VI. Omaa pajaa
Seuraavana päivänä tuli kova kysymys, kuka tytöistä ensimmäiseksi kutous-kouluun menee. Taavetti oli aamulla hevosen kanssa lähtenyt metsään. Siinä siis tytöt neuvottelivat osaksi keskenään, osaksi äitinsä kanssa.
Liisa, joka oli vasta kymmenvuotinen, sanoi:
"Minä menisin mielelläni."
"Sinä olet liian pieni; jos minä menisin, niin se toista olisi", sanoi kaksitoistavuotinen Esteri.
"Johan nyt, nuoremmasta päästäkö niitä kankurin oppilaita aloitetaankin", sanoi äiti.
"Kaikkein sopivin on siihen Hanna", sanoi Mari.
"Niin minunkin mielestäni", sanoi äiti. "Sillä Marin täytyy olla kotona emännyyttä pitämässä, ja kun kerran oppi taloon saadaan, kyllä se siitä leviää joka sisareen."
"Olkoon menneeksi", sanoi Hanna ja lähti astumaan Mertalan Matleenan luo.
Vähä sen jälkeen tuli Taavetti kotiin metsästä.
"No, onkos kukaan mennyt kutomaan?" kysyi hän kohta sisään päästyänsä.
"Hanna meni", vastasi äiti.
"Se minunkin tarkoitukseni oli, että Hannan sinne olikin mentävä; hänestä se kumminkin tulee kankuri, jos kenestäkään koskaan," sanoi Taavetti, katsellen akkunasta ulos. "Ja minäkin aion opetella tekemään joka sorttia työtä, että osaisin kaikkia."
"Jolla on viisi virkaa, sillä on kuusi nälkää", vastasi äiti sananlaskulla.
"Eipä. Se sananlasku ei aina pidäkkään paikkaansa. Kaikkein vähimmän sen tarvitsee nälkää nähdä, joka osaa monenlaista tehdä. Jos ei yksi auta, auttaa toinen."
Mitä olikaan Taavetti metsästä tuonut, mitä puita hänellä oli kuormassa pihalla, mihin tarkoitukseen hän niitä aikoi käyttää, siitä eivät tytöt suoraa saaneet. Aikoisiko hän ruveta huonetta rakentamaan, vai mitä hän niin suurilla puilla? Varmaankin hän on niitä luvattomasti varastanut, josta hän ehken joutuu aika sakon saamaan. Mari se toisille pihalla niin arveli ja Taavettikin siihen, samassa tullessaan, kuuli harmikseen Marin viimeiset sanat "sakon saamaan".
"Minkä sakon saamaan? Enkö minä ole niitä isännältä rahalla ostanut? Ei suinkaan mahtane ostamisesta olla mitään sakkoa."
"Enhän minä tiennyt sinun niitä ostanees", sanoi Mari hämillään.
"Milloin ennen olen mitään varastanut? Luuletko että minä varastamalla rupean aikeitani panemaan käytäntöön?" Viimeisen lauseen sanoi hän semmoisella painolla, että tytöt päättivät parhaaksi juosta navettaan.
"Vai varastanut minä olisin kimpi-kellekseni?" tuumi Taavetti, purkaen kuormaansa; "ei noilla naisilla ole paljon päässä pidettävää."
Siitä sitten noita kelleksiä kuivailtiin, ja ennen pitkää Taavetilla oli uusia kiuluja, saaveja, ämpäreitä, ja mitä vaan entiseltä ilman oltiin, niitä Taavetti kotona teki.
Pian Hannakin asetti kangaspuut paikoilleen omassa tuvassa, ja pirtojakin oli ostettu ruotsalaiselta pirran eli kaiteen-kauppiaalta. Kun Hanna kutoa helskytti harmaata sarkaa, vilkaisi Taavetti usein sinne päin veistellessään, ja tuumi väliin itsekseen: "pian ne tytötkin oppii jos pojatkin."
