen ja komean silkin.
"Ohoh!" tuumi Taavetti silkin nähtyään, "no kyllä Leena sen sietääkin."
"Hyvin hyvästi!" sanoi Olli.
"Aivan ansaittu!" sanoi Mari.
"Herra-jesta!" sanoi Esteri, joka siihen myöskin oli saapunut.
"Kuules Olli, mitä olen sinulle velkaa?" kysyi Taavetti.
"Ei mitään!"
"Se on kerrassa valhe! Ei kenenkään pidä sanoman tään taivaan kannen alla, että Taavetti Rahkonen on kihlakalunsa lahjaksi saanut!"
Sen sanoi Taavetti hieman siihen laatuun, että Olli uskoi hänen totta puhuvan ja hän vastasi: "Kyllähän minä voin sanoa, että silkki maksaa seitsemän ruplaa, ja sormus kymmenen! Vaan enkös minä ole itse paljon enemmän sinulle velkaa?"
"Se ei tule nyt kysymykseen, kuinka paljon sinä olet velkaa; tässä on seitsemäntoista ruplaa ja niin minä olen ne ostanut! Kiitos muuten vaivastasi, kun kävit ne hakemassa!"
Taavetti oli niin sanoessaan laskenut rahat pöydälle, ja Ollin täytyi korjata ne puoleensa.
"Pistä nuo talteen huomiseksi!" sanoi Taavetti, antaen silkin ja sormuksen Marille.
Itse hän lähti ulos astelemaan. Oli lämmin kesä-ilta. Hän astui pitkin pellon pientaretta joelle päin. Sinne päästyään alkoi hän kivillä heitellä voileipiä pitkin hiljaa juoksevan veden puoli-tyyntä pintaa.
"Vieläpä käteni on tarkka kuten ennenkin!" jupisi hän itsekseen. Siinä hänen leikitellessään näytti joen vastaiselta puolelta laskevan ilta-auringon valossa niin somalta Naavalan uhkea talo, kivi-navettoinensa—"Ollakko minulla tuommoinen talo!" Sitä ajatellessaan muisti isänsä kertomuksia tuosta Naavalan talosta ja sen asukkaista, kuinka he olivat vähitellen säästäväisyydellä rikkautensa koonneet. Mitään pahaa ei hän ollut kuullut koskaan heistä puhuttavan. —"Niin se on, kopeekasta on ruplan alku, yhdestä tuhannen alku, töllistä talon alku! Mutta mitä pastori kerran sanoi? Uskosta autuuden alku!"
Hän käänsi nyt silmänsä toisaalle; siellä ilta-ruskon siipien alla sijaili Pynnölänkin talo, vaikka paljoa pienempi ja vähäpätöisempi kuin Naavala. Vaan Taavetin mielestä oli sitä vielä hauskempi katsella.
"No, Taavetti, tänä päivänä se sitten pidetään se ratkaiseva tappelu!" sanoi Olli aamulla suurusta syödessä.
"Mikäs sota tänään tulee?" vastasi Taavetti ja työnsi ruokaa suuhunsa.
"Niinpähän näemme!" sanoi Olli, tehden samoin.
"Mennäänkö hevosella?" jatkoi Olli sitten syömästä päästyänsä.
"Kaikkea muuta vielä, jaksaahan tuonne kävelläkin!"
"Niin marssitaan sitten Pynnölään!"
"Ei suinkaan sitä nyt lähdetä kuin puulla päähän lyöden. Tottahan sitä nyt ensin arvellaan mitä siellä sanotaankin!"
"Sanat tulee itsestään kuin köyhän kuolema, asia sen painaa ja pakottaa!"
"Niin, pidä sinä puhetta, kun olet puhemies!"
XII. Kysytään Leenalta
Pynnölän talossa oli Leena noussut aamulla aikaiseen ylös, pessyt kasvonsa ja kammannut päänsä, lypsänyt lehmät piian kanssa ja ajanut niitä vähän matkaa laitumelle päin.
"Kuinka Leena näyttää niin surulliselta näinä päivinä?" kysyä hökäisi piika-tyttö.
"Olenko minä entistä surullisempi?" oli Leena kysyvinään.
