Vasta Joulukuulla poistui pohjatuuli ja muutamia pilven tapaisia alkoi kuljeskella nakellen alastomien puiden oksille joitakuita lumen haituvia kuni köyhille vaatteen apua. Pilviä nousta nuijaroi yhä enemmän taivaan rannalta, niin että yhtenä iltana selvään näki ensi yönä satavan lunta.
Sepä isännän huolia virkistytti. Yön siirryttyä vähän yli puolesta, nousta komusi hän jo ylös ja lähti joukkoja herättelemään. Vanhin renki kuuli tupaan, että jo tulee porstuassa ja kävi orrella riippuvia saappaitaan heilauttamassa, ja oli taas nukkuvinaan.
"So pojat, so pojat! nouskaa ylös rekiä laittamaan, lunta on pihalla."
Renki kohotti päätään ja sanoi: "Ei, Lempo soikoon, ole nuo kengät orressa vielä herenneet heilumasta."
Isäntäkin katsahti kenkiin ja aivan todellakin ne heiluivat. Arvasi hän, ettei ne sentään illalliseltaan heilu ja jatkoi hämmästymättä tointaan.
"Pojat, nouskaa pois, nouskaa pois. Kalle, sinä myös. Alkakaa laittaa rekiä, päivän tultua pääsee heti lähtemään. Kalle, sinä saat päivän tultua mennä Punilla vannepuita ja vitsaksia keräämään … vähän lumen aikana on joutuisa kerätä koko talveksi … no joutukaaten, joutukaaten … ja sitten hakkaatte loppupuhteen hevosille silppuja. Kiireelle, kiireelle … päivä kohta valkenee."
Ei hän itsekään uskonut että päivä "kohta" valkeneisi, rengit vielä vähemmin. Istui sitten rahille ja ongiskeli siinä, poikia kiirehtiessään, kiiskiä. Puheli vielä ylösnoususta, kun rengit jo olivat ovessa menossa. Jälkimäinen paiskasi ovea, niin että tupa heilahti ja jupisi:
"Eiköhän tuonne helvettiin pääsisi vähemmällä hopulla."
Isäntä havahti oven paukauksesta ja kohautti päätään.
"Uh! johan ne menevät … hyvä, hyvä."
Kohta oli kaikki käynnissään kuin tehtaassa. Navettakodan muurin alle ilmestyi ensiksi valkea työtään tekemään veden lämmityksessä. Lehmien hoitajat liikkuivat ulkokartanolla.
Heiniä ja olkia kannettiin navettaan, josta aina ovea avatessa pöllähti ulos lämmin, sakea ilma ja samalla kuului lehmien moni-ääninen yninä. Sonni yltyi ammua kijastamaan, eikä asettunut ennenkuin piika sätki luudan varrella selkään. Tallin yliseltä kuului silppumyllyn vinguttava pyörintä. Niin kului pimeän aika ja päivään mennessä oli muiden töiden lisäksi syöty, vieläpä nukuttunakin noin nimeksi.
"So pojat!" alkoi taas päivän hämärtäessä kuulua. "Kuules, kuules," sanoi hän Kallelle erikseen. "Mene sinä niitä vannepuita ja vitsaksia keräämään sieltä Kiiskilammin ympäriltä … tuolla puolen lammin on varsinkin hyvää vitsasmetsää".
"Vaan lammin tuolla puolenhan on muiden maata", muistutti Kalle.
"Niin no, semmoisia kuin vitsaksia, ottipa niitä mistä hyvänsä", sanoi isäntä. "Ja jos sattuvat näkemään, niin sano, ettet tietänyt rajaa."
Kallella ei ollut mitään muistuttamista, tuntuihan se nyt hänestäkin niin tavalliselta ja olihan niitä pieniä puutarpeita ennenkin otettuna… Hän pani Punin aisoihin ja ajaa jytyytteli vähälumista metsätietä ja hyräili rikkaan pojan laulua:
"En minä huoli herrastytöstä, jos rikaskin tuo oisi: se kammarissa käveleisi ja kahvia vaan joisi.
En minä huoli köyhästä tytöstä, jos kauniskin tuo oisi; sen isä apua anoisi ja harmia vaan toisi.
Vaan rikkaasta talosta kauniin tytön otan minä itselleni: sillä on paljon sulhasia, vaan niihin se kääntyy selin."
Tuo kolmas värssy oli Kallen mielestä paras ja siihen kuuluvia seikkoja hän ajattelikin aina Kiiskilammille asti ja vielä sielläkin. Punin sitoi hän puuhun kiini, nakkasi heiniä eteen ja alkoi rassehtia lammin ympäriltä vitsaksia ja veteli niitä perässään kokopaikkoihin. Viimein arveli niitä tulevankin kuorman täyteen, päästi Punin irti ja lähti ympäri lampia keräämään. Lammin jäätä myöten oli suorempi palata, vaan ei uskaltanut koettelematta lähteä. Hyvästi tuntui kestävän, kun ei kirvespohjalla lyöden mennyt puhki. Arasti tulla rapsutteli Puni, sillä keskeltä vähän rusahteli, vaan ei vaarallisesti. Kalle lauleli:
"En minä huoli herrastytöstä—"
Hytkis! Ja Puni oli rantaliejukossa selkärankaansa myöten. Kalle säikähti silmittömäksi ja laulut katosivat kerrassaan. Kodin puoleisella rannalla oli pitkältä liejusammalta ja siinä jää huonoa, jota ei arvannut koetellakaan. Siinä se nyt Puni ryllötti ja Kalle vetää kisasi suitsista, josta ei ollut mitään apua. Sen hän itsekin huomasi ja luuli tekevänsä paremmin kuin hakkaa reen asiat poikki. Vaan ei siitäkään. Hätä alkoi kiihtyä ja pani keksimään sen keinon, että hakata jää maalle asti auki.