"Mitä multaa sinä Taavetti nyt taas hämmennät?" sanoi Mari eräänä päivänä.
"Milloin ennen olen multaa hämmentänyt?" kysyi Taavetti, kiivaammin vaan hieroen ja hämmentäen.
"Et juuri ennen, vaan minusta näyttää kuin rupeaisit valamaan, ja minua peloittaa että sinä laitat pahan käryn hajun, ja poltat permannon."
"Poltanko permannon! Missä olet nähnyt valaessa permantoa poltettavan?"
"Kerta satuin käymään Tuomolassa, kun isäntä oli parhaallaan valamisen puuhassa, eikä aikaakaan, kun messinkiä sitten kaadettiin, niin meni se permannolle ja tietysti hukkaan kaikki. Ai sitä katkeraa savua, mikä siitä nousi! Kun vielä muistan, niin kurkkuani karvastelee."
"Kylläpä se oli katkeraa savua, kun vielä kurkkuasi karvastelee."
Sitten kun kaikki oli kunnossa ja metalli oli kiehuvan kuumaa, kaatoi Taavetti sitä, mutta permannollehan se läpitse juoksi, ja savu ja käry nousi kauhea.
"Johan se Mari sanoi että niin se käypi", sanoi sisar Liisa.
Samassa tuli Marikin tupaan, kuin kiehuva metalli pitkin permantoa juoksi.
"Sanoinhan sen jo, että aivan Tuomolan isännän lailla sinä valat, nimittäin pitkin permantoa."
Samassa sieppasi Mari tuvan toiselta puolelta saavin, joka oli puolillaan vettä, ja heitti sen vaaran paikkaan. Pahasti kirisi, ja sohisi nuot kaksi elementtiä, ennenkun taukosivat.
"Olisithan siihen vettä itsekin saanut kaataa", sanoi Mari.
"Mikäs mun kädessäni oli? Olisi kai pitänyt tämä heittää nurkkaan tiedän mä."
"Ai, en huomannut! Mutta tulikohan yhtään tiukua?"
"Jahkahan jäähtyy, niin katsotaan."
Kun katsottiin, oli kaksi vähän sinne päin, vaan toiset ei nimeksikään. Vikahan siinä oli, missä vika. Tiesi kait sen; ei suinkaan se permannolle ilman.
"Kyllä minä nyt jo huomaan, aha! Oppia niissä kaikissa tarvitaan. Mutta tekijäänsä näkyy neuvovan valmis työkin. Jahkama koetan toisen kerran!"
Eikä Taavetti heittänyt ennen kuin sai tiukunsa valetuksi ja itse hän teki sorvaus-laitoksen ja sorvasi tiu'ut kirkkaiksi kuin mikäkin, ja tuumasi sitten:
"Ei minunkaan hevoseni ole ilman tiukuja."
Kun tuli ensimmäinen sunnuntai tiukujen valamisesta, asetti Taavetti tiu'ut hevosen kaulaan ja valjasti ruunan kirkko-reen eteen. Kaikki sisaret rekeen ja itse kannaksilla seisoen ajoi hän kirkolle.
Kirkon mäelle tultua veti hän ihmisten huomion erittäin puoleensa. Muutamat Taavetin tuttavat pojat tulivat tutkimaan asian laitaa, olisiko siinä joku erityinen syy, jonka johdosta hän nyt noin sisariaan kirkolle vedätti. Ja pian huomasivat he hevosen kaulassa uudet tiu'ut.
"Oletko itse valanut nuo tiu'ut?" kysyi eräs Taavetin rippikoulu-kumppani, Hetiskan talon nuorempi poika Esa.
"Itsehän minä ne valoin, vaan eipä niistä hääviset tulleet."
"Älä mitään; kyllä ne vaan siinä tekevät täyttä virkaa."
"No, heliseehän vähän; välttäähän nuo mökin miehelle."
"Aivan täyttä päätä."