Itsekseen jäätyään tähysteli hän Sampiahoon päin, jupisi itsekseen: "Saa nähdä mikä Taavetilla on mielessä! Ei moneen päivään käy meillä, vaikka hänellä kyllä on aikaa, niin se on kuin karhu pesässään."
Hiljaa hiipien kulki hän kamariinsa ja rupesi neulomaan aloittamaansa pitkää vyötä, jota hän valmisti Taavetille.
Minkä aikaa lienee siinä istunut, niin tuli isäntä ulkoa ja sanoi: "Satelee nyt! No, ompa hyväkin, kyllä pelto kulta sen tarvitseekin! No, ei Taavetista ole suinkaan kuulunut mitään?"
"Ei, sitten kuin viimeksi kävi!" vastasi Leena.
"Hm, hm!" murahti isäntä ja meni isoon tupaan.
Kun hän juuri oli päässyt sinne, veti itseänsä eräs vanha kulku-akka sauvoineen ovesta sisään.
"Hyvää päivää isäntä!"
"Päivää!" vastasi isäntä; "mitä kuuluu maailmasta?"
"Olinpa mennyttä yötä Sampiahossa ja siellä oli Taavetti Rahkonenkin taas tullut kotimailleen. No, siinä sitä sitten on pnlska miehen alku! Mikähän siitä vielä tuleekaan! Talon isäntäpä tietystikin, kun kerkiää. Tottahan tuo niin siivo ja pulska poika pääsee vaikka mimmoisen talon vävyksi, kun ei ennen aikaansa hätäile ja hutiloi!"
Maija Stiinan viimeistä lausetta sanoessa tuli Leena tupaan ruokaa pöydälle tuomaan. Hän katseli mummoa ihmeissään ja kysyi isältään: "Mistä pojasta hän puhuu?"
"Taavetista vaan! Sanoo että semmoinen voi päästä mimmoisen talon vävyksi hyvänsä, kun ei vaan hätäile."
Isäntä istahti rahille ja tuli hyvin totisen näköiseksi, melkeimpä saattoi sanoa punakaksi kasvoiltansa. Mutta Leena, hän ei nähnyt paljon eteensä, kun hän kiiruimmittain lähti huoneesta, meni kamariinsa, painoi päänsä pään-alaiseensa ja itkeä nyyhkytti, hiljaa itsekseen jupisten: "Silläpä se Taavetti ei meillä enään käykkään! Sitä katsellaankin parempia! Niin, mitäs se näin pikku talosta tulisikaan kosimaan! Hulluuttahan tuo olisikin, Taavetin kaltaiselle! Lulliinhan minä kumminkin ettei hän talon suuruutta panisi kysymykseen, vaan eikös niitä ole liehtareita. Hän kun on niin yksitoikkoinen, ettei hänestä saa kukaan suoraa. Niin, Jumala sen tietää mitä hän ajattelee!"
Samassa saapui siihen isäntäkin.
"Arvasinhan minä sen! Minä näin sen kohta, että se teki tuon vaikutuksen. Kuinka sinä niin niivityitkään siihen Taavettiin?"
"Se ei ole äsken tapahtunut asia, minä olen pitänyt hänestä aina!"
"Niin, niin, ja tuolla tavalla se sitten nyt menee! Vaikk'eihän tuota vielä tiedä; voihan se käydä paremmin kuin luulemmekaan. Hän on niin muutoin sukkela siitä, ettei hän tahdo mitään ilmaiseksi, se kun luulee sen kaiken köyhäin apua olevan. Hänellä on ollut sellainen käsitys jo pienestä pojasta ja minä luulen ettei hän juuri rikkaampia katsele, vaan päin vastoin pitää meitäkin liian rikkaana!"
"En usko asian niin olevan; paljonhan niitä puhutaan joutavia!" intti Leena.
"Tuossahan tuo tuleekin Taavetti ja Olli mukana! Leena laita nyt, ettei sitä huomaa, että olet itkenyt!" sanoi isäntä, katsahtaessaan ulos kamarin akkunasta. "Saa nähdä tulevatko tänne ensin, vai menevätkö tupaan?—Niin, lupsis—tupaanpa tietenkin!"
"Menkää nyt sinne, isä, ettei se akka pääse siellä suutaan soittamaan!"