Niin hän päättikin ja rupesi kirveellä tekemään väylää rantaan päin putouspaikasta lähtien. Henkensä edestä riehui Puni ja heilautti yhtäkkiä päätänsä, niin että kirves sattui keskelle otsaa!
"Aijai!" parkaisi Kalle ja nakkasi kirveensä jäälle.
Veri ruskahti haavasta kauvas ja Puni alkoi yhä hirmuisemmalla voimalla hyppiä ylös, vaan ei päässyt. Huutaen ja samalla itkien alkoi Kalle juosta lähimäistä taloa kohti. Puni katsoi häneen erotessa surkeannäköisesti, joka sai Kallen yhä enemmän itkemään.
"Voi, voi, mikä piti tulla", voivotteli hän koko matkan juostessaan ja koetteli huutaakin, vaan ei se kauvas kuulunut. Nykälän miehet olivat hakkaamassa pihansa lähimetsässä.
"Mikä on hätänä!" huusivat miehet, kun ei Kalle heitä huomannut.
"Hevonen putosi lampiin, menkää nostamaan, se kuolee sinne … voi, mikä piti tulla!" Seisottumatta juoksi hän kotiväelle sanaa viemään.
Miehet lähtivät lammille ja aprikoivat mennessään, että mikä hiivatin asia sillä oli mennä lammin jäälle. Paikalle saavuttua tuumivat he että vahinko on aivan parhaiksi mokomalle (näet isännälle); hevonen vaan säälittää. Kirveen haavasta olivat he kahdella päällä, onko se lyöty, vai jäikö kirves niin putouspaikan lähelle, että hevonen itse rymyillessään kimmotti otsaansa. Vähissä hengin se näytti olevan, kun he alkoivat haalata ylös.
Kalle ei enää miesten luota lähdettyään huutanut, mutta vapisi sitä enemmän pelosta, eikä uskaltanut kotiin tultuaan tulla huoneesen suoraan, vaan kierti pirttikartanon taakse ja asettui seinäviereen kuuntelemaan. Vilu ja pelko alkoi värisyttää, eikä tahtonut riittää uskallusta mennä ilmoittamaan, sillä jos isä suuttuu, niin ei tiedä miten selälle käypi. Sen Kalle tiesi varmaa, että isä suuttuu, eikä olisi tahtonut ensiksi näyttäytyä, vaan ei kuulunut äitiäkään liikkuvaksi. Musti tulla kuhnusteli Kallen luokse ja ikäänkuin kummastelemalla katsoi silmiin, että mikä pakko siinä on seistä ja itkeä.
Joku meni tuvasta kamariin. Hyräilystä tunsi Kalle että se on äiti.
Seinävierusta hän matalana hiipi sinne ja paasikin muiden huomaamatta.
"Mikä sinulle on tullut?" kysyi äiti säikähtäen.
"Hevonen…" Siihen keskeytti yllättelevä itku.
"Mikä hevoselle tullut, mikä?"
"Putosi lampiin…"
"Voi hyvänen aika! Kerro nyt miten sille kävi, eläkä itke."
"Niin, se putosi rannalle, enkähän minä arvannut…"
"Voi tokiinsa! Onko siellä ketään nostamassa?"
"Meni sinne Nykälän miehet … vaan mitään siitä isä…"
"Niin kylläkin, isä! Jää tänne, minä menen ilmoittamaan", sanoi Kaisa.
Vaan ovea avatessa tulikin isäntä ulkoa ja Kallen huomattuaan kysyi:
"Mitä, mitä se Kalle täällä ja Punia ei näy?"
"Niin, Punille kuuluu tulleen vähä vahingota", sanoi Kaisa.
"Mitä vahinkoa?" kysyi isäntä, silmät suurena, ja astui Kallen kauhistukseksi kamariin.
"Lampiin pudonnut", sanoi äiti pojan edestä, vaikka kyllä hän itsekin sopersi sinnepäin.
Tuikeasti katsoi isäntä Kalleen ja tuikeammin kysyi:
"Puniko pudonnut lampiin ja kuollutko sinne?"
"Tienneekö tuo vielä itsekään", sanoi Kaisa väliin.
"Poika, sinulta minä kysyn!" ärjäisi hän kovasti.
"En tiedä," sanoi Kalle ja kyyristyi pelosta nurkkaan.
"Etkö tiedä!" Samassa sivalti hän rautaisen uunin kohennuskepin, josta harppasi yhdellä askeleella Kallen niskaan kiini, seiväs lakeen asti kohotettuna antamaan vähän lihan kipua.
"Ukko! malta luontoasi!" ärjäisi Kaisa.