Vihdoin keräytyi siihen koko joukko nuoria miehiä, ja tuumivat tiukujen olevan niin siistiä työtä, ettei kaupungin valureiltakaan olisi saanut sen puhtaampaa.
"Tee minullekin tiu'ut!"—"Ja tee minullekin!" kuului joukosta useampia ääniä.
"Saahan tehdä; aikaahan tätä mökin miehellä on", arveli Taavetti ja meni kirkkoon.
Palausmatkalla Taavetti kehui kosolta saaneensa tiu'un tilauksia.
"Sitä vartenko sitä kirkossa käydäänkin, että tilauksia saamassa?" kysyi äiti.
"No, täytyyhän köyhällä väliin olla yksi tie, kaksi asiaa", tuumi Taavetti.
"Kylläpähän se välistä niinkin taitaa olla", sanoi muori. "Vaan täytyy koettaa kirkossa käydä vapaalla mielellä kaikista maallisista puuhista."
Seuraavana päivänä rupesi Taavetti äitinsä kanssa neuvottelemaan, että torppaan hankittaisiin paja.
"Paja? Mitä sillä tehdään meillä? Kuka siinä sepittäisi?" kysyi äiti.
"Minä siinä olen aikonut toisinaan sepittää", vastasi Taavetti.
"Kyllä minä sen huomaan, mutta pelkään, että sinä tulet liian ylimieliseksi, eli miksikä kiihkoksi sitä kutsuisin. Se tulee tuommoinen alituinen puuhaaminen jo melkein pelkäksi hullutukseksi, ja sinä luulet, että kaikkia osaa tehdä, kun vaan alkaa. Mutta sepän työ on semmoinen ammatti, että sitä ei osaa ilman oppia käymättä ja oppiinmeno on tarpeeton, kun meillä on jo velatoin torppa."
"Niin, mutta minä en, äiti, aiokaan ikääni torpparina olla.
"Kyllä minä sen huomaan ja olenhan sen jo sanonutkin joskus, että jolla on viisi virkaa, sillä on kuusi nälkää. Suustasihan se jo kukkuu, että sinusta tulee vielä seurakunnan vaivainen. Ja mikäs siinä muu auttaa, kun sinä työhön pystyvänä aikana rupeat kustantamaan semmoisia laitoksia, jotka eivät tuota tään taivaallista! Mikäs muu siinä tulee kuin miero eteen lopulta!"
"Te olette liian ahdasmielinen, äiti. Jos minä niin olisin ollut, niin meillä ei olisi tätä torppaa."
Sen sanottua pani Taavetti turkin päälleen ja alkoi astua ulos pihasta.
"Minnekkä sinä nyt menet, Taavetti, kun niin alakuloiselta näytät?" kysyi Mari pihalla.
"Menen kylään neuvottelemaan, kun ei kotona asiat selvene."
Oli kirkas päivä kevättalvella. Taavetti astui ja oli syviin mietteisiin vaipuneena. Metsä, jonka läpi tie kulki, hajahti erittäin hyvälle. Siinä astui hän ajatuksissaan ja tuli melkein huomaamattansa Pynnölän pihalle. Isäntä seisoi pihalla.
"Hyvää päivää isäntä!" tervehti Taavetti.
"Jumal' antakoon! Mitäs Taavetti niin surulliselta tänään näyttää?"
"No, empä tiedä itsekään; mutta olis minulla vähän puhuttavaa teidän kanssanne."
"Menemme kamariin", sanoi isäntä.
Menivät siis molemmat sisälle.
Kun olivat istahtaneet, kysyi isäntä, joka jo oli elähtänyt mies:
"Mikä asia se on, joka sinulla nyt on toimitettava?" Tätä sanoessaan katsoi hän Taavettiin erittäin uteliaan näköisesti.
"Se asia itsessään ei ole paljo mitään, mutta–"
Siihen se jäi.
Isäntä tuli vielä enemmän uteliaaksi.
"Ethän vaan aikone pois matkustaa?"