"Jako epäämään?" sanoi isäntä tupaan mennessään.
"Hyvää päivää, terveisiä meiltä!" sanoi Olli, kun tupaan astui.
"Päivää, isäntä!" sanoi Taavettikin.
"No, hyvää päivää! Tulkaa vieraat kamariin!"
Nyt menivät isäntä edellä ja Olli sekä Taavetti perästä. He pysähtyivät kaikin etukamariin ja isäntä sanoi: "Istukaa vieraat! Pankaa tupakkia piippuun!"
"Eipä kiireempää!" vastasi Olli.
Nyt he kaikin istuivat.
"Tuli siitä sade viimeinkin!" alkoi isäntä puhetta.
"Tulihan se, kylläpä sitä poutaa jo riittikin kerraksi!" arveli Olli.
Siinä sitten keskusteltiin pelloista ja pellon aidoista. Vihdoin Olli rupesi tuumimaan:
"Olisi meillä vähän asiaakin isännälle, jos se vaan kävisi päinsä!"
"Mitähän asiaa se olisi, saiskohan kuulla tuota?"
"Se olisi semmoista, että tämä Taavetti Rahkonen, pyytäisi naida teidän tyttärenne!"
"Ohoh! Vai Taavetti tulee vävyksi meille, minä en tiedä siihen mitään sanoa, kysytään Leenalta! Leena, tulepas, tänne!"
Leena tuli hiljaa käydä sipsutellen peräkamarista, ja niiasi.
"Hyvää päivää!" sanoivat vieraat, melkein yht'aikaa.
"Päivää!" sanoi Leena.
"Nämä vieraat ovat tulleet nyt loppupäätöstä siinä asiassa tekemään, joka ei sinulle liene niin aivan outoa. Mitäs sinä siihen sanot?"
"Minun vastaukseni on aivan lyhyt, se on, minä tahdon Taavetin!"
"Niin, se on tehty siis!" sanoi siihen isäntä.
Silloin veti Olli esille silkin ja sormuksen ja ojensi ne Leenalle.
"Kiitoksia!" sanoi Leena, "Ai kuinka kauniita! Niin ihmeen kauniita!"
"Mutta todellakin kauniita!" toisti isäntäkin.
"Kyllä ne ovatkin!" sanoi Olli naurahdellen.
Leena pani sormuksen sormeensa ja silkin päähänsä ja niin välähtelevä oli tuo silkki. Ihmeesti se Leenaa sievisti.
Taavetti oli hiljaa katsellut ja kuunnellut, vaan kun Leena vei silkin kamariin ja sormuksen jätti sormeensa, alkoi hänkin puhua: "Kaikesta näkyy, että minä tulen tämän talon vävyksi, vaikka en sitä tähän asti ole täytenä totena pitänyt, kun olen perin köyhä mies. Saan kumminkin samalla huomauttaa, etten tahdo ajan varrella kuulla, että olen saanut Leenan ja hänen perintönsä miksikään köyhäin avuksi. Sillä asia on itsessään päivän selvä, että minä kyllä, jos terveenä olen tulen ilman muiden apua toimeen ja vielä ehkä voisin ansaita työlläni vanhoiksi päivikseni auttavan toimeentulon. Muutoin eihän tuo mahtane työ ja työvoimat tässäkään talossa olla tarpeetonta tavaraa. Työlläni siis voin teitä palvella ja sen teen sangen mielelläni Leena tyttärenne tähden."
"Ole rauhassa, hyvä Taavetti! Ole sinä vaan kuin oma poikani! Minulle ei olekaan ollut poikaa suotuna, olen kiitollinen että niin toimellisen pojan saan omanani pitää!" lausui isäntä, sangen liikutettuna.
"Jos niin on", sanoi Taavetti, "niin ei sanaakaan siitä enempää."
"Aivan niin se on minun puolestani!" lisäsi isäntä.
"Ja minun puolestani!" toisti Leena.
Isäntä pidätti vieraat suurukselle ja panetti ruokaa pöydälle, mitä parasta talosta saatiin. Olipa hänellä viina-ryyppykin tarita, vaan vieraat eivät siitä huolineet; isäntä ei siis itsekään ottanut ruokaryyppyä ja teki aivan vierastensa tavan mukaan.