Ei se auttanut. Jo mätkähti yhden kerran. Kaisa töytäsi väliin ja sanoi lujemmalla äänellä:
"Tiedä se, että poika on kalliimpi kuin hevonen. Ja jos lyöt, niin lyö minua."
Yhtä uhkaavasti kohosi rautakeppi.
"Oletko sinä hullu!" ärjäisi Kaisa vielä kovemmin ja tarttui käteen kiini. "Ethän sinä tiedä, eikö lie jo saatunakin hengissä ylös; Nykälän miehet kuuluvat menneen nostamaan."
Nyt rauhoittui isäntä sen verran, että heitti kuin heittikin kepin kädestään ja syöksyi ulos renkejä huutamaan. Kun nämät joutuivat, lähtivät he miehissä hevosella ajamaan. Isäntä otti ohjakset käteensä, silloin oli toisilla tietämistä pysyäkö reessä, kun laukalla mentiin koko matka.
"Miksikä, sinä polonen, jäälle menit?" kysyi äitinsä Kallelta kun olivat jääneet kahden.
"Isä kun käski ottaa vitsaksia tuolta puolen, niin enhän minä arvannut toiselta rannalta koetellakaan, keskeltä kun kantoi hyvästi ja siitä oli suorempi tulla," selitti Kalle vähän rauhoittuneena.
"Vai niin, vai käski se. No luuletko Punin kuolleen?"
"En tiedä." Ja silloin muistui taas pelottavasti mieleen tuo kirveen haava, jota ei uskaltanut äidillekään ilmoittaa.
"Kyllä sinun pitää mennä isäsi tulon edellä piiloon täksi illaksi, muuten ei voi käydä hyvin."
"Mihinkä minä menisin?"
"Mene tuvan uunille, se on kylmänkin vuoksi hyvä ja elä liiku koko iltana."
Kalle nousi uunin päälle ja asettui aivan nurkkaan turkkiin kääriytyneenä.
Illan hämärtäessä tulivat miehet ja hengetöntä Punia veti toinen hevonen. Isäntä käveli jälestä ja ähki puhumatta mitään. Rengit ajoivat kuormansa kujaan, vaan isäntä meni tupaan.
"Missä se on se poika?" kysyi hän Kaisalta.
"Minä laitoin kylään," sanoi Kaisa.
"Mitä varten kylään?"
"Sitä varten, että sinun vihasi ennättää asettua."
"Vaan jos sinä valehtelet?"
"En valehtele," vakuutti Kaisa.
"Niin, vaan se olisi saapa selkäänsä, niin että tuntuisi", kiivastui isäntä ja pui nyrkkiä.
"Anna vasta, jos tarvitsee, ei se kuitenkaan olisi tavallista kuria, jota sinä nyt antaisit", sanoi Kaisa vakaasti. "Ja toisekseen", lisäsi hän, "etkö sinä huomaa, kenen syy tämä oikeastaan on? Oliko meidän maata lammin tuolla puolen, ja kuka käski sinne mennä?"
Isäntä herkesi ääneti ja lähti kävelemään. Kalle ei olisi tämän keskustelun aikana ääntänyt, vaikka sirkka olisi silmää kaivanut. Se häntä vaan peloitti, että jos isä sattuu käymään uunilla. Ei hän kuitenkaan sattunut, käveli vaan rauhattomana.
Tuli maata asettumisen aika. Isäntäkin heittäytyi vaatteitaan riisumatta pitkälleen, vaan ei saanut unta kun rupesi ajattelemaan viime aikoina tulleita vahingoita. Kuka sen tietää, ajatteli hän ja nousi taas kävelemään. Kuka sen tietää, jos tulikin on jäänyt johonkin pahasti, ja palaa koko talo ja tavarat kaikki tulena taivaalle. Kun kerran rupeaa tulemaan onnettomuuksia, niin niitä tulee useampia.
Meni ensin kotaan. Ei sieltä tulta löytynyt kuin padan alta muutamista hiilistä nimeksi vaan. Piti käydä kujassakin Puni vainaata katsomassa. Kuusi sataa markkaa ja niin hyvä hevonen, ajatteli hän siinä ja aina vähän päästä. Kuusi sataa ja paras hevonen … toistatuhannen markan vahinko.
Näissä ajatuksissa kului yö ja loppu-ajatukseksi tuli se, että mihinkä tässä joudutaan! Aamupuolella hän nukkui noin puolihorroksissa ja Kaisa kuuli, että hän unissaankin jupisi noista suurista onnettomuuksista. Tämä pani Kaisan ajattelemaan, sillä hän tiesi vanhastaan miehensä heikoksi vähäsiäkin huolia kantamaan, Kallen laittoi äitinsä isännän nukkuma-aikana päiväksi ulomma, johonkin työpaikkaan.