"En, minä en matkusta mihinkään, minä vaan tuumin laittaa oman pajan."
"No, mitä kaikkea sinä vielä mahtanetkaan laittaa, ainahan sinä puuhaat, niin kuin olisit koko poika paljasta tointa ja puuhaa!" Isännän silmät kiilsivät sitä sanoessa.
"Niin, kyllähän minä puuhaan, vaan minun on vaikea puuhata. Se viepi kaiken halunkin pois, kun äitini on aina vastaan, vaikka mitä yrittäisin."
"Niin se nyt mummo parka luulee, kun sinä olet vielä niin nuori, että jos siitä sitten ei tulisi mitään, olis siinä sekä ajan että rahan hukka. Kyllä mummo siinä on tavallansa aivan oikeassa, että se kieltelee, ja jos sinä olisit joku toinen poika, joka ei mitään aikoin saisi, niin hänen kieltonsa olisi aivan oikeutettu. Sinua kumminkaan ei hänen pitäisi kieltämän. Se on muuten aivan oikein, ettet rupea omin neuvoisi äitisi kanssa väittelemään ja tekemään hänen tahtoansa vastaan, vaan puhut muiden ihmisten kanssa, ja puhuen aina asiat selvenevät. Minun neuvoni on: älä vielä laita pajaa. Sinä saat sepittää minun pajassani ja harjoitella ja saat käyttää nuorempia sisariasi lietsojina, ja jos sinusta seppä tulee, niin ei äitisikään sitten enää kiellä sinua pajaa laittamasta.
"Istu, minä sanon Leenalle että tuopi kahvia", lopetti isäntä, ja meni toiseen huoneesen.
Taavetti kuuli kuinka isäntä siellä hoputti tytärtään, ja sanoi siellä olevan vieraan itsellään.
"Vieras", jupisi Taavetti itsekseen; "kyllähän niitä kuuluu tässä maailmassa olevan vieraitakin. Se on vähän liikanaista kohteliaisuutta minusta."
Isäntä tuli pian takaisin, ja arveli: "Kyllä se on kaikkein paras, kun sepität meidän pajassa!"
Vähän ajan takaa toi Leena kahvia. Hän oli Pynnölän talon nuorin tytär ja oikein sievän näköinen. Kaksi oli tytärtä Pynnölässä; vanhin, Elsa, oli jo aikoja sitten naimisissa, ja johan tuo Leenakin näkyi olevan aikaihminen.
Kahvin juotuaan suoriutui Taavetti kotimatkalle. Hän hyräili mennessään ja oli iloinen, vaan eipä kuitenkaan oikein iloinen. Joku häntä kumminkin vielä vaivasi.
"Minä saan sepittää Pynnölän pajassa", sanoi hän äidillensä kotiin tultuansa.
"Vai niin, vai olit sinä Pynnölässä jo pajaa kysymässä. Mitä sinä sepität—haravia vai viikatevarsia?"
"Jaha, vai puukaluja minä sepitän! Te luulette ettei siitä tule mitään, mutta minä rautaa taon ja kalkutan."
Seuraavana päivänä meni Taavetti koettamaan sepittää, halunsa mukaan. Hän vei Esteri sisarensa kanssaan lietsojaksi. Tarkoitus olikin vaan koettaa, saisiko rautaa minkäänlaiseksi muodostumaan ja hän takoi rautapalan, vasaran muotoiseksi.
"Jopa tuli vasara, vaan ei siinä ole vielä reikää, mihin varsi pannaan", sanoi isäntä, kun tuli työtä katsomaan.
"Kyllä siihen silmäkin tehdään", sanoi Taavetti ja löi silmän siihen, ensin rautaa vähän kuumennettuaan.
"Mutta merkillinen poikahan sinä olet ja vasara on valmis, että kun varren panee, voi hevosta kengittää", ihmetteli isäntä.