Syötyänsä lähtivät vieraat pois, kiitellen sydämellisesti Leenaa ja isäntää. Molemmat saattoivat vieraita portille asti, jossa vielä monta hupaista sanaa vaihdettiin ja vihdoin menivät Taavetti ja Olli Sampiahoon.
Matkalla yltyi sade tavattomaksi; vaikk'ei matka pitkä ollut, kasteli se miehet läpimärjiksi. Olli vielä ilvehtikin sanoen: "Sulhasta kastellaan!"
Nyt astuivat miehet läpimärkinä isoon tupaan. Vesi valui lattialle kumpaisenkin vaatteista.
"No," sanoi Mari, "vesisadehan teidät saavutti."
"Se tietää hyvää!" sanoi Olli.
"Ehkä," sanoi Mari. "Asia kävi arvatenkin päinsä, vai kuinka?"
"Kuinkas muuten," sanoi Olli, puistellen vettä hatustaan.
"Kyllähän tuo kihlat otti, sinnehän tuo sormeen näkyi jäävän, vaan eihän tuota vielä penätä tiedä. Voishan Lempo väliin tuot' hätää mennä", sanoi Taavetti.
"Älä pelkää! Ei niistä mitään", sanoi Olli
"No, mitä se isäntä sanoi?" kysyi Mari.
"Isäntä, se taitaa olla aika puuhassa että vaan saa Taavetin sinne", sanoi Olli.
"Kummallista! Niin rikas kuin hän on, eikä sen enemmin ole arvo-sairas!"
Marin viimeistä sanaa sanoessa astui sisään vanhanlainen mies läpi märkänä sateesta, hän puisteli vettä vaatteistansa ja istahti penkille.
Mies oli vähän matkan päässä Sampiahon talosta asuva mäkitupalainen Lauri Tahvanainen.
"Mitäs Laurille kuuluu?" kysyi Olli.
"Kiitoksia kysymästänne! Huonouttahan sitä meille kuuluu, minä luulen että Anna Kaisa pian pääsee pois mailman vaivoista. Olisin minä rukoillut, jos emäntä olis niin hyvä ja antais minulle vähän maitoa ja muutaman leivän, että saisin antaa sen sairaankin suuhun jotakin lämmintä ja surkeatahan tuo on kuulla niiden lastenkin vaikeroimista nälässään!"
"Kyllä", sanoi Mari ja meni suoraa päätä ulos.
"Kuulkaas!" sanoi Taavetti, joka asian juoksua oli siihen asti sanatonna katsellut. "Onkos teillä ollut rohtoja sille vaimollenne?"
"Ei, Taavetti hyvä, ei ole ollut rohtoja, minulla kun ei ole ollut rahaa niin kopekkatakaan viiteen viikkoon."
Samassa astui Pynnölän isäntä ovesta sisään.
"Hyvää päivää!", sanoi Pynnöläinen. "Minä tulin sanomaan, että kyllä kait on parasta lähteä kohta pappilaan, että ennättää häät pitää ennen kuin varsinainen heinänteko alkaa; sillä mitä se viivyttelemisestä paranee."
"Ensin täytyy apua toimittaa Lauri Tahvanaisen akalle", sanoi Taavetti kuivasti.
"Lauri Tahvanaisen akalle! Mitä yhteisyyttä sen akan auttamisen ja sinun naimisesi välillä on?"
"Ei mitään muuta, kuin vaan se, että ensin tehdään mikä on tärkeintä ja vähemmin tärkeät perästä päin."
"Kuinka sen akan laita sitten on?"
"Niin se on, että se on kuoleman kielissä."
Taavetti kaivoi kukkarostaan esille viiden ruplan setelin.
"Tässä", sanoi hän, kääntyen torpparin puoleen, "olisi teille ensi aluksi kaikkein suurimpaan hätään!"
"Saanko minä tämän kaiken", virkkoi Tahvanainen, silmiään hieroellen, niinkuin olisi luullut unta näkevänsä.
"Liika paljohan se on."
"Menkää nyt vaan joutuun toimittamaan ruokaa lapsillenne ja sitten hankkikaa rohtoja sairaalle!"