Päivän tultua työhönlähdön aikana ei kuulunut liikanaista hoppua laisinkaan, ainoastaan tavalliset neuvot, jotka annettuaan hän meni kävelemään, yölliset ajatukset myötäänsä mielessä. Käveli pihan seuduilla joka paikassa ja istui äänetönnä tuvassa, välistä kävellen akkunasta akkunaan ja katseli ulos, jolloin Kaisa häntä tarkasteli ja huomasi että katsannossakin oli jo vähän noin erikoisempaa, joka aavistutti…
Isännän mieleen johtui että hän Punilla ajoi silloin viimeksi, kun kävi toissa päivänä alankoladosta heinässä ja kuolemansa edellä se olikin niin rajuna, jotta sai alituistaan pidätellä. Niin, sieltä hän kävi viimeksi heinässä … tuntui niin oudolta, kun ei Punia ollutkaan. Piti lähteä tuolla ladon luona käymään… Sinne hän kävelikin verkalleen ja istui alaspäin, ajatuksiinsa vaipuneena, kynnykselle. Istui siinä kuinka kauvan, ottaen aina alusta laskettavaksi nuo kolme kohtaa: kuusi sataa, paras hevonen ja mihin tässä joudutaan…
Kaisa alkoi pitkästyä, sillä hän oli pitänyt silmällä minnekä päin miehensä oli mennyt, kun ei näkynytkään takaisin tulevaksi. Täytyi lähteä katselemaan ja lähestyessään näki hän että siellä se istuu allapäin. Ennen lähestymistä tekeytyi Kaisa niin huolettoman näköiseksi, kuin ei olisi mitään tapahtunut.
"Mitä sinä täällä istut?" kysyi hän melkein nauraen.
Verkalleen nosti isäntä päätään ja kasvoista näki selvään tuon vanhan lauseen suurista onnettomuuksista.
"Lähde, veikkonen, pihaan", jatkoi Kaisa. "Tuotako sinä hevosen kuolemata suret … hoo … kaikkipa sitte! Se ei meissä tunnu enemmän kuin jos köyhältä nappi nutusta tipahtaa, niin ostetaan. On meillä rahaa ostaa parempikin hevonen, kun tuo oli, eikä lopu, jos montakin ostetaan. Surkoot köyhemmät, vaan ei me, se ei kannata niin pieni asia".
Isäntä nousi seisalleen, katsoi Kaisaa silmiin ja sanoi että "entäs sekin kuusi sataa, eikös sinua huoleta?"
"Ei yhtään. Mitä tuo kuusi sataa, kun olisi kuusi tuhattakaan. Enemmän ne ovat vielä maksussa ja silloin on hyvä luottaa siihen, että kyllä tolho toista kasvattaa. Vuoden, parin päästä ne ovat sen kauniisti takaisin maksaneet korkorahoilla."
Tämä auttoi aivan kuin olisi kylmällä vedellä valellut.
"No on, onkinhan tuota sentään vielä", sanoi isäntä ja lähti Kaisan kanssa pihaan astumaan.
"Puolen tuhannen saappaathan siitä Punista tuli", sanoi Kaisa, "vaan kannattaa meidän kävellä niillä niin hyvin kuin köyhempien kolmen markan saappailla ja vielä paremmin."
"Niin no, kyllä se ehkä…" sanoi isäntäkin, vaan ei vielä aivan varmasti.
Meni sitten työmiehille antamaan neuvoja ja entinen sota alkoi.
Huomen aamuna kuului vielä aikaisemmin tuo tuttu ääni: "pojat, pojat, nouskaa pois, päivä kohta valkenee," niin etteipä paljon valheeksi joutanut rengin kuje siinä, ettei kengät ennättäneet lepo-aikana heretä heilumasta.
Elämä oli taas tullut entiselle tolalleen, taloudellinen taivas selvinnyt noista mustista pilvistä ja nyt hän tuon rakennuksensa keskellä huiski ja hommasi kuten maalari poutasäällä maalattavan taulun ääressä. Ja kun tuli kaupungista, kehui hän Kaisalle että on jyviä, on rahaa ja kielsi ettei tarvitse surra … ei ole hätää. Mutta kun pieninkin vastus kohtasi piti Kaisan ruveta kehumaan. Ja jos ei tätä toista kehujaa olisi ollut niin tuskin olisi suurin kehuttavaakaan ollut.
KOTOA KOTIIN
Kirjoitti Heikki Meriläinen.
"Nythän ne ovat markkinat likellä ja hyvällä puolella", puhui Honkalehdon isäntä Vesalaiselle, kuin tuli markkinaliittoja tekemään Vesalaan eräänä helmikuun pakkaspyhänä.
"Taitaahan ne olla käsiin käymässä ja monen nokka on sinne päin nojallaan. Mikä häneen mennee saamaan, mikä viemään, mikä ilman olemaan", sanoi Vesalan isäntä.
"Lähdetäänkös teiltä?"
"Eipähän siellä käymättä saane olla, on aina siksi asian nihua."
"Itsekö isäntä lähtee pääksi?"
"Tuolla Pekallahan sinne tuntuu mieli tekevän, niin saanee se nyt mennä. Ja hyvin sieltä minä raskisin ollakin poissa, kuin olisi joku, joka nuo asianvähäiset toimittaisi. Ei olisi kuin muutama tusina lammasnahkaa, talileiviskä ja oravakimppu kaupittavaa ja suolatynnyri ostettavaa. Siinä kaikki koko asiat", tuumi Vesalan isäntä.