Nyt vietiin tuo uusi vasara ulos pajasta ja sitä näyteltiin yhdelle ja toiselle. Kaikki olivat kummissaan, kun Taavetti oli osannut sen tehdä. Taavetti lähti sitten sisarensa kanssa kotiin ja antoi vasaran äitinsä käteen.
"Onko tämä vasara sinun tekemäsi?" kysyi äiti koetellen sitä hyppysissään.
"On."
"No, mitä sanoo Esteri? Onko se totta?"
"On."
"Laita pois paja! En minä tahdo enään sinua kiusata. Tee mitäs taidat, kun vaan et tule ylpeäksi."
Taavetti tuli hyvin alakuloiseksi, äitinsä viimeisestä lauseesta. "Kyllä se voipi pian niinkin käydä", ajatteli hän. "Siis en laita vielä pajaa, ennen kun tiedän etten siitä tule ylpeäksi."
Pian tulikin siihen esteitä, ettei hän joutanutkaan pajapuuhiin. Satulamaakarin työtä rupesi tulemaan; sillä talven ajalla oli särkynyt hevosenkaluja useammissa paikoissa. Koko kevät meni kulkiessa niitä korjaamassa, sillä hänen täytyi ehtiä käydä monessa talossa. Töin tuskin ennätti hän valaa tilatut tiu'ut, että niiden ääni vielä vähän ehti soida talvi-kelin aikana.
Kesällä sai Taavetti taas harrastaa torpan tilusten viljelyksessä. Kaikki sisaret olivat myöskin uutterasti apuna ja pian tulikin työt tehdyksi, sillä voimat lisääntyivät vuosi vuodelta kasvavissa nuorukaisissa. Ennättivät siis jo tytöt käydä kylän työssäkin, niityllä ja pellolla. Taavetti kävi päivätöissä Pynnölässä ja väli-aikoina hän kyhäsi vanhoista laudoista pientä pajaa. Sinä kesänä tulikin erinomainen vuosi ja jyvät suuria ja raskaita.
Kun sato oli korjattu, lausui äiti:
"Jumalaa saamme kiittää, siitä kaikenlaisesta hyvästä menestyksestä, joka osaksemme on tullut. Mutta varmana saamme pitää sen että tulee myöskin vastoinkäymisen aikoja."
VII. Sen puolesta tuo nyt on
Vuosia on taas pari vierähtänyt mitään merkillisempää tapahtumatta. Taavetti on vaan saanut valmiiksi uuden pajansa ja on yhtä ja toista kappaletta siellä taoskellut. Kahtena viimeisenä kesänä on vuodentulo ollut niukempi; kuitenkin on Taavetti säästänyt vähän rahaa ja jyviä. Hän on kahdeksantoista vuotinen ja siihen asti aina ollut terve; hän ei ole koskaan tuntenut kipeäksi itseänsä. Nyt hän tuntee päänsä kummallisesti humisevan, maailma pyörii mustana silmissä ja hänen on keskellä päivää paneuminen vuoteesen. Sisarilla ja äidillä on hätä käsissä, sillä Taavetin ruumis on polttavan kuuma ja hän rupeaa puhumaan epäselviä, katkonaisia sanoja. Sisaret koettavat häntä auttaa parhaan ymmärryksensä mukaan, mutta sairas on sairas ja tarvitseisi siis älykkäämpää apua. Turhaan odottavat he tointumista puolipäivästä iltaan; pahemmaksi hän vaan tulee, nousee väliin ylös ja tahtoo mennä ulos. Kaikki sisaret tarvitsevat kaiken voimansa, hillitessään tuota jättiläisvoimaista, raivostunutta hourailijaa. Ei auta mikään nyt muu, täytyy nuorin sisar Liisa lähettää kylästä apua hakemaan. Hän lähtee juoksemaan syksyisen yön pimeyteen ja juoksee niin paljon kuin vaan jalkansa kannattavat Pynnölään.