"Jo nuo miehet pienemmätkin toimittavat asioita kuin Pekka. En häntä ollut kuin patapölkyn korkuinen, kuin isä tuli vaivaiseksi ja jäivät asiat minun niskaani. Vaan ei minun jälkiäni ole tarvinnut toisen parsia vielä tähän asti", puheli Honkalehto vakaisesti.
"Sinä olet ollutkin terästä alusta lähtien ja pienestä pitäen saanut omin nokkisi puuhailla. Vaan Pekka on tuossa toisen turvissa kasvanut kuin humalan varsi seivästä pitkin, niin ei tiedä mikä hän on ennen kuin näkee", tuumaili Vesalan isäntä verkalleen.
"Tuki nuoresta tulee, vara vasta kasvavasta, on vanha sananlasku, eikä Pekassakaan ole kuin hyvyys vikana. Sen näin tässä tuonnoin tihunnin maksuretkellä, että Pekka toimitti asiansa kuin muutkin miehet", puolusteli Honkalehdon isäntä Pekkaa.
Ja niin se nyt tuumattiin, että lähdetään huomisaamuna päivän viihessä.
Ei Pekkaa nukuttanut koko yönä. Hitaasti kiersi täysikuu taivaan rinnettä sille kohalle, jonka Pekka oli nousun ajaksi arvellut. Vaan mitä likemmäs Pekan määrää kuu kiersi, sitä tiheämpään hulmahti kiivaasti lentävä huurupilvi kuun eteen ja tuokion kuluttua jätti paistamaan siksi kunnes tuli toisia reutaleita. Ne veivät sikseen unen Pekan silmästä ja pelosta sykki sydän. Jos nyt tuisku nousee, niin silloin ei pääse lähtemään, ajatteli Pekka ja hätäisesti hyppäsi ylös, kuin kuu oli lännen korvalle kiertänyt.
Pekka apatti ruunansa, suki sitä ja apatti ja suki sukimasta päästyäänkin. Puhdisteli mäkivöitä, suitsia, päitsiä, laittoi rekeä ja kopperehti toimessa. Vaan ilkeästi jylähteli hänen mielessään, kuin tuuli suhahteli nurkissa ja pakkastunut viti juosta kituutti matalana sumuna hilisten hangen kamaralla. Joskus kasahti jo ikkunanlasiin lumen kuivat kipinät. Kuu ja taivas peittyivät pilvien tummaan kuoreen.
Ruuna oli appanut. Monta pärettä oli jo palanut uunin nurkkapihdissä, kuin tuli isäntä makuuhuoneestaan pirttiin ja haukotellen tuumasi nyt tulevan tuiskun, eikä taida tulla markkinaan lähtöä. "Mikäpä sinne lähtee nousevan ilman selkään rypemään. Jos on huomenna parempi ilma, niin saattaa sitte lähteä ja jos ei ole säätä, niin ei tule suurta hallaa, jos emme käy ollenkaan."
"Mikä siitä nyt tulee, kuin niin vissiin aijottiin ja Honkalehtolaiset odottavat meitä tulevaksi?" alkoi Pekka tuumia ja koetti parastaan, että pääsisi lähtemään markkinaan. "Eihän tuolla sää tartu sääreen, jos nyt on vähän tuiskukin. Kylläkai minä en säikähdä tuon vertaista tuiskua. Eihän nyt ole mikään tuisku, jos vähän tuulla tuhailee."
"Siltäpähän näyttää näkönsä, kuinhan katastetaan", sanoi isäntä ja lähti käydä kääristämään ulos. Sinne saatuaan tuikaili joka suunnalle taivasta, haisteli tuulta, joka puuskapäissä ajoi tyyniperään narisevaa talvilunta ja retuutti Pekan markkinakuorman laidalla riippuvia heiniä ja katteeksi sidottua loimen laitaa. Paremmalta tuntui ukosta itsestään jäädä kotiin kuin lähteä markkinaan. Meni hän pirttiin ja sanoi Pekalle:
"Saat mennä kuin mennet, ei tuosta taida miehen syöpää ilmaa tulla."
Pekka hyppäsi kuin tulisten hiilten päältä. Ilo hulmahti kasvoissa. Reippaasti pani hän vaatteet päälleen, ruunan aisoihin ja oli valmis lähtemään. Isäntä tuli pirttiin ja oli rahoja näpissä kaksikymmenmarkkanen ja viisimarkkanen. Ne hän antoi Pekalle ja luetteli sormiaan lukien tuonnokset ja mikä mistäkin menee:
"Suolatynnyristä 12 markkaa, tampattavana olevasta sarkapakasta 7 markkaa—se on 19—pitkiä lehtiä 2 naulaa: 1 markka 60 penniä—se on 20 markkaa ja 60 penniä—1 naula saipuaa: 40 penniä—se on 21 markkaa—ja kartat eukolle, niistä 1 markka—se on 22—ja kotituliaisiksi 50 pennin edestä rinkeliä. Viimmeiset rahat olkoot tarpeen varalla, sillä pitäisihän aina se vara olla, etteivät koirat kinttuja kuopisi.– Lammasnahoista jos ei saa 2 markkaa kappaleelta ja talista 6 markkaa leiviskältä, niin pitää tuoda pois. Jos siitä hinnasta saa myödyksi, niin rahat pitää tuoda joka penni minun hyppysiini."