Kamalan mustaa on ollut nuoren arkamaisen tytön yksinään pimeässä syys-yössä juosta tuo synkän metsän läpi kulkeva taival. Ja kyllä vielä osaa pelkoa lisätä haukkumisellaan ja kiinnitapailemisellaan tuo vahdissa seisova suuri Pynnölän koira, joka ei millään hinnalla tahdo häntä laskea yöllä huoneesen eikä portaita ylös.
Koiran haukunnasta havahtui talon väki ja isäntä rientää porstuaan.
"Mikä siellä portailla on?" huusi hän että kartano kajahti.
"Minä täällä olen."
"Kuka minä?"
"Liisa Rahkonen. Taavetti on kipeänä kuolemaisillaan, tuppaa ulos, että me saamme rynnistää hänen kanssaan hengen edestä."
"Ai! Taavetti! Voi minua!"
"Mitä sinä, Leena, puhut?"
"Minä vaan sanoin, että on onnetonta, jos hän kuo—
"Kuolee, kuka? Säikähditkö, pelästyitkö sinä?"
"Mene nyt sisälle, Leena, ja rauhoitu ja tule sisään, Liisa."
Nyt menivät kaikin kamariin ja Leena meni peräkamariin, jossa hän kuului kiivaasti panevan vaatteita päälleen. Isäntä sytytti valkean pöydällä olevaan kynttilään.
"Joko hän on kauankin ollut kipeänä?" kysyi hän, pannen myöskin päälleen.
"Puolipäivästä asti."
"Mitäs minä siellä teen, kun en minä osaa mitään rohtoja hänelle toimittaa? Jaa no, menenhän minä sinne kumminkin."
Leena tuli täydessä puvussa etukamariin.
"No, minne sinä olet menossa? Hyvä lapsi, minne sinä aiot?"
"Sinne, mihin isäkin."
"Sinne, no mutta miksikä se siitä tulee?"
"Onhan teidän hauskempi palata, kun minä olen mukananne."
"Sen puolestahan tuo on."
Silloin sitä lähdettiin.
Kiirein askelin astuttiin pimeässä ja monen haparoimisen perästä päästiin vihdoin torppaan.
Sairas oli nukkunut ja huokui väliin hyvin raskaasti, väliin taas tuskin kuuluvasti. Kaikki olivat hämmästyksissään ja tytöt olivat vallan raukeat kovasta ottelusta sairaan kanssa.
"Saapa nähdä kuinka siinä vaan käy", tuumi isäntä, ja koetteli sairasta.—"Kyllä se on kuumetta, mutta mitä lajia? Onko tuo nyt lavantautia tähän vuoden aikaan?"
Leena läheni sairasta, painoi kätensä hiljaa Taavetin otsalle ja vedet juoksivat pitkin poskia alas.
"Kyllä hän on kovin sairas", sanoi hän, koettaen la'ata itkemästä.
Isäntä katseli tytärtään, vaan ei puhunut mitään, pani vaan tupakkaa piippuunsa ja oli yskivinään.
"Kyllä hän taitaa kuolla; hän on niin minusta–kuinka sitä sanoisin", sanoi Leena.
"Joku meiltä kuolee, kukahan lienee, vaan ilman ei se mene tämä syksy. Kyllä minun uneni ennen on toteen käyneet", tuumi Taavetin äiti, istuen nurkassa ja nojaten päätänsä lämpöiseen uuniin.
"Enhän vaan minä", sanoi Mari.
"Enkä minä" sanoi Hanna.
"Kukaties minä", sanoi Esteri.
"Pikemmin se olen minä", Liisa, nuorin tytär hökäisi.
"Arvaahan sen, että tottahan se on Taavetti, joka on jo lähellä kuolemaa ja te kaikki olette terveitä", arveli Leena.
Toiset tytöt kaikki vapisivat, vaan Leena istui vakaana.
"Se on kummallinen ihminen tuo Leena", virkkoi isäntä. "Se on pienestä lapsesta asti ollut semmoinen, ettei se ole pelännyt mitään. Hän on aivan äiti-vainajansa kaltainen. Miehet ei pelkääkään, minä luulen, tuskin kukaan; mutta naisissa on sitä vastaan hyvin harvat, jotka eivät pelkäisi."
Vähitellen tulivat kaikki uneliaiksi ja yksi toisensa perään vetäysivät mihin saivat kallistua huokaamaan. Isäntä ja Leenakin kävivät pitkäkseen penkille. Kynttilä paloi pöydällä ja hämärästi valaisi isohkoa huonetta. Kun olivat kaikki nukkuneet, nousi sairas sängystään, ja isäntä ensimmäiseksi kuuli, kun tuvan ovi kiinni lupsahti. Silloin nousi hän ylös ja katsahti sänkyyn ja Taavetti oli poissa. Nyt hätkähti isäntä pahanpäiväisesti ja äännähti:
"Johan se Taavetti on karannut!"
Silloin kavahtivat melkein kaikki pystyyn ja Leena oli ensimmäiseksi ulkona. Pian hän jo taluttikin Taavettia toisia vastaan ja isäntä paraiksi ennätti tukeamaan toiselta puolelta. Niin saivat he sairaan sänkyyn, joka ei enään taas maailmasta mitään tiennyt. Leena selitti löytäneensä hänen makaamassa rappujen edessä pihalla; vaan kun hän otti kädestä kiinni, nousi se ylös ja alkoi astua rappuja ylös. Samassa se kuitenkin tuli niin hervottomaksi, että tahtoi taluttajansa kaataa maahan.
Nyt ei enään kenenkään silmään tullut uni, vaan valvoivat kaikki aamuun asti. Silloin lähtivät isäntä ja Leena pois ja isäntä lupasi toimittaa rohtoja.
Iltapäivällä tuli Leena, tuoden rohtopullon mukanaan. Sairas ei ollutkaan enää päivällä hourinut. Hän oli saanut rohtoja pappilasta. Ja kun hän nyt taas oli saanut Leenan tuomia rohtoja osasi hän jo vähän päästä selällään maaten puhua selvästi yhtä ja toista. Vaan kun koetti nousta istualle, musteni silmissä ja hän kaatui vuoteellensa.
"Rohto vaikuttaa", arveli Leena, nähtävästi hyvillään.
"Mikä sinun tänne on tuonut?" kysyi Taavetti.
"Arvelimpa jos jotenkin voisin lieventää vaivojasi."
"Se on harvinaista hyvyyttä", sanoi Taavetti kääntyen kyljelleen sängyssä ja katsellen permantoa. "Sinun kaltaiseltasi sellainen hyvyys, että tulet hoitamaan torpparia, on vieläkin sanoen harvinaista."
Leena mietti siihen jotakin vastausta, vaan ei ajatukset syntyneet sanoiksi.
Sairas tuli taas kuumeen kouriin, niin ettei hänen kanssaan voinutkaan keskustelua jatkaa. Selvään näkyi Leenan kasvoista että hän pelkäsi Taavetin kuolevan.
Viikkoja vieri ennenkun Taavetti tointui taudistansa ja melkein joka päivä kävi Leena häntä katsomassa. Kun Taavetti nousi ylös sairas-vuoteelta, kääntyi Liisa, nuorin sisar, samanlaiseen tautiin. Hän tuli verkalleen kipeäksi ja luultiin sen menevän pian ohitse; mutta niin ei käynyt. Kolme viikkoa sairastettuaan kuoli hän.
Niin oli äidin uni toteutunut. Mutta syvän surun vaikutti Liisan kuolema koko perheesen, sillä hän oli kaikkien toisten siskojensa lempilapsi, niiden hoitama ja kasvattama. Oudon ja tyhjän jäljen jätti hän, kun hän maan mustaan povehen vietiin, sievästi laitetussa sinisessä arkussaan.
Ja siihen yhteen uhriin taukosi taudin raivo.