Viimmeisen määräyksensä lausui isäntä niin tanakan päättävästi, että 70 vanha, pikkuinen, musta ukonkärväkkä näytti Pekan mielestä aivan peloittavalta.
Pekka lupasi sen täyttää ja lähti ajamaan Honkalehdolle. Eikä ollut rikkoja ruunan varpaissa kuin Pekka karitteli sen taipaleen. Sydän sykki, kuin toivoi saavansa Honkalehdon Loviisan rekilinnukseen tarjoamalla kyydin ilmaiseksi.
Honkalehdossa vielä nukuttiin ihan henki hieverinä. Vaan Pekan tullessa ajon kuhauksesta ja tiukujen heläyksestä heräsi Musti, joka otti vieraan vastaan kaikkena muuna vain ei ystävänä. Tiukasti ärhenti se kuin Pekka sitoi hevostaan kiinni ja lähti astumaan pirttiin, jossa väki alkoi kohmerehtaa ylös. Muuan oli liettä haromassa tulta saadakseen. Isäntä venytteli vuoteellaan ja haukotteli.
Heti kuin tuli pantiin uunin nurkkapihtiin kohosi kaikki väki. Tytöt kilpaa kantoivat makuuvaatteita ulos, sitoivat olkia kupoihin, veivät niitä tanhualle toinen toisensa perästä, ettei ovi kiinni päässyt toviin aikaan. Siinä se ammotti auki kuin musta kita, josta valkeana, pyörteisenä usvana vieri pitkin laattiata tuiskupakkasen harmakka henki. Väkevänä virtana tunki se sisään, että raikas kolea viima viiloi korvia rahilla istuvilta. Pienet lapset, ikäänkuin hyyhmä rannan aalloissa, valelivat itseään, kuin heiluen kävellä teutaroivat päät vain sumusta vilkkuen. Ja kuin ovi lupsautettiin kiinni, niin jäivät kuni kuivalle sannikkorannalle keppelehtemään puhtaina ja iloisina kuin uimamiehet konsanaan.
Kohta laitettiin kaksi rekeä lähtemään. Nuori isäntä ja renki Hermanni, jota Herkoksi kutsuttiin, olivat varsinaiset lähtijät. Herkolle oli pestatessa luvattu markkinakyyti. Vaan kolme talon tyttöä olivat myös lähdössä, eikä kumpaankaan rekeen sopinut kolmea henkeä. Siinä tuli tinka kuka tytöistä jää pois. Tulipa oikein kova kiistely tyttöjen kesken, että kellä ja kellä oli etuoikeus nyt päästä ja kenen oli jääminen kotiin odottamaan toista lähtöä. Pekkapa tunsi, että nyt on paras aika laukasta sitä tähdättyä otusta ja sanoi iloisesti:
"Minähän olen yksinäni kuin orpo. Minun reessäni on tila ja kyyti semmoinen kuin herroillakin."
Silloin tytöillä loppui väitökset. Jokahinen remahti: "Ota minut—ota minut". Asettuivat rinnan seisomaan suu leikin hymyssä ja sanoivat: "valitse nyt paras parvesta, ota nyt kenen tahdot, jääkööt tähteet jälelle."
Pekan suu levisi naurun makeasta hymystä ja sanoi että, "pahapa on paljosta valita, vaan sattui mitä sattui, tuon Loviisan otan."
Iloinen nauru remahti tyttöjen suusta ja kiireimmän kautta rupesivat kammata sukimaan. Ruotimummo ovensuuloukossa hymyillen tuumaili, että "paraassahan on vievän mieli. Sen punaposkenpahan näki verrakseen. Niinhän sitä sanotaan, että kala kansaistaan, verkko silmäistään."
Renki Herkko apatteli hevoset, suki ne sukeata sukeammaksi. Emäntä kantoi talkkunakupit ynnä muut ruuat pöydälle. Markkinamiehet keräysivät syömään. Käskettiinpä Pekkaakin, joka esteli, sanoi kotonaan vasta ikään syöneensä. Isäntä vain paitosi, että "parempi on pala suussa, kuin haava päässä."
Ja Pekkakin nousi ja istui pöytään.
Päivä oli harmaan hevosen kokoinen, kuin valjastettiin hevoset ja Pekka istui Loviisan, isäntä Sanna Kaisan ja renki Herkko Anna Reetan kanssa rekiensä perään ja kaulaansa myöten hautautuivat uhkeihin lammasnahkapeitteisiin. Visusti käärittiin laidat alleen, että tuiskupakkanen ei uurtaisi jalkoja kolottamaan.
Isäntä iloisesti kiljahti, että "lähdetäänpäs nyt parittain ajaa lenhottamaan. Annappa Pekka tietä, vain elä kuitenkaan henkimeneyksiin aja hevostasi."
Siitä lähtivät kynttä kantta ajaa suhittamaan. Umpeen oli tien juoksuttanut pellon selkosella, vaan täyttä juoksua mennä utmisti Pekan piirtopäinen, vantterarunkoinen, roimakulkuinen ruuna. Sen musta harja leimusi tuulessa, rajusti tupsi jaloissa kuiva viti, jonka tuuli otti kynsiinsä, että tuiskun kierroksen harmaasen häkärään peittyi koko reki. Metsätielle tultua selvisi, jossa tie oli avonainen. Tuuli vain kahisi huurteisessa hongistossa, silloin tällöin pöläytellen savuna lentämään talven karstaista utua. Niin ajella suollottelivat metsäistä tietänsä. Muuta ääntä ei kuulunut kuin tiukujen ja kulkusten helinä ja metsän humina.
Pekka mietti, että pitäisihän keskustella ajan ratoksi jotakin, vain eipä saanut päätä käsiinsä.
Tyhjältä alkoi kumminkin viimmein tuntua tuo pitkä äänettömyys. Loviisa puheen aluksi kysyi: "Mitä sinä nyt ostat markkinasta? Ostatko itsellesi kesävaatteita? Eihän teillä kotona tule tehdyksi, kuin on vähän tekijöitä. Yhdellä piijalla ja äitivanhallasi kait menee aika ihan sormia nuolten karjan hoidossa, eikähän tuo se piika meillä ollessaan osannutkaan käsistään tehdä, ei rikkaa ristiin panna. Miksi lie nyt viisastunut?"
"Kielletty on rahaton kaupasta. Kylläkait sitä tarvitseisi. Ei ne vaatteetkaan näy yhdet ikää kestävän, vain ei ole rahaa kuin siksi, millä saan ne mitä käskettiin tuoda. Lammasnahoilla ja talilla minä saan, vain ne ovat ukon rahoja, ne vien sille omaan kouraan", tuumaili Pekka tyytyväisenä ja hotasi suitsiperillä ruunaa.
"Vielä se ukko vain isännyyttä pitää?" kysyi Loviisa. "Johan sinussakin olisi miestä"
"Olen sitä ajatellut tahtoakseni ruokolle, että kerrassaan jättäisi isännyyden minun huostaani, vaan en ole vielä viitsinyt. Ja ei tuo taida enään moniaikainen kalu ollakaan. Ravistaa näkyy kynnet alkavan", tuumaili Pekka tyytyväisenä.
"Sitte sinä olisit mies mielestäsi, kuin olisit Vesalan isäntänä. Et taitaisi olla suksimiehen puhuteltava", tuumaili puoli naurussa Loviisa.
"Ei tuo kannata kovin ylpeillä."
Siihen se loppui taas keskustelu melkeen koko matkaksi eikä siihen puheluun näkynyt olevan halua Loviisallakaan. Ikään kuin tyyneessä lahdessa istuivat kumpikin, vähän alamielisenä, piirtoruunan leikatessa lumista mykkää taivalta.
Tuisku oli rauvennut. Hitaasti siirtyivät sulavat pilvenkaistaleet poutasekaisella taivaalla, kuin Kortevaaran päällä, lähellä kaupunkia heräsivät Pekka ja Loviisa unelmistaan. Kumman vaikutuksen teki Pekkaan, kuin näki lukemattomat savupylväät, jotka pulputen kohosivat kaupungin savutorvista ja nöyrästi kumartuivat hiljaisen etelätuulen valtaan, ja väkeä kiehui koko kaupunki kuin muuraiskeko. Näytti siltä kuin ei enään sopisikaan muita.
* * * * *
"Nuoret nuotalle menevät, vanhat vajoilla istuvat, minkä Vesalassakin, kuin on nuori isäntä lähtenyt markkinaan. Eipä ole ennen näkynyt muita kuin itse on ukko kuipottanut asian perillä. Tuleppas härkäpoika, ota lämmin kuppi pakkasesta ja tuiskusta tultuasi", puheli ystävällisesti majatalon emäntä Pekalle ja katseli Pekan muhkeata vartaloa ja laski kahvia kuppiin suuresta mustasta pannusta.
"Ensikertahan tämä on kokeilla, ei täällä ole minun näköistäni näkynyt ennen", sanoi Pekka tyyneesti ja istui pöydän luo juomaan kahviaan.
"No ketä niitä tuli muita, vai aivanko yksin sinä tulit, kuten isäsikin aina ennen? Sen reessä sitä ei näkynyt liikaa väkeä. Liekö hän monasti raskinnut itsekään olla, vaikka sillä on aina hevonen lihava kuin uuni", jatkoi emäntä.
"Oli se tuo Honkalehdon Loviisa toisella jalaksella."
"Ahaa, taitaapa olla yksi tuuma teillä Loviisan kanssa. No onnea vain. Se kieltoa mikä minusta. Kaikkea sitä muuta katuu, vaan ei nuorena naintiaan. Vakka kantensa valitsee: kuin olette ihan yhden näköisetkin, kuin yhdestä pölkystä leikatut", puheli emäntä ja valeli niin ennustavilla silmäyksillä vuoroon Pekkaa, vuoroon Loviisaa ja kutsui kumpastakin pöydän taa istumaan. Pekka ja Loviisa pikkuisen nauraa kihauttivat sillä emännän ennustuksella, istahtivat pöydän taa ja Loviisa vetäsi päähuivinsa vähän silmilleen, näkyi tahtovan suojella kasvojaan tuon emännän ankaran tutkivilta katseilta. Pekka puhalteli kuumaan kahvikuppiin ja sanoi: "Ei tule lientä siitä keitosta", vaikka verrattoman hyvältä tuntui tuo emännän ennustus ja ajatteli että kuin olisi omia rahoja että edes sormuksenkaan saisi.
"Katsotaanhan kannasta rekeä. Tarkempi se on vieraan silmä kuin kotoinen korva", sanoi emäntä varmasti, naurahti ja vilkasi taas Pekkaan ja Loviisaan oikeen kysyvin silmin.
"Tyhjästä on tehty koko maailma, niin mikä ihme, jos kahdesta nuoresta tulisi parikunta. Tulkoon vain häitä ja naittaisia ihan köytenään. Siitä sitä saa saamatonkin", puuttui Herkkokin puheeseen.
Loviisa nauraa kikatti sillä Herkon arvelulla, sanoi että "saamaan lankiat jos jäämään sattuu, vain elähän vielä suutasi pese sitä varten."
Tuli kaksi rohkean näköistä miestä pirttiin, kysyivät, onko kellä myydä talia, voita, lammasnahkoja, oravia, jäniksiä, kettuja y.m.
Herkko kuin näki, ettei Pekassa ole itsessään kauppijasta, niin kiljahti oikeen ihastuksella:
"Täällä on mitä myydä ja myöjät ovat paikalla. Tule jumalanluoma oikeen miehisten miesten kanssa kaupan tekoon. Nyt ei ole nurrupojat asiassa. Kolme markkaa lammasnahka, kahdeksan markkaa talileiviskä. Kuin maksat, niin anna lasahtaa ja jonka tingata jaksat, sitä ei tarvitse maksaa."
"Niinpä tietenkin, eihän yhteen lastuun puu kaadu. Ainahan sitä on tinkauksen vara kaupassa", tuumailivat ostajat katsellessaan lammasnahkoja.
"On muutamia pienen käpäköitä", sanoi toinen nureksien.
"Eihän se ole meidän syy, vaan se on lampaan vika. Kyllä sen yhdellä tiellään kuoraseisi suuremmankin ketun, vaan pikkuisella lampaalla on pikkuinen nahka", tuumaili Herkko.
"Ovat pienen käpäköitä ja väjyvillaisia,—ota puoli kolmatta markkaa, en tyhjää tarjoakaan."
Pekka kuihkasi, että nanna mennä."
"Kaiva rahat kutjustasi, niin tässä heitä sulin käsin luetellaan", puheli Herkko.
Ostaja kaivoi rahat, luki ja tarjosi Herkolle, vaan Herkko käski antaa Pekalle: "annapas tälle ne rahat, tämä on minulla säkkinä, vaikka itse minä isäntä olen."
Nyt kuin Pekka sai liikoja rahoja, tuli iloiselle tuulelle ja Herkko tuntui olevan hänestä paras ystävä ja turva koko maailmassa. Nyt lähdettiin kauppatorille. Siellä Herkko osteli ja tinkaili tavaroita ja kulki reeltä reelle kuin paraskin ostomies, vaikka eihän sillä ollut napinkaan ostoa. Pekka mieltyi erääseen punakirjaiseen kaulahuiviin ja osti sen ja sitoi kaulaansa ja jätti nenät löysälle, kuten hänen ikäisillään muillakin näkyi olevan.
Kauppatorin laidassa oli korkeat rappuset, suurissa ikkunoissa paistoi punaiset uutimet. Sinne vei Herkko Pekan ja siellä oli sen toista iloista hurakkaa. Tyttöjä ja poikia, tuttuja tuntemattomia, jotka hohtavin poskin istuivat pöydät ympäriinsä. Tutut heti kutsuivat Herkon ja Pekan luokseen ja tarjosivat mitä heillä oli käsissä ja olivat niin ystävällisiä, ettei Pekka ollut moista vielä elämässään saanut kokea. Kaikki oli ikään kuin sulanneet yhteen. Pekka ajatteli, että Loviisa pitäisi olla täällä, kuin näki, että muitakin tyttöjä on ja kaikilla on niin lysti ja lystiltä tuntui hänestäkin.
"Ole täällä, minä käyn Loviisan tänne", kuiskasi Pekka Herkolle ja meni ulos. Ajatteli, että joukossa on hyvä lentää. Ompa niitä liikoja rahoja.
Tuntui Pekasta niin mukavalta kuin Loviisan kanssa käveli ravintolaan. Tuntuipa melkeen niin mukavalta, kuin kotona oli kuvaillutkin mielessään Loviisan kanssa markkinoilla oloa. Teki mieli pitää Loviisaa kädestä kiinni samalla lailla, kuin edellä kulkevat, eräs tyttö ja poika, jotka käsi kädessä astelivat ja puhelivat ja nauroivat väliin ihan katketakseen. Vaan Pekka ei viitsinyt kuin ei Loviisakaan ottanut häntä kädestä. Ja puhelemaan teki Pekan mieli yhtä iloisesti kuin ne toisetkin, vaan mikä lienee sanasalvan sulkenut. Ei vaikka mitä teki, niin ei heltinyt sanoja, kuin joku vähäpätöinen kysymys, joka ei Loviisalta liestyttänyt sen pitempää selitystä, kuin hyvin kuivatekoisen ja lyhyen vastauksen. Semmoista se oli, vaan lysti se kumminkin Pekasta oli.